fbpx
Miten ne oliivit korjataankaan?

Miten ne oliivit korjataankaan?

Matkatoimistomme Kreetan Maku organisoi ensimmäisen ikinä oliivinkorjuuviikon lokakuun puolivälissä Vamosissa. Sieltä on pari kolme kilometriä Tsivarasin kylään, jossa Happy Oliven öljyt valmistuvat. Tsivaras on ihan pieni, korkeintaan sadan asukkaan kylä, Vamos on monta kertaa suurempi ja sijaitsee korkeammalla Apokoronasin kukkuloilla. Sieltä näkee hyvin Sudanlahden yli Akrotirin niemimaalle aina Hanian lentokentän takaisille vuorille. Väliin iltaisin seuraan kentälle laskeutuvien ja sieltä nousevien koneiden valoja.

Lokakuun alussa oliivin satotoiveet eivät näyttäneet hyviltä. Takana kuuma kevät, kuuma ja sateeton kesä, ei pisaaraakaan vettä moneen kuukauteen. Sadonkorjuu oli jo kymmenkunta päivää myöhässä tavallisesta eikä vettä vain kuulunut pieniä aivan paikallisia kuuroja lukuun ottamatta. Oliiveissa ei ollut vielä juurikaan öljyä. Jos korjuuseen ei päästä kuivuuden takia niin miten käy oliivinkorjuuviikkomme? Vai voisivatko sateet estää korjuun?

Toisen työ on toisen lepo

Liian kuivaa vai liian märkää?

Matkatoimistomme isäntäperheellä, maaseutumatkailun konkareilla, Nikos ja Lola Frantzeskakisilla on Vamosissa pieni ´farmi´, jossa majoitusliiketoiminnan lisäksi kasvaa koko joukko oliivipuita kanojen, kukkojen, ankkojen ja hanhien lomassa. Alun perin meidän piti olla muualla kuin Nikon omassa tarhassa, mutta kun kuivuusjakso oli ollut kovin intensiivinen, ei Nikon ollut ollut mahdollista taivutella muita viljelijöitä turisteja höösäämään. Muiden mielestä oli hieman liian aikaista aloittaa, vaikka oltiin jo myöhässä. Oliivimarjassa oliivikiven ja hedelmälihan suhde oli väärä, hedelmälihaa oli niin vähän kiven ympärillä, ettei siitä vielä saada öljyä irti millään. Jos normaali suhde on 4-5 kg marjoja/kilo öljyä, niin nyt tarvittiin 8-12 kg marjoja öljykiloon. Ei kannata, supisivat viljelijät. Nikos oli kuitenkin jo ennakoinut tilanteen ja kastellut puitaan parisen viikkoa. jotta saisi järjestettyä meille elämyksen.


Matkatoimiston tehtävänä on luvattujen palveluiden toteuttaminen. Mitä teen, jos oliivinkorjuuseen ei lainkaan päästä. Mitä lähemmäs korjuuviikkoa tultiin, sitä selvemmin huoleen oli aihetta ja epätoivoni kasvoi. Sääennusteen mukaan kuivuudesta ei enää olisikaan huolta, vaan vettä sataisi joko enemmän tai vähemmän joka päivä! Sadolle se olisi hyvä, mutta ei sateella oliiveja korjata, ne saattavat alkaa käydä kun marjan pinnalla oleva ohut vahakerros liukenee pois.

Jokaisella on oma taktiikkansa

Aiheeseen tutustumassa

Ensimmäisen korjuupäivä koitti harmaana. Nautimme aamukaffeet paksun pilvipeiton alla. Varmuuden vuoksi vein ryhmän Melissakisin erottamoon visiitille, tutustuisimme aiheeseen edes videoita katselemalla. Erottamossa ei kellään ollut vielä kiire ja saimme haastateltavaksi yhden Melissakisin perhedynastian nuorimmista jäsenistä, Panajotisin. Hän paljasti, että erottamon listoilla on noin 1500 viljelijää, joista aktiivisia on noin 1000. Vasta aivan ensimmäiset viljelijät olivat korjanneet oliiveja joistakin tarhoistaan ja ensimmäisenä saatu sato menee pääasiassa lääke- ja kosmetiikkateollisuudelle.
Näin sadonkorjuun alussa satoa ei ole saatu rantakylien alueelta, joista korjuu tavallisesti alkaa vaan hieman sisempää, Valkoisten vuorten rinteiltä sellaisista tarhoista, jotka ovat aurinkoisilla rinteillä. Siellä kasvaneissa oliiveissa oli jonkin verran jo öljyä.
Nyt edessä olevat sadekuurot saisivat oliivit turpoamaan, saataisiin pelättyä parempi sato, saataisiin ainakin jotain. Jos tulisi kunnolla vettä viikon tai kahden päästä, olisi se oliiveille siunaus ja antaisi taas monelle perheelle toivoa, selitti Panajiotis. Hän maistatutti meillä monenlaisia öljyjä, vahvanmakuisia, mietoja, huonoksi mennyttä latteaa vanhaa öljyä, perinteistä tsunati-lajiketta ja tietenkin ihan uutta, edellisiltaista. Ja opimme mitä opimme.

Tästä säkkiin

Entäs jos sataa?

Reipas sadekuuro rohahtikin niskaamme kohta erottamolta lähdön jälkeen ja arvelinkin jo koko korjuun siirtyvän seuraaviin päiviin. Kävelin isäntiemme Nikon ja Lolan luo kysymään neuvoa ja pyörittelin päässäni monia skenaarioita siihen, mitä sanoisinkaan ryhmälleni, jonka oli määrä olla kello 16 liittymässä korjuuporukkaan.
– Katso taivaalle, ohjeisti Nikos.
– Harmaata näkyy, pilviä, enemmän ja enemmän, tuolta etelästä niitä vyöryy vuorten yli ja tuollahan ylhäällä sataa…
– Älä sinnepäin katso, katso itätaivasta. Mitä näet?
– Hajanaisia pilviä aika korkealla, aurinkoa läikittäin…
-Tällaisilla ilmoilla sade ei tule tähän kohtaan etelästä vaan idästä. Siellä on kaunista. Kahden tunnin päästä on vielä kauniimpaa. Usko pois, vakuutti Nikos.
Vaikea oli uskoa, mutta viestitin ryhmälle, että korjuu toteutuu. Varasuunnitelmat pyörivät kuitenkin päässäni, en antaisi ilmojen herran huijata minua. Noh, miten kävi? Nikon sääennuste piti paikkansa.

Oliivit vieritetään verkon yhteennurkkaan ja siitä säkkeihin

Tamppausta ja säkittämistä

Pihalle oli jo kurvannut jesarilla paikatulla skootterillaan Panajiotis, kylällä sekatyömiehenä tunnettu vanhempi mies. Ja heti perään saapui Ilias. Molemmat ovat päivätöissä muualla ja auttavat tarvittaessa iltapäivisin Nikoa farmilla. Edellisen illan suussa miehet olivat valmistelleet korjuutapahtumaa ja kuljettaneet puiden alle kaiken tarvittavan. He ehtivät korjata vain hetken oliiveja. Niitä oli muutama laatikollinen, aivan liian vähän. Nyt olisi tärkeää saada reippaasti lisää kun kerran aikakin oli varattu erottamosta.

Miehet käynnistivät ravistimet, joilla saatiin oliivit irtoamaan yläoksista, meille hennommille annettiin kouraan piiskat, kolmipiikkiset. Nikos neuvoi tamppaamaan oksia kuin mattoa. Senhän me osasimme! Vihreitä marjoja alkoi putoilla verkoille. Maa oli hieman kosteaa, mutta kuivahti kyllä eikä hapettumisesta olisi nyt pelkoa, sillä oliivit olisivat muutaman tunnin kuluttua jo erottamossa.


Kolme tuntia me ahersimme, pimeään saakka. Huomasimme kyllä, että nämä Nikon tosimiehet ahersivat ihan toisella puolella tarhaa apunaan Gina, georgialainen, jo kauan Vamosissa asunut ja kreetalaistunut rouva. Seurasimme miten Gina siirteli raskaita verkkoja puiden alla aina sinne minne miehet ravistimineen olivat menossa. Ymmärsimme sentään auttaa. Verkolle pudotetut oliivit kasattiin keoksi vierittämällä eikä sekään ihan kevyttä hommaa ollut. Keon päälle kertyneet isommat oksat ja lehdet haravoitiin pois ja marjat kauhottiin säkkeihin. Yksi piti suuta auki ja pari muuta kauhoi oliiveja ämpäriin ja täytti säkin toisensa perään. Miehet kantoivat ne peräkärryyn, joka jo tarhassa odotti. Nikos hyppäsi rattiin ja lähti viemään eka kuormaa erottamoon. Siellä on kullekin viljelijälle varattu oma parkkiruutu, johon päivän mittaan kuljetettiin korjatut oliivit.

Gina näytti väsyneeltä ja niin kysyinkin vointiaan. Hän kertoi siivoavansa aamuisin erottamon (!), sieltä hän liftaa kolme kilometriä Vamosiin (kaikki tuntevat hänet ja ottavat kyytiin kun hän tienvarressa seisoo), saapuu valmistamaan meille aamiaista Nikon farmille, jatkaa alemmas kylälle ja siivoaa muutaman majoitusyksikön, palaa farmille siivoamaan ja tiskaamaan ja auttaa vielä lopuksi oliivitarhassa! Ehtii kotiin kun on jo pimeää. Kun tyrmistyneenä kuuntelin hänen päiväaikatauluaan hän vain totesi, että on taottava silloin kun rauta on kuumaa…ja hymyili leveästi. Eikä hän ole enää nuori. Tämä matkailun loppusesonki on ollut raskas kaikille, vierastyövoimaa ei ole ollut koronan takia.

