fbpx

Amatööri biisiään metsästämässä

”Juu, kyllä me ollaan Railan kanssa ajateltu osallistua kurssiin kanssa”, kuulin Merjan sanovan workshopin tutustumistilaisuudessa. Siis mitä ???

Sinä sunnuntaina, syyskuussa 2018, laskeutui saarelle toista kertaa kymmenkunta enemmän tai vähemmän amatööriä synnyttämään sitä ”elämänsä laulua”, joka oli odotellut ehkä jo pidemmän aikaa mielen syövereissä ulospääsyään. Ja minä, joka olin juuri kuullut osallistuvani workshopiin. Eikä mielessä ollut yhtään mitään. Minä kun kuvittelin vain mahdollistavani kurssin teknistä toteutusta, jotta muilla olisi työrauha.

Jo toinen perinteinen …

Workshop toteutettiin edellisen vuoden syksyllä ensimmäisen kerran, ja kuten luotsit silloinkin lupasivat, jokainen osallistuja lähti saarelta kotiin biisi kainalossaan. Tänä vuonna osallistujissa oli mm. pari rakennusalan ammattilaista, kokki, toimittaja, valokuvaaja, näyttelijä ja eläkkeellä oleva opettaja, muutamat omien soittimiensa kanssa.

Ensimmäinen kynnys

Maanantai alkoi sanoituksen suunnittelulla. Aloitimme parityöskentelyllä ja arvottu parini kuuli ensimmäisenä, ja myös ensimmäisen ajatuksen, tulevan biisin ideasta. Sen hän referoi sen sittemmin koko ryhmälle. Sitten vaan kaikki töihin, tiistaina tekstin piti olla jo syntynyt. Ensimmäinen kynnys!

Oma aiheeni löytyi aika nopeasti ja tekstiä suoltui helpohkosti. Jos kirjoittaa tekstiä “keskiäkäisestä” miehestä, ei aihe heti tule loppuun käsitellyksi. Luotsien ohjeet mielessä, riimitellen, rytmitellen, tiivistellen, sovitellen, yliviivaten, toistellen. Intro, A-osa, väliosa, kertosäe, outro, ja mitä niitä nyt oli.

Tiistaiaamuna sanat ensin luotsien syyniin ja sitten koko porukan klinikka jossa tekstit esiteltiin muille. Vau, mitä lyriikoita ihmiset olivat saaneet aikaiseksi !

Seuraava kynnys

Keskiviikkona aloitettiin säveltäminen. Toinen kynnys. Omalta kohdaltani se tarkoitti erinäisiä kummallisia lallatuksia puhelimen sanelimeen matkalla kotiin Vamosista. Tzitzifeen kohdalla oli ensimmäinen ininä purkissa ja ennen Kalivesin mutkia toinen, joka jäi jotenkin korvamadoksi soimaan. Varioin sitä moottoritienosuuden Plataniakseen saakka, eipä se juuri siitä kummennut. Yöksi jäi hautumaan, josko se aamulla ?  Muut työt nappasivat ajan aamusta ja päädyin raakileineni taas luotsin pakeille. Ei voi kuin hattua nostaa sille, miten ammattilaiset saivat piipityksestäni jonkun tolkun ja saimme jopa ensimmäisen äänityksen aikaiseksi josta sitten jatkaisin biisini sävelen kanssa. Miten ihmeessä ihminen onnistuu ”säveltämään” biisin, jota ei itsekään opi?

Torstain vapaapäivä ei juuri helpotusta tuonut, ei pysynyt sävel päässäni, ei. Perjantaina viilattiin taas porukalla ja ryhmä kuuli toistensa tuotokset ensimmäisen kerran. Olipa upeita juttuja kehittymässä. Biisit äänitettiin säestettyinä ja taas kämpille harjoittelemaan. Lauantaina sitten matinea jossa kaikkien biisit esitetään. Vielä siis kolmaskin kynnys ylitettävänä ! Aika pahasti olin epämukavuusalueelle päätynyt, näinköhän tästä edes hengissä selviää?

Ensiesitys

Lauantaina aamupäivällä tehtiin loppuviilauksia ja iltapäivällä matinea upeassa vanhassa koulussa. Ulkopuolisia kuulijoita osui paikalle tusinan verran, mistä lie asiasta kuulleet ?

Yhdeksän uutta biisiä sai ensiesityksensä, yhdeksän hyvin erilaista biisiä. Lauluja tuskasta, kaipuusta, lauluja rakkaista ihmisistä jos muistakin, laulu moottoripyöräilyn ihanuudesta, laulu syntymättömälle, laulu puista ja siitä mikä puu olisin, jos… Lyhyesti lauluja toiveista ja eletystä elämästä.

Kurssin läpi meitä lempeästi ja päättäväisesti luotsanneet Tuija Rantalainen ja Heikki Salo ovat mestareita, myös opettajina. He saivat kaivettua, kannustettua, kutiteltua ulos meidän sekalaisesta joukkiosta upeita juttuja. Suurensuuri kiitos ja vielä häiveenä –  perisuomalaisittain – anteeksi 🙂

Tätä kirjoittaessani on taas sunnuntai, kuuntelen viereisen ortodoksikirkon palvelusta ja pappien jollotusta. Mietin josko ensi kerralla voisi vaan jollotella proosaa kuten nuo juuri kuulemani papit ? Siis mitä ??? Ensi kerralla ??

Jälkikirjoitus heinäkuussa 2021

Ja niinhän siinä kävi että syksyn 2019 Elämäsi Laulun tutustumisillassa ilmoittauduin vapaaehtoisesti tekemään sanoituksen seuraavaan biisiini. Hämmästyttävin asia, ja asia jonka huomasin vasta nyt kun tuon ylläolevan 2018 kirjoittamani tekstin luin, on että biisin sanoitus syntyi lähes itsestään seisoessani kirkossa tuohus kädessä, satunnaisen tuttavan siunaustilaisuudessa. Kannattaa näköjään miettiä mitä ajattelee !

Tämä kurssi siis 12-19.9.2021, tulkaahan mukaan !

Kaalikääryleet ja sulttaanitar Valide

Tämä on tositarina siitä miten pikkutytöstä tuli vaikutusvaltainen nainen, miten ortodoksitytöstä tuli islaminuskoinen, miten kreetalaisesta maalaispapin tyttärestä tuli ottomaanivaltakunnan mahtavin nainen.

Ottomaanit tulevat

Evmania Voria syntyi vuonna 1642 Mylopotamoksen alueella Retimnon läänissä. Venetsialaisaikaa oli vielä vähän jäljellä. Saaren linnoituksia parannettiin ja pelättiin ottomaanien valmistelevan hyökkäystä Kreetalle aikomuksenaan katkaista venetsialaisten kauppareitit Välimerellä. Kesäkuun 13.päivänä 1645 Haniasta länteen sijaitsevan Aj Thodorin saaren läheisyyteen purjehti 450 laivan ja 50 000 miehen ottomaanilaivasto.
Aj Thodorin linnake joutui jo ensimmäisten tuntien aikana turkkilaisten ruokalistalle. Sen päällikkö ei 70 asemiehensä voimalla kyennyt linnoitusta puolustamaan, joten hän avasi portit ja teeskenteli antautuvansa. Kun turkkilaisia oli sisällä mojova määrä, räjäyttivät puolustajat ruutikellarin niin, että linnoitus lensi ilmaan tappaen sekä puolustajia että hyökkääjiä.
Seuraavaksi ottomaanit hyökkäsivät Hanian kimppuun, mutta se pisti hanakasti vastaan ja turkkilaisten tappiot olivat suuret. Kaupunkia puolusti vajaat 1800 miestä ja se antautui 22. elokuuta. Muutamat henkiin jääneet sotilaat samoin kuin kaikki kynnelle kykenevät pakenivat Súdan satamaan ja sieltä eteenpäin. Kaupunkiin jääneet vietiin orjamarkkinoille, kaupunki sen hautausmaita myöten ryöstettiin, kirkot ja luostarit poltettiin.

Retimnon valloitetaan

Seuraavan vuoden syyskuussa ottomaanit lähestyivät Retimnoa, jota puolusti vain kourallinen sotilaita. Kaupunkia johtanut venetsialainen rehtori lähetti monta laivallista naisia ja lapsia (todennäköisesti vain venetsialaisia) turvaan Candiaan (Iraklion), mutta siellä heitä ei otettu vastaan, sillä saarella oli puhjennut rutto ja pelättiin epidemiaa. He kiersivät laivoillaan saarelta saarelle etsien turvaa, jota ei mistään löytynyt.
Retimnon puolustajat antautuivat 1646 marraskuussa. Keväällä 1648 koko Kreeta Candiaa lukuunottamatta oli turkkilaisten hallussa. Nämä asettivat kovat verot kreetalaisille, joiden kylät ja ansiomahdollisuudet oli tuhottu. Aikalaisten merkinnät kertovat, miten vaimot ja lapset ryöstettiin orjiksi ja miten miehet joko katosivat, tappoivat itsensä tai kääntyivät muslimeiksi säästääkseen nahkansa.

