fbpx

Vuosi vaihtuu …

… sataa tai paistaa 

Vuosi vaihtuu joka tapauksessa, vuosi toisensa perään, se on varmaa. Katastrofin kanssa, sitä ilman – tai siitä huolimatta. Suomessa olen vuodenvaihdetta juhlistanut useimmin sisätiloissa. Vilukissa kun olen. Mitä nyt paukuteltu papatteja ja ammuttu rahaa – eikun raketteja – taivaalle, kun lapset olivat pieniä, hetken ulkona. Paukkupakkasilla todella lyhyen hetken.

Kyllä ne vaihtelevat kelit Kreetallakin. Kymmenkunta vuodenvaihdetta saarella on tarjonnut monenlaisia kelejä. Joskus Hanian kauppahallin, Agoran, vuodenvaihteen seremonioita on seurattu lähes t-paitakelissä, joskus kahlattu sääriä myöten vedessä ja tuulessa, joka pitää huolen siitä ettei tilkkuakaan kuivaa vaatetta ole päällä.

Mieluusti kuulisin paikallisten kertomuksia mikä on normaalia vuodenvaihteen viettoa. Omat paikalliset tuttavani eivät ole kovin tapaorientoituneita. Sen tiedän että aattona leikataan vasilopita-kakkua, lahjoja jaetaan aattona ja Uudenvuodenpäivänä, ainakin.  Ja korttia pelataan kuulemma. Alla muutamia omia, ehkä epäortodoksisia, seikkailuja vuosien varrelta. En tiedä onko edes Haniassa joka vuonna samanlainen ohjelma. Tämä vuodenvaihde menee Suomessa, joten kerron lisää joskus toiste. Tosin nykyisin olen alkanut uskoa että vuosi vaihtuu ilman että olen sitä valveilla vahtimassa.

Agorassa aattona

Uudenvuoden aattona Agorassa on juhlatunnelma korkealla jo päivällä. Käytäville on nostettu pitkiä pöytiä, täynnä paikallisia; herroja, rouvia ja kerrassaan huumaavaa ja hurmaavaa meteliä. Ja ruokaa ja juomaa. Joskus kreetaeloni alkuvuosina, tapoja tuntemattomana, päädyin sinne ostoksille ja johonkin pöydän kulmaan istumaan tietenkin. Ruokaa nosteltiin lautaselle, rakia kaadettiin, maljoja nosteltiin ja vierasta tentattiin. Käytin kaikki tuntemani kreikankielen fraasit ja sanat. Ei niitä kovin paljon ollut, mutta hilpeyttä ne herätti. Kun kyselin kainosti voinko jotenkin osallistua, esim. maksamalla jollekin, minulle tuhahdettiin ”ei tule kuuloonkaan, filoxenia (vieraanvaraisuus)”.

Olisihan siinä joutunut päivä mukavasti, elleivät omat muonitusvelvoitteet olisi kutsuneet. Jokusena vuonna tuon jälkeenkin olen sinne päätynyt, ihan tarkoituksella, turvahenkilöinä ja tapojen tulkkeina paikallisia ystäviäni. Silloinkin on pitänyt toimia salamannopeasti, jotta on päässyt itsekin jotenkin kiitollisuuttaan osoittamaan. 

Agoran ulkopuolellakin on elämää

Myös Agoran ulkopuolella tapahtuu aattona. Taannoin, ilonpidon vaiettua sisätiloissa alkoi hallin pääovien edessä, sinne rakennetulla esiintymislavalla, non-stop esitykset. Tanssiryhmiä esiintyi useita. Yksi toisensa jälkeen, ihan iki-ihanista pikkuisista taaperoista alkaen, välillä energisiä teinejä ja lopuksi pitkälle rutinoituneita ympäri maata esiintyvät ryhmät. Viglatoresin jatkuvuus on taattu. Välillä esiintyi paikallisia soittajakokoonpanoja, jopa pienimuotoista sirkusta. Tuntitolkulla, minusta tuntui.

Massojen täyttämät yleisötilaisuudet on minulle aina haastavia. Kun katselee maailmaa noin puolentoista metrin korkeudelta, niin aina jää jalkoihin.  Eteen parkkeeraa aina joku jenkkikaapin kokoinen toppatakkimies tai muhkea madame. Näkyvyys katoaa ja ahtaanpaikan kammo iskee, savu alkaa nousta korvista. Ellei sitten löydy jotain kiviaidan pätkää jonka päälle kiivetä. Silloin vie tietenkin paikan joltain lapsukaiselta ja aiheuttaa näin traumojen siirtymisen sukupolvelta toiselle. 

Vuodenvaihteen h-hetken lähestyessä tunnelma ja tungos Agoran pihalla vain tiivistyy. Niin maallisen kuin taivaallisen vallankin edustaja pääsevät ääneen, pitävät puheensa, yhteisesti lauletaan myös. Ja niin se vuosi vaihtuu, paikallisten toppatakkikansan pehmeässä puristuksessa, “hronia polla” (monia vuosia) – toivotusten kaikuessa. Skoolataan jos kädessä on jotain millä skoolata ja tunnelma oli vähintäänkin ”tiivis”.

Hyvä vasikka elää juomallakin – ellei ruokaa löydy

Kerran, tungoksen hiukan hälvettyä, tai kun ylipäänsä pystyi liikkumaan, lähdimme vaeltelemaan Hanian kujille. Ehkä jostain saisi jotain ruokaakin. Ruuan suhteen tilanne oli vaikea, mutta ”hyvä vasikka elää juomallakin”, tietää vanha kansa. Jokaisessa kuppilassa johon pääsimme ts. mahduimme sisään näet tarjottiin ensimmäinen kierros ilmaiseksi. Kuohuviiniä, joka meillä kuuluu vuodenvaihteen juomiin, emme juuri onnistuneet saamaan.

Ensimmäisessä paikassa saimme ihan kirjaimellisesti mukilliset viskiä sillä aikaa, kun tarjoilija lähti metsästämään meille kuohuviinipulloa. Ruokaa ei sielläkään saatanut, mutta sen sijaan päädyimme tanssimaan bulgarialaisia kansantansseja kanssajuhlijoiden kera. Vai olisiko ne olleet albanialaisia, en saanut selville. Baarimikko palasi kuoharin kanssa, jonka koimme velvollisuudeksemme maksaa ja juoda pois, vaikkei se ollutkaan kuohuviiniä, valkoviiniä se oli ja lisäksi makeaa. Hronia polla vaan ! Btw, tuota baaria en sen koomin ole onnistunut löytämään.

Pari seuraavaakin baaria veti vesiperän ruuan suhteen, mutta juomien suhteen onnisti aina. Ja se ensimmäinen kierros oli aina ilmainen, joten koimme että myös yksi maksullinen kierros piti ottaa. Se luterilainen kasvatus tiedättehän, ”ettei vaan jää kiitollisuudenvelkaa”. Neljän aikaan aamuyöstä vihdoin istuimme venetsialaisen sataman kupeessa pienessä baarissa jossa tarjoiltiin paahdettuja kastanjoita. Ne maistuivat taivaallisilta. No, kotiin Plataniakseen päästiin kuitenkin kunnialla. Aamulla aurinko paistoi vaikka juuri silloin suomalainen hämäränhyssy olisikin sopinut jotenkin valonherkille silmilleni paremmin. 

Aina ei kuitenkaan paista aurinko

Se toinen ääripää kelien suhteen oli vuonna 2014. Jouluna vielä säät olivat suosineet ja  joulupäivän retkellä kinkkuvoileivät syötiin Elafonissin rannalla +25 lämmössä. Juuri ennen vuodenvaihdetta, ja heti sen jälkeen kun saarelle houkuttelemamme vieraat olivat saapuneet, alkoi rankkasade. Eikä mikään pieni kuuro. Eikä lyhyt. Vettä tuli taivaan täydeltä kaksi vuorokautta. Olimme edellä kerrotusta muonanmetsästyskokemuksesta viisastuneina varanneet pöydän Agia Marinassa sijaitsevasta pikkuravintolasta. Aika harva paikka meitä lähellä on avoinna talvella ja vielä harvempi uudenvuodenaikaan.

Kävin tarkistamassa päivällä onko kaikki siellä ok. Ja totesin, että perille pääsee vain autolla. Jos jopa meidän yläkylän alamäessä virtaa vettä niin paljon että vaelluskengät ei riitä, niin voitte kuvitella paljonko sitä vettä tasaisella maalla oli. Autolla siis matkattiin tavernalle se muutama kilometri. Tilaaminen oli helppoa. Omistaja vilkaisi ryhmäänne ja totesi ”minä tuon teille ruokia niin kauan kuin teille maistuu, kaikkia erilaisia”. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittävästi. 

Koska innokkaita autonkuljettajia – uudenvuodenyönä, outoa – ei ruuan päätteeksi ollut, tilasimme taksit viemään meidät Hanian keskustaan. Vettä tuli edelleen kaatamalla, mutta peruspositiivisena ihmisenä ajattelin, että jospa jokin pieni rakonen sateessa sattuisi vuoden vaihtumisen aikaan. Ei sattunut. Taksi tipautti meidät Everest-kahvilan kulmalle ja parkkeerasimme sinne sateensuojaan. Mutta eihän siellä nyt koko iltaa voi viettää.

Joukon urhein lähti tarkistamaan lenkkarit loiskuen kulmia josko joku taverna olisi auki. Seuratessaan iloista äänensorinaa ja vilkkuvaloja, hän päätyi johonkin yksityiseen tavernassa vietettävään illanviettoon, ”ei hätää, täällä on pöytä vapaana, tulkaa vain”. Sinne sitten päädyimme. Söimme, taas, nautimme kohtuulliset ruokajuomat ja poistuimme soveliaaksi katsomallamme hetkellä, muutamien tanssien jälkeen. Upeasti laittautuneiden paikallisrouvien joukossa olimme läpimärissä tamineissamme juuri kuin se kuuluisa hajuvesi lihapullissa. Laskua ei taaskaan saatu, mutta jätimme pöydälle toki reippaat ”tipit”. Että kiitos ja anteeksi !

Aamuyön extreme

 Kotimatka Plataniakseen osoittautuikin sitten tosi haasteelliseksi. Parin päivän rankkasateet olivat muuttaneet maaston mudaksi. Mudaksi vettynyt maa-aines valui teille ja Kato Staloksen kohdalla maanvyörymä oli katkaissut tien kokonaan. Rantatietä ei päässyt Plataniaksen suuntaan lainkaan. Taksi nousi siis kansallistielle, Galataksesta ei päässyt alas rantatielle. Plataniaksessa ei päässyt alas rantatielle. Ensimmäinen liittymä josta kansallistieltä pääsi rantatielle laskeutumaan oli Tavronitiksen kohdalla. Sieltä sitten ajeltiin tulvivaa rantatietä takaisin Plataniakseen. Kun meidän oma mäki alkoi näkyä jotain puuttui. Sähköt ! Koko mäki oli pilkkopimeänä. Eikä siellä ole lunta maisemaa valaisemassa. Kun siellä on pimeää, niin siellä on sitten todella pimeää. Kun taivas on vielä pilvessä, niin kenkien asennosta voi päätellä seisooko nenä kohti alamäkeä vai ylämäkeä.

Kännykän taskulampputoiminto oli kullanarvoinen kun etsittiin porttia, avaimenreikiä, kynttilöitä, tulitikkuja, otsalamppuja ja niiden pattereita, ja toisiamme. Kämpät saa onneksi lämpöä myös ”porinmateista”, ja valoakin tulee kun uunissa on lasiset luukut. Olisi se ollut kodikasta! Vessaa vaan ei voi käyttää, kun ei tullut vettä, kun pumput ei toimi ilman sähköä. Eipä hätää, etsitään ämpärit ja haetaan vettä uima-altaalta vessanpytyn viereen. Näinhän se vesivessa toimi. 

Otsalamppu päähän ja ämpärit käteen. Pohjakerroksessa odotti sitten illan viimeinen ekstiimielämys, tai aamun ensimmäinen, vettä puoleen sääreen. En nyt toista niitä sanoja mitä silloin ilmoille pääsi, mutta niitä oli paljon ja ne tulivat täydestä sydämestä. Kello oli viisi aamulla ja oli uudenvuoden päivän aamu. Juhlaseurue oli jo untenmailla. Laitoin tekstarin vt-talkkarille, joka asustelee seuraavalla mäellä; ”tervetuloa talkoisiin aamulla, omat ämpärit mukaan”. Vastaus tuli salamannopeasti, ”sorry, tiet poikki talon molemmilta puolilta, ei täältä pääse pois”.

Jepjep! Pari tuntia lepoa ja herätys ankeaan arkeen. Ämpärit mukaan ja vettä lappamaan. Vt-talkkari vahvistuksineen oli kuin olikin löytänyt jonkun oliivitarhatien jota pitkin saapui talkoisiin. Meneehän se uuden vuoden ensimmäinen aamu näinkin. Ei tullut mietittyä oliko jollain krapulaa vai ei. Onneksi sähköt olivat palanneet. Vedenpaisumuksen aiheutti nimittäin sähkökatkosta johtuva tyhjennyspumppujen toiminnan pysähtyminen. Tankki johon vesi kerääntyy poispumpattavaksi ”valtakunnan verkkoon” oli taas piripintaan täynnä kahden päivän tauottoman rankkasateen johdosta. 

Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy

Kun aurinko taas suvaitsi näyttäytyä päivää myöhemmin, kaikki talon parvekkeiden kaiteet olivat täynnä kuivuvia suomalaisia räsymattoja. Varsinaiset asunnot ovat toki maanpinnan yläpuolella joten ne säilyivät, mutta nuo pohjakerroksen varastotilat saivat kyllä peruspesun. Ja niissä säilytyksessä olleet räsymatot myös. Nykyisin olemme jo varautuneet tällaisiin vedenpaisumuksiinkin. Oppia ikä kaikki !

Meidän onnemme oli että vesi oli puhdasta. Nämä rankkasateet nimittäin aiheuttivat järkyttävää tuhoa Plataniaksen alakylässä. Kun meidän katastrofi oli selvitetty lähdimme tutkimaan mitä alakylälle kuuluu. Ja hakemaan rannan tuntumaan edellisenä iltana jäänyttä autoamme. Auto löytyi paikaltaan mutta muuten näky alakylässä oli lohduton. Vasilis  (Evropi-hotelli) kertoi heränneensä yöllä kylkeä kääntäessään siihen että käsi valahti sängyn ulkopuolelle. Ja upposi samalla jääkylmään mutavelliin. Asuvat hotellillaan pohjakerroksen asunnossa. Säkkipimeässä yössä sitten oli pitänyt etsiytyä ulos tulvivasta asunnosta, löytää vara-avaimet pojan pari kerrosta ylempänä olevaan, sillä hetkellä tyhjillään olevaan asuntoon. Onneksi sellainen oli olemassa!  Voitte kuvitella että jos mutavelliä on sängynlaidan tasolle, vahingot eivät ole vähäiset. Kun kävin ottamassa valokuvia heidän tuhoutuneista tiloistaan vakuutusyhtiötä varten, itketti.

Me pääsimme vähällä loppujen lopuksi. Sama lohduttomuus nimittäin jatkui ympäri kylää. Autotalleja jotka yleensä ovat juuri pohjakerroksissa, täynnä mutaa, autoineen. Rantakadun kuppilat ja turistikaupat olivat saaneet osansa mudasta myös. Pahiten taisi ”ottaa siipeensä” Porto Platanias -hotelli, jonka pohjakerros sai osansa sekä vuorilta tulvivasta mudasta että mereltä tulvivasta suolavedestä. Hotellin pohjakerroksessa sijaitsivat mm. leipomo, pesula, gym, sähköpääkeskus, jäähdytetyt muonavarastot (tosin hotelli oli kiinni talvella) jne. Kävelin ohi kuukauden päästä uudelleen ja edelleen pohjakerroksesta tuotiin mutaa ulos kottikärryillä. 

Rojun siivousta 2014 mutavyöryjen jälkeen

Mutta vuosi oli kuitenkin vaihtunut !

Näidenkin katastrofien jälkeen on seurannut Kreetalla jo uusia katastrofeja ja uusia tulvia. Niistäkin on pinnalle noustu.

Ehkä me voimme siis toivoa että viime vuoden katastrofin –  tiedättekylläminkä –  jälkeen, tästä taas noustaan. Ilmojen haltijoina emme kai voi toimia, mutta vuoden 2020 katastrofin tuhoja voimme loiventaa palaamalla saarelle, kun se taas on mahdollista. 

Ja vuosi on jälleen vaihtunut !

Tervetuloa 2021 ! Vaikeaa kuvitella että se voisi olla hankalampi kuin edeltäjänsä.  

Valkoiset vuoret on niin kauniit lumipeitteessään

Kotiin matkalla, jännitystä ja ilonpisaroita

Palasimme viime viikolla Kimin kanssa Suomeen. Paluu meni jännittäväksi. Kreetalla oli voimassa ulkonaliikkumiskielto ja lentoja peruttiin asiakkaiden puutteen vuoksi nopeaan tahtiin.

Juuri kun olimme saaneet oliivit poimittua ja öljyn kotiin, ja paluulennot tilattua, levisi huhu että tulossa on lennonjohtajien lakko. Juuri siksi päiväksi kun meillä oli lento. Pikainen soitto lentoyhtiöön, heillä ei ollut mitään tietoa kyseisestä lakosta. Jatkoimme lähtövalmisteluja, mutta aina kun puhelimeen kilahti jokin viesti, niin vatsassa vihlaisi. Vielä edellisenä päivänäkin liikkui ”varmaa tietoa” lakosta. Kun lentoyhtiöltäkin tuli viesti aikataulumuutoksesta, niin alkoi verenpaine kohota. Tieto aikataulumuutoksesta oli niin kryptinen, etten vieläkään tiedä mitä se oikein koski. Lähtöaikoja oli ainakin kolme eri versiota. Koska lentoa ei selkeästi peruttu, ja pääsimme myös tsekkaamaan itsemme lennoille, niin lähdimme kentälle sen aikaisimman lähtöajan mukaisesti.

Lentokenttien autiutta

Kentällä oli aavemaisen hiljaista, muutamia odottelijoita vain. Palvelutiskit olivat kiinni, infotaulut ammottivat pimeinä. Kuulutuksia tuli tuon tuostakin mutta niistä on todella hankalaa saada selvää kaikuvassa odotusaulassa, onpa kieli sitten kreikkaa tai englantia. Jossain vaiheessa olin erottavinani puhetulvasta sanat ”is cancelled” . Sydän kurkussa katsomaan kännykältä flight radarin tietoja ja sielläkin luki ”cancelled”. Virkailijoita ei näkynyt missään. Kim säntäsi lähimmän paikallisen luokse, liekö ollut siivooja; ”kyllä kone on tulossa ja lähdössä, se on vain hieman myöhässä”. Katsoin puhelintani uudelleen, se olikin seuraavan päivän lento joka oli peruutettu. Taisi olla hermot hiemat pinnassa .  

Pakkaamisen tosiasiat

Seuraava yllätys tuli, kun jätimme matkalaukkujamme. Ilmeisesti käsivaakamme kaipaa kalibrointia, koska meillä molemmilla oli muutama ylikilo. Siis matkatavaroissa. Matkalaukkujamme ei ollut täytetty millään turhalla kuten vaatteilla, vaan siellä oli oliiviöljyä, oliiveja, trahanaa, juustoja, romeikoa, rakia ja muuta tuiki tarpeellista. Kuten kinkku. Ja työpapereita kilotolkulla. Virkailija kysyi olenko maksanut ylikiloista? Ja jatkoi samantien ”sorry, my mistake, it’s ok.” Ei mitään käsitystä mitä tapahtui, mutta ylikiloista ei tarvinnut maksaa. Iloista ! Kone tuli aikanaan ja lähti, me mukana, melkein tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Tämä oli se keskimmäinen aika joka meille oli ilmoitettu. Ensimmäinen jännityksen paikka oli ohitettu, päästään siis ainakin Ateenaan.

Ateenassa meillä oli vaihto, vaihtoaikaa ensimmäisen aikataulun mukaan yli 3 tuntia, joka siis kutistui tunnilla tuon aikataulumuutoksen vuoksi. Toinen tunti kului jonottaessa jättämään matkatavaroita seuraaville lennoille. Ensimmäisen lennon (Olympic) ja kahden seuraavan lennon lentoyhtiö (KLM) eivät ole samassa poolissa, joten jouduimme tsekkaamaan matkatavarat Ateenassa uudelleen koneeseen. Ja jännittämään lisäkilojen kohtaloa. Ei sanaakaan lisäkiloista. Iloinen asiakaspalvelija tivasi sen sijaan koronatestin tulosta, joka kuulemma tarvitaan Suomeen menijöiltä.  Kerroimme olevamme suomen kansalaisia, niin ongelmaa siis.

Suunnittelemamme lounastauko Ateenan kentällä kutistui puoleksi tunniksi. Eipä silti, ei siellä ollut auki kuin yksi kahvila josta sai sämpylöitä. Portilla, koneeseen noustessamme, iloinen virkailija totesi ”hello again” ja Kimin kohdalla vielä lisäsi nimenkin. Mainio kasvomuisti. Kone Haniasta Ateenaan oli täynnä, samoin Amsterdamiin menevä. Tarjolla oli totutusti pussiruokailua koneessa; paperipussissa pikkuruinen sämpylä jonka sisältö jäi meille epäselväksi. Kuten edessämme istuvallekin ilmeisesti. Hänen kysymykseensä onko sämpylässä mahdollisesti kanaa, herra pursesi totesi ”ei ei, se on hyvin nuorta kanaa, eli siis kananmunaa”. Tällaiset letkautukset on mukavaa piristystä muuten ihan tappavan tylsässä lentomatkailussa.

Kuka muu tykkää vaan katsella ihmisvilinää?

On suuri sun rantas autius …

Olen ennen ollut innokas matkustaja, minusta on aina ollut mukavaa istua lentokentillä ja katsella ihmisiä, arvuutella heidän taustojaan, ammattejaan, onko lomalla vai työmatkalla, ekakertalainen, muka rutinoitunut, lentopelkoinen… ihan loputtomasti seurattavaa. Mutta nyt kentällä ei ole ketään, tai ainakin melkein ei ketään. Niin Hanian kuin Ateenankin kentät olivat aavemaisen hiljaisia. Amsterdamin kenttä oli vilkkaampi. Siellä ei ollut aikaa katsella yhtään mitään. Vaihtoaika oli 40 minuuttia, ja kaikki jotka tietävät sen kentän, tietävät että kilometrejä kertyy, jos lento tulee terminaalin eri siipeen, kuin mistä seuraava lähtee. Toki jo koneessa kippari kuulutti, että olemme ihan ajoissa perillä ja jatkolennoille kyllä ehtii ellei itse viivyttele matkalla. Ehdittiin.

Pikavauhtinen kävely ei välttämättä edes ole huono asia kahden lennon välissä, mutta hitaasti liikkuville ja shoppailua rakastaville en tätä vaihtoa suosittele. Kävelimme käytännössä suoraan koneesta koneeseen. Eipä ehtinyt olla yli vartin lähikontakteja silläkään kentällä. Hyvä niin. Amsterdamista lensimme pienemmällä Embraer-suihkukoneella Helsinkiin. Sellaisella missä on vain kaksi vierekkäin ja käytävän toisella puolella toiset kaksi. Vaikka vielä oli yksi jännityksen paikka jäljellä (ehtivätkö myös matkatavarat tähän koneeseen) niin tällä lennolla jo uskalsimme tilata punaviinit. Ihan sen kunniaksi että alkoi näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, että pääsemme kotiin kaikkien epävarmuustekijöiden jälkeenkin. Lentoemo ilahtui viinitilauksestamme, “ihanaa, mitä te juhlistatte?” – no, vaikka kotiin pääsyä. Harvoinpa on emoilla aikaa jäädä jutustelemaan asiakkaiden kanssa. Aikaa tai edes kiinnostusta. Mukavaa. Lisää ilonpilkahduksia. 

Helsinki-Vantaa

Helsinki Vantaalle saavuimme aikataulun mukaisesti. Tämän pandemia tilanteen vuoksi jonottelimme hyvän tovin passintarkastuksessa. Toisaalta saman verran olisimme odotelleet matkatavararoitammekin. Iloinen yllätys taas, myös matkatavaramme olivat ehtineet mukaan. Kaikki tuntui vieläpä pysyneen ehjänä, ei mitään tuoksuvaa rakivanaa matkatavarahihnalla tai muuta ihmeellistä . Vielä yksi kohta jännitystä. Päätimme mennä vielä HUS:n ilmaiseen ja vapaaehtoiseen covid-testiin, se näytti olevan auki vielä keskiyölläkin. Riskit että meillä olisi covid, ovat pienet. Kreetalla tilanne on paremmalla tolalla kuin Suomessa. Koska siellä oli ulkonaliikkumiskielto viimeiset kolme viikkoa, lisäksi vielä maskipakko ulkonaliikkuessakin, niin eipä juuri riskipaikkoja syntynyt. Myös kotimatkan aikana ovelta ovelle oli maskipakko. Luottavaisin mielin tuloksia odotelleltiin.

Lentomatkailu on tänä vuonna aiheuttanut paljon keskustelua. Miksi sitten piti matkustaa Suomeen. Kuten aiemmin mainitsin, vahvat perhesyyt tulla (määräämättömäksi) hetkeksi Suomeen. Ja joulupukki, jos se vaikka ei osaakaan tulla Kreetalle.

Ja miksi sinne Kreetalle sitten ylipäänsä piti mennä tänä syksynä? Syksyllä meillä, Kreetan Maun väellä, oli erinomainen tilaisuus leikkiä itsekin turistia ja tutkia saarta uudet kujeet mielessä. Ihanat asiakkaamme kun eivät meitä päässeet häiritsemään lainkaan tänä vuonna. Teimme myös kartoitusta mahdollista talvimatkailua ajatellen. Löysimme uusia kyliä, kujia, rotkoja, paimenpolkuja, kirkkoja, luostareita, tavernoita, pikkupuoteja, maisemia ja tunnelmia joista haluamme teidänkin pääsevän nauttimaan. Koitukoon tämä siis iloksenne tulevaisuudessa. Olemme myös ehtineet vetää henkeä. Pandemian vaikutus ensi vuoteen on vielä epäselvää, mutta toivomme todella että saisimme ensi vuoden vietyä läpi tämänhetkisten suunnitelmien mukaan. Niin paljon on kaikkea kivaa odottamassa.

