Amatööri biisiään metsästämässä

”Juu, kyllä me ollaan Railan kanssa ajateltu osallistua kurssiin kanssa”, kuulin Merjan sanovan workshopin kokoontumistilaisuudessa. Siis mitä ???

Sunnuntaina laskeutui saarelle toista kertaa kymmenkunta enemmän tai vähemmän amatööriä synnyttämään sitä ”elämänsä laulua”, joka oli odotellut ehkä jo pidemmän aikaa mielen syövereissä ulospääsyään. Ja minä, joka olin juuri kuullut osallistuvani workshopiin. Eikä mielessä ollut yhtään mitään. Minä kun kuvittelin vain mahdollistavani kurssin teknistä toteutusta, jotta muilla olisi työrauha.

Workshop toteutettiin vuosi sitten syksyllä ensimmäisen kerran, ja kuten luotsit silloinkin lupasivat, jokainen osallistuja lähti saarelta kotiin biisi kainalossaan. Tänä vuonna osallistujissa oli mm. pari rakennusalan ammattilaista, kokki, toimittaja, valokuvaaja, näyttelijä ja eläkkeellä oleva opettaja, muutamat omien soittimiensa kanssa.

Maanantai alkoi sanoituksen suunnittelulla. Aloitimme parityöskentelyllä ja parini kuuli ensimmäisenä, ja myös ensimmäisen ajatuksen, tulevan biisin ideasta sekä referoi sen sittemmin koko ryhmälle. Sitten vaan kaikki töihin, tiistaina tekstin piti olla jo syntynyt. Ensimmäinen kynnys!

Oma aiheeni löytyi aika nopeasti ja tekstiä suoltui helpohkosti. Jos kirjoittaa tekstiä “keskiäkäisestä” miehestä, ei aihe heti tule loppuun käsitellyksi. Luotsien ohjeet mielessä, riimitellen, rytmitellen, tiivistellen, sovitellen, yliviivaten, toistellen. Intro, A-osa, väliosa, kertosäe, outro, ja mitä niitä nyt oli.

Tiistaiaamuna sanat ensin luotsien syyniin ja sitten koko porukan klinikka jossa tekstit esiteltiin muille. Vau, mitä lyriikoita ihmiset olivat saaneet aikaiseksi !

Keskiviikkona aloitettiin säveltäminen. Toinen kynnys. Omalta kohdaltani se tarkoitti erinäisiä kummallisia lallatuksia puhelimen sanelimeen matkalla kotiin Vamosista. Tzitzifeen kohdalla oli ensimmäinen ininä purkissa ja ennen Kalivesin mutkia toinen, joka jäi jotenkin korvamadoksi soimaan. Varioin sitä moottoritienosuuden Plataniakseen saakka, eipä se juuri siitä kummennut. Yöksi jäi hautumaan, josko se aamulla ?  Muut työt nappasivat ajan aamusta ja päädyin raakileineni taas luotsin pakeille. Ei voi kuin hattua nostaa sille, miten ammattilaiset saivat piipityksestäni jonkun tolkun ja saimme jopa ensimmäisen äänityksen aikaiseksi josta sitten jatkaisin biisini sävelen kanssa. Miten ihmeessä ihminen onnistuu ”säveltämään” biisin, jota ei itsekään opi?

Torstain vapaapäivä ei juuri helpotusta tuonut, ei pysynyt sävel päässäni, ei. Perjantaina viilattiin taas porukalla ja ryhmä kuuli toistensa tuotokset ensimmäisen kerran. Olipa upeita juttuja kehittymässä. Biisit äänitettiin säestettyinä ja taas kämpille harjoittelemaan. Lauantaina sitten matinea jossa kaikkien biisit esitetään. Vielä siis kolmaskin kynnys ylitettävänä ! Aika pahasti olin epämukavuusalueelle päätynyt, näinköhän tästä edes hengissä selviää?

Lauantaina aamupäivällä tehtiin loppuviilauksia ja iltapäivällä matinea upeassa vanhassa koulussa. Ulkopuolisia kuulijoita osui paikalle tusinan verran, mistä lie asiasta kuulleet ?

Yhdeksän uutta biisiä sai ensiesityksensä, yhdeksän hyvin erilaista biisiä. Lauluja tuskasta, kaipuusta, lauluja rakkaista ihmisistä jos muistakin, laulu moottoripyöräilyn ihanuudesta, laulu syntymättömälle, laulu puista ja siitä mikä puu olisin, jos… Lyhyesti lauluja toiveista ja eletystä elämästä.

Kurssin läpi meitä lempeästi ja päättäväisesti luotsanneet Tuija Rantalainen ja Heikki Salo ovat mestareita, myös opettajina. He saivat kaivettua, kannustettua, kutiteltua ulos meidän sekalaisesta joukkiosta upeita juttuja. Suurensuuri kiitos ja vielä häiveenä –  perisuomalaisittain – anteeksi 🙂

Tätä kirjoittaessani on taas sunnuntai, kuuntelen viereisen ortodoksikirkon palvelusta ja pappien jollotusta. Mietin josko ensi kerralla voisi vaan jollotella proosaa kuten nuo juuri kuulemani papit ? Siis mitä ??? Ensi kerralla ??

Tämä kurssi saa jatkoa taas ensi syksynä, pysykää kuulolla !