Early Harvestia eka pullollinen!

Vuoden kohokohta

Pimeän laskeuduttua lähdimme sovittuun aikaan Nikon kanssa erottamoon. Öljyn erottaminen kestää noin tunnin, ja sen aikana viljelijän päässä risteilevät monenmoiset ajatukset. Jännittävä tunti. Lopussa selviää kuinka hyvin vuoden ponnistukset ovat tuottaneet tulosta. Millaista öljyä saadaan? Olisiko jotain pitänyt tehdä toisin?


Oman vuoron aikana seurataan oliivien punnitusta, niiden siirtymistä puhaltimeen ja pesuun. Puhallin siivoaa lehdet ja loput oksat pois, pesulinjalla oliivit pestään juomavedellä putipuhtaiksi. Pesurista ne siirtyvät hiljalleen murskaimeen, josta ne johdatetaan vaivaamoon runsaaksi puoleksi tunniksi. Sen aikana öljy alkaa nousta massan pinnalle. Kun se on erottunut, siirretään koko massa linkoon. Sen yhdestä putkesta tulee kuivaa massaa, toisesta kasvisvettä ja kolmannesta vihreää tuoksuvaa öljyä! Sen hapettumisen aste tarkistetaan – se on illan jännittävin vaihe. Kuinka tasokasta tuli? Tuleeko hyvä hinta? Nikos murahteli tyytyväisenä, hyvää on, 0,4 % eka erä. – Ihan odotettu, totesi hän, saivathan se päälleen sateen ja olivat märkiä, vähän korkeampaa lukua (=huonompaa) odotin.


Me lähdimme ansaitulle illalliselle tavernaan mukanamme pullollinen tuoreelle ruoholle tuoksuvaa early harvest-öljyä. Siellä meitä jo osattiin odottaa! Saimme alkupaloiksi tulella paahdettua leipää, lorotimme lautaselle reippaasti vihreää öljyä, pari kierrosta suolamyllystä, puristimme sitruunaa ja huokaillen ja ahhatellen, suupieliä pyyhkien hymyilimme ja herkuttelimme. Viereinen pöytä katseli kadehtien. Tavernan isäntäväki sai myös maistiaiset ja pari kanta-asiakastakin. Vanha mantinada-värssyssä runoillaan jotenkin niin, että tulehan poika illalla kylään niin tarjoan tuoretta öljyä ja leipää…

Risumettässä

Toinen korjuu sujui jo rutiinilla

Noh, seuraavan sunnuntaina jännitettiin korjuuta ja säätä taas. Aamuyöllä satoi kunnon kuuron ja ajattelin taaskin, ettei korjuu toteudu, mutta niin vain kymmeneltä oli jo ruoho kuivaa, samoin puut. Tuuli auttoi.


Nyt meitä oli enemmän ja puolet meistä pääsi tamppaamaan puita. Korjuukavereistamme Ilias nuorimmaisena kiipesi vuorossa olevaan puuhun, käynnisti moottorisahan ja pudotteli alas suuria raskaita oliiveja täynnä olevia oksia. Samalla tulivat puut karsituiksi, mikä toistuu 2-4 vuoden välein. Me tamppasimme näitä oksia – olihan se helpompaa kuin kurottaa puuhun. Jotkut verkot olivat rikki, hiiret olivat syöneet niihin reikiä, joten kaksi meistä oli verkonpaikkaajina. Iso parsineula ja paksua narua, sillä siitä selvittiin. Tähän hommaan valittiin tietenkin koruompelua ja nimikoimista aikaisemmin harrastaneet😉!


Kaffetauko auttoi jaksamaan. Kolmisen tuntia kului nopeasti ja sen jälkeen meitä odotti runsas sadonkorjuulounas ihan katetussa pöydässä salaatteineen, viineineen, alkupaloineen ja jälkiruokineen! Kyllä kelpasi varsinkin kun jokainen sai mukaansa tuoretta öljyä tuliaisiksi! Täältä voit tilata itsellesi saman makuelämyksen!

Verkonpaikkaaja

Jotta viikko olisi täydellinen

Jotta viikosta jäisi muitakin mielikuvia kuin oliivinkorjuu, teimme joka päivä retkiä ympäristöön, otimme osaa rakinpolttoon, nousimme Valkoisille vuorille, kävimme ihmettelemässä miten 3000 vuotta vanha oliivipuu jaksaa vieläkin kasvattaa marjaa ja näyttää hyvinvoivalta ja energiseltä. Onkohan siinä öljyssä todella jotain joka auttaisi meitäkin pysymään terveinä? Uimistakaan emme unohtaneet ja tietenkin söimme joka päivä kunnon kreetalaisen aterian mihin ikinä sitten menimmekin. Ja aina ruoka oli erinomaista. Poikkesimme myös ukkokuppiloissa ahkerasti siitä syystä, että olemme havainneet niiden olevan kylän vanhusten toimintakeskuksia. Arvelimme saavamme aikaan vipinää ja virikkeitä kun isompi joukko pyrähtää tupaan rakille ja kaffelle harmaana lokakuisena päivänä! Ihan kuin olisimme olleet päivän piristys!


Ensi vuonnakin pääsee mukaan, tarkkaa ohjelmaa emme ole vielä lyöneet lukkoon, mutta lokakuun puolivälistä noin viikko 41 on tähän varattu.

Kun haluat tietää lisää oliiviöljystä ja sen käytöstä, poikkea lukemaan nämä: https://ihanakreeta.fi/2021/02/mita-on-hyva-extra-virgin/#more-1798 ja https://ihanakreeta.fi/2020/10/miten-oliivista-tulee-oljya/

Kun haluat tilata itsellesi viimeisimmän sadon oliiviöljyä, niin täältä sitä löytää!

Amatööri biisiään metsästämässä

”Juu, kyllä me ollaan Railan kanssa ajateltu osallistua kurssiin kanssa”, kuulin Merjan sanovan workshopin tutustumistilaisuudessa. Siis mitä ???

Sinä sunnuntaina, syyskuussa 2018, laskeutui saarelle toista kertaa kymmenkunta enemmän tai vähemmän amatööriä synnyttämään sitä ”elämänsä laulua”, joka oli odotellut ehkä jo pidemmän aikaa mielen syövereissä ulospääsyään. Ja minä, joka olin juuri kuullut osallistuvani workshopiin. Eikä mielessä ollut yhtään mitään. Minä kun kuvittelin vain mahdollistavani kurssin teknistä toteutusta, jotta muilla olisi työrauha.

Jo toinen perinteinen …

Workshop toteutettiin edellisen vuoden syksyllä ensimmäisen kerran, ja kuten luotsit silloinkin lupasivat, jokainen osallistuja lähti saarelta kotiin biisi kainalossaan. Tänä vuonna osallistujissa oli mm. pari rakennusalan ammattilaista, kokki, toimittaja, valokuvaaja, näyttelijä ja eläkkeellä oleva opettaja, muutamat omien soittimiensa kanssa.

Ensimmäinen kynnys

Maanantai alkoi sanoituksen suunnittelulla. Aloitimme parityöskentelyllä ja arvottu parini kuuli ensimmäisenä, ja myös ensimmäisen ajatuksen, tulevan biisin ideasta. Sen hän referoi sen sittemmin koko ryhmälle. Sitten vaan kaikki töihin, tiistaina tekstin piti olla jo syntynyt. Ensimmäinen kynnys!

Oma aiheeni löytyi aika nopeasti ja tekstiä suoltui helpohkosti. Jos kirjoittaa tekstiä “keskiäkäisestä” miehestä, ei aihe heti tule loppuun käsitellyksi. Luotsien ohjeet mielessä, riimitellen, rytmitellen, tiivistellen, sovitellen, yliviivaten, toistellen. Intro, A-osa, väliosa, kertosäe, outro, ja mitä niitä nyt oli.

Tiistaiaamuna sanat ensin luotsien syyniin ja sitten koko porukan klinikka jossa tekstit esiteltiin muille. Vau, mitä lyriikoita ihmiset olivat saaneet aikaiseksi !

Seuraava kynnys

Keskiviikkona aloitettiin säveltäminen. Toinen kynnys. Omalta kohdaltani se tarkoitti erinäisiä kummallisia lallatuksia puhelimen sanelimeen matkalla kotiin Vamosista. Tzitzifeen kohdalla oli ensimmäinen ininä purkissa ja ennen Kalivesin mutkia toinen, joka jäi jotenkin korvamadoksi soimaan. Varioin sitä moottoritienosuuden Plataniakseen saakka, eipä se juuri siitä kummennut. Yöksi jäi hautumaan, josko se aamulla ?  Muut työt nappasivat ajan aamusta ja päädyin raakileineni taas luotsin pakeille. Ei voi kuin hattua nostaa sille, miten ammattilaiset saivat piipityksestäni jonkun tolkun ja saimme jopa ensimmäisen äänityksen aikaiseksi josta sitten jatkaisin biisini sävelen kanssa. Miten ihmeessä ihminen onnistuu ”säveltämään” biisin, jota ei itsekään opi?