Tytöt haaremiin, pojat janitsaareiksi

Tällainen oli siis maailma Evmanian lapsuudessa. Emme tiedä miten mylopotamolainen pikkulikka päätyi sulttaanin hoviin, mutta arveluja voidaan esittää. Maantietä ei ollut Retimnon ja Candian välillä, meritse kuljettiin. Milopotamoksen laakso on rehevää ja viljavaa, siellä oli runsaasti kyliä ja kirkkoja ja siksi paljon ryöstettävää. Ehkä äitikin ryöstettiin, ehkä lapsi oli kaunis ja kiinnitti turkkilaisten huomion. Käytäntö oli, että ryöstetyt pojat joutuivat janitsaarikoulutukseen. Siitä selvinneistä tuli usein julmia ja pelättyjä sotilaita. Miehet vietiin laivoihin soutuorjiksi. Naiset ja tytöt kauneimmasta päästä vietiin haaremeihin, joita oli jokaisella isolla ja pienellä päälliköllä. Lapsenryöstöjä pidettiin ottomaanikauden pahimpana vitsauksena eivätkä ne rajoittuneet vain turkkilaiskauden alkuun vaan ne olivat tavallisia vielä 1800-luvullakin.

Kreetalta Topkapiin

Evmanian kerrotaan olleen viisivuotias ryöstähetkellä. Hänet kuljetettiin monen muun ryöstetyn lapsen ohella Konstantinopoliin (nyk. Istanbul) ja siellä vielä sulttaanin haaremiin kasvatettavaksi. Miksi Evmania päätyi sulttaanin haaremiin eikä alempien päälliköiden, on epäselvää, mutta kreikkalaiset historian harrastajat epäilevät syyn olleen joko tytön kauneudessa tai hyvässä käytöksessä.
Evmanian turkkilaiseksi nimeksi tuli Emetullah Rabia Gülnûş Sultanín. Hän sai Topkapissa hyvän kasvatuksen, hänet kastettiin muslimiksi ja kerrotaan, että hän herätti jo varhain kasvinkumppaninsa ja tulevan sulttaani Mehmet IV:n huomion. Mehmet otti hänet lempivaimokseen ja mukaan metsästysretkille ja myös sotaretkelle, kestiväthän ne vuosia. Mukana seurasi iso osa hovia, mm. sulttaanin äiti, sisaret palveluskuntineen sekä vanhin, vuonna 1664 syntynyt poika Mustafa (1664-1703). Vaimo ja lapset olivat mukana ainakin Puolan sotaretkillä vuosina 1672-3. Pariskunnan pojista Ahmed (1673-1736) syntyi nykyisen Serbian alueella Mehmet IV:n metsästysretken aikana. Myös Wienin porteille v. 1683 suuntautuneella sotaretkellä sulttaanitar poikineen oli mukana.
Elämä haaremissa oli kovaa, siellä sai pitää puoliaan ja juonia, jotta selvisi hengissä. Validen tiedetään surmanneen tavalla tai toisella sulttaanin suosiosta kilpailleita haaremitanssijoita ja pitäneen huolen, että hänen poikansa nousivat valtaistuimelle.

Validen arvonimi

Molemmista pojista tuli peräjälkeen sulttaaneja, jolloin näiden äiti sai arvonimen Valide. Hän oli valtakunnan korkea-arvoisin nainen, hänellä oli oma talous ja omat tulot, hän naitti tyttärensä korkea-arvoisten upseerien kanssa, vieraili tyttäriensä luona lupia kyselemättä ja vaikutti kulisseissa sekä sisä- että ulkopolitiikkaan. Poikansa Mustafan rinnalla hän oli mukana vierailuilla ja paraateissa ja kerrotaan, että Mustafa huomioi äitiään jatkuvasti julkisesti antamalla tälle komeita lahjoja ja kunnianosoituksia. Alamaiset eivät hänestä pitäneet ja syyksi arvellaan se, että hän viihtyi paremmin Edirnessä kuin Istanbulissa ja halusi koko hovin muuttavan sinne. Edirne (ent. Adrianopolis) sijaitsee Balkanilla Evrosjoen varrella muutaman kilometrin päässä Kreikan rajasta.
Mustafa kuoli 39-vuotiaana vuonna 1703. Valide hoiteli toisen poikansa Ahmedin valtaistuimelle ja toimi edelleen vahvasti kulisseissa. Ahmed antoi hallituskautensa alussa äitinsä asua Edirnessä juuri tämän epäsuosion takia, mutta salli tämän myöhemmin asettua Konstantinopoliin (Istanbul) ja teki tästä jopa neuvonantajansa.

Kaarle XII ja kaalikääryleet


Kaarle XII oli samoihin aikoihin hävinnyt Pultavan taistelun 1709 Venäjää vastaan ja paennut ottomaanien suojeltavaksi. Varoja oleskeluun hänellä ei ollut, mutta hän lupasi maksaa oman ja noin tuhannen henkeä käsittäneen sotilasosastonsa oleskelun päästyään takaisin Ruotsiin. Hänen kerrotaan hankkiutuneen hyviin väleihin Validen kanssa, joka sai kuin saikin poikansa Ahmedin julistamaan sodan Venäjälle v. 1710. Se oli lyhyt eikä Kaarle ollut tyytyväinen. Hän vehkeili ja yritti uutta yhteenottoa Venäjää vastaan ja vähitellen Ahmed kyllästyi hankalaan vieraaseensa ja vangitsi tämän. Kaarle passitettiin kotiarestiin Edirneen, josta hän sai 1714 luvan palata Ruotsiin. Valide kuoli vuotta myöhemmin.Kaarle oli sotaretkellään ihastunut viininlehtikääryleisiin, dolmás. Kaarlen kokit mukauttivat sotatuliaisina saadun reseptin vallitseviin oloihin ja niin ruotsalaiset kutsuvat kaalikääryleitään nimellä kåldolmar.

Sulttaanitar Validen moskeijat

Sulttaanitar Valide muisti syntyperänsä ja lahjoitti hallinnoimiensa hyväntekeväisyysrahastojen kautta moskeijat Haniaan, Retimnoon ja Iraklioniin. Niistä hänet muistetaan. Retimnonissa on ainoa jäljellä oleva, siitäkin vain minareetti on näkyvissä Neljän marttyyrin aukiolla, josta keskiaikainen kaariportti johtaa vanhan kaupungin kujille.

Kun haluat ymmärtää paremmin mitä kaikkea Kreeta kätkee sisäänsä, käy kirjapuodissamme!

VIIKKO PURJEHDUSTA KREIKAN SAARISTOSSA

Ja porukka tuli hyvällä tuulella takaisin.

Näkövammaiset Purjehtijat ry:n järjestämällä purjehduksen alkeiskurssilla kesällä -97 heräsi muutaman noviisin mielessä ajatus. Miltähän tuntuisi kulkea tuulivoimalla Kreikan saaresta toiseen.  –  Kokeillaan, sanoi Suorlahden Eki, kokenut purjehduksen opettaja. Kerätään porukka ja vuokrataan sieltä valmiiksi varustettu vene. Alla esitellyn purjehdusporukan tuntien tiedän, että moisia kommentteja ei voi heittää ilman että niistä joutuu vastuuseen. Juuri niinhän siinä sitten kävi.

Kahdeksan hengen porukka kasattiin osin tutuista ja osin tuntemattomista, mutta innokkaista seiloreista, joista seitsemällä oli kokemusta jo ennestään; vain minä olin täydellinen ummikko purjehduksen suhteen. Porukkaan pääsemisestä saan kiittää vanhaa ystävyyssuhdetta seurueen toiseen naispuoliseen gastiin, jonka mukana jo aiemminkin olin erinäisiin keitoksiin joutunut. Siispä luotin jo siihen että tulipa matkasta muuten mitä tahansa, niin ikävää siitä ei ainakaan tule. Talven mittaan kokoonnuimme niin purjehduskoulutuksen kuin ”kokin koeponnistuksenkin” merkeissä ja homma alkoi ummikollekin hahmottua.

Viikko ja 135 merimailia

Tällä (kirjoittamis-) hetkellä toukokuinen viikko ja 135 merimailia matkapurjehdusta Dodekanesian saaristossa on jo kaukana takana, vuosikymmenten takana. Kahdeksan henkilöä; kolme näkevää, viisi näkövammaista –  kuusi miestä ja ”kaksi helvetin hyvää jätkää” –  harjoitteli purjehduksen  taitoja niin hyvässä tuulessa, tyynessä, kuin myrskyssäkin. 

Matka alkoi lentäen Kosin saarelle, jossa odotti vuokravene valmiiksi huollettuna ja ennakkoon tilatuin ruokavaroin lastattuna. Atlantin kertaalleen ylipurjehtinut ”alipäällystö” Erkka tarkasti kippari Suorlahden kanssa veneen kunnon sillä välin kun muu joukkio tarkasti lähitavernan.  Ensimmäisen illallisen nautimme tavernassa Kosin satamassa, mutta yöksi majoituimme jo veneelle. Jokaiselle löytyi makuusija joskin vähän ahtaanlainen. Ensimmäisen yön nukuin omassa “kehdossani”, mutta muut yöt kannella tähtitaivaan alla. Siellä riitti happea ja sain nauttia auringonnousuista.

