fbpx

Polkupyöräily Kreetalla

Polkupyöräily Kreetalla

Aikanaan kun aloin viettämään yhä enemmän aikaa Kreetalla, vuokrasin huoneiston Evropi-hotellista. Silloin alkoi myös varsinainen saareen tutustuminen toden teolla. Koska vakituinen autokuskini (lue aviomies) vietti aikaansa enimmäkseen Suomessa töidensä vuoksi, niin kätevin tapa liikkua paikasta toiseen oli pyöräily. Itselleni auton ajaminen vielä silloin ei tullut kuuloonkaan, siitä kerroin edellisessä blogissani. Polkupyöräily Kreetalla, se oli ok.

Oma vai vuokrattu?

Aluksi riitti vuokraamon pyörät, niitä sai kohtuullisella hinnalla jos vuokrasi pidemmäksi aikaa. Ja olivathan ne huoltovarmoja. Jos tuli ongelma, niin kävin vaihtamassa pyörän toiseen. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli ajankohtaiseksi hankkia oma pyörä. Olimme jo silloin päättäneet kiinnittyä saareen ainakin osa-aikaisesti, joten sekin puolsi oman pyörän hankintaa. Myös polveni alkoivat olla siinä kunnossa että runttailu Kreetan ylämäissä – ja niitä riittää – liian vähillä vaihteilla alkoi käydä tuskalliseksi.

Oma kuitenkin

Sinnittelin vielä yhden kesän vuokraamon pyörällä kun kuvittelin, että pyörät ovat syksyllä alennusmyynnissä, niin kuin Suomessakin. Jep jep! Marssin tuttavan suosittelemaan pyöräkauppaan Haniaan, Gladisos-risteyksen liepeille ja aloitin pyörän valitsemisen. Asiantuntijaliike kun oli, niin ensin mittailtiin kuski ja kysyttiin ajotapa, istuva vai makaava. Valittiin kuskin rungolle sopivan kokoinen pyörän runko ja ohjaustanko toiveiden mukaan. En röhnötä kippurasarvisen pyörän päällä, en. Vaihteita paljon, 21. Polkimet tavalliset, ei lukkopolkimet, kiitos. Pyörän jalka, tottakai, miksi ei sisälly hintaan? Takalokasuoja ja tarakka, tietenkin, nekään ei ole automaattisesti mukana. Halusin vielä pienen korin, jonka voi kiinnittää ohjaustankoon. Ja kypärän. Punainen tätipyörä ja kypärä näytti heistä kai koomiselta yhdistelmältä, mutta pidin pääni ja sen sisuskalujen arvoa irvailuarvoa suurempana.  

Kun kyselin alennusmyynnistä, myyjän kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Eihän niitä syksyllä ole, vastahan kausi alkaa. Eihän kukaan kesäkuumalla pyöräile. Keväällä sitten on alennusmyyntejä. Vilkaisin kypärä päässäni peiliin ja vastaan tuijotti typerys. Niinpä tietenkin. Pyörän hinta kaikkine herkkuineen oli alle 500 euroa. Lisäksi sain pari ensimmäistä virittelyä ja huoltoa samaan hintaan. Hienosti on palvellut jo toistakymmentä vuotta.

Muutama karikko liikenteessä

Uutukaisen pyöräni kanssa sitten ajelin kohti Plataniasta. Ehkei reitti erinomaisen vilkkaasti liikennöidyn rantatien laitaa ollut unelmien täyttymys, mutta hengissä selvisin. Ongelmana ei sinänsä ole ollut itse liikenne. Muutaman melkein sydänkohtauksen ja melkein ojaanajon aiheutti ihan alussa autojen torven töräytykset kunnes opin, että se on vain paikallinen tapa ilmoittaa kohteliaasti olevansa tulossa. Mikäli nyt töräytys oli lainkaan minulle tarkoitettu. Toinen varottava kohde ovat edelleenkin tienlaitaan juuri pysäköivät autot. Yleensä ne kurvaavat tienlaitaan juuri nenäsi edestä, pysähtyvät ja avaavat oven saman tien. Ovesta ulos työntyy lähes poikkeuksetta piikkarit ja pitkät sääret. Sitten joko ehdit väistää, tai et. Asenteellista kyllä, mutta omasta kokemuksestanihan puhun. Kun nämä karikot on oppinut välttämään, niin hyvin uskaltaa saarella ajella. Yleisesti ottaen pyöräilijöitä väistetään ihan kiitettävästi. Sitäpaitsi polkupyöräily Kreetalla on mukavaa, kunhan sitä ei tee kuumimpaan aikaan vuodesta.