Torstain vapaapäivä ei juuri helpotusta tuonut, ei pysynyt sävel päässäni, ei. Perjantaina viilattiin taas porukalla ja ryhmä kuuli toistensa tuotokset ensimmäisen kerran. Olipa upeita juttuja kehittymässä. Biisit äänitettiin säestettyinä ja taas kämpille harjoittelemaan. Lauantaina sitten matinea jossa kaikkien biisit esitetään. Vielä siis kolmaskin kynnys ylitettävänä ! Aika pahasti olin epämukavuusalueelle päätynyt, näinköhän tästä edes hengissä selviää?

Ensiesitys

Lauantaina aamupäivällä tehtiin loppuviilauksia ja iltapäivällä matinea upeassa vanhassa koulussa. Ulkopuolisia kuulijoita osui paikalle tusinan verran, mistä lie asiasta kuulleet ?

Yhdeksän uutta biisiä sai ensiesityksensä, yhdeksän hyvin erilaista biisiä. Lauluja tuskasta, kaipuusta, lauluja rakkaista ihmisistä jos muistakin, laulu moottoripyöräilyn ihanuudesta, laulu syntymättömälle, laulu puista ja siitä mikä puu olisin, jos… Lyhyesti lauluja toiveista ja eletystä elämästä.

Kurssin läpi meitä lempeästi ja päättäväisesti luotsanneet Tuija Rantalainen ja Heikki Salo ovat mestareita, myös opettajina. He saivat kaivettua, kannustettua, kutiteltua ulos meidän sekalaisesta joukkiosta upeita juttuja. Suurensuuri kiitos ja vielä häiveenä –  perisuomalaisittain – anteeksi 🙂

Tätä kirjoittaessani on taas sunnuntai, kuuntelen viereisen ortodoksikirkon palvelusta ja pappien jollotusta. Mietin josko ensi kerralla voisi vaan jollotella proosaa kuten nuo juuri kuulemani papit ? Siis mitä ??? Ensi kerralla ??

Jälkikirjoitus heinäkuussa 2021

Ja niinhän siinä kävi että syksyn 2019 Elämäsi Laulun tutustumisillassa ilmoittauduin vapaaehtoisesti tekemään sanoituksen seuraavaan biisiini. Hämmästyttävin asia, ja asia jonka huomasin vasta nyt kun tuon ylläolevan 2018 kirjoittamani tekstin luin, on että biisin sanoitus syntyi lähes itsestään seisoessani kirkossa tuohus kädessä, satunnaisen tuttavan siunaustilaisuudessa. Kannattaa näköjään miettiä mitä ajattelee !

Tämä kurssi siis 12-19.9.2021, tulkaahan mukaan !

Kaalikääryleet ja sulttaanitar Valide

Tämä on tositarina siitä miten pikkutytöstä tuli vaikutusvaltainen nainen, miten ortodoksitytöstä tuli islaminuskoinen, miten kreetalaisesta maalaispapin tyttärestä tuli ottomaanivaltakunnan mahtavin nainen.

Ottomaanit tulevat

Evmania Voria syntyi vuonna 1642 Mylopotamoksen alueella Retimnon läänissä. Venetsialaisaikaa oli vielä vähän jäljellä. Saaren linnoituksia parannettiin ja pelättiin ottomaanien valmistelevan hyökkäystä Kreetalle aikomuksenaan katkaista venetsialaisten kauppareitit Välimerellä. Kesäkuun 13.päivänä 1645 Haniasta länteen sijaitsevan Aj Thodorin saaren läheisyyteen purjehti 450 laivan ja 50 000 miehen ottomaanilaivasto.
Aj Thodorin linnake joutui jo ensimmäisten tuntien aikana turkkilaisten ruokalistalle. Sen päällikkö ei 70 asemiehensä voimalla kyennyt linnoitusta puolustamaan, joten hän avasi portit ja teeskenteli antautuvansa. Kun turkkilaisia oli sisällä mojova määrä, räjäyttivät puolustajat ruutikellarin niin, että linnoitus lensi ilmaan tappaen sekä puolustajia että hyökkääjiä.
Seuraavaksi ottomaanit hyökkäsivät Hanian kimppuun, mutta se pisti hanakasti vastaan ja turkkilaisten tappiot olivat suuret. Kaupunkia puolusti vajaat 1800 miestä ja se antautui 22. elokuuta. Muutamat henkiin jääneet sotilaat samoin kuin kaikki kynnelle kykenevät pakenivat Súdan satamaan ja sieltä eteenpäin. Kaupunkiin jääneet vietiin orjamarkkinoille, kaupunki sen hautausmaita myöten ryöstettiin, kirkot ja luostarit poltettiin.

Retimnon valloitetaan

Seuraavan vuoden syyskuussa ottomaanit lähestyivät Retimnoa, jota puolusti vain kourallinen sotilaita. Kaupunkia johtanut venetsialainen rehtori lähetti monta laivallista naisia ja lapsia (todennäköisesti vain venetsialaisia) turvaan Candiaan (Iraklion), mutta siellä heitä ei otettu vastaan, sillä saarella oli puhjennut rutto ja pelättiin epidemiaa. He kiersivät laivoillaan saarelta saarelle etsien turvaa, jota ei mistään löytynyt.
Retimnon puolustajat antautuivat 1646 marraskuussa. Keväällä 1648 koko Kreeta Candiaa lukuunottamatta oli turkkilaisten hallussa. Nämä asettivat kovat verot kreetalaisille, joiden kylät ja ansiomahdollisuudet oli tuhottu. Aikalaisten merkinnät kertovat, miten vaimot ja lapset ryöstettiin orjiksi ja miten miehet joko katosivat, tappoivat itsensä tai kääntyivät muslimeiksi säästääkseen nahkansa.

Tytöt haaremiin, pojat janitsaareiksi

Tällainen oli siis maailma Evmanian lapsuudessa. Emme tiedä miten mylopotamolainen pikkulikka päätyi sulttaanin hoviin, mutta arveluja voidaan esittää. Maantietä ei ollut Retimnon ja Candian välillä, meritse kuljettiin. Milopotamoksen laakso on rehevää ja viljavaa, siellä oli runsaasti kyliä ja kirkkoja ja siksi paljon ryöstettävää. Ehkä äitikin ryöstettiin, ehkä lapsi oli kaunis ja kiinnitti turkkilaisten huomion. Käytäntö oli, että ryöstetyt pojat joutuivat janitsaarikoulutukseen. Siitä selvinneistä tuli usein julmia ja pelättyjä sotilaita. Miehet vietiin laivoihin soutuorjiksi. Naiset ja tytöt kauneimmasta päästä vietiin haaremeihin, joita oli jokaisella isolla ja pienellä päälliköllä. Lapsenryöstöjä pidettiin ottomaanikauden pahimpana vitsauksena eivätkä ne rajoittuneet vain turkkilaiskauden alkuun vaan ne olivat tavallisia vielä 1800-luvullakin.

Kreetalta Topkapiin

Evmanian kerrotaan olleen viisivuotias ryöstähetkellä. Hänet kuljetettiin monen muun ryöstetyn lapsen ohella Konstantinopoliin (nyk. Istanbul) ja siellä vielä sulttaanin haaremiin kasvatettavaksi. Miksi Evmania päätyi sulttaanin haaremiin eikä alempien päälliköiden, on epäselvää, mutta kreikkalaiset historian harrastajat epäilevät syyn olleen joko tytön kauneudessa tai hyvässä käytöksessä.
Evmanian turkkilaiseksi nimeksi tuli Emetullah Rabia Gülnûş Sultanín. Hän sai Topkapissa hyvän kasvatuksen, hänet kastettiin muslimiksi ja kerrotaan, että hän herätti jo varhain kasvinkumppaninsa ja tulevan sulttaani Mehmet IV:n huomion. Mehmet otti hänet lempivaimokseen ja mukaan metsästysretkille ja myös sotaretkelle, kestiväthän ne vuosia. Mukana seurasi iso osa hovia, mm. sulttaanin äiti, sisaret palveluskuntineen sekä vanhin, vuonna 1664 syntynyt poika Mustafa (1664-1703). Vaimo ja lapset olivat mukana ainakin Puolan sotaretkillä vuosina 1672-3. Pariskunnan pojista Ahmed (1673-1736) syntyi nykyisen Serbian alueella Mehmet IV:n metsästysretken aikana. Myös Wienin porteille v. 1683 suuntautuneella sotaretkellä sulttaanitar poikineen oli mukana.
Elämä haaremissa oli kovaa, siellä sai pitää puoliaan ja juonia, jotta selvisi hengissä. Validen tiedetään surmanneen tavalla tai toisella sulttaanin suosiosta kilpailleita haaremitanssijoita ja pitäneen huolen, että hänen poikansa nousivat valtaistuimelle.