Saaria joihin ei massaturismi yllä

Porukkamme yhteisenä haaveena oli seilata paikkoihin joihin suuret turistilaumat eivät poikkea. Ensimmäisenä päivänä purjehdimme hyvässä tuulessa Turkin aluevesirajaa viistäen kohti pientä Agathonisin saarta. Saaren vakituinen asukasluku oli parin sadan paikkeilla. Vuohia saarella sensijaan on reippaasti enemmän kuin kaksijalkaisia. Etelän säkkipimeä yö yllätti, kun näkevien piti johdattaa joukkio takaisin veneelle. Otettiin siis näkövammaiset oppaiksi ja veneelle päädyttiin. Ei siitä toki puuttunut koomisiakaan piirteitä. 

Aamulla matkamme jatkui Heikin ja Vepun pitäessä lokikirjaa. Päivät purjehdimme, illat ja yöt vietimme satamissa. Samoksella poikkesimme täydentämässä makeavesivarastoamme, muuten saari oli mielestämme liiaksi turismin merkkaama ja matka jatkui. Arki-nimisen saaren nelisenkymmentä asukasta ja kolme tavernaa sen sijaan täyttivät toiveemme tutustua pienen kreikkalaisen saaren ilmapiiriin. Purjeveneiden runsas lukumäärä saaren pikkuisessa satamassa varmaankin selitti väkiluvun ja tavernoiden määrän edullisen suhdeluvun. Arkin saarella pääsimme myös seuraamaan ehkä aidointa paikallista iltaelämää spontaaneine soittoesityksineen ja tansseineen. Jotkut seiloreistamme ”pääsivät” jopa harjoittelemaan tanssia. Tiedättehän kreikkalaisen vieraanvaraisuuden.

Patmoksella löysimme ”rauhan” saaren luostarista, jonne kipusimme yhtenä kuumana aamupäivänä. Silloin nimittäin paistoi jo aurinko. Edellispäivän 20 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli ja raekuurot olivat vielä hyvässä muistissa. Kiitos oikein valitun kurssin ja kokeneen kipparin me selvisimme hyvin. Toisenlaiset olivat tunnelmat muutaman tunnin myöhemmin viereemme rantautuneella ranskalaisella venekunnalla. Keulapurje oli revennyt, vene kaatunut ja haukannut melkoisesti vettä sisäänsä uudelleen pystyyn noustessaan. Kateeksi ei käynyt juuri lainkaan, kun he vieläkin hiukan kalpeina kanniskelivat patjojaan ulos kuivumaan.

Taatusti tuoretta !

Kokki pääsi kokeilemaan

Ruhtinaalliset aamiaiset ja päivän lounasvälipalat teimme veneellä itse, iltaisin tutustuimme tavernoissa kreikkalaiseen, tunnetusti herkulliseen ruokakulttuuriin. Kerran sentään kokkimme TImo pääsi kokeilemaan pastakastikkeen valmistusta keikkuvassa veneessä. Ruoka kyllä maistui, mutta hellan putsannut allekirjoittanut joutui lausumaan muutaman tarkoin valitun sanan miesten keittiösiisteydestä. 

Puuhaa riittää kaikille

Oliko tässä reissussa mitään järkeä? Ainakin venekunta oli matkan jälkeen tyytyväinen. Sosiaalisia yhdessäolotaitoja harjoiteltiin, eikä kenenkään varpaan asento ärsyttänyt toista liiaksi, vaikka kokeneet purjehtijat sellaisestakin vaarasta varoittivat. Purjeveneessä on paljon tehtävää, monesta niistä näkövammaiset selviytyvät vallan mainiosti. Mm. ohjaus hyvällä tuulella, purjeiden hoito ohjeiden mukaan, lokikirjan pito, ruuanlaitto. Ilman niitä ei vene kulje. Näkeviä ja kokeineta tarvitaan mukaan, mutta työtä riittää kaikille.

Merja oli saanut kanssasi ennakkotehtäväkseen sivistää muita alueen ja Kreikan kulttuurihistorialla. Apuna olivat Leroksella. –  jossa myös vierailimme. –  asuvan Göran Schiltin Kreikan saaristosta kertovat kirjat.  Niistä lohkesi tiedonmuruja aina sopivasti kansikeskusteluihin, joita Jukka ansiokkaasti inspiroi. Tilanne tosin ryöstäytyi Jukalla helposti lauluksi, mies kun on entinen teekkari, mieleltään kai ikiteekkari. 

Vaikka maisemia ei näkisikään, antaa toisenlainen ilmasto, kieli, ruoka, juoma ja kulttuuri uusia aistimuksia myös näkövammaisille. Purjehtiessa meren äänet eivät peity moottorin meluun. Matkan parhaita hetkiä kaikille olivat ne, kun tuulen viritessä moottorin saattoi sammuttaa ja nostaa purjeet venettä kuljettamaan. Puolen päivän tyvenen aikaan, pidimme lounas-ja uintitauon. Ummikon kyselyyn voiko veneestä sukeltaa, on vettä tarpeeksi, kuului kipparin lakooninen vastaus: anna mennä, vettä on veneen alla yli 80 metriä.

Itselleni viikko purjehduksen opettelua Kreikan saaristossa antoi kimmokkeen uuteen harrastukseen ja niinpä tähyilenkin jo kovasti ensi kevättä ja ”uusia tuulia”. Ja satunpa myös tietämään että Merja ja kokkinsa Timo ovat ostaneet reissun jälkeen oman H-veneensä, ja tarvitsevat myös näkeviä avustajia.

Jälkikirjoitus.

Tämä reissu siis tehtiin vuonna -98. Ja tarina on siltä ajalta. Valtaosa tämän purjehduksen seiloreista oli näkövammaisia kilpapurjehtijoita, minä pääsin mukaan ummikkona koska ”sä edes näät jotain”.  Heillä matka purjehduksen parissa jatkui, osalla ehkä vieläkin. Suorlahden Ekin tapasin viimeksi matkamessuilla, hän luotsaa edelleen purjehtijoita maailman merillä.

Kuvat on vanhoja, olen ottanut tätä blogia varten kuvat vanhoista paperikuvista, siksi laatu on mitä on.

Taverna Leroksella

Keväinen linturetki Kreetalle

10-17.4.2022 Platanias, House Kastri

Tule tutustumaan Kreetan hurmaavaan keväiseen luontoon ja sen lintuihin mukavassa pienessä ryhmässä. Paikallisoppaana toimii Kim Andersson ja asiantuntijana lintuopas Jarmo Koistinen (ks. Tringa ry). Aiempi lintujen tuntemus ei ole välttämätön, innostus aiheeseen riittää.

Tämän julkaisun kuvat on ottanut kevään 2019 pilottimatkallemme osallistunut Henrik Sell, kiitos kun saimme käyttää upeita kuviasi.

VIIKON ALUSTAVA OHJELMA

Sunnuntai 10.4.

  • Saapuminen Hanian lentoasemalle noin 10.15. Siirtyminen House Kastriin Plataniaksen yläkylään.
  • Majoittuminen ja irroitteleva päiväkävely appelsiinilehtojen läpi Taverna Drakianaan. Taverna on joen varrella appelsiinilehtojen keskellä, joten kamera ja kiikarit mukaan heti vaan.
  • Päivälepo ja tarvikehankintoja, erityisesti aamiaisia varten. 
  • Iltapala jossakin kylän tavernassa.

Maanantai 11.4.

  • Aamiaisen jälkeen ajamme tunnin matkan Kalivianin kylään Gramvousan niemimaan kainaloon, josta ajamme tai kävelemme  kohti Balos Beachia. Niemi on vilkas pesimäalue, erityisesti välimeren haukalle.
  • Lounaan jälkeen palaamme Plataniakseen pitkin pohjoisrantaa pysähdellen tarpeen mukaan jokisuistoissa. 
  • Iltahuudon jälkeen tietysti ruokailemme ja vietämme iltaa yhdessä.

Tiistai 12.4.

  • Aamusta siirrymme Omaloksen ylängölle (ajoaika n. 1,5 tuntia), jossa samoilemme talven lumien synnyttämällä vesialtaalla ja Samarian rotkon suulla. Alue on tunnettu hanhi- ja partakorppikotkistaan. Paikka on myös muuttolintujen levähdysalue.
  • Lounas ylängön Tavernassa jonka jälkeen ajamme kohti Plataniasta pysähtyen Agia-järvellä, joka on ehkä Kreetan kuuluisin lintujen pesimäalue; sekä pesiviä että muuttolintuja on runsaasti.
  • Illalla taas syödään yhdessä ja pohditaan päivän kokemuksia.

Keskiviikko 13.4.

  • Lähdemme taas melko aikaisin etelärannikolle, Hora Sfakionin kautta Aradenan rotkolle. Kiertelemme rotkon ympäristössä, jossa puoliltapäivin näkyy runsaasti hanhikorppikotkia ja myös muita vuoristoalueiden lintuja. Lounastamme Anopolin kylässä jonka jälkeen siirrymme Agios Ioanniksen ikiaikaiseen kylään, jossa majoitumme viehättäviin majataloihin, agroturismia parhaimmillaan.
  • Teemme iltapäiväkävelyn jyrkänteelle, josta aukeavat huikaisevat näkymät Libyan merelle.
  • Illalla Maria-rouva valmistaa meille aidon sfakialaisen illallisen.

