Alamäkeen

Me tiesimme jo ylämäkeen jyrrytellessämme, ettemme edes aio kävellä Kretan toiseksi korkeimman vuoren huipulle. Ei meistä enää ole siihen. Mieli kyllä halajaa, mutta omaan tasapainoon ei ole luottamista.

Olimme tilanneet kyydin kuljettamaan meidät ylös Pahneksen ylärinteille yhdestä Anopoliin tavernasta. Kylän aukiolla Daskalojannin patsasta kiertävän liikenneympyrän varjoisalle reunalla mulperin alla odotti avolava, jonka kuskiksi ilmaantui nuori Kostas. -Luuletko että ylhäällä on kylmä? -Ei tänään ole, eilen oli. Tuuli kovasti. Nyt ei tuule. Tällä lyhythihaisella paidalla aion selvitä koko reissusta. Siellä Russies-solassa teitä odottelen, hän sanoi, ja katsoi arvioivasti sisään päin hymyillen, kun yrtin kaiken tahdonvoimani ja taitoni keräten suoriutua ketterästi lavalle. Onneksi apuun tarjoutui käsiä, jotka nykäisivät minut kyytiin niin ettei jalkojen kankeus ihan kokonaan paljastunut. Niin luulin.

-Odotan solassa sen aikaa, että käytte huipulla, 3-4 tuntia, sitten ajetaan alas. Viideltä ollaan täällä takaisin. Menomatka vie avolavalla tunnin ja vartin, samoin alastulo. Noin 6,5 tuntia koko juttu, sanoo Kostas. – Me siis noustaan nelivedolla parikymmentä kilometriä tunnissa ja vartissa? Ja kävellään 3-4 tuntia huipulle ja takaisin?
Anopoli sijaitsee noin 600 metriä meren yläpuolella. Tie Pahnesin, Kreetan toiseksi korkeimman huipun läheisyyteen päättyy 1900 metrissä. Siitä on vielä noustava puolisen kilometriä ylöspäin kävellen. Ei kovin mahdoton. Neljä meistä lähtee nousemaan. He katosivat ylämäkeen niin että kivet rapisivat. Seurasin katseellani nuorta paimenta, joka oli laskeutumassa samaa polkua vierivien kivenmurikoiden peittämällä jyrkänteellä ihan kevyesti, ilakoiden, tanssiaskelin hypähtäen kiveltä toisella ja vielä kännykkä korvalla! Noin minäkin nuorena!  Paitsi en.

Me loput vain haaveilemme ylämäestä. Närpimme vähän eväitä, mutta eivät ne vielä maistuneet, kun emme mitään olleet tehneet. Miten jollakulla voi olla tuollainen tasapaino? Vaikka kirjoittihan se Buondelmonti, että sfakialaiset kuolevat saappaat jalassa vuorilla vuohien perässä laukatessaan eivätkä sängyssä maaten. Hänen bloginsa ilmestyivät jo 1415. Ja ovathan monet hänen jälkeensä olleet aivan ihmeissään tämän sfakialaisen ihmislajin vuorilla liikkumisen taidoista, kuten tuollaisista 45 km juoksumatkoista saaren pohjoisrannikolla etelärannikolle yhdessä yössä saksalaispartioita ja teitä ja kyliä vältellen yö yön perään villissä maastossa…

Kuljettajamme Kostas käänsi auton nokan sojottamaan alas, otti mukavan asennon etupenkillä ja nukahti. Me tasapainottomat päätimme lähteä kävellen alas, eksymisen vaaraa kun ei ollut. Tapasimme norjalaisseurueen menossa autolla ylös, kyselivät tien kuntoa. Me pysähtelimme ja kuvasimme ja ihmettelimme geologiaa ja kasvitiedettä ja lintuja. Mikä on västäräkin kokoinen mustavalkoinen, jonka lyhyt pyrstö aukeaa leveäksi viuhkaksi kuin teerellä? Ja asuu puurajan yläpuolella noin 1500 metrissä pelkässä kivikossa? Rusotasku? Nunnatasku? Ja mikä on tuo taivaansinisenä kukkiva tähti? Entä valkoisenaan kukkiva hernepensas mallia sohvatyyny?
Ja miten tuo alabasteri onkin valunut noin kauniiksi raudoiksi ja oi, kun se on hieno!  Entäs ne abyssit? Syvät onkalot, jonne voisi  kompastua, vuoreen revenneet rakoset, joiden pohjaa et näe eitä kuule kolinaa vaikka sinne kiviä paiskot? Kuinka syvälle ne oikein putoavat, maapallon toiselle puolen?

Kuusi kilometriä me ehdimme kävellä ennen kuin meidät poimittiin kyytiin. Vieläkään emme olleet lähelläkään puurajaa, ekat varvut toki jo kohtasimme.
Tämä alamäkikävely oli tämän kevään vaikuttavin kokemus. Huikeat maisemat. Huikeat näköalat. Ihmeellinen luonto. Tulisitko mukaan ensi vuonna?

On ihan totta se mitä Anna, vuoristokulkijaystävämme sanoi: kun olet kerran tuolla ylhäällä käynyt, et enää koskaan katsele vuoria samalla tavoin.  En niin, nyt osaan kunnioittaa niitä.

Saatat myös tykkää seuraavista

Kommentointi

Your email address will not be published. Required fields are marked *