Validen arvonimi

Molemmista pojista tuli peräjälkeen sulttaaneja, jolloin näiden äiti sai arvonimen Valide. Hän oli valtakunnan korkea-arvoisin nainen, hänellä oli oma talous ja omat tulot, hän naitti tyttärensä korkea-arvoisten upseerien kanssa, vieraili tyttäriensä luona lupia kyselemättä ja vaikutti kulisseissa sekä sisä- että ulkopolitiikkaan. Poikansa Mustafan rinnalla hän oli mukana vierailuilla ja paraateissa ja kerrotaan, että Mustafa huomioi äitiään jatkuvasti julkisesti antamalla tälle komeita lahjoja ja kunnianosoituksia. Alamaiset eivät hänestä pitäneet ja syyksi arvellaan se, että hän viihtyi paremmin Edirnessä kuin Istanbulissa ja halusi koko hovin muuttavan sinne. Edirne (ent. Adrianopolis) sijaitsee Balkanilla Evrosjoen varrella muutaman kilometrin päässä Kreikan rajasta.
Mustafa kuoli 39-vuotiaana vuonna 1703. Valide hoiteli toisen poikansa Ahmedin valtaistuimelle ja toimi edelleen vahvasti kulisseissa. Ahmed antoi hallituskautensa alussa äitinsä asua Edirnessä juuri tämän epäsuosion takia, mutta salli tämän myöhemmin asettua Konstantinopoliin (Istanbul) ja teki tästä jopa neuvonantajansa.

Kaarle XII ja kaalikääryleet


Kaarle XII oli samoihin aikoihin hävinnyt Pultavan taistelun 1709 Venäjää vastaan ja paennut ottomaanien suojeltavaksi. Varoja oleskeluun hänellä ei ollut, mutta hän lupasi maksaa oman ja noin tuhannen henkeä käsittäneen sotilasosastonsa oleskelun päästyään takaisin Ruotsiin. Hänen kerrotaan hankkiutuneen hyviin väleihin Validen kanssa, joka sai kuin saikin poikansa Ahmedin julistamaan sodan Venäjälle v. 1710. Se oli lyhyt eikä Kaarle ollut tyytyväinen. Hän vehkeili ja yritti uutta yhteenottoa Venäjää vastaan ja vähitellen Ahmed kyllästyi hankalaan vieraaseensa ja vangitsi tämän. Kaarle passitettiin kotiarestiin Edirneen, josta hän sai 1714 luvan palata Ruotsiin. Valide kuoli vuotta myöhemmin.Kaarle oli sotaretkellään ihastunut viininlehtikääryleisiin, dolmás. Kaarlen kokit mukauttivat sotatuliaisina saadun reseptin vallitseviin oloihin ja niin ruotsalaiset kutsuvat kaalikääryleitään nimellä kåldolmar.

Sulttaanitar Validen moskeijat

Sulttaanitar Valide muisti syntyperänsä ja lahjoitti hallinnoimiensa hyväntekeväisyysrahastojen kautta moskeijat Haniaan, Retimnoon ja Iraklioniin. Niistä hänet muistetaan. Retimnonissa on ainoa jäljellä oleva, siitäkin vain minareetti on näkyvissä Neljän marttyyrin aukiolla, josta keskiaikainen kaariportti johtaa vanhan kaupungin kujille.

Kun haluat ymmärtää paremmin mitä kaikkea Kreeta kätkee sisäänsä, käy kirjapuodissamme!

VIIKKO PURJEHDUSTA KREIKAN SAARISTOSSA

Ja porukka tuli hyvällä tuulella takaisin.

Näkövammaiset Purjehtijat ry:n järjestämällä purjehduksen alkeiskurssilla kesällä -97 heräsi muutaman noviisin mielessä ajatus. Miltähän tuntuisi kulkea tuulivoimalla Kreikan saaresta toiseen.  –  Kokeillaan, sanoi Suorlahden Eki, kokenut purjehduksen opettaja. Kerätään porukka ja vuokrataan sieltä valmiiksi varustettu vene. Alla esitellyn purjehdusporukan tuntien tiedän, että moisia kommentteja ei voi heittää ilman että niistä joutuu vastuuseen. Juuri niinhän siinä sitten kävi.

Kahdeksan hengen porukka kasattiin osin tutuista ja osin tuntemattomista, mutta innokkaista seiloreista, joista seitsemällä oli kokemusta jo ennestään; vain minä olin täydellinen ummikko purjehduksen suhteen. Porukkaan pääsemisestä saan kiittää vanhaa ystävyyssuhdetta seurueen toiseen naispuoliseen gastiin, jonka mukana jo aiemminkin olin erinäisiin keitoksiin joutunut. Siispä luotin jo siihen että tulipa matkasta muuten mitä tahansa, niin ikävää siitä ei ainakaan tule. Talven mittaan kokoonnuimme niin purjehduskoulutuksen kuin ”kokin koeponnistuksenkin” merkeissä ja homma alkoi ummikollekin hahmottua.

Viikko ja 135 merimailia

Tällä (kirjoittamis-) hetkellä toukokuinen viikko ja 135 merimailia matkapurjehdusta Dodekanesian saaristossa on jo kaukana takana, vuosikymmenten takana. Kahdeksan henkilöä; kolme näkevää, viisi näkövammaista –  kuusi miestä ja ”kaksi helvetin hyvää jätkää” –  harjoitteli purjehduksen  taitoja niin hyvässä tuulessa, tyynessä, kuin myrskyssäkin. 

Matka alkoi lentäen Kosin saarelle, jossa odotti vuokravene valmiiksi huollettuna ja ennakkoon tilatuin ruokavaroin lastattuna. Atlantin kertaalleen ylipurjehtinut ”alipäällystö” Erkka tarkasti kippari Suorlahden kanssa veneen kunnon sillä välin kun muu joukkio tarkasti lähitavernan.  Ensimmäisen illallisen nautimme tavernassa Kosin satamassa, mutta yöksi majoituimme jo veneelle. Jokaiselle löytyi makuusija joskin vähän ahtaanlainen. Ensimmäisen yön nukuin omassa “kehdossani”, mutta muut yöt kannella tähtitaivaan alla. Siellä riitti happea ja sain nauttia auringonnousuista.

Saaria joihin ei massaturismi yllä

Porukkamme yhteisenä haaveena oli seilata paikkoihin joihin suuret turistilaumat eivät poikkea. Ensimmäisenä päivänä purjehdimme hyvässä tuulessa Turkin aluevesirajaa viistäen kohti pientä Agathonisin saarta. Saaren vakituinen asukasluku oli parin sadan paikkeilla. Vuohia saarella sensijaan on reippaasti enemmän kuin kaksijalkaisia. Etelän säkkipimeä yö yllätti, kun näkevien piti johdattaa joukkio takaisin veneelle. Otettiin siis näkövammaiset oppaiksi ja veneelle päädyttiin. Ei siitä toki puuttunut koomisiakaan piirteitä. 

Aamulla matkamme jatkui Heikin ja Vepun pitäessä lokikirjaa. Päivät purjehdimme, illat ja yöt vietimme satamissa. Samoksella poikkesimme täydentämässä makeavesivarastoamme, muuten saari oli mielestämme liiaksi turismin merkkaama ja matka jatkui. Arki-nimisen saaren nelisenkymmentä asukasta ja kolme tavernaa sen sijaan täyttivät toiveemme tutustua pienen kreikkalaisen saaren ilmapiiriin. Purjeveneiden runsas lukumäärä saaren pikkuisessa satamassa varmaankin selitti väkiluvun ja tavernoiden määrän edullisen suhdeluvun. Arkin saarella pääsimme myös seuraamaan ehkä aidointa paikallista iltaelämää spontaaneine soittoesityksineen ja tansseineen. Jotkut seiloreistamme ”pääsivät” jopa harjoittelemaan tanssia. Tiedättehän kreikkalaisen vieraanvaraisuuden.

Patmoksella löysimme ”rauhan” saaren luostarista, jonne kipusimme yhtenä kuumana aamupäivänä. Silloin nimittäin paistoi jo aurinko. Edellispäivän 20 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli ja raekuurot olivat vielä hyvässä muistissa. Kiitos oikein valitun kurssin ja kokeneen kipparin me selvisimme hyvin. Toisenlaiset olivat tunnelmat muutaman tunnin myöhemmin viereemme rantautuneella ranskalaisella venekunnalla. Keulapurje oli revennyt, vene kaatunut ja haukannut melkoisesti vettä sisäänsä uudelleen pystyyn noustessaan. Kateeksi ei käynyt juuri lainkaan, kun he vieläkin hiukan kalpeina kanniskelivat patjojaan ulos kuivumaan.

Taatusti tuoretta !

Kokki pääsi kokeilemaan

Ruhtinaalliset aamiaiset ja päivän lounasvälipalat teimme veneellä itse, iltaisin tutustuimme tavernoissa kreikkalaiseen, tunnetusti herkulliseen ruokakulttuuriin. Kerran sentään kokkimme TImo pääsi kokeilemaan pastakastikkeen valmistusta keikkuvassa veneessä. Ruoka kyllä maistui, mutta hellan putsannut allekirjoittanut joutui lausumaan muutaman tarkoin valitun sanan miesten keittiösiisteydestä. 

Puuhaa riittää kaikille

Oliko tässä reissussa mitään järkeä? Ainakin venekunta oli matkan jälkeen tyytyväinen. Sosiaalisia yhdessäolotaitoja harjoiteltiin, eikä kenenkään varpaan asento ärsyttänyt toista liiaksi, vaikka kokeneet purjehtijat sellaisestakin vaarasta varoittivat. Purjeveneessä on paljon tehtävää, monesta niistä näkövammaiset selviytyvät vallan mainiosti. Mm. ohjaus hyvällä tuulella, purjeiden hoito ohjeiden mukaan, lokikirjan pito, ruuanlaitto. Ilman niitä ei vene kulje. Näkeviä ja kokeineta tarvitaan mukaan, mutta työtä riittää kaikille.