Helpointa on pyöräillä pinnoitetuilla teillä, hauskinta on eksyä niille muille.

Tosiharrastajan harjoitteluparatiisi

Polkupyöräily Kreetalla on kilpapyöräilijälle harjoittelua paratiisissä, harjoitusmaastoja löytyy aina helposta hemmetin vaativaan. Muutama vuosi sitten koko Kreikan kymmenen parhaan kilpapyöräilyjoukkueen joukkoon mahtui seitsemän kreetalaista joukkuetta. Ja kyllä siellä niitä pyöräilijäryppäitä näkyy polkevan, ihan kesälläkin. Kymmenen vuoden takainen lama lisäsi pyöräilyä ihan tavallisen kansan parissakin. Sitä ennen näin vain turisteja ja kilpapyöräilijöitä liikenteessä, nykyisin pyörän päällä näkee niin ikkunanpesijöitä harja-arsenaaleineen kuin maalareita maalisankoineen ja tikkaineenkin. Arvatkaahan mikä on tikkaiden kääntösäde kurvissa? Kannattaa kyykistyä .

Mikä ihana vapaus, kun oli oma pyörä. Vettä, aurinkorasvaa, muutama kolikko, uimapuku ja kartta mukaan, ja retkeilemään. Niin ja pelikortit. Aurinkorasvan opin muistamaan, kun ensimmäisen kerran poltin kämmenselkäni ihan totaalisesti. Luoja on suonut minulle melkoisen rasvanahan, enkä ole helposti palavaa sorttia. En toki vietä aikaa rannoilla tai altailla itseäni grillaten, mutta ulkona liikun kyllä paljon. Mikään muu kohta ei tuollakaan kertaa reagoinut sen kummemmin, mutta ne kämmenselät. “Panajia mou”, sanoi paikallinen apteekkari, kun esittelin kirkkaanpunaisia, turvonneita palleroitani. Niitä sitten yritin lepytellä kaikilla mahdollisilla paikallisten ehdottamilla keinoilla, jääpaloista sitruunamehuun ja jugurtista aloe veraan. Lopulta aika oli se joka auttoi.

Kartta ja kompassi

Kartta on hyvä olla mukana, vaikka ei siitä niin paljon hyötyä ole ollut pikkuteillä. Tiet kun kulkevat miten sattuu, lainkaan piittaamatta siitä miten ne karttaan on merkitty. Saarella sijaitsee NATO-tukikohta, joten ei  karttojen kanssa niin tarkkoja olla. Parhaat pyöränostoaikaan löytyneet kartat olivat saksalaisten painattamia. Jokainen toisen maailmansodan historiaan perehtynyt ymmärtää miksi.

Muutamankin kerran olen päätynyt sisämaassa risteykseen, josta matkaa saattoi jatkaa viiteen eri suuntaa, eikä mihinkään niistä ollut mitään viittaa. Arpomalla ja ajelemalla hetken matkaa kutakin, päätyi aina jonnekin. Joskus ihan kerrasta sinne minne oli ajatellutkin. Pakko tunnustaa myös, että minulla ei ole suuntavaistoa. Sen sijaan sain kai syntymässä sen rasvanahan. Ei pala niin helposti kun kuitenkin eksyy. Osaan toki lukea ja kirjoittaa, uskallan kysyä neuvoa ja tietä. Sitäpaitsi eksymiseni ovat tuottaneet minulle paljon huvia. Keväällä appelsiinitarhojen välissä ajellessa saattaa pientareelta ojentua käsi jossa kassillinen vastapoimittuja appelsiineja. Kerran olisin joutunut kiertämään kilometrejä pidemmän reitin ellei appelsiinitarhan kaveri olisi vinkannut tarhansa poikki kulkevaan kärrypolkuun. Laskettelin varsinaisen “rännin” alas ja olin tavernan takapihalla. Samaisen tavernan pihaan olisin päätynyt omia, pidempiä reittejäni myös. Tämä kotimatkalle osunut oikopolku kyllä sopi mainiosti. Polkupyöräily Kreetalla voi siis olla vaikka alamäkiajoa. Done that! Suuntavaistottomuuden sijaan olen oppinut katsomaan kulkiessani myös taakseni ja luottamaan hyvään näkömuistiini. Montaa kertaa en samaan paikkaan eksy, eikä kertareissun jälkeen yleensä ole karttaakaan tarvinnut. Olen myös lohduttautunut sillä että Kreeta on saari, joten ihan loputtomiin siellä ei voi eksyä. Ja nykyisin on tietenkin netin karttaohjelmat käytettävissä. Siis mikäli netti toimii.