Kesämietteitä

Kevään savotta Kreetalla on takanapäin; paljon uusia elämyksiä ja tutustumista terveydenhuoltoon, jälkimmäistä vähän liiankin kanssa. Onneksemme kesä on jatkunut kotisuomessakin ja henkiset akut latautuvat täälläkin aurinkoenergialla.

Maaliskuussa pääsimme haastattelemaan Kreetan lähihistorian erinomaisesti tuntevaa kirjailija Zanudakisia, hänen tiedoillaan täydentyi kuva Kreetasta toisen maailmansodan ja sisällissodan ajalta, kreetalaisen kertomana. Näistä Kim mielellään kertoilee teille ”sotaretkipäivinään”.

Huhtikuun uutuus oli valokuvauskurssi joka onnistui erinomaisesti, kevät 2019 tuo jatkoa sille, tällä kertaa Muurlan Opiston kautta. Valokuvausryhmän kanssa samaan aikaan tutustui Vamosissa pieni porukka villiruokaan ja teimme muutamana päivänä yhteisiä retkiä, mukavaa  ”kulttuurivaihtoa” silläkin tavalla.

Ruumiinkulttuuriin keskityimme yhden ihanan pilatesviikon verran, ihanan Mimmi Koukkarin opastuksella. Tällä viikolla pääsimme myös tutustumaan Rethimnonin sairaalan ensiapupoliklinikkaan. Yksi sijoiltaan mennyt sormi siellä sai nopean ensiavun, sydänoireet astuivat kuvaan vasta kun potilas ja sen saattaja näkivät lääkärin. Kun kyselin jatkohoito-ohjeita minulle kerrottiin vain lääkärin pitkistä silmäripsistä. Niin, eikä se  sormi pilateksessa sijoiltaan mennyt, vaan rotkovaelluksen kompuroinnissa.

Elämänkerran kirjoittamisen saloihin tutustui runsas joukko jo hyväksi havaitun kaavan mukaan – Kreetan rauhaa, hyvää ruokaa ja Taija Tuomisen (Hämeen kesäyliopisto) taitavasti ja innostavasti luotsaama kurssi. Sillä viikolla puolestaan tuli tutuksi Kapaki Klinikka Haniassa. Kynnyksen aiheuttama kompastus yölliselle kulkijalle johti klinikkavierailuun. Klinikka osoittautui hyvin toimivaksi; hoito erinomaista, samoin ruoka (vrt. suomalaiset sairaalat), yhden hengen huone, Wi-Fi, etc. Vierailijana nousin portaat aina kävellen kolmanteen kerrokseen, näin pääsi myös kurkistelemaan kakkoskerroksen synnytysosaston vauvalan ikkunoista pikkuruisia ihka uusia kreetalaisia.

Toukokuun villiyrttikurssi sujui rutiinilla, vain kaksi samannimistä – tai lähes  –  ilmoittautunutta aiheutti hetken hieman hämmennystä. Varausvaiheessa kun oli kirjurilta unohtunut se yksi kirjain, niin oma järjenjuoksu ei meinannut toimia kun aiemmin tyttärineen ilmoittautuneella ei yhtäkkiä ollutkaan tytärtä. Että mitä ! No tottahan se selvisi. Ja selvisi sekin että yhdelläkin kirjaimella on suuri merkitys. Yksi pieni haaveri tällekin viikolle mahtui; nyrjähtänyt nilkka, jonka ”kotiinkuljetus” farmille sujui ratkiriemukkaasti pizzataksilla ja pizzojen kera. Kreetalla kun apua pyydetään niin sitä myös pruukataan antaa. Nilkka elpyi joko omia aikojaan tai rosmariiniuutteen avulla.

Toukokuun ”vapaalla” viikolla toteutimme Pahneksen (2453m) valloituksen, se oli ollut haaveissa jo pitkään, ärsyttävän lähelle olin aiemminkin päässyt, nyt tuli sopiva hetki. Siitä ja osan porukkaa suorittamasta ”alamäkivaelluksesta” on kertomukset aiemmissa blogeissamme, luepa sieltä lisää. Loistava ohjelmanumero myös tuleville kursseille, katsotaan minkä viikon ohjelmaan se aikanaan päätyy. Toinen kokonaan uusi reitti oli myös blogissamme aiemmin kerrottu vaellus Agios Joanniksesta alas Agios Pavlosiin. Tulipan löydettyä omat rajat  – lähinnä kuumuuden suhteen!

Kevään viimeisenä kurssina kielikurssilaiset valloittivat House Kastrin kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Opiskelujen ja normiretkien lisäksi viikon erikoisuutena oli tähti-ilta Ahatsikiassa, vuorilla Apokoronasista etelään, ohi Vafeksen. Hyvää ruokaa ja tähtimytologiaa kirkon pihalla. Auringon laskeuduttua hanialainen tähtiharrastaja ja hänen 60kg painava 12 tuumainen kaukoputkensa mahdollistivat uskomattoman upean tutustumisen tähtitaivaan kuvioihin ja tarinoihin. Onnistuimme pongaamaan jopa ISS-satelliitin ja pari kaukaista galaksiakin. Ihan huikeaa! Viikon ikävä tapaturma oli kompastumisen seurauksena katkennut sääriluu, ehdottomasti ikävin luku kevään sairaskertomuksissa. Toisin kuin kevään aiemmat tapaturmat, tämä vaati erikoisjärjestelyjä myös kotiinkuljetuksen osalta. Täytyy antaa tunnustusta niin Vittorakis Klinikalle Plataniaksessa kuin Kapaki Klinikalle Haniassa heidän nopeista ja asiantuntevista toimistaan. Kapakis klinikka hoiti esimerkillisesti myös kotiinkuljetusjärjestelyt SOS-palvelun kautta. Vakuutukset kannattaa siis pitää ajantasalla. Kevätkausi oli aivan poikkeuksellinen näiden tapaturmien kanssa, mutta oppipahan ainakin miten toimitaan. Niin julkinen kuin tuo yksityinenkin puoli näyttää toimivan hyvin.