Merja oli saanut kanssasi ennakkotehtäväkseen sivistää muita alueen ja Kreikan kulttuurihistorialla. Apuna olivat Leroksella. –  jossa myös vierailimme. –  asuvan Göran Schiltin Kreikan saaristosta kertovat kirjat.  Niistä lohkesi tiedonmuruja aina sopivasti kansikeskusteluihin, joita Jukka ansiokkaasti inspiroi. Tilanne tosin ryöstäytyi Jukalla helposti lauluksi, mies kun on entinen teekkari, mieleltään kai ikiteekkari. 

Vaikka maisemia ei näkisikään, antaa toisenlainen ilmasto, kieli, ruoka, juoma ja kulttuuri uusia aistimuksia myös näkövammaisille. Purjehtiessa meren äänet eivät peity moottorin meluun. Matkan parhaita hetkiä kaikille olivat ne, kun tuulen viritessä moottorin saattoi sammuttaa ja nostaa purjeet venettä kuljettamaan. Puolen päivän tyvenen aikaan, pidimme lounas-ja uintitauon. Ummikon kyselyyn voiko veneestä sukeltaa, on vettä tarpeeksi, kuului kipparin lakooninen vastaus: anna mennä, vettä on veneen alla yli 80 metriä.

Itselleni viikko purjehduksen opettelua Kreikan saaristossa antoi kimmokkeen uuteen harrastukseen ja niinpä tähyilenkin jo kovasti ensi kevättä ja ”uusia tuulia”. Ja satunpa myös tietämään että Merja ja kokkinsa Timo ovat ostaneet reissun jälkeen oman H-veneensä, ja tarvitsevat myös näkeviä avustajia.

Jälkikirjoitus.

Tämä reissu siis tehtiin vuonna -98. Ja tarina on siltä ajalta. Valtaosa tämän purjehduksen seiloreista oli näkövammaisia kilpapurjehtijoita, minä pääsin mukaan ummikkona koska ”sä edes näät jotain”.  Heillä matka purjehduksen parissa jatkui, osalla ehkä vieläkin. Suorlahden Ekin tapasin viimeksi matkamessuilla, hän luotsaa edelleen purjehtijoita maailman merillä.

Kuvat on vanhoja, olen ottanut tätä blogia varten kuvat vanhoista paperikuvista, siksi laatu on mitä on.

Taverna Leroksella

Keväinen linturetki Kreetalle

10-17.4.2022 Platanias, House Kastri

Tule tutustumaan Kreetan hurmaavaan keväiseen luontoon ja sen lintuihin mukavassa pienessä ryhmässä. Paikallisoppaana toimii Kim Andersson ja asiantuntijana lintuopas Jarmo Koistinen (ks. Tringa ry). Aiempi lintujen tuntemus ei ole välttämätön, innostus aiheeseen riittää.

Tämän julkaisun kuvat on ottanut kevään 2019 pilottimatkallemme osallistunut Henrik Sell, kiitos kun saimme käyttää upeita kuviasi.

VIIKON ALUSTAVA OHJELMA

Sunnuntai 10.4.

  • Saapuminen Hanian lentoasemalle noin 10.15. Siirtyminen House Kastriin Plataniaksen yläkylään.
  • Majoittuminen ja irroitteleva päiväkävely appelsiinilehtojen läpi Taverna Drakianaan. Taverna on joen varrella appelsiinilehtojen keskellä, joten kamera ja kiikarit mukaan heti vaan.
  • Päivälepo ja tarvikehankintoja, erityisesti aamiaisia varten. 
  • Iltapala jossakin kylän tavernassa.

Maanantai 11.4.

  • Aamiaisen jälkeen ajamme tunnin matkan Kalivianin kylään Gramvousan niemimaan kainaloon, josta ajamme tai kävelemme  kohti Balos Beachia. Niemi on vilkas pesimäalue, erityisesti välimeren haukalle.
  • Lounaan jälkeen palaamme Plataniakseen pitkin pohjoisrantaa pysähdellen tarpeen mukaan jokisuistoissa. 
  • Iltahuudon jälkeen tietysti ruokailemme ja vietämme iltaa yhdessä.

Tiistai 12.4.

  • Aamusta siirrymme Omaloksen ylängölle (ajoaika n. 1,5 tuntia), jossa samoilemme talven lumien synnyttämällä vesialtaalla ja Samarian rotkon suulla. Alue on tunnettu hanhi- ja partakorppikotkistaan. Paikka on myös muuttolintujen levähdysalue.
  • Lounas ylängön Tavernassa jonka jälkeen ajamme kohti Plataniasta pysähtyen Agia-järvellä, joka on ehkä Kreetan kuuluisin lintujen pesimäalue; sekä pesiviä että muuttolintuja on runsaasti.
  • Illalla taas syödään yhdessä ja pohditaan päivän kokemuksia.

Keskiviikko 13.4.

  • Lähdemme taas melko aikaisin etelärannikolle, Hora Sfakionin kautta Aradenan rotkolle. Kiertelemme rotkon ympäristössä, jossa puoliltapäivin näkyy runsaasti hanhikorppikotkia ja myös muita vuoristoalueiden lintuja. Lounastamme Anopolin kylässä jonka jälkeen siirrymme Agios Ioanniksen ikiaikaiseen kylään, jossa majoitumme viehättäviin majataloihin, agroturismia parhaimmillaan.
  • Teemme iltapäiväkävelyn jyrkänteelle, josta aukeavat huikaisevat näkymät Libyan merelle.
  • Illalla Maria-rouva valmistaa meille aidon sfakialaisen illallisen.

Torstai 14.4.

  • Aamiaisen jälkeen siirrymme etelärannikolle Frangokastellon linnan rantamaisemiin, jonka kosteikko on etelärannikon kuuluisin muuttolintualue. Sitten matkaamme saaren poikki Georgiopolin jokideltalle ja läheiselle Kournaksen luonnonjärvelle.
  • Lounastauko jonka jälkeen kohti kotia Moroniksen luonnonsuojelualueen kautta Soudanlahdella.
  • Illanvietto taas kotimaisemissa Plataniaksessa.

Perjantai 15.4.

  • Ajelemme Rethimnonin kautta Prevelin luostarin maisemiin ja Prevelin rantaan. Lounastauon jälkeen pysähdymme Plakiaksen rannalla ja lähdemme kohti pohjoista Kotsifoun rotkon kautta, jossa joskus voi nähdä jopa partakorppikotkan. 
  • Paluumatkalla illansuussa ruokailemme Rethimnonin liepeillä kuuluisassa Arkudena Garden tavernassa, jonka jälkeen iltapala ei liene enää tarpeellinen.

Lauantai 16.4.

  • Vapaapäivä ilman opasta. Voimme vielä jatkaa lintujen parissa tai tehdä jotain muuta mielenkiintoista ryhmän tahtotilan mukaan, esim tutustuen Hanian kaupunkiin tai alueen sotahistoriaan.
  • Yhteinen lähtöillallinen.

Sunnuntai 17.4.

  • Kotiin. Lähtö House Kastrista lentokentälle noin 08.00

Matkan  kokonaishinta

  • 910€/hlö jos valitset 2hh, saman huoneiston toiseen huoneeseen voi tulla 1-2 muuta henkilöä
  • 1050€/hlö jos valitset 1hh, saman huoneiston toiseen huoneeseen voi tulla 1-2 muuta henkilöä
  • 1110€/hlö oma pieni huoneisto läheisessä pikkuhotellissa
  • 910€/hlö, esim. pariskunta omassa pienessä huoneisto läh. hotelli
  • Varausmaksu 200€ ilmoittautumisen yhteydessä (7pv maksuaika)
  • Loppumaksun eräpäivä on 17.3.2022

Hinta sisältää

  • lentokenttäkuljetukset ja kaikki muut yhteiskuljetukset
  • majoitukset House Kastrissa tai läheisessä pikkuhotellissa valintasi mukaisesti
  • ohjelman mukaiset lounaat, kahvit ja illalliset normaaleilla ruokajuomilla, vesi tai talon viini
  • suomalaisen oppaan palvelukset
  • lintuoppaan opastukset
  • House Kastrin kokoustilan vapaan käytön

Hinta ei sisällä

  • lentoja, jotka jokainen varaa itse (mitä aiemmin, sitä edullisempi hinta), yhteiskuljetus järjestetään sunnuntain aamulennoilta
  • matkavakuutuksia, suosittelemme matkavakuutuksen hankkimista.
  • ruokailuja vapaapäivänä lauantaina eikä aamiaisia
  • Agios Ioanniksen majatalossa 1hh huoneen lisämaksu 20€
  • Hinta ei myöskään sisällä oluita, drinkkejä tai erikoisviinejä, jotka maksetaan paikanpäällä erikseen.

Tervetuloa huhtikuussa kokemaan Kreetan kevät ja sen linnut!

