Huippujuttu

Huippujuttu

Koska Kreetalla on kaikki mantereen tunnusmerkit, kuten jokia, järviä, merta,rantoja ja vuoria on se siis manner eikä mikään saari (ainakin paikallisten mielestä). Kaikki muut tunnusmerkit ovat jo tulleet tutuiksi vuosien saatossa mutta yhtäkään oikeata vuorta emme ole vielä valloittaneet. Joten Pachnekselle vaikka se ei olekaan saaren korkein vaan peräti 3 metriä matalampi kuin Psiloritis.
Suunnitelma tuntui toteuttamiskelpoiselta meidän ikäisille ja kuntoisille: Ensin ajoimme Anopoliin josta maasturin lavalla runsaan tunnin röykytys Roussies-solaan, jossa jalkauduimme ja jatkoimme neljän porukalla kohti huippua hyvin merkittyä polkua pitkin. Onneksi huippua ei vielä näkynyt, olis saattanut iskeä uskon puute vailla tiedossa oli että kävely kestää noin 1,5 tuntia suuntaansa ja nousua tulee noin 500 metriä (1950-2453m).
Polku oli heti alusta pitäen kivikkoinen ja vaihtelevasti nouseva joten vauhti ei päätä huimannut. Puolen tunnin kohdalla näimme mitatan (paimenien kivistä kyhätty suojatila) missä tankkasimme sekä nestettä että välipalaa ja sitten innolla taas ylämäkeen kunnes kohta näimme huipun jossa oli jokin rakennelma. Niin kuin yleensä, matka jotenkin tyssää kun kohde onnäkyvissä mutta ei lähesty. Luntakin ilmestyi polulle noin 2100 metrissä ja ilma oheni sen verran että intorykäisyt jäivät vähemmälle.
Noin puolentoista tunnin jälkeen olimme huipulla, jossa näkymät ovat melko lähellä kuumaisemaa. Kasvillisuutta ei juuri näy lukuunottamatta aivan pieniä kirkkaansinisiä kukkia joiden merkistä emme päässeet selville.
Etelässä näkyy Libyan meri ja pohjoisessa erotimme jopa Aiga Theodorin saaren ja sen edessä ehkä Plataniaksen yläkylän. Viileää tuulta oli sen verran että välipalan jälkeen lähdimme alamäkeen kun loppuporukkakin odotteli Roussieksessa.
Alamäki meni jo rutiinilla vartin nopeammin kuin ylöspäin, vaikka kuulalaakerin lailla toimivat pikkukivet hillitsivätkin vauhtia.
Reittiä ei voi suositella liikuntarajoitteisille tai huonokuntoisille mutta aktiivisen liikujan se kyllä palkitsee, on taas niin täysin erilaista Kreetaa.

Palveluyhteiskunnan olemus

 

Eikö se mennyt niin että teollistumisen jälkeen tulee jälkiteollinen yhteiskunta ja sitten palveluyhteiskunta, johon Suomikin taitaa olla siirtymässä. Kreetakin on siirtynyt jo aikaa sitten, koska se jätti väliin nuo teollistumisvaiheet, on ollut vain alkutuotantoa ja palveluja iät ja ajat.

Toki ymmärrän näiden kahden maan yhteiskunta- ja kehityserot, mutta verrataanpa vähän lopputulosta muutamilla esimerkeillä:

-Rengas puhkeaa lauantaina klo 18. Vararengas alle ja huoltoasemalle kysymään milloin seuraavalla viikolla löytyisi aikaa paikkaukseen, näinhän Suomessa tehdään paitsi että se rengaspuoli ei ole enää siihen aikaan auki.

‘Miten niin ensi viikolla, mä voin tehdä sen heti’ tulee kommentti. 20 minuuttia myöhemmin on paikattu rengas taas alla, vararengas matkatavaratilan alla telineessään ja kaikki rengaspaineet mitattuna. Kundi kysyi mitä tämä maksaisi Suomessa johan vastasin että vitosen. No siihen hän ei pystynyt vaan pyysi 15. Kirveli kyllä moinen riisto mutta ei voi mitään…

-Rouvaporukasta yksi teloi vähän nilkkaansa Vamosissa ja kaikki neljä meni Tavernaan Pizzalle. Lähdön hetkellä osoittautui ettei tämä loukkaantunut oikein pystyisi kävelemään majapaikkaan. Taksia kysellessä ei pikkukylästä löytynyt lähistöltä vapaita paitsi tämän tavernan pikkuinen pizzataksi. Koko porukka ahtautui sinne pizzalaatikoiden ja lastenistuimen sekaan, kuski vain iloisena huikkasi että ‘you made it’. Rouvat kotiin eikä tietenkään maksua.