Syksyä kohden tässä jo kurkotetaan kuitenkin. Olettehan huomanneet kaikki meidän ihanat kurssit syksyllä!

Syyskuukin alkaa uutuuksilla; kaksi huikeaa viinimatkaa joista jälkimmäinen on täynnä, mutta ensimmäiselle vielä mahtuu mukaan. Lähtekääpä kanssamme pilottimatkalle Dionysoksen jalanjäljille. Upeiden viinitilojen lisäksi elämyksiä ruuan parissa sekä saareen tutustumista laajemmaltikin. Viiniäkin pääset polkemaan! Syyskuun kaksi viimeistä viikkoa mennään Vamosissa musiikin ehdoilla; Heikki Salon Pro-leiri ammattilaisille ja Heikin ja Tuija Rantalaisen ”Elämäsi laulu”- workshop tarjoavat opastusta biisintekemisen kiehtovaan maailmaan. Syyskuun viimeisellä viikolla on House Kastrissa taas tarjolla mannaa niin sielulle kuin ruumillekin Merja Rosenholmin hathajooga-kurssilla. Sinne ilmoittautuminen (Hämeen kesäyliopisto) päättyy muutaman päivän kuluttua joten on todella aika toimia pikaisesti.

Lokakuu alkaa sotaisimmissa tunnelmissa kun Kim luotsaa muutaman päivän retkellä porukan Kreetan tapahtumiin toisen maailmansodan aikana. Näitä ohjelmia voi toki tilata koko syksyn vaikka muutaman päivän retkenä tai päiväkeikkana, ottakaapa yhteyttä rohkeasti ja kyselkää Kimiltä lisää.

Loput lokakuun kurssimme toteutetaan keskiviikosta keskiviikkoon. 10-17.10 Vamosissa on jo toinen ihana ”Luovuuden herättely” -kurssi, House Kastrissa taas pilatesta ja kehonhuoltoa tarjolla Aira ja Ari Toivolan opastamina. Last but not least; lokakuun huipentuu House Kastrissa Merja Valveen, joogaavan musiikkimaisterin ”Vapauta sielusi ääni”-retriitti 17-24.10. Voisiko talven mukavammin aloittaa kuin tällä, ja kun Kreetalla vielä on lämmintä ja leppeitä iltoja. Ennen kuin saari taas siirtyy talvikauteen talvitoimineen !

Lazy Day’t, viininkorjuu, ja sotaretket päiväohjelmina kannattaa myös tsekata kotisivultamme, vink vink !

Ensi kevään ohjelman julkaisemme myös paikkoin kunhan varmistumme vielä esim. Norwegianin lento-aikatauluista; tulossa kaikkea kivaa, lintubongausta, valokuvausta, villiruokaa uusin ideoin, shindo ja TRE-kurssi, elämänkertaa, dekkarikirjoituskurssi, luovaa kirjoittamista, vatsan hengen hellimistä, pilatesta, ja kielikurssi, noin alkajaisiksi. Pysykää kuulolla ja pitäkää huiveistanne kiinni !

Toivotamme teille kaikille oikein mukavaa kesää, missä siitä sitten nautittekin, toivottavasti tapaamme syksyllä !

Check before you go eli Railan riskiretket etsimässä Agios Pavlosin kirkkoa

Aina pitää löytää jotain uusia polkuja, varsinkin kun vanhoja on tullut taaperrettua useaan otteeseen, tässä tapauksessa tietenkin Kreetan rotkoja ja vaellusreittejä.

Kaverin kaverilta kuulimme että saaren upein reitti hänen mielestään johtaa Agios Joanniksen kylästä Agios Pavlosin kirkolle. “Maisemat ovat henkeäsalpaavat ja reitti kulkee ihanassa havumetsässä valtaosan matkaa”, kertoi tuttavan tuttava, arviolta ikäisemme ja kuntoisemme. Kovasti jäi kutkuttamaan tuo reitti ja tässä päivänä muutamana tuumasta toimeen, evästä reppuun ja vettä riittäväksi arvioitu määrä, aurinkorasvaa, ja menoksi. Mukaan houkuteltiin viattomat naapurit ja vielä ruotsalaisvahvistus joka halusi nähdä ”vähän” saarta.  Matka Plataniaksesta Hanian liepeiltä Hora Sfakionin kautta Anopoliin, josta edelleen Aradenaan ja niin ikään henkeä salpaavan rautaisen sillan yli kohti Agios Joanniksen kylää. Auto parkkiin, vaelluskengät jalkaan, sauva käteen ja παμε (mennään).