Reitillä Platanias – Rodoupoun niemimaa

Retket aloitin tutustumalla lähitienoon teihin. Helpointa oli ajella rannan suuntaisesti kohti auringonlaskua eli länteen eli Kolimbarin suuntaan. Plataniaksen jälkeen voit tehdä kiepauksen ihan rannan tuntumaan jossa on rauhallisempaa ja palata Malemessa takaisin päätielle. Malemessa voit käydä tutustumassa saksalaisten sotilaiden hautausmaahan tai ajella ylös Kontomarin kylään, jonka verisimmät hetket on niinikään koettu saksalaismiehityksen aikana. Aikansa kuluksi pyöräilevän retkillä on aina se hyvä puoli, että voi kääntää pyörän nokan kohti kotia siinä vaiheessa kun vielä uskoo jaksavansa takaisin.

Malemesta voit jatkaa Tavronitikseen, jossa on niinikään sodan jäljiltä vanha saksalaisten rakentama rautasilta, uuden sillan oikealla puolella. Ennen kun käännyt oikealle Tavronitikseen, on vasemmalla puolella myös muistomerkki taisteluista. Aivan Malemen ja Tavronitiksen rajalla on myös varuskunta ja pieni vanha sotilaslentokenttä jonne on taltioituna muutamia vanhoja pienkoneita. Joskus se on jopa auki ja koneita pääsee katsomaan läheltä. Tavronitiksesta tie jatkuu pikkukylien, Papaniana, Skoutelonas ja Minothiana, kautta Kolimbariin. Kylän satamaan käännytään alas oikealle. Kolimbarin satama on tunnettu mainioista kalaravintoloistaan, aika monta kertaa on tullut pyöräiltyä sinne lounaalle. Oma suosikkini on Taverna Argentina vaikkei nimestä heti tulekaan mieleen kalaravintola. Se on auki ympärivuotisesti. Mainio tutustumisen kohde Kolimbarissa on myös Goniaksen luostari. Luostari on pyhitetty Neitsyt Maria Tiennäyttäjälle, Marian juhlapäivää juhlittiin eilen sielläkin. Luostarissa on myös pari vuotta sitten avattu häkellyttävän upea museo. 

Plataniaksesta Kolimbariin on vähän reilu 13 km tasaista pyöräiltävää. Jos ruokahalu pyöräilyn suhteen kasvaa, niin jatkapa Kolimbarista kohden Afratan kylää. Sinne on matkaa Kolimbarista viisi kilometriä, paha kyllä, pelkää ylämäkeä. Maisemat matkan varrella ovat huikeat ja ainahan voit polkemisesta pitää tauon valokuvien ottamista varten, eikö. Matkalla, upealla paikalla sijaitseen 20 kadetin muistomerkki toisen maailmansodan ajalta. Ja hei, muistathan että matka ei tapa vaan vauhti. Tein tuon alla mainitun pyöräretken, noin 40km, Afratan ja Rodopoun kautta takaisin porukassa, jossa nuorin oli parikymppinen poikani ja vanhin kahdeksankymppinen isäni. Kaikki nauttivat.

Afrata

Ellet ole ruokaillut jo Kolimbarissa, niin Afratan kylässä on mainio Kali Kardia taverna. Tavernaa pitää tällä hetkellä jo kolmas sukupolvi, ruoka on hyvää, toivottavasti jaksavat pitää sen auki taas talvellakin. 