Torstai 14.4.

  • Aamiaisen jälkeen siirrymme etelärannikolle Frangokastellon linnan rantamaisemiin, jonka kosteikko on etelärannikon kuuluisin muuttolintualue. Sitten matkaamme saaren poikki Georgiopolin jokideltalle ja läheiselle Kournaksen luonnonjärvelle.
  • Lounastauko jonka jälkeen kohti kotia Moroniksen luonnonsuojelualueen kautta Soudanlahdella.
  • Illanvietto taas kotimaisemissa Plataniaksessa.

Perjantai 15.4.

  • Ajelemme Rethimnonin kautta Prevelin luostarin maisemiin ja Prevelin rantaan. Lounastauon jälkeen pysähdymme Plakiaksen rannalla ja lähdemme kohti pohjoista Kotsifoun rotkon kautta, jossa joskus voi nähdä jopa partakorppikotkan. 
  • Paluumatkalla illansuussa ruokailemme Rethimnonin liepeillä kuuluisassa Arkudena Garden tavernassa, jonka jälkeen iltapala ei liene enää tarpeellinen.

Lauantai 16.4.

  • Vapaapäivä ilman opasta. Voimme vielä jatkaa lintujen parissa tai tehdä jotain muuta mielenkiintoista ryhmän tahtotilan mukaan, esim tutustuen Hanian kaupunkiin tai alueen sotahistoriaan.
  • Yhteinen lähtöillallinen.

Sunnuntai 17.4.

  • Kotiin. Lähtö House Kastrista lentokentälle noin 08.00

Matkan  kokonaishinta

  • 910€/hlö jos valitset 2hh, saman huoneiston toiseen huoneeseen voi tulla 1-2 muuta henkilöä
  • 1050€/hlö jos valitset 1hh, saman huoneiston toiseen huoneeseen voi tulla 1-2 muuta henkilöä
  • 1110€/hlö oma pieni huoneisto läheisessä pikkuhotellissa
  • 910€/hlö, esim. pariskunta omassa pienessä huoneisto läh. hotelli
  • Varausmaksu 200€ ilmoittautumisen yhteydessä (7pv maksuaika)
  • Loppumaksun eräpäivä on 17.3.2022

Hinta sisältää

  • lentokenttäkuljetukset ja kaikki muut yhteiskuljetukset
  • majoitukset House Kastrissa tai läheisessä pikkuhotellissa valintasi mukaisesti
  • ohjelman mukaiset lounaat, kahvit ja illalliset normaaleilla ruokajuomilla, vesi tai talon viini
  • suomalaisen oppaan palvelukset
  • lintuoppaan opastukset
  • House Kastrin kokoustilan vapaan käytön

Hinta ei sisällä

  • lentoja, jotka jokainen varaa itse (mitä aiemmin, sitä edullisempi hinta), yhteiskuljetus järjestetään sunnuntain aamulennoilta
  • matkavakuutuksia, suosittelemme matkavakuutuksen hankkimista.
  • ruokailuja vapaapäivänä lauantaina eikä aamiaisia
  • Agios Ioanniksen majatalossa 1hh huoneen lisämaksu 20€
  • Hinta ei myöskään sisällä oluita, drinkkejä tai erikoisviinejä, jotka maksetaan paikanpäällä erikseen.

Tervetuloa huhtikuussa kokemaan Kreetan kevät ja sen linnut!

Kim Andersson

puh +358 40 0407572

  kim@kreetanmaku.fi

Naimisiin Kreetalla

Naimisiin Kreetalla  –  saimmepa kuitenkin Saijan ja Tuomaksen naimisiin 

Muutama vuosi sitten meille tuli hauska kysely jo tutuilta asiakkailtamme. ”Olemme tulossa kahdeksi viikoksi Kreetalle, tuli juuri mieleen että me voisimme mennä naimisiin Kreetalla. Miten onnistuisi? Siis vain pieni vihkiminen, pari todistajaa. Ihan salaa, suvulle järjestetään kirkolliset juhlat kotisuomessa myöhemmin.” Selvitetäänpä! Saija ja Tuomas eivät ole ortodokseja, eikä luterilaista pappia saarella ollut, vaihtoehdoksi jäi siviilivihkiminen. Ihana ajatus oli pälkähtänyt morsiusparin päähän vasta sen jälkeen kun matka oli jo tilattu. Koska avioliitto oli jo muutenkin suunnitteilla, niin mikseipä sitten Kreetalla, missä morsian oli ensi kerran tulevasta sulhosta kuullutkin, yhteiseltä ystävältä. Kreetalaisen byrokratian tuntien aikataulu oli todella, todella tiukka. Päätimme yrittää kuitenkin. 

Laitettiin sitten töpinäksi Rovaniemellä …

Kiireeksi se pistikin niin meillä kuin morsiusparillakin. Ensin piti pikapikaa hakea kuulutukset Suomessa. Kun kuulutukset olivat viralliset, piti esteettömyystodistukset käännättää Kreikan Suurlähetystön (Helsingissä) auktorisoimalla virallisella kielenkääntäjällä. Ne piti toimittaa Kreetalla vihkimisestä vastaaville viranomaisille vähintään kaksi viikkoa ennen vihkimistä. Ja Saija ja Tuomas asuivat Rovaniemellä. Siitä alkoi kiire! Loma ja matkan ajankohta kun oli päätetty eikä sitä voinut enää siirtää. Aikaa saada paperit Kreetan viskaaleille ajoissa oli noin … viikko.

… ja Helsingissä …

Todistukset toimitettiin suurlähetystöön, pikaiseen kääntämiseen suostui Evangelos Patouhas, jolla silloin onneksemme oli ravintola Helsingissä Ludviginkadulla. Varsin mainio ravintola Patouhasin El Greco olikin. Muuten käännöksen tekeminen ja toimittaminen Kreetalle viikossa olisi ollut mission imposible. Kun pariskunta ei siis asunut Helsingissä. Eikä sitä lomaakaan ollut rajattomasti, jotta olisi voinut odotella postinkulkua Kreetalle. Mobilisoitiin siis henkilökohtainen kuriiri. Kun käännös oli leimoineen valmiina suurlähetystössä, Patouhas otti sen mukaansa ravintolaansa. Se kun oli avoinna huomattavasti väljemmin kuin suurlähetystö.

Me olimme Merjan kanssa tuolloin Kreetalla, mutta onneksi poikani Matias oli tulossa sopivasti Kreetalla käymään ja onneksi kilttinä kaverina lupasi ja ehti hakea kirjekuoren ravintolasta ja toi sen mukanaan, nippanappa ajoissa. Lienee tuo ravintola ollut suurlähetystön ”noutopiste” muillekin, koska kirjekuoria oli siellä useampi ja niistä sitten piti arpoa mikä olikaan tulossa Kreetan suuntaan. Pakko oli avauttaa kuoret ja kilauttaa kaverille (ts. äidille) ja kysellä kenen nimellä nämä todistukset olikaan. Oikea onneksi löytyi. 

… ja Kreetalla

Merja nouti kirjeen suoraan lentokentältä ja toimitti samalla reissulla Vrissesin kunnantalon Rouva Viskaalille, juuri viimeisenä mahdollisena päivänä. Vihkimisen protokollasta kaikki käytiin taas kertaalleen läpi; mitä, missä ja milloin. Tähän mennessä olimme jo löytäneet vihkimisen suorittajan. Tottahan yhteistyökumppanimme Nikos Fabrika Farmilta tunsi Leonidas Limatzakiksen,  jolla apulaiskunnanjohtajana on vihkioikeus. Häntä avusti kirjuri, joka toimi myös kreikankielisen seremonian kääntäjänä, sekä kaksi todistajaa. Selvitimme myös alueen, jolla hänen vihkivaltuutensa riittivät. Valitettavasti alue ei ylettynyt ihan sinne missä vihkipari olisi toivonut vihkimisen toimitettavaksi. Löysimme heille kuitenkin mielestämme mukavan rauhallisen nimenkärjen Almiridasta. 

Yhdessä mietittiin kuka hoitaa kukat, kuka kuvaa, kuka on kuski, saako vaatteet silitettyä, hiukset föönattua, miten tavarat siirtyvät hääsuiteen, onko ohjelmaa vihkimisen jälkeen jne. Vihkiparin tehtäväksi jäi myös käydä Vrissesin kunnantalolla viemässä passinsa tarkistettavaksi sekä maksamassa toimitusmaksu, 200€, koska toimitus oli kunnantalon ulkopuolella. Kuten hyvin tavallista viskaalien englanninkielen taito oli olematon ja se aiheuttaa hieman enemmän kertoimia asioiden hoitoon. Kaiken piti kuitenkin olla esivalmisteltuna, Merjakin oli lähtenyt Suomeen piipahtamaan. 

kun kaikki keinot otetaan käyttöön

Saija ja Tuomas kävivät kunnantalolla vihkimistä edeltävä päivänä ja kaiken piti olla ok. Siis piti olla! Menin vihkipäivän aamuna noutamaan passeja ja toimittamaan vielä jotain pikkuasiaa ja tarkistin vielä kerran että kaikki on ok. Paitsi paikka. Ei ei, toimitus on täällä kunnantalolla, ei ole ollut MITÄÄN puhetta että se olisi jossain muualla. Vihkimiseen oli aikaa vajaa kaksi tuntia. Käytin kaikkia osaamiani kreikansanoja ja kerroin että hintakin oli maksettu sen ulkopuolisen toimituksen mukaan. Paitsi ettei ollut. Hän oli veloittanut vain 50€, näytti kuitin ja (käsinkirjoitetun) kalenterinsa, ei täällä ole mitään tälle päivälle muualla kuin täällä talolla.