Alkumatkan Seloudaan saakka polku kulki suht tasaista maastoa ja oli hyvin merkittyä, oltiin vielä metsävyöhykkeellä, oliivipuut olivat jääneet alemmaksi, lähtökorkeus reitille oli rapiat 730 metriä merenpinnan yläpuolella. Matkanteko oli miellyttävää vaikka lämpötila olikin reippaasti yli kaksikymmentä. Eipä tullut ajoissa ajateltua lämpötilan vaikutusta extreme-kertoimeen kun yleensä polut on loikittu joko aikaisin keväällä tai myöhäissyksystä.

Seloudassa loppui tasanko. Ja siihen näytti loppuvan myös koko saari. Jyrkänteen reunalta kun uskalsi kurkata alaspäin niin olihan siellä polku toki, se lähti viikkaamaan siksakkia alas lähes pystysuorassa maastossa. O-outs! Tuumaustako ja pari upeaa kuvaa! Viisain meistä päätti jättää leikin kesken, ja lähti palailemaan kohti Agios Joannista omaan tahtiinsa, päätyäkseen aikanaan omia teitään Hora Sfakioniin  –  peukalokyydillä. Loppuporukka päätti edetä jälleen. Luulin että olin selättänyt korkeanpaikankammoni Kreetan vuosinani, mutta nyt kyllä tarvittiin einiintaivaallisia voimia apuun, aika paljon perkeleitä leijui ilmassa ennen kuin alkumatkan kurvit oli selvitetty. Jos polku on hädin tuskin metrin levyinen ja siinä vieressä pudotus jonnekin alas (en uskaltanut katsoa tarkemmin minne) niin kyllä oli itseluottamus koetuksella. Ruotsalaisvahvistuksemme vinkui toki myös alas mennessään joten eihän tätä(kään) Suomi-Ruotsi ottelua tultu häviämään. Puoltoista tuntia käveltyämme, meri ja ranta olivat lähentyneet hieman, siis vain hieman. Reidet huusi hoosiannaa, nivelrikkopolvista puhumattakaan ja taukojen määrä senkun lisääntyi, Valokuvaus on muuten hyvä syy pitää taukoja. Tunti lisää ja olimme rannalla. Hiekka oli tulikuumaa eikä varjoa missään mutta jotenkin sitä sai vaatteet riivittyä päältään ja kengät jaloistaan ja aaltoihin vilvoittelemaan. Taivaallisen virkistävää. Tulikuumat kivet sukkiin ja kenkiin, niin kuivuivat nekin siinä uidessamme.

Jokainen tietää miten haasteellista on saada suolaiseen nahkaan viriteltyä uudelleen hikiset vaatteet, ja yrittää olla polttamatta jalkojaan tulikuumassa sannassa. Akrobatiaa käytännössä! Sitten palattiin reitille ja varjoon evästelemään.  Olo tuntui ihan kohtuulliselta. Vaikka mielessä kävikin että kävelemällä suoraan 4-5 km Agia Roumeliin ja siitä laivalla Hora Sfakioniin VOISI päästä helpommalla. No, auto odotteli kuitenkin siellä Agios Joanniksessa. Ei muuta kuin takaisin ylämäkeen, sieltä merenpinnan tasolta siis. Lämpötila oli kohonnut kymmenisen astetta ja tiedossa oli että varjot matkan varrella vähenevät mitä ylemmäksi päästään.

45 minuutta ylämäkeen ja tauko. Siinä vaiheessa oli käynyt itselleni selväksi etten pärjää loppumatkaa ylämäkeen. Onneksi netti tuossa kohti toimi ja tsekkaamaan milloin se viimeinen laiva Agia Roumelista lähteekään Hora Sfakioniin? Porukka jakaantui kahtia, sain seurakseni ruotsalaisvahvistuksen ja urhot urheat lähtivät kaksin paarustamaan ylämäkeen. Ehdotin josko kaikki palattaisiin laivalla ja haettaisiin auto taksilla myöhemmin. Ei sopinut. 45 minuuttia vaellusta takaisin ja oltiin taas Agios Pavlosin kirkon kohdalla. Siitä lähtien matka olikin melkoista eloonjäämistaistelua, lämpötila varjossa 37 ja varjoa löytyi noin vartin välein. Juotava alkoi vähetä eikä tiukka aikataulu juurikaan keventänyt askelta. Välillä mukavaa kuljettavaa polkua, välillä upottavaa kuumana hehkuvaa hiekkaa. Juuri kun olin päättänyt käydä seuraavassa poukamassa uittamassa pääni meressä  –  hattu kun oli jäänyt autoon sinne ylös  –  tein reippaan kuperkeikan kiviseen maastoon, kuumaan sellaiseen. Kun makaat rähmälläsi tulikuumassa maassa ja yrität siitä täytetyn puuman ketteryydellä päästä ylös niin ei ollut itku kaukana. Vaurioita ei tullut sen kummemmin tarkistettua. Hiekat veks ja menoksi taas. Viimeinen kilometri taisi mennä otsanahkaa rypistämällä. Laiva näkyi ja reitti tasaantui lopulta ihan kaduksi. Vartti aikaa laivan lähtöön! Ohjeistin ruotsittaren ostamaan vettä ja oluet ja lähdin itse etsimään lipputoimistoa. Löytyi ja litterat käsissä laukkaamaan kohti laivaa. No ehkä laukkaaminen oli vähän liioittelua, tai paljon.