Afratasta eteenpäin on vielä muutama vaihtoehto, ellet jo käänny takaisin päin. Takaan että tuon viiden kilometrin kapuamisen jälkeen paluumatkan alamäki korvaa kurimuksen.  Sillä vauhdilla laskettelee Plataniakseen saakka kevyesti. Ja uimarantoja on matkan varrella, joissa voi pulahtaa, nauttia virvokkeita ja lepäillä hetkisen. 

Jos lievä extreme kiinnostaa, niin ylhäältä Afratan kylästä voi lasketella uimaan Afrata Beachille, noin reilun kilometrin. Takaisin tullessa on siis noustava tuo sama matka, joten se siitä virkistävästä uinnista. Ranta on pieni, soma ja kivikkoinen, uimakengät ovat suositeltavat. Sesonkina siellä on avoinna taverna, sen ruuan tasosta en osaa sanoa, mutta virvokkeet eivät koskaan petä, vai?

Afratan rannalta voi tavata yllättäen vaikka nykyajan merenneitoja.

Afratasta mutkan kautta kohti kotia

Afratasta voit jatkaa myös kohden Rodopoun kylää, reitti on kohtuutasaista ylänköä. Ellet halua poiketa Rodopoun kylään voit jatkaa Astratikoksen ja Aspra Neran kylien kautta ja lasketella alas vanhalle kansallistielle ja kohden Kolimbaria ja edelleen kohden Plataniasta. Itselläni nämä reitit alkavat Plataniaksesta ja sinne päättyvät koska kotipesä on siellä. Siksi myös parhaiten tuntemani pyöräreitit sijoittuvat saaren läntiseen päähän.

Tosi extremen harrastajat voivat jatkaa Rodopoun kylästä parikymmentä kilometriä eteenpäin Rodopoun nimen kärkeen Menies Beachille. Sinne tie on kivinen, joten kuminpaikkausvälineet on ehdottomat mukana. Jos sinne päädyt autolla yrittämään, niin tsekkaa vararengas ja sen kunto. Jos olisin niin extremefillaristi, niin mukanani olisi varmaan yöpymisvarusteet. Tuskin missään on niin rauhallista kuin tuolla rannalla illalla ja yöllä. Mitään palveluja ei Rodopoun kylän jälkeen ole, ei myöskään asutusta, joten ihan kaikki tarvittava pitää olla mukana. Polkupyöräily Kreetalla voi olla siis myös retkipyöräilyä, melkoisia varustuksia on jo näkynytkin. Ja mikäpä siinä, lumesta ja jäästä johtuvaa liukkautta ei ainakaan tarvitse varoa, ellei nyt ole talvella liikkeellä ja ihan vuorille lähde.

Meniesin ranta

Jatketaan tarinoita myöhemmin

Reittejä piisaa, saatanpa hyvinkin kertoa niistä lisää myöhemmin. Tosi harrastajille vinkiksi sivusto Cretan Sport Cycling.  Ihan kevyimmästä päästä ei ole myöskään reitti Platanias – Alikianos – Meskla – Zourva -Therisso – Hania – Platanias. Noin karrikoidusti seitsemän tuntia ylämäkeä ja tunti alamäkeä. Kimi kertokoon joskus tuosta reitistä, ja jos hän sattuu unohtamaan mainita niin olen minäkin sen tehnyt.

Kun aiemmin mainitsin nämä rämät polveni, niin olen Kreetalta löytänyt mainion lääkkeen myös niihin. Muutama tippa rosmariiniuutetta kuumottaviin ja turvonneisiin polviin auttaa kummasti. Tämä on saaren paimenten käyttämä ihmeaine, ja löytyy myös omasta ensiaputarvikkeistostani varsinkin vaelluksilla. Auttaa kipuihin ja venähdyksiin. Itse noudan uutteen Spilistä Maravelin yrittitilalta (Rosemary 100% pure essential oil). Minulle se on ainoa oikea. Ostan niitä yleensä kymmenen pullon satsin kerralla, kun on tullut koukutettua useampikin tuttava tähän tuotteeseen. Taannoin kun hahmoni ilmestyi Maravel Shopin oviaukkoon, totesi Stelion ”oh shit, I have only six”.   