Yritin selittää että voin maksaa sen puuttuvan maksun tässä ja nyt, mutta eihän se Rouva Viskaalille käynyt. Soitin Merjalle joka puhui Rouvan kanssa, ei auttanut. Merja soitti Nikokselle, joka puhui Rouvan kanssa, ei auttanut. Pyysin Rouvaa soittamaan vihkijälle, ei käynyt. Viereiset viskaalitkin puuttuivat peliin; ”eikö se nyt ole ihan yksinkertaista maksaa se loppumaksu kun vihkijäkin on jo matkalla vihkipaikalle”. Ihan niin kuin oli sovittu. Ei auttanut. Rouvan hennoille varpaille oli tallottu, tai hän oli päättänyt kyykyttää ulkomaalaisia. Tokkopa hän lahjuksia odotti, ympärillä kun istui kuuntelemassa puolenkymmentä muutakin viskaalia. 

Minä istuin tyrmistyneenä  paikallani, vuodatin kyyneleitä ja toistin että me emme vaan VOI pilata tämän nuorenparin vihkimistä nyt. Enkä hievahtanutkaan paikaltani. Nikos soitti vihkijälle joka soitti Rouva Viskaalille, alaiselleen siis. Puhelu oli kovin pitkä ja kovin kovaääninen, äänirekisteriä riitti falsettiin saakka. Toivoni heräsi. Lopuksi rouva paiskasi puhelimen kiinni ja komensi minut kassalle maksamaan puuttuvan summan. Laahustipa vielä itse selittämään kasöörskalle kuinka nämä turistit … ja hymyili minulle sitten valloittavasti ja taputti olkapäälle; eikö ole hienoa miten tämä asia saatiinkin niin hienosti hoidettua lopulta?” Olin ehdottomasti samaa mieltä ja kiittelin kovin, tyrmistykseltäni kun en ehtinyt tintata rouvaa. Oikeasti mieli kyllä teki !

Kohta mennään naimisiin Kreetalla, kun ensin selätettiin yks kerberos !

Menin autoon, pyyhin viimeisimmät kyyneleet, kiukusta, ilosta vai hysteriasta, en tiedä. Kokosin arvokkuuteni (if any), soitin Merjalle, soitin Nikokselle joka odotteli jo Almiridassa. Ajoin farmille jossa vihkipari asusteli, juuri ajallaan. Noukin vihkiparin kyytiin, juu kaikki hallussa, ei ongelmia. Kuulevat näistä nyt ensimmäisen kerran. Ajelimme Almiridaan ja saattelin parin niemelle odottelemaan. Vilkaisimme Nikoksen kanssa toisiamme, huokaisimme helpotuksesta, pyyhkäisimme hien otsalla ja nousimme niemelle mekin, vihkijä ja kirjuri seuranamme. Häämekossaan rannan läpi kulkeva morsian herätti ansaittua huomiota, mutta onneksi saimme pitää niemennokan itsellämme seremonian ajan.

Ihan kohta me mennään naimisiin Kreetalla

Vihkikaava oli lyhyt. Kun suomalaisessa vihkikaavassa pappi jaarittelee niitä näitä ennen tärkeää kysymysta, Kreikassa kysymys tehdään heti. Olin aistivinani sulhasesta pienoisen hämmennyksen ”siis nyt jo”?  Toki sen jälkeen luettiin pitkät ritirampsut, jossa käytiin läpi mitä tulikaan luvattua. Olin saanut kunniatehtävän toimia toisena todistajana Nikoksen ohella. Näin meistä oli, kuulemma, tullut myös vihkiparin ja toistemme  ”sukulaisia”. Tilaisuuden päätteeksi istuimme lähimmässä tavernassa hyvän tovin ja Nikos tarjosi erinomaisen meze-lounaan. Aloin jo uskoa, että taisin tästä pestistä selvitä ehjin nahoin. Ja taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Pienenä vaan ei muuten vähäisenä yksityiskohtana  kerrottakoon että vihkimisen toimittanut Leonidas omistaa Vamosissa hotellin nimeltä Vamos Palace, jossa Saija ja Tuomas olivat vuotta aiemmin asuneet ollessaan biisintekoleirillä. Yllättävä, iloinen jälleennäkeminen !

Tää onnea on 

Byrokratia jatkui, tottakai

Eikä se byrokratia tähän loppunut, suomalaisia viranomaisia varten piti tietenkin olla todistus vihkimisestä Kreetalla. Sen piti olla lähes läpihuutojuttu, tiedättehän? Ensimmäisenä arkipäivänä pääsi noutamaan todistuksen vihkimisestä Vrissesin kunnantalolta ja toimittaa se vielä leimattavaksi Haniaan. No, sekin konttori oli sittemmin muualle muuttanut, muttei sitä vielä Vrissessissä tiedetty. Häämatkaa voi tietenkin viettää myös etsiskelemällä kyseistä toimistoa Hanian helteisillä kujilla. Niin kuin tuoreet herra ja rouva Aarnio yhdessä tekivätkin ja ilmeisen onnekkaasti. Ja kiire taisi jatkua vielä Suomessakin; kreikankielinen vihkitodistus kun piti saada suomennettua virallisesti taas ennen Suomessa tapahtunutta avioliittoon siunaamista. Viikossa !

Btw. jos saitte tästä kimmokkeen niin ihan vinkkinä; koittakaa saada näin hieno idea edes kuukautta ennen h-hetkeä, jooko. Eikä sitten ainakaan Vrissesin alueella. Vieläkin puistattaa kun ajelen Vrissesin kunnantalon ohi.

Kiitos Saija ja Tuomas että sain käyttää tarinaanne tähän blogiin, olkoon onni myötä edelleen !

toivoo kumbara Raila

Merirosvo nimeltä Barbarossa

Barbarossa, totta vai tarua?

Nimi Barbarossa on vilahtelee dokumenteissä silloin tällöin Kreetan menneisyyttä kaivellessani. Merirosvoksi häntä useimmiten kutsutaan. Ihanko tosi henkilö vai pelkkää tarua?

Barbarossan nimi oli kaiverrettuna Alikianoksen Pyhän Jorgon kirkon ovipieleen, mutta se katosi kun kirkkoa pommitettiin, Barbarossa poltti Retimnon ja Hanian heinäkuussa 1538 ja Paleóhoran 1539. Barbarossa on hakusanana opaskirjassani, mutta kuka tämä rosvo oli? Kerran löysin Barbarossan ´etunimen´, Hajreddin. Ei se etunimi ole, arvonimi, mutta sitä en silloin tiennyt.

Myöhemmin tajusin, että tämä Hajreddin oli sama kaveri, joka olikin Turkin laivaston amiraali. No, jopas nyt! Ahaa, kreikkalainen propaganda nimittää häntä rosvoksi ja turkkilaisille hän oli osmanilaivaston suuramiraali?

Barbarossa olikin kreikkalainen

Vielä myöhemmin opin, että Barbarossa olikin kreikkalainen! Syntynyt Lesvoksen saarella, äiti kreikkalainen, isä janitsaari. Syntymävuodesta ei ole ihan tarkkaa selvyyttä, se oli joko 1466 tai 1478. Kuolinvuosi ja päivä sen sijaan tiedetään tarkalleen, Konstantinopoli 5. heinäkuuta 1546. Arvonimen Khair-al-Din, josta Hajreddin on väännös, hän sai sulttaani Suleiman Suurelta. Nimi Barbarossa taas oli kristittyjen antama lisänimi, punapartainen rosvo.

Wikipedian mukaan Barbarossan isä Yakup oli joko albanialainen tai kreikkalainen janitsaari tai turkkilaisritari, joka oli osallistunut ansiokkaasti Lesvoksen valtaamiseen Genovalta muutamaa vuotta ennen pojan syntymää. Yakup sai arvonimen aga ja se oikeutti Bonovon kylän hallintaan.

Hän nai kreikkalaisen Katerinan, joka oli ortodoksipapin leski. Parille syntyi neljä poikaa, joista yksi kantoi nimeä Hizar, ja kaksi tytärtä. Yakup perusti saarelle kermaiikkaverstaan ja osti laivan, jolla kaupata tuotteita. Pojat olivat jo varhain isänsä opissa ja heistä tuli paitsi taitavia kauppiaita, myös sitkeitä merenkulkijoita, jotka osasivat useita kieliä.

Kauppias vai kaappari

Pojat olivat aluksi rauhanomaisia kauppiaita, mutta heistä tuli kaappareita ryhdyttyään vastustamaan Rodokselta käsin toimivien johanniittaritarien vainoa, jonka kohteena olivat islaminuskoiset kauppiaat ja merenkulkijat.