Toisten kokemukset – pureksittua ruokaa

Yleensäkin matkailusta on puhuttu paljon tämän pandemian aikana. Onko se ylipäänsä tarpeellista? Ehkä olen matkatoimistoyrittäjänä puolueellinen vastaamaan, mutta vanha sanonta ”matkailu avartaa” pitää kyllä edelleen paikkansa ihan sataprosenttisesti. Niin hienoa dokumenttia tai niin upeaa ja täydellistä matkakirjaa ei ole tehty etteikö se olisi aina jonkun muun kokemus. Parhaimmillaankin se on ”pureksittua ruokaa”. Omaan elämääni, jopa maailmankatsomukseeni, ovat aivan mielettömästi vaikuttaneet aikuistuvan poikani opiskelujen ”siivellä” tehdyt matkat Afrikkaan. Ne jos jotkin ovat avanneet silmiäni ja laajentaneet näkökulmaa maailman menoon enemmän kuin mitkään matkakirjat tai ulkoapäin tulleet tarinat. 

Jos tällä hetkellä tyydymmekin television tuottamiin matkaohjelmiin, kirjoihin ja vanhoihin valokuviin, niin jonain päivänä on aika taas omille elämyksille.

Ja tottahan on myös se, että sekä tämä Kreetan Maku että talomme House Kastri Plataniaksessa ovat hieman kuin lapsia, kun ne kerran on tullut hommattua, niin pitäähän niistä pitää huolta. Jos se vaatii matkustamista, niin sitten matkustetaan. Vastuullisesti.

Ei silti että meillä olisi ollut mitään hätää kotona Kreetalla, se tunne vain kun olet päättänyt palata kotiin Suomeen. Syyt olivat vahvasti perheeseen liittyvät … ja mehän olemme matkalla kotiin, lennämmepä kumpaan suuntaan tahansa.

Niin, ja ne covid-testit; ne olivat negatiivisia, kuten myös toinen muutamaa vuorokautta myöhemmin otettu testi.

Valoa tunnelin päässä

Gavdos – kymmenen vuotta myöhemmin

Kirjoitin muutama viikko sitten blogin Gavdos  –  Kalypson saari. Nyt pääsimme sinne vihdoin uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin. Koska tällä kertaa ei ollut kiire pois, kuten edellisellä kerralla, varasimme majoituksen heti kolmeksi yöksi. Niin vain se Gavdos ja Kalypso taas meidän yllätti. Joitain makupaloja saarelta olemme jo teille tarjoilleet facebook – päivityksissämme, tässä vielä lisää tarinaa.

Miten sinne oikein mennään

Laivamatka saarelle sujui mutkan kautta. Hora Sfakionissa nousimme laivaan joka kieppasi ensin Loutron ja vielä Agia Roumelinkin kautta, ennen kuin kokka kääntyi kohden Gavdoksen saarta ja Karaven satamaa. Istuin sinnikkäästi kannella koko nelituntisen matkan delfiini- ja valasvahtina. Turhaan. Eivät merten kujeilijat sen paremmin kuin jättiläisetkään meille malttaneet näyttäytyä. Mikäpä siinä oli vahdissa istuskellessa, leppeässä tuulessa upean sinistä merta katsellessa. Toki saarelle pääsee vierailemaan sesonkina vaikka päiväseltään pikalaivoilla, mutta me halusimme oman auton mukaan. Siksi tuo reilu parinkymmenen kilometrin merimatka kesti noinkin kauan.

Ei se Karaven satama suuren suuri ole. Oikeanpuoleinen on ns. pikalaiva

Pientä draamaa majoittaessa

Edellisestä kerrasta tieverkko saarella oli kohentunut kovasti. Paitsi että muutaman päivän takaiset sateet olivat vieneet osia teistä mennessään, ja monenlaisten työkoneiden joukossa joutui välillä puikkelehtimaan. Liikenteen joustavuudessa meillä suomalaisilla on kyllä paljon opittavaa. Majoittumisen kanssa sensijaan oli hieman ”teknisiä” ongelmia kun yritimme löytää saman Kikin majatalon kuin edellisellä kerralla. Olimme varanneet huoneet puhelimitse ihan oikeasta paikasta, mutta kun reissuporukan pääluku muuttui, niin peruutus tuli tehtyä, auts, väärään numeroon. Manolis niminen kaveri tosin totesi puhelimessa että ”no problem, in Sarakiniko this is all same”. Ja varasi samalla meille huoneet omasta majatalostaan. No, draamaahan siinä syntyi kun totuus valkeni hänelle. Ei suostunut neuvotteluihin edes osakorvauksesta, joten ei auttanut kuin todeta tylysti ettei mustaa valkoisella varauksesta ole. Ja niin rullasimme pakaasimme tien toiselle puolelle siihen oikeaan Kikin majataloon.

Eipä kyllä aikaisemmin ole tullut sellaista oloa Kreikassa matkatessa,  että meitä yritetään vedättää. Alun harmistus huuhtoutui ouzolla ja viimeinenkin kiukkukireys jäi leppeisiin aaltoihin Sarakinikon rannalla. Harmillista vain että Manoliksella olisi ollut ihan kelpo kalataverna, joka ei tuon episodin jälkeen oikein houkuttanut. Ja sekin sitten selvisi että nämä asiakkaista taistelevat omistajat olivat keskenään sisar ja veli. ”Sister is sister and business is business” totesi Manolis. Tällä kertaa sisko veri pitemmän korren.

Gavdos, Sarakiniko

Gavdos ja sen aurinkonlasku

Tämänkin reissun ensimmäisenä iltana päädyimme katsomaan auringonlaskua Gadvoksen majakalle. Ensimmäisellä reissullamme olimme paikalla kesäpäivän seisauksen aikaan, niin tällä kertaa majakkavierailu osui syyspäivän tasaukseen. Majakanvartija oli sama, mutta vaimo ja poika olivat poissa. Olivat muuttaneet Kreetalle koulujen vuoksi. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei se ihan ainoa syy ollut. Upea ranskatar, Gavdoksen eristäytyneisyys ja kreikkalainen mies, voi olla haasteellinen yhdistelmä. Majakka oli hienossa kunnossa. Alkuperäisen majakan toiminta päättyi saksalaisten pommittaessa sen ja ympäröivät asumukset maan tasalle vuonna 1942. Majakka rakennettiin uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan vuonna 2003 josta lähtien se on toiminut siis vain museona. Auringonlaskun puolelle oli kerätty muutamia pöytäryhmiä ihailijoita varten, mutta niiden kunnossapito oli tainnut tyystin unohtua. Ikävää.

Illan hämärtyessä ja Kreetan silhuetin kadottua näkyvistä, ajelimme takaisin Sarakinikoon ja lähitavernaan iltapalalle. Kiki oli valitettavasti lopettanut oman mainion tavernansa ja perustanut sen tilalle pienen minimarketin. Iltapalaksi söimme “kevyesti” vuohta ja salaattia, ja mitä kaikkea siinä nyt sitten tuli mukana. Jopa kreetalaisten mukaan Gavdoksen vuohi on parasta vuohenlihaa. Sitten vain vatsan viereen unille. Huoneet olivat suurempia kuin muistin eikä niin järkyttävää kloriten tuoksua enää ollut kuten edellisellä kerralla. Yö oli pimeä ja ihan käsittämättömän hiljainen. Ei edes meri kohissut. Mitä nyt kissat tappelivat aamuyöstä. Tai saattoi ne olla kivinäätiäkin, niillä kuulemma alkaa olla paritteluaika.

Aurinko laskee

Tripiti, täältä tullaan

Tripiti tai Trypiti, Euroopan eteläisin kohta kutsui seuraavana päivänä. Hieman hitaasti käynnistynyt aamu oli koitua kohtalokkaaksi kun päivälämpötila ehti nousta vaeltamista ajatellen vähän liiakin korkeaksi. Tripitin niemellä seisoo yksinäinen tuoli, jonka venäläinen ryhmä on sinne pystyttänyt. Tuolilla istuessasi käännät selän Libyalle ja katse tähyää kohti Eurooppaa. Kannanottoko? Tripitiin vaeltamisesta tein facebook-päivityksen viime keskiviikkona, kurkatkaahan sieltä lisää.

Niin, se venäläinen ryhmä joka tuon Tripitin tuolin on rakentanut 

Tsernobylin räjähdyksestä (1986) selvinnyt ydinfyysikko Andrei Drozdov lähti Gavdoksen saarelle elpymään räjähdyksen jälkitöissä saamistaan vammoista. Mukaansa hän sai kuusi muutakin tiedemiestä, mm. psykoanalyytikon, avaruusrakettien kehittämiseen erikoistuneen insinöörin. Alussa ryhmä eli eristynyttä elämää omassa kommuunissaan julistautuen kuolemattomuutta tavoittelevaksi ryhmäksi. He halusivat myös profiloitua epäitsekkäinä ortodoksisen kirkon palvelijoina. Alussa paikalliset suhtautuivat heihin hyvin varautuneesti. Olivatko he mahdollisesti vakoojia? Vai jonkun oudon kultin edustajia? Erityisesti heidän toimintansa kiinnosti eurooppalaisia turvallisuusviranomaisia, joita myös saarella vieraili. Ryhmä kuitenkin keskittyi lähinnä maanviljelyyn, rakentamiseen ja oman utopiansa kehittämiseen. He aloittivat jopa Apollon temppelin rakentamisen tarkoituksenaan herättää henkiin Pythagoraan filosofia ja muinaiset kreikkalaiset mytologiat. Paikalliset eivät kuitenkaan hyväksyneet pakannallista temppeliä ja sen rakentaminen keskeytettiin. 

Internetin syövereistä löytyy hakusanalla ”Russian Scientists in Gavdos” paljonkin mielenkiintoista historiaa heistä. Tällä hetkellä paikalla on enää kaksi alkuperäistä jäsentä. Joukko on integroitunut saarelle, oppinut kielen ja eristyneisyys on muuttunut avuliaisuudeksi paikallisia kohtaan. ”Aina ovat auttamassa kun apua tarvitaan”, kertoi eräs kyläläinen. Ortodoksisuus lienee ollut se yhdistävä tekijä alusta alkaen.

Kesäsaarelaisia monenmoisia

Saaren kesäasujaimisto ei juurikaan ollut muuttunut. Reppureissaajat ja vaihtoehtoihmiset majoittuivat edelleen  teltoissaan tai pelkän sadesuojan alla seetripuskien suojissa.  Monet jopa kuukausia. Nudisteja näki edelleen jollain rannoilla, yksittäisiä henkilöitä, pariskuntia, jopa lapsiperheitä. Minimarketeissa, niitäkin nyt jo useampi, myytiin kalastustarvikkeita ja purkkimuonaa, leipää, jyviä, linssejä, papuja, kaikkea mahdollista mitä voi kuivattuna myydä, riisiä, jne. Vihanneksiakin jonkin verran. Ja saarelle oli ilmestynyt jopa leipomo, Stella’s Bakery, jonka piiraat olivat varsin maukkaita. Saarella on jopa oma sähkölaitos. Viime kerrasta muistan lähinnä aggregaattien jytkytyksen. Netti löytyi jo joka tavernasta, majapaikkamme huoneissa se ei oikein toiminut, ei oikein kännykkäkään. Oli pakko istua majatalon tavernassa, oivoi! Saarelta löytyi, ainakin teoriassa, yksi pankkiautomaattikin. Tosin se sijaitsi jonkin hotelliksi kuvittelemani alueen sisällä ja lukossa olevien porttien takana. Ehkä tämä kausi nyt oli tällainen.

Kesäasukkaiksi tosin voi kutsua myös valtaosaa tavernoiden ja majoitustilojen yrittäjistä. Kesäsesonkina työt tehdään Gavdoksella, talveksi palataan joko Kreetalle tai jopa Ateenaan töihin.

Terveydenhuolto kohdallaan

Viime kerralla varoin lähtemästä rantasandaaleilla vaelluspoluille nilkkojani tärvelemään, lääkäriä kun saarella ei ollut tuolloin. Toisin oli nyt. Saarella on kolme lääkäriä, joista yksi on kardiologi. “Sehän on enemmän kuin  Paleohorassa, jossa on asukkaita ainakin kymmenkertainen määrä” nauroi Gavdos Metohin ”Oi nostimies tis Eftihias” tavernan tarjoilija kertoessaan asiasta meille. Sen sijaan saarella päivysti edelleen vain yksi poliisi. Armeijan nuorukaisia näkyi laivalla mennen tullen, mutta  eipä niitä oikein siellä saarella näkynyt. Ei liioin alueita jotka olisivat olleet merkitty armeijan haltuun. Liekö päivystäneet mahdollisten pakolaisten varalta?

Pakolaisia ?

Viitisentoista vuotta sitten saarelle rantautui noin 70 henkilön pakolaisporukka, Tripitin rannalle. Saaren väestömäärä tuplaantui hetkessä ja mm. juomavesi loppui parissa päivässä. Ensiavuksi Kreetalta tuotiin vettä ja ruokaa helikoptereilla. Pakolaislaivan jäänteitä näkyy vielä rannalla, puuosat ovat joko lahonneet tai hyödynnetty uudelleen väliaikaisasumuksissa, rautaosat törröttövät syysmyrskyjen levittäminä siellä täällä. Senjälkeen pakolaisrintamalla onkin ollut hiljaista.