Kim Andersson

puh +358 40 0407572

  kim@kreetanmaku.fi

Naimisiin Kreetalla

Naimisiin Kreetalla  –  saimmepa kuitenkin Saijan ja Tuomaksen naimisiin 

Muutama vuosi sitten meille tuli hauska kysely jo tutuilta asiakkailtamme. ”Olemme tulossa kahdeksi viikoksi Kreetalle, tuli juuri mieleen että me voisimme mennä naimisiin Kreetalla. Miten onnistuisi? Siis vain pieni vihkiminen, pari todistajaa. Ihan salaa, suvulle järjestetään kirkolliset juhlat kotisuomessa myöhemmin.” Selvitetäänpä! Saija ja Tuomas eivät ole ortodokseja, eikä luterilaista pappia saarella ollut, vaihtoehdoksi jäi siviilivihkiminen. Ihana ajatus oli pälkähtänyt morsiusparin päähän vasta sen jälkeen kun matka oli jo tilattu. Koska avioliitto oli jo muutenkin suunnitteilla, niin mikseipä sitten Kreetalla, missä morsian oli ensi kerran tulevasta sulhosta kuullutkin, yhteiseltä ystävältä. Kreetalaisen byrokratian tuntien aikataulu oli todella, todella tiukka. Päätimme yrittää kuitenkin. 

Laitettiin sitten töpinäksi Rovaniemellä …

Kiireeksi se pistikin niin meillä kuin morsiusparillakin. Ensin piti pikapikaa hakea kuulutukset Suomessa. Kun kuulutukset olivat viralliset, piti esteettömyystodistukset käännättää Kreikan Suurlähetystön (Helsingissä) auktorisoimalla virallisella kielenkääntäjällä. Ne piti toimittaa Kreetalla vihkimisestä vastaaville viranomaisille vähintään kaksi viikkoa ennen vihkimistä. Ja Saija ja Tuomas asuivat Rovaniemellä. Siitä alkoi kiire! Loma ja matkan ajankohta kun oli päätetty eikä sitä voinut enää siirtää. Aikaa saada paperit Kreetan viskaaleille ajoissa oli noin … viikko.

… ja Helsingissä …

Todistukset toimitettiin suurlähetystöön, pikaiseen kääntämiseen suostui Evangelos Patouhas, jolla silloin onneksemme oli ravintola Helsingissä Ludviginkadulla. Varsin mainio ravintola Patouhasin El Greco olikin. Muuten käännöksen tekeminen ja toimittaminen Kreetalle viikossa olisi ollut mission imposible. Kun pariskunta ei siis asunut Helsingissä. Eikä sitä lomaakaan ollut rajattomasti, jotta olisi voinut odotella postinkulkua Kreetalle. Mobilisoitiin siis henkilökohtainen kuriiri. Kun käännös oli leimoineen valmiina suurlähetystössä, Patouhas otti sen mukaansa ravintolaansa. Se kun oli avoinna huomattavasti väljemmin kuin suurlähetystö.

Me olimme Merjan kanssa tuolloin Kreetalla, mutta onneksi poikani Matias oli tulossa sopivasti Kreetalla käymään ja onneksi kilttinä kaverina lupasi ja ehti hakea kirjekuoren ravintolasta ja toi sen mukanaan, nippanappa ajoissa. Lienee tuo ravintola ollut suurlähetystön ”noutopiste” muillekin, koska kirjekuoria oli siellä useampi ja niistä sitten piti arpoa mikä olikaan tulossa Kreetan suuntaan. Pakko oli avauttaa kuoret ja kilauttaa kaverille (ts. äidille) ja kysellä kenen nimellä nämä todistukset olikaan. Oikea onneksi löytyi. 

… ja Kreetalla

Merja nouti kirjeen suoraan lentokentältä ja toimitti samalla reissulla Vrissesin kunnantalon Rouva Viskaalille, juuri viimeisenä mahdollisena päivänä. Vihkimisen protokollasta kaikki käytiin taas kertaalleen läpi; mitä, missä ja milloin. Tähän mennessä olimme jo löytäneet vihkimisen suorittajan. Tottahan yhteistyökumppanimme Nikos Fabrika Farmilta tunsi Leonidas Limatzakiksen,  jolla apulaiskunnanjohtajana on vihkioikeus. Häntä avusti kirjuri, joka toimi myös kreikankielisen seremonian kääntäjänä, sekä kaksi todistajaa. Selvitimme myös alueen, jolla hänen vihkivaltuutensa riittivät. Valitettavasti alue ei ylettynyt ihan sinne missä vihkipari olisi toivonut vihkimisen toimitettavaksi. Löysimme heille kuitenkin mielestämme mukavan rauhallisen nimenkärjen Almiridasta. 

Yhdessä mietittiin kuka hoitaa kukat, kuka kuvaa, kuka on kuski, saako vaatteet silitettyä, hiukset föönattua, miten tavarat siirtyvät hääsuiteen, onko ohjelmaa vihkimisen jälkeen jne. Vihkiparin tehtäväksi jäi myös käydä Vrissesin kunnantalolla viemässä passinsa tarkistettavaksi sekä maksamassa toimitusmaksu, 200€, koska toimitus oli kunnantalon ulkopuolella. Kuten hyvin tavallista viskaalien englanninkielen taito oli olematon ja se aiheuttaa hieman enemmän kertoimia asioiden hoitoon. Kaiken piti kuitenkin olla esivalmisteltuna, Merjakin oli lähtenyt Suomeen piipahtamaan. 

kun kaikki keinot otetaan käyttöön

Saija ja Tuomas kävivät kunnantalolla vihkimistä edeltävä päivänä ja kaiken piti olla ok. Siis piti olla! Menin vihkipäivän aamuna noutamaan passeja ja toimittamaan vielä jotain pikkuasiaa ja tarkistin vielä kerran että kaikki on ok. Paitsi paikka. Ei ei, toimitus on täällä kunnantalolla, ei ole ollut MITÄÄN puhetta että se olisi jossain muualla. Vihkimiseen oli aikaa vajaa kaksi tuntia. Käytin kaikkia osaamiani kreikansanoja ja kerroin että hintakin oli maksettu sen ulkopuolisen toimituksen mukaan. Paitsi ettei ollut. Hän oli veloittanut vain 50€, näytti kuitin ja (käsinkirjoitetun) kalenterinsa, ei täällä ole mitään tälle päivälle muualla kuin täällä talolla.

Yritin selittää että voin maksaa sen puuttuvan maksun tässä ja nyt, mutta eihän se Rouva Viskaalille käynyt. Soitin Merjalle joka puhui Rouvan kanssa, ei auttanut. Merja soitti Nikokselle, joka puhui Rouvan kanssa, ei auttanut. Pyysin Rouvaa soittamaan vihkijälle, ei käynyt. Viereiset viskaalitkin puuttuivat peliin; ”eikö se nyt ole ihan yksinkertaista maksaa se loppumaksu kun vihkijäkin on jo matkalla vihkipaikalle”. Ihan niin kuin oli sovittu. Ei auttanut. Rouvan hennoille varpaille oli tallottu, tai hän oli päättänyt kyykyttää ulkomaalaisia. Tokkopa hän lahjuksia odotti, ympärillä kun istui kuuntelemassa puolenkymmentä muutakin viskaalia. 

Minä istuin tyrmistyneenä  paikallani, vuodatin kyyneleitä ja toistin että me emme vaan VOI pilata tämän nuorenparin vihkimistä nyt. Enkä hievahtanutkaan paikaltani. Nikos soitti vihkijälle joka soitti Rouva Viskaalille, alaiselleen siis. Puhelu oli kovin pitkä ja kovin kovaääninen, äänirekisteriä riitti falsettiin saakka. Toivoni heräsi. Lopuksi rouva paiskasi puhelimen kiinni ja komensi minut kassalle maksamaan puuttuvan summan. Laahustipa vielä itse selittämään kasöörskalle kuinka nämä turistit … ja hymyili minulle sitten valloittavasti ja taputti olkapäälle; eikö ole hienoa miten tämä asia saatiinkin niin hienosti hoidettua lopulta?” Olin ehdottomasti samaa mieltä ja kiittelin kovin, tyrmistykseltäni kun en ehtinyt tintata rouvaa. Oikeasti mieli kyllä teki !

Kohta mennään naimisiin Kreetalla, kun ensin selätettiin yks kerberos !

Menin autoon, pyyhin viimeisimmät kyyneleet, kiukusta, ilosta vai hysteriasta, en tiedä. Kokosin arvokkuuteni (if any), soitin Merjalle, soitin Nikokselle joka odotteli jo Almiridassa. Ajoin farmille jossa vihkipari asusteli, juuri ajallaan. Noukin vihkiparin kyytiin, juu kaikki hallussa, ei ongelmia. Kuulevat näistä nyt ensimmäisen kerran. Ajelimme Almiridaan ja saattelin parin niemelle odottelemaan. Vilkaisimme Nikoksen kanssa toisiamme, huokaisimme helpotuksesta, pyyhkäisimme hien otsalla ja nousimme niemelle mekin, vihkijä ja kirjuri seuranamme. Häämekossaan rannan läpi kulkeva morsian herätti ansaittua huomiota, mutta onneksi saimme pitää niemennokan itsellämme seremonian ajan.

Ihan kohta me mennään naimisiin Kreetalla

Vihkikaava oli lyhyt. Kun suomalaisessa vihkikaavassa pappi jaarittelee niitä näitä ennen tärkeää kysymysta, Kreikassa kysymys tehdään heti. Olin aistivinani sulhasesta pienoisen hämmennyksen ”siis nyt jo”?  Toki sen jälkeen luettiin pitkät ritirampsut, jossa käytiin läpi mitä tulikaan luvattua. Olin saanut kunniatehtävän toimia toisena todistajana Nikoksen ohella. Näin meistä oli, kuulemma, tullut myös vihkiparin ja toistemme  ”sukulaisia”. Tilaisuuden päätteeksi istuimme lähimmässä tavernassa hyvän tovin ja Nikos tarjosi erinomaisen meze-lounaan. Aloin jo uskoa, että taisin tästä pestistä selvitä ehjin nahoin. Ja taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Pienenä vaan ei muuten vähäisenä yksityiskohtana  kerrottakoon että vihkimisen toimittanut Leonidas omistaa Vamosissa hotellin nimeltä Vamos Palace, jossa Saija ja Tuomas olivat vuotta aiemmin asuneet ollessaan biisintekoleirillä. Yllättävä, iloinen jälleennäkeminen !