-Viime vuonna kävelimme Kandanoksen historiallisen tien (9 km) alas kylään. Ajattelin että otamme taksin takaisin autolle lounaan jälkeen. Maksettuani tiedustelin taksia mutta osoittautui että lähin oli Paleochorassa 20 km päässä. No entäs joku tarjoilijatytön kaveri, ehtiskö niistä kukaan tekemään pientä keikkaa. No ei löytynyt ketään vapaata automiestä mutta ravintolan johtaja lupasi hoitaa homman ennen siestaa kun asiakkaita ei varmaan enää tule. Matka  omalle autolle sujui leppoisasti jutellen nätin, kielitaitoisen rouvan kanssa ja perille päästyämme tarjosin kakskymppistä vaivan palkaksi. Rouvan silmissä välähti ja se tarttui tiukalla otteella mun ranteeseen todeten ettei tule kuuloonkaan. Ystävänpalveluksista ei oteta rahaa varsinkaan suoraan käteen vaan riittää että syö seuraavallakin kerralle hänen ravintolassaan. Jälkeenpäin kuulin että monet hoitaisivat tilanteen jättämällä vaivihkaa rahan ovitaskuun ilman sen suurempaa numeroa

-Naisporukka istuu hiukan väsähtäneena penkillä kylän keskustassa. Paikallisen tavernan tarjoilija ajaa ohi pyörällään, pysähtyy ja kysyy onko kaikki hyvin, maistuisko kahvit. No miksei jonka jälkeen hän kävelee  viereiseen kahvilaan ja tuo naisille kahvit, nousee pyörälleen ja katoaa ennen kuin edes ehtivät tajuta mitä oikein tapahtui.

Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon mutta oleellista lienee miksei ‘sivistysmaissa’ kuten Suomessa homma toimi näin? Yhteiskunnat on tietysti aivan erilaiset mutta sen lisäksi lienee niin että rikkaassa maailmassa suurin osa palveluista tuotetaan isojen yritysten kautta joissa porukka on työsopimusten puitteissa vain palkkatyössä. Kreetalla kylissä taas suurin osa on perheyrityksiä tai toimivat pienessä yhteisössä jossa kaikki tuntevat toisensa ja tarjoavat palveluitaan suunnilleen oravannahka-periaatteella.  Eikä tienistien tarvitse olla niin kummallisia, onhan elämässä muitakin iloja kuin raha. Kun palvelun hinta on kohdallaan ja kaikki toimii aidosti hymyssä suin ja hyvällä kreetalaisella huumorilla,niitä myös käytetään paljon runsaammin kuin meillä mikä työllistää ja pitää ympäristön elävänä.

Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta toivottavasti Kreeta säilyy omanaan eikä ‘kehitys’ pääse pesiytymään liiaksi, muuten tämäkin saari on kohta täynnä ABC’eita , mäkkäreitä ja hennesmauritseja, joista ei jää käteen mitään tai sitten paha mieli.

 

Mielellään antakaa palautetta jos teoriani ovat puutteellisia, mutta ero on kuitenkin huima

 

 

 

 

PYÖRÄILYÄ PITKÄN KAAVAN MUKAAN

Eilen sunnuntaina pilatesporukka lensi kotiin ja Raila meni Vamokseen kirjailijoiden kanssa. Siis vapaapäivä, mitäs nyt?

En ole ehtinyt juurikaan pyöräillä milloin mistäkin tekosyystä mutta nyt päätin lähteä Manoussakiksen viinitilalle sopimaan syksyn viiniretken maksuista. Matkaa ehkä 15 km suuntaansa eikä mitään pahoja nousuja joten kuvittelin selviäväni 3 tunnissa takaisin, kun sääkin oli mitä parhain.

Takalistoa ja reisiä rupesi aristamaan jo Alikianoksen kohdalla, joten päätin käydä limulla paikallisessa. Kylän äijät heti kimppuun että mikä mies ja millä asialla? Heti alkoi tulla juttua kylän historiasta ja tapahtumista. Heidän huono englantinsa kompensoitui minun huonolla saksallani mutta selväksi tuli. Taisi mennä tunti jutustellessa ja siltaa ja muistomerkkiä toljotellessa ja tavaillessa.