Vesille venhon mieli

Kolmannen päivän retkiohjelmaksi päätimme parin tunnin veneretken, jolla pääsimme tutustumaan saaren niihin nähtävyyksiin joita ei maista näe, eikä niihin maitse kaikkiin edes pääse. Kumiveneen kyytiin hypättiin Karaven satamassa, ja melkoista rytkytystä matka hetken olikin. “Are you ready?” huusi kippari ja väänsi hanat auki. Sitten olikin hetken kokka kohden taivasta, kunnes meno rauhoittui. Kun pääsimme lähelle Lakkoudin rantaa ja sen lähellä olevia jyrkänteitä meille paljastui aivan upeita pieniä luolia (Alargospilian alue), joihin kipparimme näppärästi venhon peruutteli, jotta pääsisimme ihan kosketusetäisyydelle niiden kivisistä, veden ja tuulen siloittelemista pinnoista. Näihin luoliin, oikeastaan luolan perukoilla oleviin kuiviin taskuihin tulevat hylkeet talvella synnyttämään. Tähän aikaan siellä vielä pystyi vierailemaan, mutta poikimisaikaan sinne ei ihmisiä viedä. Näihin luoliin pääsee vain veneellä. Ne sijaitsevat monikymmenmetristen jyrkänteiden alareunalla.

Hylkeiden synnytysluola

Dianan muistoa kunnioittaen

Luolien jälkeen matka jatkui Tripitin ohi ns. Dianan rannalle. Rannalla oli aiemmin ollut toki muukin nimi. Ranta sijaitsee, kuten nuo luolatkin, jyrkänteen juurella. Sinne ei näe maista mistään, eikä sinne pääse maateitse mistään. Vuoden 1997 kesällä rannan  tuntumassa vietti kuitenkin hulppea huvipursi aikaa kuukauden verran. Paikalliset sitä ihmettelivät, mutta laivasta tai sen matkustajista ei tietoja tihkunut. Ennen kuin viisi vuotta myöhemmin, kun muuan  kapteeni vieraili saarella ja kertoi oleensa tuon mystisen laivan kapteenina saarella viisi vuotta aikaisemmin. Matkustajina silloin olivat olleet Prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed. Vain kuukautta myöhemmin prinsessa Diana ja Dodi menehtyivät auto-onnettomuudessa. Prinsessan muistoa kunnioittaen saarelaiset antoivat rannalle uuden nimen: Diana Beach .

Diana Beach

Dianan rannalta palasimme vielä Tripitin rantaan uimaan ennen paluutamme Karaven satamaan. Tuli siis nähtyä Tripiti myös merenpinnan tasolta. Huikea reissu. Jos sielläpäin liikutte niin yhteystiedot ovat tässä.

Tripiti ja se tuoli

Iltalenkin teimme muutaman kilometrin päässä olevalle Agios Joanniksen rannalle. Sen silmiinpistävin piirre oli huikeat dyynit jotka toimivat ilmeisen hyvinä kasvualustoina sankalle seetrimetsiköille.

Agios Joanniksen ranta

Kotimatkalle tai sitten ei

Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Paitsi Kalypson mielestä. Meri mylläsi siihen malliin, ettei laivaa tullut. Tällä kertaa tieto kuitenkin otettiin vastaan taputuksin. Mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa! Päiväohjelma kehittyi heti. Kimi kertoi facebookissa eilen hänen vaelluspäivästään. Me Merjan kanssa veimme pojat reitin alkupäähän ja jäimme fiilistelemään riippukeinuihin, ylimääräinen ”vapaapäivä” maistui. Reissun tarkoituksena oli myös tutustua saaren mahdollisiin talvimajoituspaikkoihin ja varsinkin aktiviteetteihin ja palveluihin. Ystävättäreni kun jaksaa hehkuttaa varsinkin niitä talvikuukausia, joita on Gavdoksella viettänyt. Saarella sataa noin viitenä päivänä vuodessa. Istuksimme siis lepopäivää kahviloissa, tavernoissa ja haastattelimme paikallisia Gavdoksen talvesta. Olisiko tämä sellainen paikka johon kyselyymme vastanneet eristäytyjät ihastuisivat. Minä ainakin ikävöin taas takaisin sinne. Ekstriimiporukalle sopiva paikka siis :-).

Lepopäivän ratoksi

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Seuraava aamuna Kiki vahvisti jo varhain laivan saapuvan meitä noutamaan. Aamiaisen jälkeen ehti kuitenkin tehdä pienen kävelyreissun Lavrakas rannan suuntaan, ennen pitkää maittavaa lounasta satamatavernassa laivaa odotellessa. Viime kertainen vierailu saarella sijainneeseen vankilaan ei onnistunut. Nykyisin Aris Velouhiotis House -nimellä kulkeva rakennus näytti olevan kiinni. Paluumatka sujui samojen satamien kautta kuin menokin. Agia Roumelista saimme kyytiin muutama sata enemmän tai vähemmän väsynyttä Samarian vaeltajaa. Eikä delfiinejä tai valaita näkynyt vieläkään, liekö taruolentoja nekin. 

Mieluusti lähdemme teille saarta esittelemään, ehkä kuitenkin sesonkina, mutta varatkaapa aikaa sitten vähintään viikko lisää ennen paluulentoja, Kalypsosta kun ei koskaan tiedä .

Otetaan iisisti, jooko !

Gavdos – Kalypson saari

Kymmenen vuotta sitten kesällä, rakennusprojektin (House Kastri) ollessa kiivaimmassa viimeistely vaiheessa, päätimme ottaa yhden yön irtioton suomalaisen juhannuksen ja lyhyimmän yön kunniaksi. Ajelimme aamulla anivarhain Plataniaksesta Hora Sfakioniin josta autolauttaan. Neljän tunnin matkan päässä häämötti usvassa Gavdos – Kalypson saari.

Gavdos on EU:n eteläisin asuttu saari. Se on kooltaan noin 4 x 7 km, ja tuolloin siellä oli tasan kaksi tietä ja yksi risteys. Arvelimme yhden yön siellä riittävän saareen tutustumiseen. Eikä töiden puolestakaan ollut sen enempää aikaa. Matkaseurallamme kun oli hotellikin pyöritettävänään. Kalypson saari pääsi kuitenkin yllättämään meidän totaalisesti.

Vaaleat kreikkalaiset

Tulopäivänä majoituimme, ajelimme saaren molemmat tiet päästä päähän, ja katsastimme sen varrelle sattuneet uneliaat kylät. Saaren majakalle etsiydyimme auringonlaskun aikoihin juhannusyön auringonlaskua seuraamaan. Olin huomannut jo aiemmin päivällä vaaleahkon naisen pienen vauvansa kanssa kaupassa. Pohjoismaalaisiako? Tapasimme majakanvartijan työmaallaan ja hänellä sattui olemaan aikaa seurustella kanssamme. Hän myös esitteli aiemmin tapaamani naisen ranskalaiseksi vaimokseen ja pojakseen. Yllättävää oli miehen totaalinen vaaleus. Vaaleat hiukset ja siniset silmät, samoin kuin pienellä pojallaankin. Ihan suomalaisesta oli käynyt ja ihan syntyperäinen gavdoslainen hän oli. Ja minä kun olin tottunut pitämään kreikkalaisia tummina. Näin tälläkin pikkuruisella saarella näkyi tuhatvuotinen ohikulkevien valloittajien perimä. Gavdos – Kalypson saari on kiehtonut ja itseensä kiinnittänyt monia.

Perimä tuli puheeksi muutenkin. Majakanvartija kertoi näet, että saaren perimä alkoi mennä jo kovin sisäsiittoiseksi, siksi hän valitsi itselleen ulkomaalaisen vaimon. Ja iski silmää. Ja laskihan se aurinkokin aikanaan. Ihan näytti kuin kahteen kertaan. Taivaanrannan peitti tumma pilvipatja jonka taakse aurinko katosi. Ilmestyäkseen uudelleen hetken päästä ennen kuin painui lopullisesti horisontin taa.

Se on ilmoista kiinni

Saarelle pääsee siis, periaatteessa, kerran päivässä laivalla. Kun kerroimme aikeistamme palata Kreetalle seuraavana päivänä, hän vilkaisi olkansa yli merelle ja totesi ”ei huomenna tule laivaa, tuuli nousee”. Itse pidin sitä turistien kiusaamisena. Vähänpä tiesin. Paluumme viivästyi kovan merenkäynnin vuoksi usealla päivällä. Merenkäynti ei itsessään ollut kova, mutta tuolloin liikkuvien laivojen partaat olivat liian matalat, jotta ne olisivat uskaltautuneet merelle. Nykyisin näyttää liikenteessä olevat laivat olevan paremmin tehtäväänsä suunnitellut.

Ihmiskoe kerrassaan

Majoituimme  Sarakinikon rannan tuntumassa pienessä majatalossa, jota piti hanialainen, nuori ja täräkkä nainen. Mukana oli hänen äitinsä joka katsoi lapsenlapsensa perään, silloin kun tämä ei kieppunut äitinsä apuna keittiössä. Huoneet olivat askeettiset mutta puhtaat, toki kovasti desinfiointiaineelta tuoksuvat. Samaisella rouvalla oli myös pieni taverna jossa sai erinomaista ruokaa ellei halunnut tarpoa säkkipimeässä seuraavaan tavernaan. Sinne pystyi suunnistamaan äänen perusteella.

Aika mielenkiintoinen ihmiskokeilu viikosta tuli. Saari on kuten aiemmin kerroin kaukana ja eristäytynyt kaikesta. Sen vakituinen ympärivuotinen asukasluku tuolloin oli noin 150 henkilöä. Saarella on muutama kylä, joita yhdistää teiden lisäksi kinttupolkujen verkosto. Lisäksi saarella on useita upeita hiekkarantoja, valtavia dyynejä ja seetrimetsiköitä. Saaren “julkisen liikenteen” virkaa hoiti kirjavaksi maalattu kuuskytluvun bussi ja sen vähintään yhtä värikäs, pitkäpartainen kuski. Sillä reppureissaajan saivat hauskan kyydin majapaikkoihinsa.

Vaihtoehtoista lomailua

Saaren ovatkin ottaneet omakseen retkeilijät ja erilaiset ns. vaihtoehtoihmiset. Sieltä löytyi niin nudistiyhdyskunta, kuin hippiyhdyskuntakin. Kesäsaarelaiset asuivat joko teltoissa tai riippumatossa metsikössä paljaan taivaan alla. Eräskin italialainen EU:ssa työskentelevä kielenkääntäjä vietti saarella riippumatossaan koko toukokuun joka vuosi.

Sähkön saarella tuottivat aggregaatit ja  aurinkopaneelit. Ei katuvaloja, eikä muutenkaan tarpeetonta valosaastetta. Upea tähtitaivas kaartui yllä öisin. Tavernat löytyivät pimeydestä lähinnä äänen perusteella. Saarella oli yksi kauppa jonka tarjonta oli lähinnä aurinkovoide, hellehatut ja kalastustarvikkeet. Hellehattujakin vain naisille joten siihen oli herraseuramme tyydyttävä. Leveälierinen pitsihattu raavaan kreikkalaisen päässä ei tällä saarella herättänyt sen kummenpaa huomiota. Matkarekvisiittaa ei siis juuri päässyt täydentämään. Vähän kiusallista kun luulit tulleeksi yhdeksi yöksi. Itselläni oli mukana päälläni olevien hellemekon ja läpsyjen lisäksi hartiahuivi ja uimapuku. Vaatteet pesuun illalla, yöksi kuivumaan ja aamulla päälle, kätevää. Pesuaineena mukaan sattunut shampoo.

Katse ympärillesi eikä kännykkään

Nettiä saarelta oli turha toivoa, puhelin piti ladata tavernan pistokkeessa, mikäli laturi tuli mukaan. Kirjoja löytyi, mutta vain yksi englanniksi. Ranskaksi niitä olisi kyllä ollut. Älypuhelimia ei meillä silloin ollut, liekö ollut keksittykään silloin ja kun lataaminenkin oli haastellista niin eipä niillä sähköhärpäkkeillä mitään olisi tehnyt muutenkaan. Tietenkin meiltä alkoi käteinen raha loppua, pankkiautomaattia ei ollut eikä kortilla voinut maksaa jne. Onneksi luottoa oli, piikki auki ja lasku mukaan. 

Kummasti alkoi päivien mittaan stressikierrokset laskea. Tavernanpitäjillä ehkä vähän nousta, vaikka ainahan saarelaiset ovat oppineet varautumaan veden ja ruuan suhteen. Kun laivoja ei tullut, ei tullut myöskään ruokatäydennystä. Leivinuunit alkoivat lämmitä, leivät leivottiin itse ja jälkilämmössä valmistuivat herkulliset uuniruuat.  Yhtenä päivänä tavernan terassilla roikkui vuohenruho, muutaman tulevan päivän liharuuat oli taattu.  Nälkään ja janoon ei saarella päässyt tuupertumaan. Pikemminkin päinvastoin, ruokailu kun oli yksi niitä harrastuksia joita siellä pystyi tekemään. Aamuisin kuuli jo ennen sängystä nousua oliko laivaa odotettavissa tänäänkään. Jos meren kohina kuului selvästi, aloimme suunnitella päivän ohjelmaa saarella.