Laivassa ensimmäinen mahdollinen istumapaikka sopi meille mainiosti, peffat penkkiin, litra vettä hujahti lähes yhdellä kulauksella, oluetkin siihen perään. Vasta sitten aloin ihmetellä kanssamatkustajien ilmeitä kun tuijottivat polviani. No juu, eihän ne kauniit olleet. Raapamat olivat valuneet verta rutkasti pitkin sääriä ja nivelrikkoiset polvet aika pahasti turvoksissa muutenkin. Muutama pysähtyi onnittelemaan suorituksesta ja sitkeydestä. En jaksanut selittää ettemme olleet Samarian kävijöitä kuten he vaan jotain PALJON SUUREMPAA seikkailua, eloonjäämistaistelua helteisessä autiomaassa ! Viesti laivalta ylämäkeen lähteneille urhoille, autolla olivat, hengissä hekin, nippanappa.  Laivamatkalta katsottuna tuntui käsittämättömältä että siinä rinteessä oli jossain polku jonka olimme juuri tarponeet alas. Voittajaolo oli koko porukalla kun lähdimme Hora Sfakionista ajelemaan kohti Plataniasta. Ottaen huomioon että ryhmän keski-ikä pyöri tuossa kuudessakympissä, niin suoritusta ei voi pitää vähäisenä. Vähättelijät tehköön saman reitin tuossa lämpötilassa, jutellaan sitten lisää!

Ja kyllä; teen sen joskus uudelleen, kun on parikymmentä astetta vähemmän lämmintä, eikä kiire mihinkään ! Ja kyllä; reitti kulki ihanassa havupuumetsikössä  –  valtaosan ! Ja kyllä, henkeä salpasivat maisemat, kuten myös polku ! Ehkä jo ensi kerralla katson hieman tarkemmin vaelluskarttaa, ennenkuin lähden reissuun. Tai maaston korkeuskäyrää ! Tai edes lämpömittaria! Tehkää te samoin 😊.

Tässä linkki reittiin.

Notkeat varpaat ja hellitty mieli, asiakkaan kertomaa !

Notkeat varpaat ja hellitty mieli

Levitän maton kattoterassille ja käyn selinmakuulle. Vasen jalka kurkottaa kohti Plataniaksen kylän kattoja, oikea käsi nousee kohti taivasta ja keskivartalo on kummissaan, se on löytänyt uuden olomuodon, se on vahva ja taipuisa. Annan auringonsäteiden leikkiä suljetuilla silmäluomilla ja päätän aloittaa loppuelämäni jokaisen aamun pilatekesella.

Kun lähdin pilateslomalle Kreetalle, odotukset olivat ristiriitaiset. Tiesin, että aktiiviloma tekee hyvää keholle ja mielelle, mutta viikon seurustelu vain itsensä kanssa voisi olla pitkästyttävää. Yksin lomailussa on paljon hyviä puolia, mutta yksinäisyys lomalla ei ole mukava tunne.

Kuvittelin, että kun saavun House Kastriin aamun piltaestunnille, vaihdan muutaman sanan ohjaajan, talon isäntäpariskunnan ja muiden tunnille osallistuvien kanssa. Suoritan tunnin, sanon hei ja lähden omalle hotellille miettimään mitä tekisin loppupäivän. Toki pilatesviikon ohjelmassa kerrotaan, etta viikon aikana tutustuu aitoon Kreetaan ja kreetalaisuuteen, mutta luulin, etta jokainen hoitaa tutustumisen omin päin, niin kuin parhaaksi näkee. Miten onnellinen ihminen voikaan olla, kun odotukset osottautuvat aivan vääriksi.

Niin hyvä olo, että itkettää

Olen joogannut jonkin verran, mutta pilates on lajina vieras. Osaanko, opinko, pidänkö, jaksanko, riittääkö kunto ja kaikki muut ovat varmasti pilateksen ammattilaisia. Tiedättehän, kaikki nuo ajatukset, jotka ryömivat esiin treenikassista ennen ensimmäistä tuntia, nuo ajatukset ohjaajamme Mimmi kahmaisi syliinsa ja kiikutti pihalle oliivipuiden taakse. Tunnit oli suunniteltu niin, etta aikaisemmalla kokemuksella ei ollut mitään merkitystä. Vaihtoehtoisia liikkeitä oli tarjolla vaativista helppoihin ja tempo oli juuri sopiva. Välillä vasen ja oikea, ojennus ja koukistus menivat iloisesti sekaisin, mutta Mimmi neuvoi jokaista lempeästi ja kannustavasti.

Pari tuntia pilatesta päivittäin ja aamu aamulta nousin sängystä ylös notkeammin. Oli autuas tunne, kun selän kolotukset helpottivat, ryhti suoristui ja niskan jumit laukesivat. Opin viikon aikana kehostani paljon ja opin kaiken hymyillen. Olen suorittajaluonne ja tottunut siihen, etta treenatessa vedetaan suu tiukkana viivana ja tunneilla jätetaan turhat höpinat sikseen. Mimmin tunneilla naurettiin ja puhuttiin ja silti oltiin tehokkaita. Loma tekee hyvää aina, mutta aivan erityisen hyvä vaikutus lomalla on – niin mielelle kuin keholle – kun siihen yhdistää liikuntaa. Notkeat varpaat ja liikkuvat lavat ovat paras matkamuisto, minkä itselleen voi hankkia. Lihakseni, niveleni ja luuni ovat perustaneet Mimmi fan clubin, ja ne vaativat lisää pilatesta. Taidan totella.