Seuraava kylä oli Vatolakkos, jossa kirkon eteen on pystytetty valtava torni, jonka kiveen on kaiverrettu kaikkien niiden henkilöiden nimet, jotka olivat kaatuneet ja/tai teloitettu 2.6. tai 1.8.1941. Takaisinpäin tullessa pysähdyin kahville samaan Alikianoksen kahvilaan, jossa juttua taas tuli tunnin verran. Nämä toisen maailmansodan tapahtumat, varsinkin tällä eniten kärsineellä alueella, jolla vastarinta oli erityisen raivokasta, ovat koko ajan läsnä vanhemmalla ikäpolvella ja muistomerkeillä on aina tuoreita kukkia. Siis 77 vuoden jälkeen.

Kysellessäni millaista täällä oli sodan jälkeen, kommentit vastasivat mielikuvaa, jotka sain luettuani Xan Fieldingin kirjan ‘Stronghold’.  Fielding toimi sodan aikana saarella brittien SOE-agenttina ja tuli takaisin 1953 kiertelemään vuodeksi Kreetalle ja tapailemaan sodan aikaisina andarte-sissejä, joihin hän oli silloin ystävystynyt. Hän kuvailee sen aikaisia kyliä, jotka edelleen olivat melkein siinä tilassa mihin ne jätettiin tuhojen jälkeen: useimmissa tönöissä oli maapohja, savi/olkikatto joka piti korjata jokaisen rankkasateen jälkeen ja kylät olivat kovin eristyksissä teiden puuttumisen takia. Vieraanvaraisuuden Xan koki jopa häiritsevänä, koska jokaiseen kylään piti jäädä yöksi, kana ja vuohi teurastettiin ja rakia juotiin aamuun asti laulun ja tanssin kera. Brittivaimokin oli mukana, mutta kyllästyi muutaman viikon jälkeen ja lähti kotiin. Ihme muija.

Robert Pashley-niminen brittitutkija kierteli Kreetalla neljän kuukauden ajan vuonna 1833 ja kirjoitti 1837 klassikkokirjan kokemuksistaan. Fieldingin mukaan kylien olemus ja ihmisten tavat eivät juurikaan olleet muuttuneet 80 vuodessa.

Vieraanvaraisuus kylissä on vieläkin voimassa, mutta vaikka olot ovat vieläkin melko alkeelliset niin kehitystä toki on tapahtunut varsinkin infran kohdalla. Melkein joka kylään  pääsee nyt autolla.

Sitten pyörän selkään kotia kohti ilman pysähdyksiä ja jäykin jaloin peffan huutaessa hoosiannaa kiipesin kämpille. 7 tuntia siinä meni eikä kolme.

Ai niin, viinitilan Maria ei ollut paikalla koska oli sunnuntai…

Valokuvauksen Workshop Kreetalla

Viime vuonna meillä vieraili tosi kiva ryhmä. Ihmettelin yhtä tyyppiä, joka kuvasi joka välissä. Osoittautui että Kikka Niittynen on valokuvauksen opettaja Muurlan kansanopistossa ja loppuviikosta olikin sovittu että hän ja kolleegansa Mirka Both tulevat mielellään vetämään kyseistä kurssia.

Talven mittaan rakentui sekalainen seurakunta opinhaluisia. Mielestäni joukossa oli kolme lähes proota ja kaksi aivan näppäilijää. (toinen olen minä ja toista en mainitse jos vaikka loukkaantuu). Loput neljä ovat ‘edistyneitä’.

Eritasoisuus ei ainakaan viihtymistä haitannut vaan homma lähti lentoon heti ensimmäisestä illallisesta jossa nauru jo raikasi ja itse opinnoissa tietoviisaat auliisti auttoivat jos opeilla oli kiirettä.

Kurssi oli jaoteltu päivittäisiiin teemoihin, esim kaupunkikuvaus, ihminen ja ympäristö, luonto, maisema ja sokerina pohjalla hämärä- ja pimeäkuvaus. Aamu alkoi yleensä edellisen päivän kuva-arvioinneilla sekä briiffauksella päivän aiheeseen. Ja sitten baanalle, joko Hanian keskustaan tai luontokävelylle Rustican kukka-ja peltomaisemiin jne. Pimeäharjoitukset tehtiin House Kastrin oliivitarhassa valolamppujen kera. Aivan riemukasta, ulkopuolisetkin totesivat että nauru kaikui kylille asti.