Jos mukaan olisi tulleet edes hieman läpsyjä vakaammat kengät olisi saaren kinttupolut kiinnostaneet kovasti, ne olisi mukavasti ehtinyt kävellä viikossa. Mutta kun ei tullut mukaan. Saarella ei ollut lääkäriä joten eipä tehnyt mieli ehdoin tahdoin lähteä kinttujaan kivikkoon taittamaan. Toki sen verran riskeerasimme että kävimme saarelle pystytetyn jättimäisen tuolin luona. Sille jos pääsisi istumaan niin voisi melkein Libya näkyä. Tuolin on pystyttänyt Tsernobylin pelastustehtävistä vapautetut venäläiset tiedemiehet. Osa heistä oli hyvin sairaita. Olihan Kalypson saari mytologian mukaan kuolemattomien saari. Varsin mielenkiintoinen yhteisö sekin, johon emme ehtineet tutustua sillä reissulla. Tulevalla toivottavasti.

Unohda ennakkoluulosi

Sen sijaan majatalomme asujaimistoon tuli tutustuttua paremmin, ihan olosuhteiden pakosta. Aika hauskaa oli huomata, että kun ajattelee viettävänsä vain yhden illan juuri tässä tavernassa, ei juuri kiinnitä huomiota muihin asiakkaisiin. Ainakaan elleivät ne ärsytä liikaa. Niin kuin teki tuo em. italialainen kielenkääntäjä. Millä italialaisella lipevyydellä (stereotypiaa, ehdottomasti) hän onnistuikaan ärsyttämään jo muutenkin suunnitelmiensa muutoksesta suivaantuneet kreikkalaiset raivottaret. Ei sille voinut kuin nauraa. Kun tutustuimme häneen paremmin, huomasimme että ihan kiusallaan hän piikkejään heitteli, ja nautti suunnattomasti aikaan saamastaan reaktiosta. Fiksu ja mukava kaveri, samoin oli hänen kreikkalainen muotisuunnittelijapoikaystävänsä. Asujaimistoon kuului myös bussikuski Manchesteristä vaimoineen, rakennusurakoitsija Haniasta perheineen ja muuta sekalaista sakkia.

Nähtävää

Tuon Tripitin jättituolin lisäksi saarelta löytyy juntan aikainen vankila, jonne karkoitettiin kreikkalaisia kommunisteja, mm. Aris Velouchiotis joka perusti aikanaan the Greek People’s Liberation Army (ELAS – 1942) – järjestön. Rakennus sijaitsee Sarakiniko rannan toisessa päässä ja tunnetaan nykyisin nimella Aris Veouhiotis House-nimellä.  Ja sitten se majakka. 

Saari tuli viikosssa tutkittua se mitä läpsyilä ehti ja uskalsi.  Aika tuntui välillä matelevan, mutta kuten sanoin aiemmin, vääjäämättömän edessä sitä vaan mukautuu tilanteeseen. 

Vierailuamme edeltävällä viikolla saarella oli järjestetty Gavdoksen ensimmäinen kulttuuriviikko, monipuolisine ohjelmineen. Oli ollut taidemaalausta, keramiikkapajaa, itseilmaisua, naurujoogaa jne. Koko tämä kulttuuriväkikin siis jäi Kalypson vangiksi saarelle. Ehkä sekin omalta osaltaan väritti saarella oleskelevaa porukkaa. 

Gavdos – Kalypson saari

Niin, Kreikkalaisessa mytologiassa Kalypso asui Gavdoksen saarella. Odysseuksen saavuttua sinne Kalypso-nymfi vangitsi hänet saarelleen ja piti häntä siellä seitsemän vuotta. Odysseuksen mukana matkanneet merimiehet hän muutti sioiksi. Lopulta peliin puuttui Athene joka anoi Zeusta vapauttamaan Odysseuksen piinastaan. Zeus heltyi ja lähetti sanansaattajansa Hermeksen  viemään viestiä Kalypsolle. Viesti kun saapui ylijumalalta,  ei Kalypso sitä uskaltanut vastustaa  ja niin Odysseus pääsi vihdoin jatkamaan matkaansa Ithakalle vaimonsa Penelopen luokse. Viimeisenä tarjouksenaan Kalypso vielä tarjosi kuolemattomuutta Odysseukselle jos hän vain jäisi Kalypson luokse. Tästä Odysseus kuitenkin kieltäytyi. Kalypso lupasi palauttaa myös Odysseuksen matkaseuralaiset sioista takaisin miehiksi. Kerroin tätä tarinaa kerran eräällä bussimatkalla. Tässä kohden bussin uumenista kuului kyllästyneellä naisäänellä esittetty kysymys: ”Missä se sitten meni pieleen?” 

Joidenkin tarinoiden mukaan Kalypso kuoli suruun jouduttuaan luopumaan Odysseuksesta.

Tämä reissu tehtiin siis kymmenen vuotta sitten ja siitä lähtien on haaveena ollut palata saarelle joskus. Nyt näyttää siltä, että toiveen voisi toteuttaa, ehkä jo ensi viikolla. Ja ihan varmasti kuulette siitä heti lisää. Ja kuvia. Viimereissun kuvat ovat jossa kätköissä ja vielä ihan filmikameralla otettuja, siksi tässä blogissa enemmän lainatavaraa. Gavdos – Kalypson saari odottaa, saapa nähdä moneksiko päiväksi Kalypso meidät tällä kertaa pauloihinsa kietoo.

Shindo ja TRE 25.4-2.5.2021

Tule hakemaan hyvän olon eväitä keväiselle Kreetalle.

Tarjoamme Kreetan ainutlaatuisessa ympäristössä lempeitä ja virkistäviä kehonhuoltoharjoituksia. Kurssilla saat mahtavan paketin lempeää harjoittelua, hyvää kreetalaista ruokaa, mielenkiintoisia retkiä ja yhteisiä illallisia.

Kurssin idea on soveltaa Shindon menetelmää käytännön olosuhteissa. Teemme retkiä rannoille ja vuorille. Matkalla pysähdymme pitämään virkistäviä taukoja Shindon parissa. Saat oivalluksia siitä miten helppoa Shindoa on soveltaa missä tahansa; matkustaessa, luonnossa tai vaikka kahvilassa. Saat myös kokemuksen siitä, miten shindo vaikuttaa välittömästi arkeesi.

Kurssilla tutustumme myös toiseen kehon viisauteen perustuvaan kehonhuotomenetelmään. TRE-peruskurssi (Trauma Releasing Exercises) antaa rentoutumiseen uuden näkökulman. Osallistumisestasi saat mukaasi peruskurssi-todistuksen. Kurssi sopii mainiosti Shindo-ohjaajille, mutt sopii myös Shindoa ennestään tuntemattomille.

Hyvinvointilomallamme voit keskittyä hyvinvointiisi ja pääset kokeilemaan uusia hyvinvointiasi edistäviä menetelmiä sekä ennen kaikkea nauttia kokemuksesta ja Kreetasta samanhenkisessä seurassa.

Alustava ohjelma

25.4.2021 Sunnuntai”Tervetuloa – appelsiinilehtojen kautta Tavernaan”

  • Noudamme teidät Hanian lentokentältä aamukoneilta noin klo 10.00
  • Majoittuminen Plataniaksessa, House Kastri tai läheinen pikkuhotelli valintasi mukaan
  • irroitteleva kävely appelsiinlehtojen kautta Drakiana Tavernaan, tulolounas (sisältyy hintaan), tutustumista toisiimme ja viikon ohjelman läpikäynti 
  • illemmalla House Kastrin kokoustilassa käymme läpi viikon ohjelman
  • vapaaehtoinen, omakustanteinen illallinen jossain yläkylän tavernassa

26.4.2021 Maanantai ”Aistit auki Kreetan kevääseen”

  • Aamushindo talolla, herättelevät harjoitukset
  • verryttelevä, noin tunnin kävely yläkylän kukkuloilla
  • lounastauko
  • TRE, Tärinän aloittamisen rutiinit,  ensimmäinen tärinätuokio – rentoutuminen uuden oppimisen tukena, Shindo- harjoituksia
  • vapaaehtoinen yhteinen illallinen

27.4.2021 Tiistai ”Kukkuloilta rotkoihin ja rantaan”

  • Päiväretkellä lähdemme tutustumaan Sirikari – Polirrinian alueeseen, mahdollisuus tutustua Polirrinian kaupunkivaltion raunioalueeseen, tai kävellä SIrikarin rotko (noin kaksi tuntia), paluumatkalla poikkeamme Potamidan komoliiteillä, jossa shindotuokio , myöhäinen lounas Ravdouhan rannalla. Virkistäviä Shindo -harjoituksia jaloille
  • omat välipalat retkelle mukaan
  • vapaaehtoinen yhteinen illallinen/iltapala Plataniaksessa

28.4.2021 Keskiviikko ”Kehon viisaus”

–                    Aamushindo talolla: Hanten – riko rutiinit

–        verryttelevä 1-2 tunnin kävely yläkylän kukkuloilla tai vielä tyhjillä rannoilla

–        lounastauko

–        TRE-opetus aiheena, lihastoimintoketjut, tunteet kehossa

–        tärinätuokio

  • –        vapaaehtoinen yhteinen illallinen

29.4.2021 Torstai, ”Yrttien hurmaava ja huumaava maailma”

  • päiväretki Spilin kylään ja Maravelin perheen yrttitilalle, vapaaehtoinen,

maksullinen retki, 25€, 

  • tai vaellusretki myöhemmin sovittavaan rotkoon, min. 3 hlöä
  • retkillä ohjattuja shindo-hetkiä matkan varrella
  • lähtö aamiaisen jälkeen
  • paluun aikataulu tarkennetaan myöhemmin
  • Palauttava rauhoittuminen

30.4.2021 (Pitkä)Perjantai ”Hidasta, pysähdy ja oivalla ”  vapaa päivä

  • kiinnostuneille voimme järjestää lisää maksullisia opastettuja retkiä (mm. Toisen Maailmansodan historia- teemalla, rotkovaellus, viinitilavierailu, olutpanimo tms.)
  • Illalla Plataniaksen yläkylän kirkolla ortodoksinen palvelu ja epitafion (Kristuksen kuvan) kantaminen kylän kujilla, jonon jatkoksi voi liittyä J
  1. Lauantai ”Viivy ja hengitä vihreyttä ”

      –     Päiväretki Botanical Park and Gardens, jossa puutarhakävely, shindotuokio ja lounas

       –    Pura aivokuormaa – aivoergonomiaa, ja – energiaa shindon avulla.

       –     Illalla yhteinen illanvietto tai yhdessä sovittu ohjelma, sisältyy hintaan

       –      Keskiyöllä Plataniaksen kirkolla Pääsiäisyön palvelu ja Pyhän tulen jakaminen paikallaolijoille, mukaan sopii mennä, jos jaksaa.

OHJELMA ON ALUSTAVA JA PÄIVÄOHJELMA VOIVAT VAIHTAA PAIKKAA,

ESIM. KELEISTÄ JOHTUEN

Lisätiedot Muurlan opisto.

Polkupyöräily Kreetalla

Polkupyöräily Kreetalla

Aikanaan kun aloin viettämään yhä enemmän aikaa Kreetalla, vuokrasin huoneiston Evropi-hotellista. Silloin alkoi myös varsinainen saareen tutustuminen toden teolla. Koska vakituinen autokuskini (lue aviomies) vietti aikaansa enimmäkseen Suomessa töidensä vuoksi, niin kätevin tapa liikkua paikasta toiseen oli pyöräily. Itselleni auton ajaminen vielä silloin ei tullut kuuloonkaan, siitä kerroin edellisessä blogissani. Polkupyöräily Kreetalla, se oli ok.

Oma vai vuokrattu?

Aluksi riitti vuokraamon pyörät, niitä sai kohtuullisella hinnalla jos vuokrasi pidemmäksi aikaa. Ja olivathan ne huoltovarmoja. Jos tuli ongelma, niin kävin vaihtamassa pyörän toiseen. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli ajankohtaiseksi hankkia oma pyörä. Olimme jo silloin päättäneet kiinnittyä saareen ainakin osa-aikaisesti, joten sekin puolsi oman pyörän hankintaa. Myös polveni alkoivat olla siinä kunnossa että runttailu Kreetan ylämäissä – ja niitä riittää – liian vähillä vaihteilla alkoi käydä tuskalliseksi.

Oma kuitenkin

Sinnittelin vielä yhden kesän vuokraamon pyörällä kun kuvittelin, että pyörät ovat syksyllä alennusmyynnissä, niin kuin Suomessakin. Jep jep! Marssin tuttavan suosittelemaan pyöräkauppaan Haniaan, Gladisos-risteyksen liepeille ja aloitin pyörän valitsemisen. Asiantuntijaliike kun oli, niin ensin mittailtiin kuski ja kysyttiin ajotapa, istuva vai makaava. Valittiin kuskin rungolle sopivan kokoinen pyörän runko ja ohjaustanko toiveiden mukaan. En röhnötä kippurasarvisen pyörän päällä, en. Vaihteita paljon, 21. Polkimet tavalliset, ei lukkopolkimet, kiitos. Pyörän jalka, tottakai, miksi ei sisälly hintaan? Takalokasuoja ja tarakka, tietenkin, nekään ei ole automaattisesti mukana. Halusin vielä pienen korin, jonka voi kiinnittää ohjaustankoon. Ja kypärän. Punainen tätipyörä ja kypärä näytti heistä kai koomiselta yhdistelmältä, mutta pidin pääni ja sen sisuskalujen arvoa irvailuarvoa suurempana.  