Kreetaa tunteella ja taidolla

House Kastrin isäntäpari Raila ja Kim rakastavat Kreetaa ja he eivät ainoastaan kertoneet, vaan he myos näyttivät meille pilatesviikkolaisille mistä rakkaus kumpuaa. Suorittajana olen tottunut siihen, että lomatkin suunnitellaan ja aikataulutetaan exceliin. Kreetaan tutustuminen tehtiin aivan toisella tavalla. Viikolle tehtiin taipuisa runko, joka sai elää toiveiden ja hetken mieltymysten mukaan. Jokaiselle päivälle oli ohjelmaa, mutta jos halusi loikoilla yksin rannalla ja lueskella, niin siitä vaan pyyhe kassiin ja kohti aurinkoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ehtinyt lukea lomakirjaa loppuun.

Parasta päivaretkillämme oli luonnollisuus ja aitous, sellainen väliton kaveriporukka reissussa tunnelma, hersyvällä huumorilla sävytettynä. Oli helpoa olla oma itsensä, oli helppoa solahtaa joukkoon ja oli aivan mahdottoman mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Raila ja Kim tuntevat Kreetan salaisimmat rannat ja hurmaavimmat kylät. He tietävät missä kannattaa syödä ja mitä kannattaa tilata. Parhaat palat Kreetasta saa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat tulleet sinuiksi saaren kanssa ja jotka elävät siellä arkea.

Lempeät tuulet kuiskivat minulle jo edellisellä Kreetan lomallani, etta kiipeä vuorille, patikoi rotkoissa, hurmaannu pienistä kylistä, opettele tekemään kreikkalaista ruokaa, löydä kristallinkirkkaat vedet ja autiot rannat ja kulje hiljakseen oliivipuulehdoissa. Kuuntelin tuulia ja tein tuon kaiken. Kiitos Raila, Mimmi ja Kim.

Annina Metsola

Railan riskiretket kummipuuta etsimässä

Taannoin kun emme vielä olleet lyöneet hynttyitä yhteen Kreetan Maun kanssa, harjoittelin pienimuotoista kurssitoimintaa House Kastri -talollamme. Kun kerran oli asuintilaa ja harrastustilaa, niin kaverit rupesivat kyseleen mikset järjestäisi sitä ja mikset tätä. No, tuumasta toimeen. Kun oppilas on valmis, ilmestyy myös opettaja. Keräsin pienimuotoisesti kaveriporukoita kursseille, jotka kiinnostivat itseänikin. Ja opettajat. Pilatesta, tanssia, kielikursseja yms. Kursseihin liittyi aina oleellisena osana myös Kreetaan ja kreetalaisuuteen tutustumista, halusin intohimoisesti esitellä tätä niin upeaa saarta ihan kaikille, välillä jopa vastentahtoisille korkeanpaikan kammoisille. Kaiken voi täällä suunnitella aurinkoakin tarkemmin etukäteen;  mitä tarkemmin suunnittelee, sen enemmän tulee eteen kohtia jotka joutuu muuttamaan, tai joissa joutuu luovimaan, ja sepä vasta hauskaa onkin.  Alkuvuosien kurssilaiset ristivätkin matkani ”Railan riskiretkiksi”. mitä tahansa voi retkillä tapahtua ja yleensä tapahtuukin, tosin aina hauskempaan suuntaan. Yllätyselämykset vaan ovat tämän saaren suola.

Kreetan Maulla on jo vuosia ollut kummioliivipuutoimintaa. Meillä on muutama ihana tarha, joiden omistajia haluamme tukea tarhojen hoidossa. Kummeille nimetään haluamastaan tarhasta nimikkopuu, ja kiitokseksi hän saa 3 litraa tarhan oivallista öljyä tuoreeltaan. Ja hyvän mielen. Jos kummi niin haluaa hän voi noutaa öljynsä tarhalta ja mikäpä mukavampaa kuin käydä halailemassa esim. kolmesataa vuotta vanhaa ”kummilastaan”. Puista ja tarhoista lisätietoa kotisivuillamme.

Tällä viikolla House Kastrissa on meneillään pilatesviikko, jonka yksi osallistuja on oliivipuukummi. Niinpä viikkoon suunniteltiin pikkuporukalle puunhalauskäynti Temenian tarhalle. Pilatesharjoitteiden jälkeen startti kohti Kandanosta, sieltä ylös Temeniaan. Temenian Tavernan omistajilla, Marketakisin perhellä,  on tarha jossa myös oma kummipuuni on satoaan tuottanut jo muutaman sata vuotta, joten paikka on tuttu useilta käynneiltä. Tai ainakin luulin niin. Huikean lounaan (kastanjastifadoa, briamia, frikassee-lammaspataa, juustoja, vähän viiniä) jälkeen tarhalle siis. Koska vakioppaamme, perheen poika Sifis, oli Haniassa käymässä, totesi vanhempi väki ”että tottahan sinä ne puut löydät”. Toki, toki.