Vapaapäivänä minulle oli kunnia opastaa lintukuvaajat Aradenan rotkolle etsimään hanhikorppikotkia ja sen jälkeen vielä Agia-järven muuttolintuapajille. Kumpikin kohde näytti (lievästi sanoen) tyydyttävän kuvaajia, matskua syntyi satamäärin eikä ne loppuviikosta paljon muusta puhuneetkaan.

Näppäilijän näkökulmasta antoisinta oli oppia asettelemaan kuvat järkevästi, käyttämään aukkoa terävyysalueen määrittämiseksi ja opetella pimeäkuvauksen alkeita. Luovuudestani en ole vielä ihan varma, mutta tulipahan selväksi mitä se tarkoittaa.

Läksiäisillallisella olo tuli oikeastaan jo vähän haikeaksi, toinen viikkokin olisi mennyt lentäen näin hauskassa porukassa. Harvoin saa olla sellaisessa ryhmässä jossa ei synny niin minkäänlaisia konflikteja. Aivan upea porukka, joten ei ihme  että jatkokurssille ensi vuonna tuli oitis useita innostuneita, sopiva viikko vain jäi pohdittavaksi.

Ja käsittääkseni meidän opettajatkin ovat tulossa ja hyvä niin koska he tämän hengen ja tunnelman loivat innostuksella, leppoisuudella ja loistavalla huumorilla. Täysi kymppi!

Jos blogibongareista löytyy kiinnostuneita niin nopsaan yhteyttä Kreetanmakuun.

Ensi vuoteen!

 

Antonis Sanudakis

Lauantaina tapasimme mielenkiintoisen herran. Antonis Sanudakis on eläköitynyt Iraklionin yliopiston professori joka on kirjoittanut 31 kirjaa Kreetan 2 maailmansodan ja sisällissodan historiasta. Uransa aikana Antonis on käynyt 5 oikeustaistelua ja hänet on yritetty kolmasti murhata johtuen liian liberaalisesta suhtautumisesta (lue vasemmistosympatioista) sodan ja sisällisodan tapahtumiin. Eli hän kirjoitti niistä. Kreikassa ei vielä ole edetty kovinkaan pitkälle sisällisodan traumojen selvittelyssä, kuten esim Suomessa.

Meidän tarkoituksemme  oli erityisesti laventaa ymmärrystä Kreetan vastarintaliikkeestä; itse valloitustaistelujen kulkua ja englantilaisten agenttien tekemisiä on käsitelty laajasti englanninkielisessä kirjallisuudessa, kuten myös saksalaisten edesottamuksia, mutta kattavammat selonteot vastarintaliikkeen toimista ovat kreikkalaisten kirjoittamia.

Antonis valotti ymmärrettävästi esim vastarintaliikkeen spontaania, nopeaa järjestäytymistä ja siviilien uhrautuvaa tukea sille. Vastarintamiesten synnyinseudut olivat pääasiassa vuorilla kylissä joita perinteisesti ei koskaan ole valloitettu ankaran vastarinnan ja vaikean saavutattevuuden takia. Saksalaisille tämä tuli aikamoisena yllätyksenä, propagandakoneisto oletti että kansa hyväksyisi saksalaisten miehityksen päästäkseen eroon brittimielisestä kuninkaasta ja pääministeri Metaxasin fasistihallinnosta (Natsitko halusivat auttaa kansaa pääsemään eroon diktatuurista???). Erehtyivät pahasti.

Barbaarisilla kostotoimenpiteillä haluttiin kitkeä vastarinta, mutta sitä mukaa kun siviileitä tapettiin ja kyliä poltettiin, saivat vastarintaryhmittymät lisää jäseniä. Liittoutuneiden lisättyä asetoimituksia sisseille kävi tilanne saksalaisille todella kuumaksi; vapaaehtoisten värvääminen vuoristo-operaatioihin kävi vaikeaksi koska sissit iskivät armottomasti vaikekulkuisilla poluilla jonne ns. yhteistyökumppanit ohjasivat saksalaisia partioita suoraan väijytyksiin. Siinä saattoi mennä hermot.