Vuonna 1492 kaksi veljestä oli palaamassa kauppamatkaltaan, kun johanniittaritarien laiva yhytti heidät. Syntyneessä taistelussa toinen veli sai surmansa ja toisesta tehtiin kaleeriorja. Isä maksoi lunnaat johanniitoille ja veli vapautettiin.

Hajreddin Barbarossa
Hayreddin Barbarossa, kreikkalais-turkkilainen merenkulkija

Barbaarirannikon synty

Kymmenkunta vuotta myöhemmin tämä vapautettu veli Aruj, ja Hizir, joka on tarinamme päähenkilö, saapuivat Tunisiaan parin laivansa kera. He harjoittivat merirosvousta, mutta maksoivat kiltisti provikat paikalliselle hallitsijalle. Pojat menestyivät toimissaan ja saivat hallitsijalta luvan perustaa uuden tukikohdan Djerban saarelle. Kolmas veli liittyi porukkaan. Yhteenottoja syntyi kun espanjalaiset uhkasivat rajoittaa heidän elinkeinoaan. Rosvojen maine kasvoi samaa tahtia kuin Välimeren rannikolla asuvien keskuudessa levisi pelko.

He olivat liittoutuivat Välimeren valtiaaksi pyrkivän Turkin kanssa ja saivat avukseen tuhat sotilasta. Tällä armeijalla he valtasivat takaisin espanjalaisten viemät satamat Pohjois-Afrikan rannikolta ja saman tien Algerian pääkaupungin Algerin ja lopulta lähes koko maan. Veljekset jakoivat maan hallitsemisen keskenään, Aruj sai itäosan ja Hizir läntisen.

Aruj tarjosi omaa osuuttaan osmaneille, jotka hyväksyivätkin tarjouksen. Espanjan kuningas Kaarle V kuitenkin hyökkäsi itäiseen Algeriaan, Aruj tapettiin ja Hizirille jäi hallittavakseen vain Algerin kaupunki. Sen kimppuun hyökkäsi Sisilia, mutta Hizir joukkoineen voitti, ja valtasi takaisin veljensä hallitsemat alueet. Näissä taisteluissa hän sai lisänimen Barbarossa.

Omille hyvä, vieraille armoton

Näiden taistelujen jälkeen Hajreddinin laivat partioivat joka kesä Välimeren rannikoita häiriten kaupankäyntiä ja tehden kiusaa erityisesti Venetsialle. Kreetan rannikoilla ei ollut turvallista asua, kylät siirrettiin ylemmäs piiloon niin, ettei niitä mereltä nähty. Venetsialaiset organisoivat rannikkovartioinnin. Lähellä rantaa asuvien kylien miehet velvoitettiin kesien ajaksi vartiopaikoille. Vihollisen lähestymisestä annettiin savumerkit. Monet Vigla-nimiset paikat muistuttavat tästä edelleen.

Barbarossalla riitti mahtia. Hän liehitteli Turkin sulttaania saaden tältä lisää sotilaita ja laivoja. Wikipedia sanookin, että suuramiraalina Hayreddin piti Välimerta täysin osmanien hallussa 30 vuoden ajan, mutta hän myös jätti osmanien valtakunnalle huolellisesti organisoidun pohjoisafrikkalaisen provinssin. Barbarossa on säilynyt turkkilaisten muistissa kansallissankarina, ja hänelle, aikansa mahtimiehelle pystytettiin Istanbuliin mausoleumi, jonka rakentamisesta vastasi itse Sinan.

Pikkupossuja raitavuorilla

Kreetalla odotan lokakuuta ja sen tyyniä, rauhallisia päiviä, jolloin kuumuus on taittunut lempeäksi lämmöksi. Viime vuonna sellaisena päivänä lähdin syysretkelle Rethimnon toiselle puolen. Kaupunkia ohittava tie kulkee korkealla. Meren pinta oli vaaleansininen ja liikkumaton aina horisonttiin saakka. Se houkutteli kellumaan. Rannalla oli muutama muu syysuimari. Tyyntä vedenpintaa ei voi rikkoa hätäilemällä ja äänekkäästi, sellaiseen mereen on mentävä rauhallisesti, sitä häiritsemättä. Meditoiden Mediterrassa.

Päiväretkeni jatkui itään. Pyrin Balissa olevaan luostariin, mutta se oli jo sulkenut ovensa. Jatkoin matkaa Iraklioon päin. Hieman ennen Sissesin kylää tie kulkee syvällä laaksossa ja nousee vastapäisillä rinteillä korkealle ylös Talosvuorille. Vatsanpohjasta kouraisi kun päätin ryhtyä tutkimusmatkailijaksi ja ottaa haltuuni kyseisen tien mutkat. Säikähdys oli ihan turha, tie oli hyvässä kunnossa, leveää asfalttia koko matkan.

Vosáakuun vievää tietä reunustavat raidalliset vuoret

Taloksen raitavuoret

Tálosvuorilla muinoin asuneesta Talos-nimisestä titaanista kerrotaan, että hän vartioi saarta ja juoksi kaksi kertaa päivässä sen ympäri. Hän oli myös mytologian ajan teknologinen ihme, robotti, joka oli rakennettu kiiltävästä metallista, ja joka siis juoksi ja käveli ja puhui. Robotit eivät kuole, saattavat vain muuttua käyttökelvottomiksi. Niin varmaan kävi Táloksellekin, hänestä kun ei ole mitään viime aikoina kuulunut.

Mutta jotain erityistä näissä vuorissa on. Aiemmin väitettiin, että vuorissa on niin paljon rautaa, että se sotkee magneetit. Jospa Tálos itse on unohtunut vuorten sisään? Sissesin nurkilta geologit ovat hämmentyneinä löytäneet kiviä, joissa on 300 miljoonaa vuotta sitten eläneitä fossiileja. Niiden päällä on paksu kerros vaaleaa Sissesin marmoria.

Noustessani rantavuoria ylös runsaaseen 500 metriin seurasin toisella silmällä kallionkylkeä, johon tie oli viilletty. Kyläläiset kertoivat, että tietä kallioon louhittaessa satuttiin katkomaan vesisuoni. Ei siis vesijohtoa vaan suoni. Ei sen olemassaolosta kukaan tiennyt. Niinpä runsaiden sateiden jälkeen tien varren kallioseinämästä pursuaa vettä pieninä putouksina.

Sissesin valkoista marmoria

Ylempänä leikkauspinnoissa näkyi selviä valkoisia poikkiraitoja, marmoria sekin. Tie nousi solaan, joka lienee noin 600 metrin korkeudessa. Raitoja, nyt pystysuoria, näyti myös olevan Aloídesin kylän takaisella vuorella. Itse kylä sijaitsi pienessä vuorten väliin jäävässä taskussa. Tai ensin se näytti taskulta, kun sinne laskeutui, mutta kun ajoi kylän ohi, huomasikin olevansa ylängöllä, joka oli kuin kämmen. Siitä sojotti monta sormea eri suuntiin ja Aloídes oli yksi sormenpäistä.

Kohden Drosían kylää

Seutu oli hedelmällistä, viini- ja oliivitarhoja, syvän oranssinpunaista rautapitoista maata, reikäisiä oliivipuita. Joku on joskus laskenut, että vuosisadassa oliivipuuhun syntyy neljä reikää. Silloin näillä on paljon ikää.

Tie laskeutui puronvartta loivaa alamäkeä ja johti Drosián kylään. Ennen sen nimi oli Jeni Kavé, vanha kahvila turkin kielellä. Nyt kylän raitilla leikitään sanoilla, Uusi kahvilakin on avattu. Drosiá tarkoittaa viileätä, varjoisaa, vilpoisaa, virkistävää. Sanassa on jotain herkkää, se tarkoittaa myös kasteista luontoa enkä löydä sille täsmällistä käännöstä.

Vilpoisuudesta huolehtii puro, joka saa alkunsa ilmeisesti jo jostain Aloídesin pelloilta. Kylän raitti on pitkä ja siinä on vieri vieressä tavernoita. Yksi toisensa perään. Osa on suljettu jo, sesonki on lopuillaan, jotkut ovat olleet suljettuina jo monta vuotta. Mutta moni on auki. Valitsin yhden. Kun astuin sisään, kuuluu jostain nurkasta miehen kaikuva huuto: Vageljó! Huomio! Ja niin Vageljó (lempinimi sanasta Evangelía) kävelee minua kohti.