Tää onnea on 

Byrokratia jatkui, tottakai

Eikä se byrokratia tähän loppunut, suomalaisia viranomaisia varten piti tietenkin olla todistus vihkimisestä Kreetalla. Sen piti olla lähes läpihuutojuttu, tiedättehän? Ensimmäisenä arkipäivänä pääsi noutamaan todistuksen vihkimisestä Vrissesin kunnantalolta ja toimittaa se vielä leimattavaksi Haniaan. No, sekin konttori oli sittemmin muualle muuttanut, muttei sitä vielä Vrissessissä tiedetty. Häämatkaa voi tietenkin viettää myös etsiskelemällä kyseistä toimistoa Hanian helteisillä kujilla. Niin kuin tuoreet herra ja rouva Aarnio yhdessä tekivätkin ja ilmeisen onnekkaasti. Ja kiire taisi jatkua vielä Suomessakin; kreikankielinen vihkitodistus kun piti saada suomennettua virallisesti taas ennen Suomessa tapahtunutta avioliittoon siunaamista. Viikossa !

Btw. jos saitte tästä kimmokkeen niin ihan vinkkinä; koittakaa saada näin hieno idea edes kuukautta ennen h-hetkeä, jooko. Eikä sitten ainakaan Vrissesin alueella. Vieläkin puistattaa kun ajelen Vrissesin kunnantalon ohi.

Kiitos Saija ja Tuomas että sain käyttää tarinaanne tähän blogiin, olkoon onni myötä edelleen !

toivoo kumbara Raila

Merirosvo nimeltä Barbarossa

Barbarossa, totta vai tarua?

Nimi Barbarossa on vilahtelee dokumenteissä silloin tällöin Kreetan menneisyyttä kaivellessani. Merirosvoksi häntä useimmiten kutsutaan. Ihanko tosi henkilö vai pelkkää tarua?

Barbarossan nimi oli kaiverrettuna Alikianoksen Pyhän Jorgon kirkon ovipieleen, mutta se katosi kun kirkkoa pommitettiin, Barbarossa poltti Retimnon ja Hanian heinäkuussa 1538 ja Paleóhoran 1539. Barbarossa on hakusanana opaskirjassani, mutta kuka tämä rosvo oli? Kerran löysin Barbarossan ´etunimen´, Hajreddin. Ei se etunimi ole, arvonimi, mutta sitä en silloin tiennyt.

Myöhemmin tajusin, että tämä Hajreddin oli sama kaveri, joka olikin Turkin laivaston amiraali. No, jopas nyt! Ahaa, kreikkalainen propaganda nimittää häntä rosvoksi ja turkkilaisille hän oli osmanilaivaston suuramiraali?

Barbarossa olikin kreikkalainen

Vielä myöhemmin opin, että Barbarossa olikin kreikkalainen! Syntynyt Lesvoksen saarella, äiti kreikkalainen, isä janitsaari. Syntymävuodesta ei ole ihan tarkkaa selvyyttä, se oli joko 1466 tai 1478. Kuolinvuosi ja päivä sen sijaan tiedetään tarkalleen, Konstantinopoli 5. heinäkuuta 1546. Arvonimen Khair-al-Din, josta Hajreddin on väännös, hän sai sulttaani Suleiman Suurelta. Nimi Barbarossa taas oli kristittyjen antama lisänimi, punapartainen rosvo.

Wikipedian mukaan Barbarossan isä Yakup oli joko albanialainen tai kreikkalainen janitsaari tai turkkilaisritari, joka oli osallistunut ansiokkaasti Lesvoksen valtaamiseen Genovalta muutamaa vuotta ennen pojan syntymää. Yakup sai arvonimen aga ja se oikeutti Bonovon kylän hallintaan.

Hän nai kreikkalaisen Katerinan, joka oli ortodoksipapin leski. Parille syntyi neljä poikaa, joista yksi kantoi nimeä Hizar, ja kaksi tytärtä. Yakup perusti saarelle kermaiikkaverstaan ja osti laivan, jolla kaupata tuotteita. Pojat olivat jo varhain isänsä opissa ja heistä tuli paitsi taitavia kauppiaita, myös sitkeitä merenkulkijoita, jotka osasivat useita kieliä.

Kauppias vai kaappari

Pojat olivat aluksi rauhanomaisia kauppiaita, mutta heistä tuli kaappareita ryhdyttyään vastustamaan Rodokselta käsin toimivien johanniittaritarien vainoa, jonka kohteena olivat islaminuskoiset kauppiaat ja merenkulkijat.

Vuonna 1492 kaksi veljestä oli palaamassa kauppamatkaltaan, kun johanniittaritarien laiva yhytti heidät. Syntyneessä taistelussa toinen veli sai surmansa ja toisesta tehtiin kaleeriorja. Isä maksoi lunnaat johanniitoille ja veli vapautettiin.

Hajreddin Barbarossa
Hayreddin Barbarossa, kreikkalais-turkkilainen merenkulkija

Barbaarirannikon synty

Kymmenkunta vuotta myöhemmin tämä vapautettu veli Aruj, ja Hizir, joka on tarinamme päähenkilö, saapuivat Tunisiaan parin laivansa kera. He harjoittivat merirosvousta, mutta maksoivat kiltisti provikat paikalliselle hallitsijalle. Pojat menestyivät toimissaan ja saivat hallitsijalta luvan perustaa uuden tukikohdan Djerban saarelle. Kolmas veli liittyi porukkaan. Yhteenottoja syntyi kun espanjalaiset uhkasivat rajoittaa heidän elinkeinoaan. Rosvojen maine kasvoi samaa tahtia kuin Välimeren rannikolla asuvien keskuudessa levisi pelko.

He olivat liittoutuivat Välimeren valtiaaksi pyrkivän Turkin kanssa ja saivat avukseen tuhat sotilasta. Tällä armeijalla he valtasivat takaisin espanjalaisten viemät satamat Pohjois-Afrikan rannikolta ja saman tien Algerian pääkaupungin Algerin ja lopulta lähes koko maan. Veljekset jakoivat maan hallitsemisen keskenään, Aruj sai itäosan ja Hizir läntisen.

Aruj tarjosi omaa osuuttaan osmaneille, jotka hyväksyivätkin tarjouksen. Espanjan kuningas Kaarle V kuitenkin hyökkäsi itäiseen Algeriaan, Aruj tapettiin ja Hizirille jäi hallittavakseen vain Algerin kaupunki. Sen kimppuun hyökkäsi Sisilia, mutta Hizir joukkoineen voitti, ja valtasi takaisin veljensä hallitsemat alueet. Näissä taisteluissa hän sai lisänimen Barbarossa.

Omille hyvä, vieraille armoton

Näiden taistelujen jälkeen Hajreddinin laivat partioivat joka kesä Välimeren rannikoita häiriten kaupankäyntiä ja tehden kiusaa erityisesti Venetsialle. Kreetan rannikoilla ei ollut turvallista asua, kylät siirrettiin ylemmäs piiloon niin, ettei niitä mereltä nähty. Venetsialaiset organisoivat rannikkovartioinnin. Lähellä rantaa asuvien kylien miehet velvoitettiin kesien ajaksi vartiopaikoille. Vihollisen lähestymisestä annettiin savumerkit. Monet Vigla-nimiset paikat muistuttavat tästä edelleen.

Barbarossalla riitti mahtia. Hän liehitteli Turkin sulttaania saaden tältä lisää sotilaita ja laivoja. Wikipedia sanookin, että suuramiraalina Hayreddin piti Välimerta täysin osmanien hallussa 30 vuoden ajan, mutta hän myös jätti osmanien valtakunnalle huolellisesti organisoidun pohjoisafrikkalaisen provinssin. Barbarossa on säilynyt turkkilaisten muistissa kansallissankarina, ja hänelle, aikansa mahtimiehelle pystytettiin Istanbuliin mausoleumi, jonka rakentamisesta vastasi itse Sinan.

Pikkupossuja raitavuorilla

Kreetalla odotan lokakuuta ja sen tyyniä, rauhallisia päiviä, jolloin kuumuus on taittunut lempeäksi lämmöksi. Viime vuonna sellaisena päivänä lähdin syysretkelle Rethimnon toiselle puolen. Kaupunkia ohittava tie kulkee korkealla. Meren pinta oli vaaleansininen ja liikkumaton aina horisonttiin saakka. Se houkutteli kellumaan. Rannalla oli muutama muu syysuimari. Tyyntä vedenpintaa ei voi rikkoa hätäilemällä ja äänekkäästi, sellaiseen mereen on mentävä rauhallisesti, sitä häiritsemättä. Meditoiden Mediterrassa.

Päiväretkeni jatkui itään. Pyrin Balissa olevaan luostariin, mutta se oli jo sulkenut ovensa. Jatkoin matkaa Iraklioon päin. Hieman ennen Sissesin kylää tie kulkee syvällä laaksossa ja nousee vastapäisillä rinteillä korkealle ylös Talosvuorille. Vatsanpohjasta kouraisi kun päätin ryhtyä tutkimusmatkailijaksi ja ottaa haltuuni kyseisen tien mutkat. Säikähdys oli ihan turha, tie oli hyvässä kunnossa, leveää asfalttia koko matkan.