Ja mihin niitä pelikortteja sitten tarvitaan? Jos eksyt, eikä ketään näy missään, istahda hetkeksi ja ala pelata pasianssia. Ei mene kauaa kun joku on selän takana neuvomassa. 

Ollaan kuulolla ! Voikaa hyvin !

Auton ratissa Kreetalla

Heti aamusella auton rattiin ja Haniaan hoitamaan asioita. Olen ajellut täällä itse nyt kymmenisen vuotta autolla. Ensimmäiseen kymmeneen vuoteen en auton ratissa Kreetalla uskaltanut olla. Jarrutin ja huokailin, vinguin ja vapisin pelkääjän paikalla ihan riittämiin. Myös kuskin mielestä.

Kun rakennusprojektimme Plataniaksessa alkoi, tulin siihen tulokseen että auton ratissa on istuttava ihan itse. Vakikuskini kun pysytteli tiiviisti Suomessa paitsi lain sallimat lomat. Ja rakentamiseen liittyvät asiat nyt vaan vaati liikkumista paikasta toiseen. Yleisillä kulkuneuvoilla meni helposti päivä yhden asian kanssa. Ja niitä asioita piisasi.

Ensimmäisen kerran autonrattiin

Ensimmäisen kerran astuin autonrattiin matkustettuani ensin kolme päivää kaikilla muilla mahdollisilla kulkuvälineillä Kreetalle. Bussilla Helsingistä Hankoon, laivalla Hangosta Travemundeen, Travesta junalla Hampuriin. Hampurista lentäen reittiä Hampuri-Essen-Ateena-Hania. Miksi? Koska vuonna 2010 Islannista tullut tuhkapilvi rajoitti lentoliikennettä. Ajatelkaahan, silloin epävarmuus lennoista ja matkoista kesti vain pari viikkoa. Tänä vuonna, noh, kaikki tietää. Olin perillä Hanian kentällä illalla noin kymmenen maissa ja tietenkin oli ihan pimeää. Hain vuokra-auton ja hengittelin hetken syvään, starttasin ja aloittelin loputtomalta tuntuneen matkan kohti Evropi-hotellia, jossa silloin asuin. Kai se matka loputtomaksi käy kun ajaa viittäkymppiä ja pysähtyy päästämään kaikki mahdolliset takaatulijat ohi.

Olen saanut ABC-ajokortin vuonna -75, ja ajanut sen jälkeen koko ajan; Helsingissä, pitkin Saksan moottoriteitä, jopa kuorma-autolla silloin kun niissä vielä käytettiin välikaasua. Ongelmitta. Miksi se niin vaikeaa sitten olisi Kreetalla. No ei miksikään. Lopulta totesin ajamisen olevan samanlaista täällä kuin muuallakin. Autossa on ihan samalla lailla kaasu ja jarru, valot ja vilkut kuin muuallakin. Kaikkia niitä käytetään ihan normaalisti. Plus äänimerkkiä. Ja varoitusvaloja. Niistä autonvuokraaja ohjeisti; ”tässä on sitten varoitusvalot, jos haluat piipahtaa kaupassa”.

Hieman se totuttelua vaati

Se mihin alkuun oli vaikea tottua oli se, että autot jossa ei ole valoja, voivat silti liikkua. Sitä kun on tottunut ajovalopakkoon Suomessa. Muutama yllätys ja kyllä sen oppi. Toinen totuttautumisen paikka oli motoroiduissa kaksipyöräisissä. Ja joskus kolmipyöräisissäkin. Niitä kun tuntui tippuvan välillä taivaalta. Välillä niiden tulon kuuli vähän liiankin hyvin, välillä ei lainkaan, ne vain olivat siinä.

Vielä näitä näkee, ihanaa.