Kun kyselin alennusmyynnistä, myyjän kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Eihän niitä syksyllä ole, vastahan kausi alkaa. Eihän kukaan kesäkuumalla pyöräile. Keväällä sitten on alennusmyyntejä. Vilkaisin kypärä päässäni peiliin ja vastaan tuijotti typerys. Niinpä tietenkin. Pyörän hinta kaikkine herkkuineen oli alle 500 euroa. Lisäksi sain pari ensimmäistä virittelyä ja huoltoa samaan hintaan. Hienosti on palvellut jo toistakymmentä vuotta.

Muutama karikko liikenteessä

Uutukaisen pyöräni kanssa sitten ajelin kohti Plataniasta. Ehkei reitti erinomaisen vilkkaasti liikennöidyn rantatien laitaa ollut unelmien täyttymys, mutta hengissä selvisin. Ongelmana ei sinänsä ole ollut itse liikenne. Muutaman melkein sydänkohtauksen ja melkein ojaanajon aiheutti ihan alussa autojen torven töräytykset kunnes opin, että se on vain paikallinen tapa ilmoittaa kohteliaasti olevansa tulossa. Mikäli nyt töräytys oli lainkaan minulle tarkoitettu. Toinen varottava kohde ovat edelleenkin tienlaitaan juuri pysäköivät autot. Yleensä ne kurvaavat tienlaitaan juuri nenäsi edestä, pysähtyvät ja avaavat oven saman tien. Ovesta ulos työntyy lähes poikkeuksetta piikkarit ja pitkät sääret. Sitten joko ehdit väistää, tai et. Asenteellista kyllä, mutta omasta kokemuksestanihan puhun. Kun nämä karikot on oppinut välttämään, niin hyvin uskaltaa saarella ajella. Yleisesti ottaen pyöräilijöitä väistetään ihan kiitettävästi. Sitäpaitsi polkupyöräily Kreetalla on mukavaa, kunhan sitä ei tee kuumimpaan aikaan vuodesta.

Helpointa on pyöräillä pinnoitetuilla teillä, hauskinta on eksyä niille muille.

Tosiharrastajan harjoitteluparatiisi

Polkupyöräily Kreetalla on kilpapyöräilijälle harjoittelua paratiisissä, harjoitusmaastoja löytyy aina helposta hemmetin vaativaan. Muutama vuosi sitten koko Kreikan kymmenen parhaan kilpapyöräilyjoukkueen joukkoon mahtui seitsemän kreetalaista joukkuetta. Ja kyllä siellä niitä pyöräilijäryppäitä näkyy polkevan, ihan kesälläkin. Kymmenen vuoden takainen lama lisäsi pyöräilyä ihan tavallisen kansan parissakin. Sitä ennen näin vain turisteja ja kilpapyöräilijöitä liikenteessä, nykyisin pyörän päällä näkee niin ikkunanpesijöitä harja-arsenaaleineen kuin maalareita maalisankoineen ja tikkaineenkin. Arvatkaahan mikä on tikkaiden kääntösäde kurvissa? Kannattaa kyykistyä .

Mikä ihana vapaus, kun oli oma pyörä. Vettä, aurinkorasvaa, muutama kolikko, uimapuku ja kartta mukaan, ja retkeilemään. Niin ja pelikortit. Aurinkorasvan opin muistamaan, kun ensimmäisen kerran poltin kämmenselkäni ihan totaalisesti. Luoja on suonut minulle melkoisen rasvanahan, enkä ole helposti palavaa sorttia. En toki vietä aikaa rannoilla tai altailla itseäni grillaten, mutta ulkona liikun kyllä paljon. Mikään muu kohta ei tuollakaan kertaa reagoinut sen kummemmin, mutta ne kämmenselät. “Panajia mou”, sanoi paikallinen apteekkari, kun esittelin kirkkaanpunaisia, turvonneita palleroitani. Niitä sitten yritin lepytellä kaikilla mahdollisilla paikallisten ehdottamilla keinoilla, jääpaloista sitruunamehuun ja jugurtista aloe veraan. Lopulta aika oli se joka auttoi.

Kartta ja kompassi

Kartta on hyvä olla mukana, vaikka ei siitä niin paljon hyötyä ole ollut pikkuteillä. Tiet kun kulkevat miten sattuu, lainkaan piittaamatta siitä miten ne karttaan on merkitty. Saarella sijaitsee NATO-tukikohta, joten ei  karttojen kanssa niin tarkkoja olla. Parhaat pyöränostoaikaan löytyneet kartat olivat saksalaisten painattamia. Jokainen toisen maailmansodan historiaan perehtynyt ymmärtää miksi.

Muutamankin kerran olen päätynyt sisämaassa risteykseen, josta matkaa saattoi jatkaa viiteen eri suuntaa, eikä mihinkään niistä ollut mitään viittaa. Arpomalla ja ajelemalla hetken matkaa kutakin, päätyi aina jonnekin. Joskus ihan kerrasta sinne minne oli ajatellutkin. Pakko tunnustaa myös, että minulla ei ole suuntavaistoa. Sen sijaan sain kai syntymässä sen rasvanahan. Ei pala niin helposti kun kuitenkin eksyy. Osaan toki lukea ja kirjoittaa, uskallan kysyä neuvoa ja tietä. Sitäpaitsi eksymiseni ovat tuottaneet minulle paljon huvia. Keväällä appelsiinitarhojen välissä ajellessa saattaa pientareelta ojentua käsi jossa kassillinen vastapoimittuja appelsiineja. Kerran olisin joutunut kiertämään kilometrejä pidemmän reitin ellei appelsiinitarhan kaveri olisi vinkannut tarhansa poikki kulkevaan kärrypolkuun. Laskettelin varsinaisen “rännin” alas ja olin tavernan takapihalla. Samaisen tavernan pihaan olisin päätynyt omia, pidempiä reittejäni myös. Tämä kotimatkalle osunut oikopolku kyllä sopi mainiosti. Polkupyöräily Kreetalla voi siis olla vaikka alamäkiajoa. Done that! Suuntavaistottomuuden sijaan olen oppinut katsomaan kulkiessani myös taakseni ja luottamaan hyvään näkömuistiini. Montaa kertaa en samaan paikkaan eksy, eikä kertareissun jälkeen yleensä ole karttaakaan tarvinnut. Olen myös lohduttautunut sillä että Kreeta on saari, joten ihan loputtomiin siellä ei voi eksyä. Ja nykyisin on tietenkin netin karttaohjelmat käytettävissä. Siis mikäli netti toimii.

Reitillä Platanias – Rodoupoun niemimaa

Retket aloitin tutustumalla lähitienoon teihin. Helpointa oli ajella rannan suuntaisesti kohti auringonlaskua eli länteen eli Kolimbarin suuntaan. Plataniaksen jälkeen voit tehdä kiepauksen ihan rannan tuntumaan jossa on rauhallisempaa ja palata Malemessa takaisin päätielle. Malemessa voit käydä tutustumassa saksalaisten sotilaiden hautausmaahan tai ajella ylös Kontomarin kylään, jonka verisimmät hetket on niinikään koettu saksalaismiehityksen aikana. Aikansa kuluksi pyöräilevän retkillä on aina se hyvä puoli, että voi kääntää pyörän nokan kohti kotia siinä vaiheessa kun vielä uskoo jaksavansa takaisin.

Malemesta voit jatkaa Tavronitikseen, jossa on niinikään sodan jäljiltä vanha saksalaisten rakentama rautasilta, uuden sillan oikealla puolella. Ennen kun käännyt oikealle Tavronitikseen, on vasemmalla puolella myös muistomerkki taisteluista. Aivan Malemen ja Tavronitiksen rajalla on myös varuskunta ja pieni vanha sotilaslentokenttä jonne on taltioituna muutamia vanhoja pienkoneita. Joskus se on jopa auki ja koneita pääsee katsomaan läheltä. Tavronitiksesta tie jatkuu pikkukylien, Papaniana, Skoutelonas ja Minothiana, kautta Kolimbariin. Kylän satamaan käännytään alas oikealle. Kolimbarin satama on tunnettu mainioista kalaravintoloistaan, aika monta kertaa on tullut pyöräiltyä sinne lounaalle. Oma suosikkini on Taverna Argentina vaikkei nimestä heti tulekaan mieleen kalaravintola. Se on auki ympärivuotisesti. Mainio tutustumisen kohde Kolimbarissa on myös Goniaksen luostari. Luostari on pyhitetty Neitsyt Maria Tiennäyttäjälle, Marian juhlapäivää juhlittiin eilen sielläkin. Luostarissa on myös pari vuotta sitten avattu häkellyttävän upea museo. 

Plataniaksesta Kolimbariin on vähän reilu 13 km tasaista pyöräiltävää. Jos ruokahalu pyöräilyn suhteen kasvaa, niin jatkapa Kolimbarista kohden Afratan kylää. Sinne on matkaa Kolimbarista viisi kilometriä, paha kyllä, pelkää ylämäkeä. Maisemat matkan varrella ovat huikeat ja ainahan voit polkemisesta pitää tauon valokuvien ottamista varten, eikö. Matkalla, upealla paikalla sijaitseen 20 kadetin muistomerkki toisen maailmansodan ajalta. Ja hei, muistathan että matka ei tapa vaan vauhti. Tein tuon alla mainitun pyöräretken, noin 40km, Afratan ja Rodopoun kautta takaisin porukassa, jossa nuorin oli parikymppinen poikani ja vanhin kahdeksankymppinen isäni. Kaikki nauttivat.

Afrata

Ellet ole ruokaillut jo Kolimbarissa, niin Afratan kylässä on mainio Kali Kardia taverna. Tavernaa pitää tällä hetkellä jo kolmas sukupolvi, ruoka on hyvää, toivottavasti jaksavat pitää sen auki taas talvellakin. 

Afratasta eteenpäin on vielä muutama vaihtoehto, ellet jo käänny takaisin päin. Takaan että tuon viiden kilometrin kapuamisen jälkeen paluumatkan alamäki korvaa kurimuksen.  Sillä vauhdilla laskettelee Plataniakseen saakka kevyesti. Ja uimarantoja on matkan varrella, joissa voi pulahtaa, nauttia virvokkeita ja lepäillä hetkisen. 

Jos lievä extreme kiinnostaa, niin ylhäältä Afratan kylästä voi lasketella uimaan Afrata Beachille, noin reilun kilometrin. Takaisin tullessa on siis noustava tuo sama matka, joten se siitä virkistävästä uinnista. Ranta on pieni, soma ja kivikkoinen, uimakengät ovat suositeltavat. Sesonkina siellä on avoinna taverna, sen ruuan tasosta en osaa sanoa, mutta virvokkeet eivät koskaan petä, vai?

Afratan rannalta voi tavata yllättäen vaikka nykyajan merenneitoja.

Afratasta mutkan kautta kohti kotia

Afratasta voit jatkaa myös kohden Rodopoun kylää, reitti on kohtuutasaista ylänköä. Ellet halua poiketa Rodopoun kylään voit jatkaa Astratikoksen ja Aspra Neran kylien kautta ja lasketella alas vanhalle kansallistielle ja kohden Kolimbaria ja edelleen kohden Plataniasta. Itselläni nämä reitit alkavat Plataniaksesta ja sinne päättyvät koska kotipesä on siellä. Siksi myös parhaiten tuntemani pyöräreitit sijoittuvat saaren läntiseen päähän.

Tosi extremen harrastajat voivat jatkaa Rodopoun kylästä parikymmentä kilometriä eteenpäin Rodopoun nimen kärkeen Menies Beachille. Sinne tie on kivinen, joten kuminpaikkausvälineet on ehdottomat mukana. Jos sinne päädyt autolla yrittämään, niin tsekkaa vararengas ja sen kunto. Jos olisin niin extremefillaristi, niin mukanani olisi varmaan yöpymisvarusteet. Tuskin missään on niin rauhallista kuin tuolla rannalla illalla ja yöllä. Mitään palveluja ei Rodopoun kylän jälkeen ole, ei myöskään asutusta, joten ihan kaikki tarvittava pitää olla mukana. Polkupyöräily Kreetalla voi olla siis myös retkipyöräilyä, melkoisia varustuksia on jo näkynytkin. Ja mikäpä siinä, lumesta ja jäästä johtuvaa liukkautta ei ainakaan tarvitse varoa, ellei nyt ole talvella liikkeellä ja ihan vuorille lähde.

Meniesin ranta

Jatketaan tarinoita myöhemmin

Reittejä piisaa, saatanpa hyvinkin kertoa niistä lisää myöhemmin. Tosi harrastajille vinkiksi sivusto Cretan Sport Cycling.  Ihan kevyimmästä päästä ei ole myöskään reitti Platanias – Alikianos – Meskla – Zourva -Therisso – Hania – Platanias. Noin karrikoidusti seitsemän tuntia ylämäkeä ja tunti alamäkeä. Kimi kertokoon joskus tuosta reitistä, ja jos hän sattuu unohtamaan mainita niin olen minäkin sen tehnyt.