Pikkupossua

-Yksinkö olet? Istu tuohon, ja hän ohjaa minut kaiteen viereen katettuun pieneen pöytään.
– Näin paljon tavernoita? Mitä te oikein tarjoatte?
Gurunópula! pikkupossua, vain sitä! Sitä tänne tullaan syömään. Me kasvatetaan niitä täällä kylässä. Tuonko annoksen, tuolla suvlassa sitä pyörii?
– No, mikä ettei. Mitä sen kanssa, kun perunoita en halua? Salaattia?
– Tuon sinulle horta-salaattia, siinä on tuoreita villivihanneksien lehtiä, siinä on paljon kaikkea muutakin, granaattiomenan siemeniä, porkkanaa, balsamicoa…

Drosián kylän pikkupossua…

Kun sain juoman pöytään, kysyin lisää:

-Miksi näin paljon katettuja pöytiä? Nyt on sesongin loppu, keskiviikko ja iltapäivä…? Mistä tänne näin paljon väkeä tulee, ryhmääkö odotatte?
Vageljó lupaa, että kohta saan ihmetellä. Ja samassa kuulin ääniä. Kalkattava korkeaääninen lauma iäkkäitä kreetalaisia eläkeläisiä pelmahti tavernaan, ainakin 50. Suljin korvani. En halunnut kuulua joukkoon. Eläkeläiset olivat päiväretkellä hekin. Vosákun luostarista (Βωσακου) tulivat. Iraklioniin palaisivat.

-Tänään on vaan yksi bussillinen, lohdutti Vageljó.

Keskityin pikkupossuun. Siinä oli rapea paperinohut kuori. Se oli sopivasti revennyt ja paljasti alta parin sentin ihrakerroksen. Kuten ennen possuissa oli. Sen alla oli lihaa, mureaa kuin mikä. Aiai. Tämä on niitä kerran vuodessa-herkkuja.

Laskostetut vuoret

Lähdin toista tietä paluumatkalle, nyt kohden Retimnoa. Alempana näin viitan Vosákun luostariin, jonka olemassaolosta olin ollut tietoinen vasta lyhyen aikaa. Olin halunnut käydä siellä ja muistan, että sielläkin piiloteltiin liittoutuneita toisen maailmansodan aikana. Rantahan ei siitä ole kovin kaukana, ainakaan linnuntietä.

Löysin helposti Vosákuun johtavan risteyksen ja päättelin, että jos siellä bussit käyvät, täytyy tien olla hyvä. Se oli päällystetty, nousi loivin kaartein ylös. Bongasin kallioleikkauksessa komeita vekattuja kiviä, siksak-kuvioista pintaa, ruskeaa ja valkoista. Marmoria sekin, ja siinä pieniä kristalleja, totesin, kun jalkauduin. Hetkeä myöhemmin näkyi pieni marmorilouhos. Kaunista kiveä.

Vosákun laskotetut kivet

Luostarin rauhaa

Tie nousi taas solaan, josta se laskeutui alas pienelle punaiselle tasangolle. Vuohia ja lampaita oli kaikkialla. Itse luostari oli vuoren kyljessä pienen laakson perällä. Rytmikkäästi sommiteltu. Kävelin portilta ylös ja ihailin paikan harmoniaa. Vanhoja kivipintoja. Komea portti. Suurissa ruukuissa hyvin hoidettuja kukkia.

Aikakirjojen mukaan ensimmäinen kirkko olisi rakennettu jo 1198. Se olisi ollut alempana merelle kallistuvalla, turvattomalla rinteellä sijainneen isomman luostarin suojaisempi kirkko, Pyhälle Ristille pyhitetty. Kirkon ympärille rakentui 1600-luvulla pääluostari ja vanha raunioitui.

Tuohon aikaan näille Psiloritisin reunavuorille pystytettiin monta muutakin luostaria noin samalle korkeudelle, mm. Krusónas, Savathianós, Jerusalem, Eleúsa, Gorgoleimonas, Ajíos Antónios, Vrontísi, Varsamónero, Asómaton jne.

Laakson vastapäisellä reunalla sijaitseva Dioskuridesin luostari ja tämä Vosáku hallitsivat melkoisia maa-alueita aina Psiloritisin huipusta Zóminthosin ja ylisen vuoriston laidunalueiden kautta rannikolla sijaitsevaan Sissesiin saakka. Vosáku vartioi Taloksen myytin ympärille kiertyviä pyhiä paikkoja. Kaikki kolme paikkaa on pyhitetty Tímios Stavrosille, Pyhälle Ristille. Ja Zeulle, Dian kreetalaiselle hahmolle.

Turkkilaisaikaan Vosákun munkit osallistuivat vallankumousyrityksiin 1821 ja 1866, jonka jälkeen luostari hävitettiin, mutta rakennettiin uudelleen. En tavannut yhtään munkkia tai nunnaa, mutta joku sisätiloissa hääri, radio oli auki ja vaimea puheääni kuului avoimesta ikkunasta.

Kaikesta näkemästäni henki vastuullisuus, hyvä hoito ja henkiset arvot. Kissojakin kohdeltiin hyvin. Istahdin kivipenkille kirkon eteen ja hengitin syvään. Rauha. Tällaisessa paikassa tulee yhtä hyvä olo kuin kellumisesta tyynessä meressä. Laskeva aurinko heijastui luostarin ikkunoista. Oli aika sulkea ovet. Vieraat poistukoot.

Kun haluat lukea lisää Kreetasta, käy kirjapuodissani ja ryhdy uutiskirjeemme tilaajaksi.

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Tarina kreetalaisista viestinviejistä toisen maailmansodan aikana.

Vietettyämme viininpoiminnan ja siihen liittyvän juhlan jälkeisen yön Vamosissa, päätimme aamulla lähteä retkelle vuoristokyliin. Totesimme, että Asi Gonian alueella emme aikoihin ole käyneetkään. Sieltä saattaisi löytyä mielenkiintoisia reittejä ja kenties jotain uutta kylän suuresta pojasta. Cretan runner – Georgios Psychondakis on nimittäin sieltä kotoisin. Ja kyllähän sieltä löytyikin!

Asi Goniaa ympäröi vuoret, ja sitä suojelee kirkot

Asi Gonia

Asi Gonia sijaitsee vuoristossa vajaa 10 km Argiropolista länteen, erittäin mutkaisen tien varrella.  Kylä on ikivanha setlementti joka on aina saanut elantonsa lampaiden hoidosta. Monet kreetankävijät lienevät käyneet siellä 23.4. jolloin kyläaukiolla ja sen kirkolla vietetään Agios Jorgoksen (lampaiden ja paimenten suojelijan) panijiria. Silloin lammaslaumat tuodaan kylän kirkolle siunattavaksi ja lypsettäväksi. Pienen kylän aukiolla on useita kymmeniä lammaslaumoja ja paimenia asiaan kuuluvasti pukeutuneina, keppeineen. Mukana niin kylän pienimmät paimenpojat kuin koukkuselkäisen vaaritkin. Lampaiden määkiminen ja kaaos on melkoinen. Kirkolla on tarjolla leipää ja lämmintä, tuoretta, lampaanmaitoa. Uskalla maistaa !

Asi Gonia on kuuluisa myös vastarintaliikkeen taistelijoistaan. Kaikki venetsialaisista natseihin ovat saaneet osansa yrittäessään vuoristoon. Vuonna 2017 kylään perustettiin “The Cretan Runner Museum“, josta meille vinkkasi kyläkahvilan vanha isäntä. Koska oli sunnuntai, museo oli auki. Siinä vierailussa sitten hurahtikin muutama tunti kreetalaiseen tyyliin perheen seurassa pöydän ympärillä, rakeineen kaikkineen.

Georgios Psychondakis syntyi 1922 rutiköyhään lammaspaimenen perheeseen. Hän erottautui jo lapsena muista oppimalla nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan. Kuulemma hyvin vilkas ja huumorintajuinen poika jonka ensimmäinen kirjallinen tuotos oli nimeltään ’Oodi mustetahrasta opettajattaren valkoisella hameella,’

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Sodan sytyttyä englantilainen John Pendlebury toimi Knossoksen museon intendenttinä,a ja siinä ohessa hän toimi myös salaisen palvelun (SOE) leivissä tehtävänään kartoittaa saarta tulevaa vastarintatoimintaa varten mahdollisen saksalaisen invaasion varalle. Suhteet luotiin vuoriston kylien kyläpäälliköihin ja merkkihenkilöihin. Paikallisia innokkaita löytyi kosolti, heidän joukossaan Georgios, joka nokkeluutensa ja paikallistietämyksensä perusteella koulutettiin lähetiksi.

Välittömästi saksalaisen miehityksen alettua, SOE organisoi vastarinnan ympäri saarta. Saarelle tuotiin lisää brittiagentteja, joiden pääasiallinen tehtävä oli koordinoida vastarintaa ja attentaatteja, mutta myös viestittää Lontooseen saksalaisten aikomuksista. Liikuteltavia radioasemia perustettiin vuorille ja luoliin. Ne lähettivät tietoja laivasaattueista sekä lentosuunnitelmista, jotka liittyivät lähinnä Rommelin armeijan huoltoon Afrikassa. Toiminta sisälsi paljon riskejä, koska saksalaiset pystyivät peilaamaan signaaleja ja näin yrittivät paikallistaa asemia, joita piti siksi jatkuvasti siirrellä. Koska myös teknisten ongelmien takia yhteydenpito ryhmien välillä oli hankalaa, tarvittiin lähettejä juoksemaan tiedonantojen kanssa. Georgioksesta tuli legendaarisen SOE-komentajan Sir Patrick Leigh Fermorin ja hänen seuraajiensa luottolähetti ja myös henkilökohtainen ystävä. Cretan runner – Georgios Psychoundakis – legenda syntyi.