Lopulta tottuminen paikalliseen liikennekulttuuriin sujui muutamassa päivässä. Täällä liikenne on oikeasti, paitsi joustavaa niin myös luovaa :-). Ja joukkoon mahtuu AINA. Tulet sitten miten päin tahansa liikenteeseen. Jos olet kääntymässä vasemmalle ja taakseni kertyy jonoa, niin viimeistään kolmas vastaantulija päästää sinut kääntymään, pois tukkimasta liikennettä. Toki torvet soivat paljon, mutta pääosin silloin moikataan kaveria, kerrotaan fillaristille että ollaan tulossa. Tai kysytään mummolta ohimennessä montako niitä kananmunia pitikään ostaa. En kyllä varsinaisesti pidä vieläkään kaupungeissa ajamisesta, mutta ei minua pelotakaan. Sekaan vain kuin aamusumuun.

Parkkipaikka on joskus vähän liioitteleva nimitys.

Vuoristoteillä sen sijaan olemme joskus päätyneet sellaisiin paikkoihin, jossa apuun on pyydetty useammankin uskontokunnan jumalia. Peruuttaminen äkkijyrkällä kiemuraisella soratiellä on extreme-kokemus, uskokaa pois. Näiltä kokemuksilta välttyy jos ei mene päällystämättömille teille. Eikä luota googlemapsiin sokeasti. Se kun saattaa luokitella tieksi sellaisenkin mikä osoittautuu oliivilehtojen kautta mutkittelevaksi “metsäautotieksi”, joka päätyy sateisten päivien jälkeen mutakuoppaan jossa lähinnä amfibi olisi oikea valinta. Tiedän mistä puhun. Kerran uskoin kartanlukijaa ja googlemapsia. Yhdeksän hengen minibussin kanssa, täynnä ihmisiä. Liekö kaikilla vieläkään tukka laskeutunut oikeaan asentoon. Perille kuitenkin päästiin silloinkin. 

Kannattaa pitää mielessä

Se on tuo tutkimusmatkailijan luonne, joka aina välillä ajattaa vähän haasteellisimpiinkin paikkoihin. Vaikka täällä on ihan leppoisaa ajella, ihan oikeasti, niin muutama asia kannattaa siis pitää mielessä

  • autot joissa ei ole valoja, voivat liikkua
  • kaksipyöräisiä/kolmipyöräisä ja nelijalkaisia ilmestyy mistä tahansa, milloin tahansa ja ne katoavat samalla lailla kuin ilmestyvät
  • mm. kansallistiellä SAA ajaa valkoisen sulkuviivan oikealla puolella; se tekee liikenteestä huomattavasti joustavamman. Paikalliset kyllä muistuttavat jos olet heidän tiellään. Turha siitä on ottaa nokkiinsa.
  • kiireen voit unohtaa; sopeuta ajonopeus itsellesi sopivaksi, hoppuhousuja on aina takapuskurissa roikkumassa, varsinkin kun näkevät vuokra-auton. Päästä ne ohi äläkä yritä karkuun, stressaat paljon vähemmän.
  • silmät kannattaa olla selässäkin, ja mieluusti päälaella
  • antaa niiden soittaa torvea, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Eikä se välttämättä ollut edes sinulle.
  • poliisit ajavat aina vilkkuvalot päällä
  • peltipoliiseja ja nopeusrajoituksia on, mutta tiedän vain pari paikkaa kansallistiellä missä niitä noudatetaan. Kannattaa seurata paikallisten toimintaa.
  • jos tienpäällä jotain sattuu apua saa aina. Vaikkei kyydissä olisikaan yhdeksää neits… naista
  • STOP-merkki ei välttämättä tarkoita samaa kuin Suomessa. Jos pysähdyt “turhaan” saatat saada jonkun puskuriisi. Oikeassa olet, mutta kannattaako lomasta tuhrata aikaa sen asian selvittelyyn, kreikankielellä.
Ei vedetty kölin alta pilatesohjaajaa, mutta auton alta hän ei malttanut pysyä pois. Siis tuo punapaitainen. Autossa hänen lisäkseen seitsemän naista ja lapsi.

Hyvin olen kuitenkin pärjännyt, vain yksi peräänajo.  Perääni ajettiin kun  – onneton  –  menin antamaan jalankulkijalle tietä. Autosta ulos noustessani olin valmistautunut ihan mihin vaan taistoon. Kohtelias nuori mies katsoi paitaani (kuva alla) ja autonsa rutistunutta keulaa ja totesi ”sorry, my fault”, niin kuin tietysti olikin. Autovuokraamo hoiti neuvottelut sen jälkeen sekä oman autoni, lähes olemattomat, vahingot mukisematta.