Kun aiemmin mainitsin nämä rämät polveni, niin olen Kreetalta löytänyt mainion lääkkeen myös niihin. Muutama tippa rosmariiniuutetta kuumottaviin ja turvonneisiin polviin auttaa kummasti. Tämä on saaren paimenten käyttämä ihmeaine, ja löytyy myös omasta ensiaputarvikkeistostani varsinkin vaelluksilla. Auttaa kipuihin ja venähdyksiin. Itse noudan uutteen Spilistä Maravelin yrittitilalta (Rosemary 100% pure essential oil). Minulle se on ainoa oikea. Ostan niitä yleensä kymmenen pullon satsin kerralla, kun on tullut koukutettua useampikin tuttava tähän tuotteeseen. Taannoin kun hahmoni ilmestyi Maravel Shopin oviaukkoon, totesi Stelion ”oh shit, I have only six”.   

Ja mihin niitä pelikortteja sitten tarvitaan? Jos eksyt, eikä ketään näy missään, istahda hetkeksi ja ala pelata pasianssia. Ei mene kauaa kun joku on selän takana neuvomassa. 

Ollaan kuulolla ! Voikaa hyvin !

Auton ratissa Kreetalla

Heti aamusella auton rattiin ja Haniaan hoitamaan asioita. Olen ajellut täällä itse nyt kymmenisen vuotta autolla. Ensimmäiseen kymmeneen vuoteen en auton ratissa Kreetalla uskaltanut olla. Jarrutin ja huokailin, vinguin ja vapisin pelkääjän paikalla ihan riittämiin. Myös kuskin mielestä.

Kun rakennusprojektimme Plataniaksessa alkoi, tulin siihen tulokseen että auton ratissa on istuttava ihan itse. Vakikuskini kun pysytteli tiiviisti Suomessa paitsi lain sallimat lomat. Ja rakentamiseen liittyvät asiat nyt vaan vaati liikkumista paikasta toiseen. Yleisillä kulkuneuvoilla meni helposti päivä yhden asian kanssa. Ja niitä asioita piisasi.

Ensimmäisen kerran autonrattiin

Ensimmäisen kerran astuin autonrattiin matkustettuani ensin kolme päivää kaikilla muilla mahdollisilla kulkuvälineillä Kreetalle. Bussilla Helsingistä Hankoon, laivalla Hangosta Travemundeen, Travesta junalla Hampuriin. Hampurista lentäen reittiä Hampuri-Essen-Ateena-Hania. Miksi? Koska vuonna 2010 Islannista tullut tuhkapilvi rajoitti lentoliikennettä. Ajatelkaahan, silloin epävarmuus lennoista ja matkoista kesti vain pari viikkoa. Tänä vuonna, noh, kaikki tietää. Olin perillä Hanian kentällä illalla noin kymmenen maissa ja tietenkin oli ihan pimeää. Hain vuokra-auton ja hengittelin hetken syvään, starttasin ja aloittelin loputtomalta tuntuneen matkan kohti Evropi-hotellia, jossa silloin asuin. Kai se matka loputtomaksi käy kun ajaa viittäkymppiä ja pysähtyy päästämään kaikki mahdolliset takaatulijat ohi.

Olen saanut ABC-ajokortin vuonna -75, ja ajanut sen jälkeen koko ajan; Helsingissä, pitkin Saksan moottoriteitä, jopa kuorma-autolla silloin kun niissä vielä käytettiin välikaasua. Ongelmitta. Miksi se niin vaikeaa sitten olisi Kreetalla. No ei miksikään. Lopulta totesin ajamisen olevan samanlaista täällä kuin muuallakin. Autossa on ihan samalla lailla kaasu ja jarru, valot ja vilkut kuin muuallakin. Kaikkia niitä käytetään ihan normaalisti. Plus äänimerkkiä. Ja varoitusvaloja. Niistä autonvuokraaja ohjeisti; ”tässä on sitten varoitusvalot, jos haluat piipahtaa kaupassa”.

Hieman se totuttelua vaati

Se mihin alkuun oli vaikea tottua oli se, että autot jossa ei ole valoja, voivat silti liikkua. Sitä kun on tottunut ajovalopakkoon Suomessa. Muutama yllätys ja kyllä sen oppi. Toinen totuttautumisen paikka oli motoroiduissa kaksipyöräisissä. Ja joskus kolmipyöräisissäkin. Niitä kun tuntui tippuvan välillä taivaalta. Välillä niiden tulon kuuli vähän liiankin hyvin, välillä ei lainkaan, ne vain olivat siinä.

Vielä näitä näkee, ihanaa.

Lopulta tottuminen paikalliseen liikennekulttuuriin sujui muutamassa päivässä. Täällä liikenne on oikeasti, paitsi joustavaa niin myös luovaa :-). Ja joukkoon mahtuu AINA. Tulet sitten miten päin tahansa liikenteeseen. Jos olet kääntymässä vasemmalle ja taakseni kertyy jonoa, niin viimeistään kolmas vastaantulija päästää sinut kääntymään, pois tukkimasta liikennettä. Toki torvet soivat paljon, mutta pääosin silloin moikataan kaveria, kerrotaan fillaristille että ollaan tulossa. Tai kysytään mummolta ohimennessä montako niitä kananmunia pitikään ostaa. En kyllä varsinaisesti pidä vieläkään kaupungeissa ajamisesta, mutta ei minua pelotakaan. Sekaan vain kuin aamusumuun.

Parkkipaikka on joskus vähän liioitteleva nimitys.

Vuoristoteillä sen sijaan olemme joskus päätyneet sellaisiin paikkoihin, jossa apuun on pyydetty useammankin uskontokunnan jumalia. Peruuttaminen äkkijyrkällä kiemuraisella soratiellä on extreme-kokemus, uskokaa pois. Näiltä kokemuksilta välttyy jos ei mene päällystämättömille teille. Eikä luota googlemapsiin sokeasti. Se kun saattaa luokitella tieksi sellaisenkin mikä osoittautuu oliivilehtojen kautta mutkittelevaksi “metsäautotieksi”, joka päätyy sateisten päivien jälkeen mutakuoppaan jossa lähinnä amfibi olisi oikea valinta. Tiedän mistä puhun. Kerran uskoin kartanlukijaa ja googlemapsia. Yhdeksän hengen minibussin kanssa, täynnä ihmisiä. Liekö kaikilla vieläkään tukka laskeutunut oikeaan asentoon. Perille kuitenkin päästiin silloinkin. 

Kannattaa pitää mielessä

Se on tuo tutkimusmatkailijan luonne, joka aina välillä ajattaa vähän haasteellisimpiinkin paikkoihin. Vaikka täällä on ihan leppoisaa ajella, ihan oikeasti, niin muutama asia kannattaa siis pitää mielessä

  • autot joissa ei ole valoja, voivat liikkua
  • kaksipyöräisiä/kolmipyöräisä ja nelijalkaisia ilmestyy mistä tahansa, milloin tahansa ja ne katoavat samalla lailla kuin ilmestyvät
  • mm. kansallistiellä SAA ajaa valkoisen sulkuviivan oikealla puolella; se tekee liikenteestä huomattavasti joustavamman. Paikalliset kyllä muistuttavat jos olet heidän tiellään. Turha siitä on ottaa nokkiinsa.
  • kiireen voit unohtaa; sopeuta ajonopeus itsellesi sopivaksi, hoppuhousuja on aina takapuskurissa roikkumassa, varsinkin kun näkevät vuokra-auton. Päästä ne ohi äläkä yritä karkuun, stressaat paljon vähemmän.
  • silmät kannattaa olla selässäkin, ja mieluusti päälaella
  • antaa niiden soittaa torvea, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Eikä se välttämättä ollut edes sinulle.
  • poliisit ajavat aina vilkkuvalot päällä
  • peltipoliiseja ja nopeusrajoituksia on, mutta tiedän vain pari paikkaa kansallistiellä missä niitä noudatetaan. Kannattaa seurata paikallisten toimintaa.
  • jos tienpäällä jotain sattuu apua saa aina. Vaikkei kyydissä olisikaan yhdeksää neits… naista
  • STOP-merkki ei välttämättä tarkoita samaa kuin Suomessa. Jos pysähdyt “turhaan” saatat saada jonkun puskuriisi. Oikeassa olet, mutta kannattaako lomasta tuhrata aikaa sen asian selvittelyyn, kreikankielellä.
Ei vedetty kölin alta pilatesohjaajaa, mutta auton alta hän ei malttanut pysyä pois. Siis tuo punapaitainen. Autossa hänen lisäkseen seitsemän naista ja lapsi.

Hyvin olen kuitenkin pärjännyt, vain yksi peräänajo.  Perääni ajettiin kun  – onneton  –  menin antamaan jalankulkijalle tietä. Autosta ulos noustessani olin valmistautunut ihan mihin vaan taistoon. Kohtelias nuori mies katsoi paitaani (kuva alla) ja autonsa rutistunutta keulaa ja totesi ”sorry, my fault”, niin kuin tietysti olikin. Autovuokraamo hoiti neuvottelut sen jälkeen sekä oman autoni, lähes olemattomat, vahingot mukisematta.

Tuon keikankielisen tekstin äkikseltään kääntää “diplomaattinen koskemattomuus”

Liikennekulttuuri on omanlaisensa, kauniisti sanottuna

Vahinkojen vähäisyys ylipäänsä hämmästyttää, kun katselee paikallisten ajokulttuuria. Tänään olen pongannut mopoilijoissa mm. yhden jolla oli kahvi toisessa kädessä ja puhelin toisessa, yksi ohitti kirkon kahvimuki kädessä tehden ristinmerkin toisella. Yhdellä mopokuskilla oli toisessa kädessä tarjotin, jonka päällä oli pullo ja kymmenkunta rakimukia. Teki mieli seurata. Yksi vei ehkä talonrakennustarpeiksi kolmemetrisiä puukeppejä, kevyesti kainalossa. Mopolla. Puhumattakaan niin monista perheistä, jotka on lastattu kaksipyöräisten kyytiin.

Liikennekuolemat Kreikassa ovat ihan eurooppalaista huipputasoa, eikä ihme. Jos kurkistatte tienvarsien pikkupikkukirkkojen sisään, huomaatte että harmillisen monessa on sisällä nuoren miehen kuva. Se kertoo, että tällä paikalla tuo nuorukainen menehtyi. Yleensä juuri nuori mies. Hautausmailla voi saman havaita, paljon nuorena kuolleita miehiä, ja jos kuolinpäiviä katselee, (netistä löytyy keino tarkistaa mikä viikonpäivä kyseessä) niin valitettavan usein se on sunnuntai. Sunnuntaina aamuyöstä on vaarallista liikkua näköjään. Monella näyttää edelleen kypärä killuvan kyynärtaipeessa, se laitetaan päähän vasta kun tullaan kansallistielle.

Vuokra-autosta omistusautoon

Vuokra-autoilusta siirryimme jossain vaiheessa omaan autoon. Ostimme sen tutulta autonvuokraajalta, hän kun sattui olemaan automekaanikko koulutukseltaan ja ystävämme Kostaksen kaveri. Paperisota oli taas kerran melkoinen. Veronumero oli jo valmiina, mutta kauppakirjojen kanssa mentiin edestakaisin väliä myyjä-pankki-KEP-pankki-myyjä. Ja muutaman kerran vielä siihen päälle. KEP on toimisto, josta löytyy kaikenmoisia kaavakkeita ja siellä käytiin allekirjoittamassa kaikki paperit. Jonkunhan pitää todistaa, että juuri SINÄ allekirjoitat ne paperit. Ja ettet asu yli kolmea kuukautta maassa. No silloin en asunut. Autokauppias tuskaili papereita täyttäessään, miten ihmeessä voi tietää mitä i-kirjainta missäkin kohtaa pitää käyttää. Kaikki kreikankielein opiskelijat saavat lohtua tuosta kommentista, luulisin. Ja hän sentään oli kreikkalainen.

Kun proseduurit oli läpikäyty olikin jo helppoa. Jos auton kanssa oli ongelmaa, katsastusta, huoltoa, mitä vaan, vein auton myyjälle joka hoiti homman ja palautti auton. Ihan loistavaa palvelua. Auto, Renault Megane, (myöhemmin tekstissä kotoisesti rellukka”) ” bratz-car, niin kuin lapsemme sitä kutsuivat ulkonevan peränsä vuoksi, sen paremmin kuin myyjäkään ei kovin luotettavalta näyttänyt ulospäin, mutta homma toimi koko ajan moitteettomasti. 

Vanhasta autosta upouuteen

Kun tuo autovuokraamo sitten lopetti, tuli aika miettiä miten pärjäämme vanhan auton kanssa. Perheen autovastaava Kim oli jo jonkin aikaa viettänyt toveja autokaupassa ”tuumimassa” vaihtoehtoja. Koska auton luotettavuus oli tärkeä, päädyttiin sitten uuteen autoon ja valinta osui romanian rolls royceen eli Dacia Dusteriin. Auto tuntui ensin alkuun möhköfantilta edelliseen pieneen ja ketterään Meganeen verrattuna, mutta iso tavaratila ja reilu maavara olivat sen ehdottomia valtteja. Ja hinta. Perusmallin kulkuneuvo ilman muita herkkuja kuin ilmastointi, maksoi tuolloin noin 13te. Vanhan automme ottivat vaihdossa.