Ajelimme Stratin kylän kirkolle, kirkon pihan läpi ja kainaloita myöden heinikossa kahlaten kohti Sifiksen oliivitarhaa, oppaalla kätevästi urheilusandaalit jalassa. Toivoin totisesti ettei saaren ainoa myrkyllinen käärme satu oleilemaan tällä puolella saarta, ainakaan juuri tänään. Pääsimme tarhaan johtavalle portille, tai ainakin siihen kohtaan missä se ennen oli ollut. Nyt oli siinä kohtaa vain verkkoaitaa jonka päälle oli vielä pingoitettu oliivinkorjuuta varten verkot. Mission imbossible ! Tuolla näkyy minun puuni, tässä ihan lähellä myös pitäisi olla Leenan puu, vielä ilman numerolappua.

No on tarhalle toinenkin tie, lähdetäänpä yrittämään sitä kautta. Olin senkin kinttupolun ajanut muutaman kerran  –  Sifiksen kyydissä, ihaillen maisemia tai kuskin kätevää kahvimukitelinettä, penkkien väliin rullalle kietaistua panosvyötä. Tiesin mutkan mistä noille kinttupoluille käännytään, sitten muisti teki tepposet. Yksi risteys liian aikaisin ja pieleen meni. Takaisin edelliseen risteykseen ja eteenpäin. Olisko se ollut tämä risteys ja tuonne? Sifiksen tarhat sijaitsevat Stratin kirkon alapuolella, olimme nyt notkon vastapuolella, niin kuin pitikin, kirkko tuossa, tarha tuossa, mutta miten pirussa sinne pääsikään ? Seuraava yritys seuraavasta risteyksestä, tie muuttui mahdottomaksi, auto parkkiin, käyn vain vilkaisemassa … Järkevin oppilaista jäi auton liepeille kuuntelemaan linnunlaulua, me muut kahlailimme heinikossa, liukastelimme oliiviverkoilla, hyppelehdimme puron penkoilla ja  –  uskokaa tai älkää  –  me löysimme sen tarhan. Ja SEN puun ! Leena pääsi onnellisena nojailemaan puunsa kylkeen, huokaisemaan hikistä urakkaamme, laittamaan ihan itsetehdy numerolaatan puuhunsa roikkumaan, ja tarjoamaan sille pienet hörpyt.  Puu muuten sijaitsi noin kahden metrin päässä siitä paikasta jossa olimme aidan takana tarhaa tuijotelleet. Mutta eihän siitä kohdasta olisi mitenkään ylettynyt puuta halailemaan !

Seuraavaksi piti sitten etsiä reitti takaisin autolle, kaksi meistä lähti samoja jälkiä takaisin kohden autoa. Päätin itse lähteä katsomaan tien jota pitkin tuonne tarhalle pääsee ajamaan, eli mistä meidän olisi pitänyt sinne päästä. Sain kaveriksi pilatesohjaajamme. Reitti löytyi ja tie oli helppokulkuinen, toki vuokraamon matalapohjaisille autoille en suosittele.  Juuri kun saavuimme risteykseen josta olimme ajaneet harhaan, kaarsi automme ylös. Ja jatkoi matkaansa, perävalot vilkkuen. Yritin soittaa, ei kenttää, jatkoimme kävelyä, yritin soittaa, ei kenttää. Railan riskiretkillä on normaali asiakkaiden kadottamisprosentti kuulemma 20%, mutta ei meillä ennen ole itse opas kadonnut. Kun kenttää taas löytyi, sain auton stopattua, kävelystä tuli hieman pidempi, mutta mikäpä siinä. Reitti tuli tutuksi, taatusti.

Kreetan vuoristossa ajellessa törmää aika useinkin lammaslaumoihin. Auto seis, ikkuna auki, kamerat esiin. Niin teimme nytkin  –  paitsi että kyseessä ei ollut lammaslauma. Keskellä tietä seisoi hevonen, seisoi tyynesti ja tutkaili tilannetta, päätti sitten tulla tekemään tuttavuutta. Turistien hikisiä käsiä oli kiva vähän nuolaista, kamerat ja kännykät kiinnostivat, samoin ratti. Ja sitten tuli toinen hevonen. Kolmas ja neljäkin näkyi alempana tiellä, niitä emme jääneet odottelemaan.

Lähtekää hyvät ihmiset seikkailemaan saaren pikkuteille, ottakaa aikaa ja nauttikaa yllätyksistä joita Kreeta teille tarjoaa!

Talven ryytyneisyys katoaa

 

Jos nyt joskus Suomen talvessa harmittelee harmautta ja olo on kuin kuvan kaverilla, niin valokuvista saa voimaa ja iloa.

Tämän viikon ovat kanssamme kulkeneet Vamosissa majoittuneet villiruokakurssilaiset ja House Kastrissa majoittuneet valokuvauksen workshop-porukka. Poikkeuksetta jokaisella on käden ulottuvilla jonkin sortin kamera, kurssilla kuin kurssilla. Kuvat leviävät päivän mittaan sosiaalisen median välityksellä ilahduttaamaan tai kateutta herättämään, illalla valokuvauskurssilaiset sulkeutuvat kammioihinsa valitsemaan NE kuvat opettajien arvioitaviksi. Samat tehtävät ja niin eri näkökulmat asioihin, niin mielenkiintoista seurata. Kuvista paistavat lämpö, värit, ihastus, kummeksunta, yllättävyys, luonto, kasvit, eläimet, meri, taivas ja niin edelleen. Ja niistä saat mieleesi muistikuvan toisesta ajasta ja paikasta, joskus jopa tuoksut ja tuulen tunteen kasvoillasi.  Kuvien katselun jälkeen sijoitat itsesi ehkä jopa allaolevaan tunnelmaan. Mukavaa kurssipäivää taas kaikille !