Tuon keikankielisen tekstin äkikseltään kääntää “diplomaattinen koskemattomuus”

Liikennekulttuuri on omanlaisensa, kauniisti sanottuna

Vahinkojen vähäisyys ylipäänsä hämmästyttää, kun katselee paikallisten ajokulttuuria. Tänään olen pongannut mopoilijoissa mm. yhden jolla oli kahvi toisessa kädessä ja puhelin toisessa, yksi ohitti kirkon kahvimuki kädessä tehden ristinmerkin toisella. Yhdellä mopokuskilla oli toisessa kädessä tarjotin, jonka päällä oli pullo ja kymmenkunta rakimukia. Teki mieli seurata. Yksi vei ehkä talonrakennustarpeiksi kolmemetrisiä puukeppejä, kevyesti kainalossa. Mopolla. Puhumattakaan niin monista perheistä, jotka on lastattu kaksipyöräisten kyytiin.

Liikennekuolemat Kreikassa ovat ihan eurooppalaista huipputasoa, eikä ihme. Jos kurkistatte tienvarsien pikkupikkukirkkojen sisään, huomaatte että harmillisen monessa on sisällä nuoren miehen kuva. Se kertoo, että tällä paikalla tuo nuorukainen menehtyi. Yleensä juuri nuori mies. Hautausmailla voi saman havaita, paljon nuorena kuolleita miehiä, ja jos kuolinpäiviä katselee, (netistä löytyy keino tarkistaa mikä viikonpäivä kyseessä) niin valitettavan usein se on sunnuntai. Sunnuntaina aamuyöstä on vaarallista liikkua näköjään. Monella näyttää edelleen kypärä killuvan kyynärtaipeessa, se laitetaan päähän vasta kun tullaan kansallistielle.

Vuokra-autosta omistusautoon

Vuokra-autoilusta siirryimme jossain vaiheessa omaan autoon. Ostimme sen tutulta autonvuokraajalta, hän kun sattui olemaan automekaanikko koulutukseltaan ja ystävämme Kostaksen kaveri. Paperisota oli taas kerran melkoinen. Veronumero oli jo valmiina, mutta kauppakirjojen kanssa mentiin edestakaisin väliä myyjä-pankki-KEP-pankki-myyjä. Ja muutaman kerran vielä siihen päälle. KEP on toimisto, josta löytyy kaikenmoisia kaavakkeita ja siellä käytiin allekirjoittamassa kaikki paperit. Jonkunhan pitää todistaa, että juuri SINÄ allekirjoitat ne paperit. Ja ettet asu yli kolmea kuukautta maassa. No silloin en asunut. Autokauppias tuskaili papereita täyttäessään, miten ihmeessä voi tietää mitä i-kirjainta missäkin kohtaa pitää käyttää. Kaikki kreikankielein opiskelijat saavat lohtua tuosta kommentista, luulisin. Ja hän sentään oli kreikkalainen.

Kun proseduurit oli läpikäyty olikin jo helppoa. Jos auton kanssa oli ongelmaa, katsastusta, huoltoa, mitä vaan, vein auton myyjälle joka hoiti homman ja palautti auton. Ihan loistavaa palvelua. Auto, Renault Megane, (myöhemmin tekstissä kotoisesti rellukka”) ” bratz-car, niin kuin lapsemme sitä kutsuivat ulkonevan peränsä vuoksi, sen paremmin kuin myyjäkään ei kovin luotettavalta näyttänyt ulospäin, mutta homma toimi koko ajan moitteettomasti. 