Museon esineistöä

Äärimmäisen vaarallinen työ

Lähettien toiminta oli äärimmäisen vaarallista koska saksalaiset olivat koko ajan heidän perässään. Kyläläiset suojelivat ja ruokkivat heitä mutta natsien tiedusteluverkosto (Bad Cretans) välitti koko ajan tietoa lähettien liikkeistä, joiden avulla pyrittiin  pääsemään käsiksi vastarintaliikkeeseen ja sen radioasemiin. Georgios oli helppo tunnistaa sillä hän oli pienikokoinen, kärppämäinen hahmo, joten hänet pidätettiin monta kertaa. Aina hän onnistui kuitenkin pakenemaan.

Britit totesivat sodan jälkeen että ilman lähettejä ja siviilien tukea heidän toimintansa ei olisi jatkunut vuorokautta pidempään.

Ultrajuoksua ennenvanhaan

Georgioksen ja hänen kollegoidensa fyysiset suoritukset ovat legendaarisia. Pisin dokumentoitu suoritus oli juoksu Kissamoksesta Paleochoraan, 82 kilometriä yhdessä päivässä. Ei ollut teitä vaan maasto oli lampaiden ja aasien kivipolkuja ylös ja alas jyrkässä vuoristossa. Tunnettu ultrajuoksija, Christopher Macdougall (mm. kirja Born to Run) kirjoitti myös kirjan ’Natural Born Heroes’, jossa hän tutki edellytyksiä suoriutua vastaavanlaisista rasituksista, joihin lammaspaimenlähetit pystyivät. Hän päätyi siihen että, lihaksiston sijaan kalvot määrittelivät suorituskykyä. Ruokavalio, joka koostui etanoista, juustosta, hortasta (villivihannekset) ja viinistä, mahdollisti energian saannin rasvasta eikä hiilihydraateista. Välillä läheteillä oli taskun pohjalla vanhoja korpun jämiä, muttei muuta.

Myös lapsena omaksuttu tasapainoilu kivien välillä ja rinteissä oli ainutlaatuista. Macdougall yritti itse juosta tiedettyjä reittejä muttei päässyt lähellekään lähettien suorituksia ja oli kykenemätön jatkamaan seuraavana päivänä kokeilua. Suurin ongelma juoksijoilla olivat jalkineet. Nahkapohjaiset saappaat hajosivat nopeasti, kuten myös autonrenkaista suutarien nyhräämät varapohjat. Kun britit vaihtoivat henkilöstöä, olikin tapana jättää saappaat saarelle lähettien käyttöön.

Sodan jälkeenkään ei ollut helppoa

Georgios selvisi sodasta, mutta joutui heti vankileirille, koska hänellä ei ollut esittää mitään dokumenttia sodanaikaisista toimistaan. Niinpä häntä epäiltiin armeijaa pakoilleeksi kommunistiksi. Englantilaiset kirjoittivat vetoomuksia viitaten brittien myöntämiin kunniamerkkeihin, mutta Georgios vapautettiin vasta sisällissodan jälkeen ja hän palasi rahattomana kotikyläänsä löytääkseen vain tuhotun kotinsa ja majassa asuvan perheensä. Hän elätti perhettään tietöillä ja muilla hanttihommilla tienaamillaan roposilla. 20 vuotta myöhemmin saksalaiset palkkasivat Georgioksen sotilashautausmaan hoitajaksi Malemeen, yhdessä vastarintalegendan Manolis Paterakiksen kanssa.

Kun teloitetun komentaja Bruno Bräuerin jäämistö tuotiin haudattavaksi sotilaidensa joukkoon Malemeen vuonna 1974, Psychontakis kuulemma totesi yksikantaan että “ai jaa, tämän tyypin minä tunnenkin”.

Cretan runner -kirja syntyy

1950-luvun alussa Patrick Leigh Fermor palasi Kreetalle ja tapasi tietysti Georgioksen, joka mainitsi kirjoittaneensa vankeusaikoinaan kirjan sodanaikaisista tapahtumista. Ja ojensi pyydettäessä matkalaukullisen käsinkirjoitettuja liuskoja.

Fermor, itsekin kuuluisa kirjailija, joka on kirjoittanut alkusanat englanninkieliseen käännökseen, ei voinut käsittää miten käytännössä kouluttamaton lammaspaimen on saattanut kyetä sellaiseen kirjalliseen suoritukseen. Teoksen nimi on siis ’Cretan Runner’, se löytyy kaikista Hanian kirjakaupoista. Uskomattoman hieno kirja, joka antaa upean kuvan kreetalaisesta luonteenlaadusta ja vapauden merkityksestä saarelaisille. Myöhemmin Georgios myös käänsi Odysseuksen Kreetan murteelle. Sitä ei liene käännetty ymmärrettävistä syistä.

Georgios Psychontakis kuoli 84 vuoden iässä kotikylässään 2006. Omaisten mukaan hän oli loppuun asti vikkelän huumorintajuinen ja ikuinen optimisti, joka ei katunut mitään eikä muistellut ketään tai mitään pahalla.

Nikos Psychoundakis

Kun saavuimme museolle Asi Gonian liepeillä, kyselin englantia puhuvalta museonpitäjältä, josko tämä henkilökohtaisesti tunsi Georgioksen. “No tavallaan; hän oli isäni”. Asia selvä! Museo oli täynnä aiheeseen liittyvä kirjallisuutta, valokuvia ja esineistöä. Mielenkiintoisin vaihe tuli kuitenkin kun meidät kutsuttiin ulkopuolelle pöytään ottamaan lasilliset ja jatkamaan keskustelua. Seurueessa oli myös teatterinjohtaja ja käsikirjoittaja joka oli valmistelemassa Giorgioksen elämään perustuvaa näytelmää joka käännettäisiin myös englanniksi. Minusta tulisi kuulemma hyvä vaihtoehto kenraali Kreipen rooliin!!!

Valokuvia Georgioksen elämän varrelta

Museon on perustanut ja sitä hoitaa hänen poikansa Nikos Psychoundakis. Se sijaitsee rakennuksessa jonka Georgios rakensi itselleen 1969 ja jossa hän siis itsekin asui kuolemaansa saakka. Museon tarkoitus on saada esille kirjallisuutta, kuvia ja muuta esineistöä sotahistoriasta kiinnostuneille. Mielummin kuin pitää niitä piilossa laatikoissa. Museosta löytyi jopa saksankielinen versio Cretan Runner kirjasta, jonka julkaisun Georgios kuitenkin päätti kieltää.

Georgios ja kenraali Kreipe

Huhtikuussa 1944 englantilaiset agentit (Leigh Fermor ja Billy Moss) yhdessä kreetalaisten partisaanien kanssa toteuttivat saksalaisen kenraali Kreipen kaappauksen lähellä Knossosta. Suoritus herätti suurta huomiota ja lasketaan yhdeksi toisen maailmansodan uskaliaimmista operaatioista. Psychontakiksellakin oli siinä rooli, lähinnä pakoreittien ja piilopaikkojen varmistamisessa. Joukkio käveli vuorten yli etelärannikolle Rodakinoon, josta kenraali evakuoitiin Kairoon ja sotavankeuteen. Reissu kesti 16 päivää. Suosittelen kirjaa William Stanley Moss: Ill met by moonlight, myös samanniminen elokuva nähtävissä Youtubessa, Fermoria esittää Dirk Bogard.

Asi Gonia oli kaappauksen jälkeisen yön levähdyspaikka, mutta selvää kuvaa tarkoista koordinaateista ei ole. Paikalliset valmistelevat Kreipen kaappaukseen liittyvän reitin kartoittamista kokonaisuudessaan, sitä ei ole kokonaan dokumentoitu ja alkaa tulla kiire ennen kuin tietäjät kaikki kuolevat. Jerakarin liepeillä on merkitty reitti eräälle luolista, jossa Kreipe yöpyi matkallaan. Myös lähettien tukikohtanaan käyttämä luola täytyisi vielä löytää.

Kouluissa historianopetus ei enää kerro sodanaikaisista tapahtumista joten Georgios Psychontakis on nuoremmille aivan tuntematon. Museon avulla tietoisuutta saaren lähihistoriastakin pidetään yllä. Museolla on sivu myös facebookissa ’Cretan Runner Museum’.

Ja miksi juuri tuolloin lähdimme Asi Goniaan. Tuossa vuorivalokuvassa näkyy keskellä pieni kirkko, siellä oli kyseisenä sunnuntaina panijiri illalla. Siitä saimme vinkin ystävältämme, Asi Goniasta kotoisin olevalta Manthokselta. Laitoin hänelle kuvan museosta ja Nikoksesta. Vastaus tuli välittömästi: “Tuohan on enoni, ja Giorgios on isoisäni. “Enkö ole kertonut?” Hän kuulemma kertoo mielellään enemmän isoisästään.

Cretan runner – Georgios Psychontakis

Olipa iltapäivä! Tuli taas varsinainen tietopläjäys. Itsekin kaivoin heti kotona uudelleen Cretan Runnerin esiin, siitä irtoaa taatusti taas paljon uutta kuvakulmaa sekä Georgios Psychontakiksen hahmoon että Kreetan saareen ylipäänsä.