Kevätkausi lähestyy

Vettä sataa tänään kaatamalla pk-seudulla ja vallitseva väri on taas perinteinen talviharmaa. Aatokset pyörii jo kovasti kevättöissä Kreetalla. Kreetan Maun ensimmäiset kurssilaiset saapuvat 8.4. ja laskeutuvat suoraan  (Kreikan) pääsiäiseen. House Kastrin täyttävät valokuvauksen workshopin osallistujat ja Vamosiin asettuvat villiruokaan tutustujat.

Meillä, Kreetan Maun henkilökunnalla, savotta alkaa paikan päällä jo pari viikkoa aiemmin. Toki talvikin on töitä tehty vieraidemme eteen; Merja viimeistelee uutta opaskirjaansa, Kim, omasta päivätyöstään vasta eläköityneenä, tutustuu entistä innokkaammin saaren sotahistoriaan. Kotiutuminen saarelle ja ”konttorin” pystyttäminen vie hetken; tiedot kylän palveluista päivitetään ja kuulumiset puolin ja toisin vaihdetaan. Ihanaa jälleennäkemisen iloa pitkän talven jälkeen! Vierailemme kummioliivipuutarhoillamme, kuvaamme puut ja yritämme laittaa niihin numerokyltit. Tämä helpottaa niitä kummeja jotka haluavat noutaa öljynsä tarhalta ja vaikkapa halailla ja evästellä ”oman” oliivipuunsa katveessa. Keräämme öljyt tarhureilta ja pakkaamme ja postitamme ne Suomeen. Nyt on ihan viimeinen hetki käydä ilmoittautumassa Happy Olive – sivustollamme oliivipuun kummiksi, mikäli haluat tuoretta öljyä kesäsalaattiasi maustamaan. Sotahistorian tiimoilta tarkoituksenamme on myös piipahtaa Iraklionissa haastattelemassa paikallishistorioitsija Antonis Zanudakisia, jonka tiedot Kreetan historiasta erityisesti toisen maailmansodan ajalta ovat huikeat. Häneltä on toki ilmestynyt useita hienoja kirjojakin, Kreetan paikallismurteella …

Viimeisimpiä hommia ennen tuloanne on vielä kerran käydä läpi viikon askelmerkit alihankkijoidemme kanssa, tarkistaa huoneistot ja majoituslistat, erityisohjelmat, aamiaiset ja ruokailut jos ne kuuluvat ohjelmaan  –  ja säätiedotukset. Ja tehdä plan B, ja olla valmiina muuttamaan suunnitelmat jos esim. keli niin vaatii. Paljon ja mielenkiintoista duunia vielä edessa. Ja aina välillä matkan varrella voi bongailla kaikkea uutta ja kivaa mitä voimme teille esitellä, seuraavalla kerralla ehkä jo.  Kovasti jo odottelemme teitä !

 

Merellisiä makuja Kolimbarissa

Ainahan se on mielessä  –  ruoka  –  tämän ikäisellä !

Talvisaikaan aika harva paikka on Hanian turistirannikolla auki, mutta ne jotka ovat, elävät paikallisten varassa, joten ruokien on syytä olla ehdottoman tuoreita ja hintojen kohdallaan. Toki tässä suosikki kalaravintolassani laatu on aina ollut kohdallaan, joten kun se sitten sattui olemaan auki, niin sisälle vaan ja tarjontaan tutustumaan.  Paras tapa on aloittaa “mitäs teillä tänään on”.

Olimme illan ensimmäiset asiakkaat joten viehättävällä tarjoilijattarellamme oli aikaa esitellä niin ruokia kuin viinejä kuin vaihtaa kuulumisetkin. Paastoviikkojen aikana erikoisempiakin ruokia on tarjolla. Toki me pakanat paastosta piittaamattomat valitsimme myös selkärangallisen merenelävän raaka-aineeksi. Koska kalan valmistus aloitetaan vasta kun se on valittu, niin aikaa vierähtää sopivasti jotta ehtii nauttia alkupaloja kaikessa rauhassa. Aperitiivi ja alkupalat siirtävät välittömän nälkäkuoleman mukavasti tuonnemmaksi. Tällä kertaa alkuun valikoitui mm. marinoitua mustekalaa, taramosalaattia, tsatsikia ja merilevää, paahdetun, tuoreella oliiviöljyllä ja oreganolla ryyditetyn leivän kera. Kalasta irrotettiin ensin fileet grillausta varten ja “väliruokana” nautimme perkeistä keitetyn kalakeiton. Kalaliemessä kypsynyt riisi toimi niin keiton kera kuin lisäkkeenäkin. Lopuksi pöytään kannettiin grillatut fileet, jotka hävisivät parempii suihin niin vilkkaasti ettei kuvaakaan ehtinyt ottaa. Kaikkien noiden alkuruokien lisäksi. Lopuksi kupponen rakia ja jugurttia porkkanahillon kera. Elämä oli taas kerran aika mallillaan !