Laajimmillaan saksalaiset joutuivat pitämään saarella yli 100.000 miestä varmistaakseen kuljetukset Pohjois-Afrikkaan

Merkittävää oli myös vastarintaliikkeen poliittiset ryhmittymät. Mukana oli monenlaisia kommunisteja, rojalisteja ja oikeistolaisia jotka englantilaiset saivat toimimaan jonkinlaisessa yhteistyössä (toisin kuin Kreikan mantereella). Sodan päätyttyä Kreetalla tapahtui joitakin yhteenottoja em. ryhmien välillä kun Kreikasta yritettiin rakentaa kansandemokratiaa Itä-Euroopan mallin mukaan, mutta ne eivät johtaneet samanlaiseen karmeaan sisällissotaan joka nähtiin mantereella.

Saksalaisten pelkoa sissejä kohtaan kuvastaa että he linnoittautuivat taistelujen päätyttyä Chanian muurien sisään ja suostuivat antautumaan vasta 26.5.1945 kun liittoutuneet takasivat normaalin sotavankien kohtelun eivätkä saksalaiset joutuisi sissien käsiin. Saksalaiset itse asiassa salakuljetettiin pois Kreetalta paikallisten harmiksi, jotka olisivat halunneet sotarikolliset välittömästi tuomiolle.

Antonis neuvoi meitä menemään Retymnoniin sukulaisensa pitämään kirjakauppaan josta kuulemma löytyy suurinpiirtein kaikki käännetty kirjallisuus tästä aiheesta, ehkä myös hänen itsensä kirjoittamia. Eikun sinne ja matka jatkuu.

Rouvas Forest

Joskus vaan haluaa lähteä saaren toiselle puolelle tsekkaamaan että onko se paikka niin hieno kuin netissä kerrotaan ja aina ei voi onnistua.

Rouvaksen metsä on kuulemma ainutlaatuisen hieno paikka missä kasvaa valtavia Kreetan tammia ja muita ihmepuita, joten sinne.

Tässä tapauksessa ajettiin 3 tuntia kahden kaverin kanssa Ida-vuoren kaakkoiskulmaan ja yritettiin Gergerin  kylän kautta Rouvan tykö, kuten netissä neuvottiin. Ei ollut opasteita joten pieleen meni.

Löysimme itsemme Zaroksesta josta myös piti päästä menemään metsään. Päästiin vaan Rouvan rotkoon, mutta metsän löytyminen olisi vaatinut noin 10 kilometrin lenkin kivikossa, jota ei äänestyksessä puollettu.

Eikun kysymään ja löytyihän se metsän tienhaara (täysin merkitsemättömänä) alkuperäisestä Gergerin kylästä. Kauheeta siksakkia puoli tuntia ylämäkeen mutta muuta ei nähty kuin tavallisia vuoristokäkkyröitä. Ajetaanpa eteenpäin, ehkä ne massiiviset tammet ovat tuon vuoren takana. Ei ollut mutta ei enää ollut juuri tietäkään, ainoasta päänkokoisia kivenmurikoita sortuneina vuoren seinästä ja säärensyvyisiä koloja.

Urhea Duster auttoi eteenpäin ja vihdoin päästiin päällystetylle tielle (väitetyn) metsän pohjoispuolelle ja siitä Anogiaan. Sitten pimeys jo alkoikin laskeutua.

Retken luontoanti toi mieleen ensimmäisen kerran kun ystävämme veivät meidät katsomaan kreetalaista ihmettä eli järveä. Ei ollut häävin kokoinen eikä näköinen.

Tämä tammimetsäkään ei muistuttanut oikeata metsää suomalaisesta näkökulmasta mutta oli oikein kiva yritys tulla sellaiseksi.

Seikkailuoppaan uraan kuuluu joskus pettymyksiä mutta viis siitä kun kaverit olivat oikein otettuja mielenkiintoisesta päivästä, vaikka ne oli tuntitolkulla  aika hiljaa.

Natural Born Heroes

Tällainenkin kirja on olemassa liittyen Toisen Maailmansodan tapahtumiin Kreetalla. Kirjailija on aika kuuluisa fyysisen suorituskyvyn tutkija ja melkoinen triathlonisti. Aiheena tässä on englantilaisten agenttien ja kreetalaisten vastarintamiesten uskomattomat kestävyyssuoritukset ja miten ne olivat mahdollisia. Niin kuin nimestä voi päätellä, kyse on myös sankaruudesta

Tämä Kreetan historia pukkaa esiin mitä kummallisimmissa yhteyksissä