Täällä vanha auto voidaan ottaa vaihdossa. Sen hinta vähennetään myyntihinnasta, mutta omistusoikeus pysyy myyjällä kunnes autolle on löytynyt uusi omistaja. Tämä oli hienoinen yllätys, kun ihana kirjanpitäjäni ennen vuodenvaihdetta asiaa kyseli. Jos auto on omistuksessani vuoden viimeisenä päivänä, joudun maksamaan siitä autoveron koko tulevalta vuodelta. Onneksi ihana rellukkamme oli myyty; autokauppiaan pojalle. Ilmeisen hyväkuntoinen oli jäljiltämme kaiketi. Tuota verotusasiaa en olisi tiennyt seurata ilman valpasta kirjanpitäjääni. Niin kuin en sitäkään, että autovero pitää älytä maksaan vuoden viimeiseen päivään mennessä. Ei siitä mitään laskua kotiin tule. Oppia ikä kaikki.

Kreetalaisella merkkikorjaamolla

Uutta autoa odotellessamme, jokusen kuukauden, rellukkamme aiheutti vielä yhden elämyksen. Lähdimme reissuun jonnekinpäin saarta. Auto tuntui ”laiskalta” ja laiskistui entisestään, ja kun pääsimme lähelle Rethymnonia, enää kuljettaja kiihtyi. Ennen Rethymnonia löytyi automyymälä/korjaamo, jonka pihaan nilkutimme. Pari tuntia kului, kun testailivat autoa. Kahvitarjoilu pelasi ja porukan miesväen mielestä ei ollut lainkaan pitkästyttävää odotella ajan kulumista autokaupassa. Me naiset, no, tuijotimme merelle, harvassa autokaupasta on esteetön näköala suoraan aavalle merelle.

Mietin kuumeisesti koko ajan mitä korjaus mahtaa maksaa ja mitä olen valmis maksamaan. Vaihtoehtona oli vuokrata auto jotta matka jatkuu. Ja varsinkin kun uusi auto oli juuri tulossa, eikä vanhan korjaukseen enää kovasti kannattanut satsata. Kahden tunnin kuluttua korjaaja toi avaimet ja totesi, että jotain suuttimia putsattiin, auto testattiin kansallistiellä eikä ongelmia enää tuntuisi olevan. Vahvistivat vielä, että sillä kyllä uskaltaa lähteä vuorten ylitykseen. Menin kassalle ja hieman hermostutti. Hinta oli 8€. Tarkistin varmaan kolmeen kertaan, siis 18€ ?Ei. 80€ ? Ei, hinta oli 8€. Kuitilla. Annoin 10€. Oli aika kevyttä jatkaa matkaa. Rellukka toimi moitteettomasti koko loppumatkan ja muutaman kuukauden sen jälkeenkin vielä. 

Auton ratissa Kreetalla …

… pärjää hyvin kun on itse joustava, eikä pidä säännöistä niin pilkulleen kiinni. Lehmänhermoista ei ole haittaa. Katsokaa mallia paikallisista. Nykyisin ajan melkein mielummin täällä kuin Suomessa. Olen oppinut ajokulttuurin ja joskus Suomeen palatessa on hieman ongelmia sopeutua siihen liikenteeseen. Sanovat poliisit. Polkupyöräilyn Kreetalla aloitin jo paljon ennen auton hankintaa. Niihin tarinoihin palaan myöhemmin. 

Niin ne asiat, joita aamulla lähdin hoitamaan hoitamaan … no ei tällä kertaa onnistunut, ensi kerralla ehkä. Yhtä rönsyilevää kuin tämä tarinakin. Voikaa hyvin !

Myös meidän kurssilaiset pääsevät välillä kokemaan vähän erinlaista kuljetusmuotoa !

Mitä tapahtuu jos onkin koko bändi leirillä Vamosissa

Niin, mitä tapahtuu jos koko bändi päätyy leirille Vamosiin? Allaolevan taltioinnin kirjoitti Timo Ahonen, lukekaahan itse.

Koko bändi leirillä Vamosissa ?

Luettuamme jonkin lehtijutun Kreetalla järjestettävistä biisileireistä, laitoimme Heikki Salolle viestiä ja kysyimme: Voiko leirille ilmoittautua kokonainen bändi? No, Heikin vastaus oli, että kokonaisia bändejä ei leirin pitkän historian kuluessa mukana ole vielä ollutkaan, mutta ilman muuta! Ei siis ollut mitään veruketta kieltäytyä lähtemästä, koska selvästi meillä oli halu saada ammattilaisten ohjausta omaan harrastetoimintaamme ja olivathan leirin vetäjät Heikki Salo ja Tuija Rantalainen rautaisia alansa ammattilaisia. Hiukan oli pupu pöksyissä, mutta odotukset korkealla. Omien tekemisten asettaminen ammattilaisten arvioitavaksi oli tietenkin aika jännittävää.

Ai ketkä me?

Ollaan neljän hengen kokoonpano nimeltä Alakulo Bros. Nimikin jo kertoo, että kyse on jo elämää nähneistä miehistä, joille on syttynyt palo tehdä lauluja elämän varrella koetusta. Kukaan meistä ei ole muusikko koulutukseltaan tai ammatiltaan, vaan kuka mitäkin.

Meitä yhdistää kuitenkin se, että jo koulupoikina soitimme, ja soitamme edelleen, yhtyeessä Tetetermite, joka on vaikuttanut Jyväskylässä since 1964, välillä tosin pitkään telakalla olleena. Me neljä ukkoa tuosta porukasta kiinnostuimme siitä, miten omia biisejä tehdään, vaikka covereidenkin soittaminen on mukavaa. Ja totuushan on, että mistä niitä covereita tulisi, jollei joku tee uusia biisejä? Jos olet utelias kuulemaan, miten tuo Alakulo Bros soi, niin mene YouTubeen ja kirjoita hakukenttään ”alakulo bros”, niin löydät kymmenkunta biisiämme videoiden höystäminä.

Pakkasimme sitten joitain helposti kuljetettavia soittimia ja laulun tekeleitä kapsäkkeihin ja nousimme pelottomasti (tai oikeastaan lähes kaikki pelot voitettuamme) Kreetan koneeseen syyskuussa 2019. Jo tuota ennen olimme hiukan tutustuneet tuleviin leirikavereihin ja leirin vetäjiin yhteisen WhatsApp-ryhmän kautta.

Fabrica Farm ja kreetalainen kulttuuri

Biisintekoleiri pidettiin pienessä noin 900 asukkaan Vamosin kylässä Kreetalla lähellä Haniaa. Majoituimme ja opiskelimme idyllisellä maatilalla eli Fabrica Farmilla, jossa oli mainiot ja nykyaikaiset majoittumis- ja kokoontumistilat pienissä taloissa. Farmilla on omaa viininviljelyä, oliivipuita ja yrttien kasvatusta. Kylä ja sen keskustassa sijaitseva taverna, jossa kävimme aamupalalla ja vietimme useampiakin iltoja jutellen ja musisoiden, oli loistava ja ystävällinen ympäristö vapaa-ajan viettoon.

Mielenkiintoiset retket ja kulttuuripläjäykset vaikkapa Vamosin kylän historiasta ja oliiviöljyjen olemuksesta järjesti Kreetan maku -matkatoimisto ja sen todella osaavat ja kaikissa pulmissamme avustaneet vetäjät. Viikkoon mahtui myös illallinen vuoristossa lammaspaimenten vieraana, jossa paimenet valmistivat vuohenjuustoa ja musiikki soi. Farmilla vieraili myös paikallisia tosi taitavia muusikoita soittelemassa yhdessä leirin vetäjien kanssa.

Paimenten illan paikallisten “pöytä”

Leirillä oli myös vilkasta yhteistä yömusisointia, jossa erityisesti Alakulon veljekset Olli ja Stewe kunnostautuivat… siis niille, joita ei vielä nukuttanut. Kuvaavaa tunnelmalle oli, että kun tuo yömusisointi oli jatkunut jo yli puolen yön ensimmäisenä iltana, niin näimme Farmia pitävän pariskunnan lähestyvän terassiamme ja arvelimme heidän tuovan meille ”pyyhkeitä” metelin pitämisestä. Olimme kuitenkin väärässä: isäntä toikin kevyttä yöpalaa ja hänen puolisonsa esitti uskomattoman kauniilla ja syvällä äänellään kreikkalaisia laulelmia.

Biisileiri bändimme näkökulmasta

Vetäjinä kurssilla olivat Heikki Salo (sanoitus) ja Tuija Rantalainen (sävellys). Heidän lisäksensä meitä oli 12 osallistujaa, ”aikuisia ihmisiä” kaikki ja tosi mukavaa ja avointa porukkaa, jokaisella oma historiansa, mikä toi rikkautta yhteisen viikkomme keskusteluihin ja yhdessäoloon. Opetusta ja itsenäistä musiikin tekemistä oli kuusi tuntia päivässä. Aluksi Heikki piti meille miniluentosarjan biisin tekemisen keskeisistä periaatteista ja saloista. Monelle meistä se avasi ihan uuden tavan katsoa ja kirjoittaa laululyriikkaa. Välillä aina pidettiin yhteisiä klinikoita, joissa käytiin läpi seinälle heijastettuja biisien tekstejä ja ideoitiin niitä yhdessä tosi positiivisessa hengessä. Loppuviikko liittyi säveltämiseen ja valmistautumiseen soittoharjoituksilla pienellä kulttuuritalolla pidettyyn konserttiin, jossa kaikki uudet biisit esitettiin.

Ideana oli: ”Jokainen osaa tehdä laulun.”

Leirillä oli sekä kokeneita soittajia/laulajia että henkilöitä, jotka eivät soittaneet mitään soitinta tai laulaneet. Heidän osaltaan Tuija sävelsi ja esitti biisit ja hänen tuekseen koottiin muista leiriläisistä erilaisia kokoonpanoja. Yhtä esitettyä laulua loppukonsertissamme kuvitti myös erään leiriläisen koskettava tanssiesitys.

Me teimme yhden uuden biisin yhdessä. Sen nimi on Neljä miestä nurmikolla. Sen ideana oli aikoinaan vietetty loppukesän yö kesämökillä Itä-Suomessa. Tuona yönä Olli opetti meille tähtien nimiä. Ensimmäinen sanaversiomme ei mennyt Heikiltä läpi ollenkaan. Hän kysyi: Missä on pihvi? Hänen ajatuksensa oli, että tavallisten ihmisten elämä on niin tylsää, että jos siitä haluaa tehdä laulun, täytyy reilusti vaan valehdella. Niinpä päätimme biisin koukuksi paljastaa sen loppupuolella, että tähtiä opettava kaveri onkin sokea, joka osoittelee tähtiä valkoisella kepillään! -hän joka on sokea, näkeekin eniten! Eli kyllä se pihvi sitten lopulta löytyi…

Leirillä klinikoitiin myös kolmea Alakulo-biisiä, jotka ovat jo YouTubessa. Silloin vielä keskeneräiseen Tanssijan elämää biisiin Tuija lauloi osuuden nopeasti kämppäämme kyhätyssä leiristudiossa. Leiri oli kokonaisuudessaan melko sanoituspainotteinen, johtuen varmaankin siitä, että Tuija Rantalainen oli täystyöllistetty säveltäessään sellaisia sanoituksia, joille ei ollut säveltäjää tai esittäjää. Mainiota oli, että Heikki antoi erittäin asiantuntevaa ja kannustavaa palautetta Timolle myös uusista sanoituksista, joita ei vielä ollut sävelletty.

Molemmat ohjaajat olivat todella kannustavia ja auttavaisia kaikkia meitä amatöörejä kohtaan ja kaikki palaute, jonka saimme, oli todella hyvällä ja ystävällisellä tavalla rakentavaa, mutta samalla kriittistä ja siten biisien kehittelyä edistävää. Uskomme, että tämän saman kokemuksen ja tunteen jakavat kaikki leirillä olleet, joista monet tulivat tekemään elämänsä ensimmäistä omaa laulua. Kaikkia meitä leiriläisiä kannustettiin myös klinikoilla antamaan toisillemme ”lahjoja” eli omia ideoitamme toisten tekemien biisien kehittämiseen. Näistä lahjoista biisin tekijä voi sitten ottaa käyttöönsä, mitä itse parhaaksi kokee.

Kurssilaiset kantapöydässään Sterna tou Blumosifissä

Sydämellisesti suosittelemme

Siis kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen ja mielenkiintoinen ja unohtumaton viikko. Kovasti suosittelemme, jos omien laulujen teko vähänkin kiinnostaa! Ja jos sinulla on soittokavereita tai ystäviä, joiden kanssa haluat tehdä lauluja, niin tuo Vamosin viikko on mainio tapa rentoutua hyvien ystävien seurassa ja perehtyä laulujen tekemisen saloihin ja kehittää omaa yhteistä lauluntekoharrastusta!

Koko bändi leirillä Vamosissa eli Alakulo Bros;

Timo Ahonen, Tero ”Tete” Ansio Teuvo ”Stewe” Kaipainen ja Olli Serimaa

Melkein koko bändi leirillä Vamosissa

Elämäsi Laulu – workshop on tulossa jälleen, 20-27.9.2020, toivotamme teidät tervetulleeksi iloiseen luovaan joukkoomme !