Vanhasta autosta upouuteen

Kun tuo autovuokraamo sitten lopetti, tuli aika miettiä miten pärjäämme vanhan auton kanssa. Perheen autovastaava Kim oli jo jonkin aikaa viettänyt toveja autokaupassa ”tuumimassa” vaihtoehtoja. Koska auton luotettavuus oli tärkeä, päädyttiin sitten uuteen autoon ja valinta osui romanian rolls royceen eli Dacia Dusteriin. Auto tuntui ensin alkuun möhköfantilta edelliseen pieneen ja ketterään Meganeen verrattuna, mutta iso tavaratila ja reilu maavara olivat sen ehdottomia valtteja. Ja hinta. Perusmallin kulkuneuvo ilman muita herkkuja kuin ilmastointi, maksoi tuolloin noin 13te. Vanhan automme ottivat vaihdossa.

Täällä vanha auto voidaan ottaa vaihdossa. Sen hinta vähennetään myyntihinnasta, mutta omistusoikeus pysyy myyjällä kunnes autolle on löytynyt uusi omistaja. Tämä oli hienoinen yllätys, kun ihana kirjanpitäjäni ennen vuodenvaihdetta asiaa kyseli. Jos auto on omistuksessani vuoden viimeisenä päivänä, joudun maksamaan siitä autoveron koko tulevalta vuodelta. Onneksi ihana rellukkamme oli myyty; autokauppiaan pojalle. Ilmeisen hyväkuntoinen oli jäljiltämme kaiketi. Tuota verotusasiaa en olisi tiennyt seurata ilman valpasta kirjanpitäjääni. Niin kuin en sitäkään, että autovero pitää älytä maksaan vuoden viimeiseen päivään mennessä. Ei siitä mitään laskua kotiin tule. Oppia ikä kaikki.

Kreetalaisella merkkikorjaamolla

Uutta autoa odotellessamme, jokusen kuukauden, rellukkamme aiheutti vielä yhden elämyksen. Lähdimme reissuun jonnekinpäin saarta. Auto tuntui ”laiskalta” ja laiskistui entisestään, ja kun pääsimme lähelle Rethymnonia, enää kuljettaja kiihtyi. Ennen Rethymnonia löytyi automyymälä/korjaamo, jonka pihaan nilkutimme. Pari tuntia kului, kun testailivat autoa. Kahvitarjoilu pelasi ja porukan miesväen mielestä ei ollut lainkaan pitkästyttävää odotella ajan kulumista autokaupassa. Me naiset, no, tuijotimme merelle, harvassa autokaupasta on esteetön näköala suoraan aavalle merelle.

Mietin kuumeisesti koko ajan mitä korjaus mahtaa maksaa ja mitä olen valmis maksamaan. Vaihtoehtona oli vuokrata auto jotta matka jatkuu. Ja varsinkin kun uusi auto oli juuri tulossa, eikä vanhan korjaukseen enää kovasti kannattanut satsata. Kahden tunnin kuluttua korjaaja toi avaimet ja totesi, että jotain suuttimia putsattiin, auto testattiin kansallistiellä eikä ongelmia enää tuntuisi olevan. Vahvistivat vielä, että sillä kyllä uskaltaa lähteä vuorten ylitykseen. Menin kassalle ja hieman hermostutti. Hinta oli 8€. Tarkistin varmaan kolmeen kertaan, siis 18€ ?Ei. 80€ ? Ei, hinta oli 8€. Kuitilla. Annoin 10€. Oli aika kevyttä jatkaa matkaa. Rellukka toimi moitteettomasti koko loppumatkan ja muutaman kuukauden sen jälkeenkin vielä. 

Auton ratissa Kreetalla …

… pärjää hyvin kun on itse joustava, eikä pidä säännöistä niin pilkulleen kiinni. Lehmänhermoista ei ole haittaa. Katsokaa mallia paikallisista. Nykyisin ajan melkein mielummin täällä kuin Suomessa. Olen oppinut ajokulttuurin ja joskus Suomeen palatessa on hieman ongelmia sopeutua siihen liikenteeseen. Sanovat poliisit. Polkupyöräilyn Kreetalla aloitin jo paljon ennen auton hankintaa. Niihin tarinoihin palaan myöhemmin. 

Niin ne asiat, joita aamulla lähdin hoitamaan hoitamaan … no ei tällä kertaa onnistunut, ensi kerralla ehkä. Yhtä rönsyilevää kuin tämä tarinakin. Voikaa hyvin !

Myös meidän kurssilaiset pääsevät välillä kokemaan vähän erinlaista kuljetusmuotoa !