Vosáakuun vievää tietä reunustavat raidalliset vuoret

Taloksen raitavuoret

Tálosvuorilla muinoin asuneesta Talos-nimisestä titaanista kerrotaan, että hän vartioi saarta ja juoksi kaksi kertaa päivässä sen ympäri. Hän oli myös mytologian ajan teknologinen ihme, robotti, joka oli rakennettu kiiltävästä metallista, ja joka siis juoksi ja käveli ja puhui. Robotit eivät kuole, saattavat vain muuttua käyttökelvottomiksi. Niin varmaan kävi Táloksellekin, hänestä kun ei ole mitään viime aikoina kuulunut.

Mutta jotain erityistä näissä vuorissa on. Aiemmin väitettiin, että vuorissa on niin paljon rautaa, että se sotkee magneetit. Jospa Tálos itse on unohtunut vuorten sisään? Sissesin nurkilta geologit ovat hämmentyneinä löytäneet kiviä, joissa on 300 miljoonaa vuotta sitten eläneitä fossiileja. Niiden päällä on paksu kerros vaaleaa Sissesin marmoria.

Noustessani rantavuoria ylös runsaaseen 500 metriin seurasin toisella silmällä kallionkylkeä, johon tie oli viilletty. Kyläläiset kertoivat, että tietä kallioon louhittaessa satuttiin katkomaan vesisuoni. Ei siis vesijohtoa vaan suoni. Ei sen olemassaolosta kukaan tiennyt. Niinpä runsaiden sateiden jälkeen tien varren kallioseinämästä pursuaa vettä pieninä putouksina.

Sissesin valkoista marmoria

Ylempänä leikkauspinnoissa näkyi selviä valkoisia poikkiraitoja, marmoria sekin. Tie nousi solaan, joka lienee noin 600 metrin korkeudessa. Raitoja, nyt pystysuoria, näyti myös olevan Aloídesin kylän takaisella vuorella. Itse kylä sijaitsi pienessä vuorten väliin jäävässä taskussa. Tai ensin se näytti taskulta, kun sinne laskeutui, mutta kun ajoi kylän ohi, huomasikin olevansa ylängöllä, joka oli kuin kämmen. Siitä sojotti monta sormea eri suuntiin ja Aloídes oli yksi sormenpäistä.

Kohden Drosían kylää

Seutu oli hedelmällistä, viini- ja oliivitarhoja, syvän oranssinpunaista rautapitoista maata, reikäisiä oliivipuita. Joku on joskus laskenut, että vuosisadassa oliivipuuhun syntyy neljä reikää. Silloin näillä on paljon ikää.

Tie laskeutui puronvartta loivaa alamäkeä ja johti Drosián kylään. Ennen sen nimi oli Jeni Kavé, vanha kahvila turkin kielellä. Nyt kylän raitilla leikitään sanoilla, Uusi kahvilakin on avattu. Drosiá tarkoittaa viileätä, varjoisaa, vilpoisaa, virkistävää. Sanassa on jotain herkkää, se tarkoittaa myös kasteista luontoa enkä löydä sille täsmällistä käännöstä.

Vilpoisuudesta huolehtii puro, joka saa alkunsa ilmeisesti jo jostain Aloídesin pelloilta. Kylän raitti on pitkä ja siinä on vieri vieressä tavernoita. Yksi toisensa perään. Osa on suljettu jo, sesonki on lopuillaan, jotkut ovat olleet suljettuina jo monta vuotta. Mutta moni on auki. Valitsin yhden. Kun astuin sisään, kuuluu jostain nurkasta miehen kaikuva huuto: Vageljó! Huomio! Ja niin Vageljó (lempinimi sanasta Evangelía) kävelee minua kohti.

Pikkupossua

-Yksinkö olet? Istu tuohon, ja hän ohjaa minut kaiteen viereen katettuun pieneen pöytään.
– Näin paljon tavernoita? Mitä te oikein tarjoatte?
Gurunópula! pikkupossua, vain sitä! Sitä tänne tullaan syömään. Me kasvatetaan niitä täällä kylässä. Tuonko annoksen, tuolla suvlassa sitä pyörii?
– No, mikä ettei. Mitä sen kanssa, kun perunoita en halua? Salaattia?
– Tuon sinulle horta-salaattia, siinä on tuoreita villivihanneksien lehtiä, siinä on paljon kaikkea muutakin, granaattiomenan siemeniä, porkkanaa, balsamicoa…

Drosián kylän pikkupossua…

Kun sain juoman pöytään, kysyin lisää:

-Miksi näin paljon katettuja pöytiä? Nyt on sesongin loppu, keskiviikko ja iltapäivä…? Mistä tänne näin paljon väkeä tulee, ryhmääkö odotatte?
Vageljó lupaa, että kohta saan ihmetellä. Ja samassa kuulin ääniä. Kalkattava korkeaääninen lauma iäkkäitä kreetalaisia eläkeläisiä pelmahti tavernaan, ainakin 50. Suljin korvani. En halunnut kuulua joukkoon. Eläkeläiset olivat päiväretkellä hekin. Vosákun luostarista (Βωσακου) tulivat. Iraklioniin palaisivat.

-Tänään on vaan yksi bussillinen, lohdutti Vageljó.

Keskityin pikkupossuun. Siinä oli rapea paperinohut kuori. Se oli sopivasti revennyt ja paljasti alta parin sentin ihrakerroksen. Kuten ennen possuissa oli. Sen alla oli lihaa, mureaa kuin mikä. Aiai. Tämä on niitä kerran vuodessa-herkkuja.

Laskostetut vuoret

Lähdin toista tietä paluumatkalle, nyt kohden Retimnoa. Alempana näin viitan Vosákun luostariin, jonka olemassaolosta olin ollut tietoinen vasta lyhyen aikaa. Olin halunnut käydä siellä ja muistan, että sielläkin piiloteltiin liittoutuneita toisen maailmansodan aikana. Rantahan ei siitä ole kovin kaukana, ainakaan linnuntietä.

Löysin helposti Vosákuun johtavan risteyksen ja päättelin, että jos siellä bussit käyvät, täytyy tien olla hyvä. Se oli päällystetty, nousi loivin kaartein ylös. Bongasin kallioleikkauksessa komeita vekattuja kiviä, siksak-kuvioista pintaa, ruskeaa ja valkoista. Marmoria sekin, ja siinä pieniä kristalleja, totesin, kun jalkauduin. Hetkeä myöhemmin näkyi pieni marmorilouhos. Kaunista kiveä.

Vosákun laskotetut kivet

Luostarin rauhaa

Tie nousi taas solaan, josta se laskeutui alas pienelle punaiselle tasangolle. Vuohia ja lampaita oli kaikkialla. Itse luostari oli vuoren kyljessä pienen laakson perällä. Rytmikkäästi sommiteltu. Kävelin portilta ylös ja ihailin paikan harmoniaa. Vanhoja kivipintoja. Komea portti. Suurissa ruukuissa hyvin hoidettuja kukkia.

Aikakirjojen mukaan ensimmäinen kirkko olisi rakennettu jo 1198. Se olisi ollut alempana merelle kallistuvalla, turvattomalla rinteellä sijainneen isomman luostarin suojaisempi kirkko, Pyhälle Ristille pyhitetty. Kirkon ympärille rakentui 1600-luvulla pääluostari ja vanha raunioitui.

Tuohon aikaan näille Psiloritisin reunavuorille pystytettiin monta muutakin luostaria noin samalle korkeudelle, mm. Krusónas, Savathianós, Jerusalem, Eleúsa, Gorgoleimonas, Ajíos Antónios, Vrontísi, Varsamónero, Asómaton jne.

Laakson vastapäisellä reunalla sijaitseva Dioskuridesin luostari ja tämä Vosáku hallitsivat melkoisia maa-alueita aina Psiloritisin huipusta Zóminthosin ja ylisen vuoriston laidunalueiden kautta rannikolla sijaitsevaan Sissesiin saakka. Vosáku vartioi Taloksen myytin ympärille kiertyviä pyhiä paikkoja. Kaikki kolme paikkaa on pyhitetty Tímios Stavrosille, Pyhälle Ristille. Ja Zeulle, Dian kreetalaiselle hahmolle.

Turkkilaisaikaan Vosákun munkit osallistuivat vallankumousyrityksiin 1821 ja 1866, jonka jälkeen luostari hävitettiin, mutta rakennettiin uudelleen. En tavannut yhtään munkkia tai nunnaa, mutta joku sisätiloissa hääri, radio oli auki ja vaimea puheääni kuului avoimesta ikkunasta.

Kaikesta näkemästäni henki vastuullisuus, hyvä hoito ja henkiset arvot. Kissojakin kohdeltiin hyvin. Istahdin kivipenkille kirkon eteen ja hengitin syvään. Rauha. Tällaisessa paikassa tulee yhtä hyvä olo kuin kellumisesta tyynessä meressä. Laskeva aurinko heijastui luostarin ikkunoista. Oli aika sulkea ovet. Vieraat poistukoot.

Kun haluat lukea lisää Kreetasta, käy kirjapuodissani ja ryhdy uutiskirjeemme tilaajaksi.