Huippujuttu

Huippujuttu

Koska Kreetalla on kaikki mantereen tunnusmerkit, kuten jokia, järviä, merta,rantoja ja vuoria on se siis manner eikä mikään saari (ainakin paikallisten mielestä). Kaikki muut tunnusmerkit ovat jo tulleet tutuiksi vuosien saatossa mutta yhtäkään oikeata vuorta emme ole vielä valloittaneet. Joten Pachnekselle vaikka se ei olekaan saaren korkein vaan peräti 3 metriä matalampi kuin Psiloritis.
Suunnitelma tuntui toteuttamiskelpoiselta meidän ikäisille ja kuntoisille: Ensin ajoimme Anopoliin josta maasturin lavalla runsaan tunnin röykytys Roussies-solaan, jossa jalkauduimme ja jatkoimme neljän porukalla kohti huippua hyvin merkittyä polkua pitkin. Onneksi huippua ei vielä näkynyt, olis saattanut iskeä uskon puute vailla tiedossa oli että kävely kestää noin 1,5 tuntia suuntaansa ja nousua tulee noin 500 metriä (1950-2453m).
Polku oli heti alusta pitäen kivikkoinen ja vaihtelevasti nouseva joten vauhti ei päätä huimannut. Puolen tunnin kohdalla näimme mitatan (paimenien kivistä kyhätty suojatila) missä tankkasimme sekä nestettä että välipalaa ja sitten innolla taas ylämäkeen kunnes kohta näimme huipun jossa oli jokin rakennelma. Niin kuin yleensä, matka jotenkin tyssää kun kohde onnäkyvissä mutta ei lähesty. Luntakin ilmestyi polulle noin 2100 metrissä ja ilma oheni sen verran että intorykäisyt jäivät vähemmälle.
Noin puolentoista tunnin jälkeen olimme huipulla, jossa näkymät ovat melko lähellä kuumaisemaa. Kasvillisuutta ei juuri näy lukuunottamatta aivan pieniä kirkkaansinisiä kukkia joiden merkistä emme päässeet selville.
Etelässä näkyy Libyan meri ja pohjoisessa erotimme jopa Aiga Theodorin saaren ja sen edessä ehkä Plataniaksen yläkylän. Viileää tuulta oli sen verran että välipalan jälkeen lähdimme alamäkeen kun loppuporukkakin odotteli Roussieksessa.
Alamäki meni jo rutiinilla vartin nopeammin kuin ylöspäin, vaikka kuulalaakerin lailla toimivat pikkukivet hillitsivätkin vauhtia.
Reittiä ei voi suositella liikuntarajoitteisille tai huonokuntoisille mutta aktiivisen liikujan se kyllä palkitsee, on taas niin täysin erilaista Kreetaa.

Suuri vai surii?

 

Kreikan kielessä painot ovat tärkeitä. Ne saattavat muuttaa sanan koko merkityksen. Paino myös pidentää vokaalia, ei ihan kahdenna, mutta pidentää noin puolitoistakertaiseksi. Niissä on ollut oppimista. Ja niissä on edelleen oppimista. Eivät nämä kreetalaiset tahdo ymmärtää, kun puhun niin itsestään selvästä asiasta kuin Hania. Jos sanon sen Hania, he hymyilevät, mutta jos laitan painon sanan loppuun ja sanon Haniá, he jo nyökkäävät ymmärtämisen merkiksi. Mutta eivät hekään aina noita painoja osaa oikein laittaa. Eilen soitin yhdelle isännälle, jonka tiesin asuvan kylässä, jonka englantilainen kirjoitusasu oli Souri. Olin katsonut jo aiemmin muista lähteistä, että sille sanalla tulee paino viimeiselle iille, eli Surii. Ei ihan noin pitkänä mutta melkein. Puhelimessa hän sitten käyttikin muotoa Súri, eli Suuri. Ja minä mietin kumpaanko nyt oikein olen menossa, Suurin kylään vai Suriin??

Kylän alussa on kyltti, jossa on kylän nimi. Siitä päätin sen tarkistaa. Oikealla puolella oleva kylän alkamisen merkiksi pystytetty kyltti kertoi: Surii. Tien toisella puolen oleva, kylän päättymisestä kertova kyltti ehdotti mutoa Suuri.  Isäntämme vakuutti, että kyllä se on Suuri. Jaahan. Ja niin pieni kylä!

 

Kuvassa isäntämme. Kerron pian lisää miksi hänet tapasimme.

Notkeat varpaat ja hellitty mieli, asiakkaan kertomaa !

Notkeat varpaat ja hellitty mieli

Levitän maton kattoterassille ja käyn selinmakuulle. Vasen jalka kurkottaa kohti Plataniaksen kylän kattoja, oikea käsi nousee kohti taivasta ja keskivartalo on kummissaan, se on löytänyt uuden olomuodon, se on vahva ja taipuisa. Annan auringonsäteiden leikkiä suljetuilla silmäluomilla ja päätän aloittaa loppuelämäni jokaisen aamun pilatekesella.

Kun lähdin pilateslomalle Kreetalle, odotukset olivat ristiriitaiset. Tiesin, että aktiiviloma tekee hyvää keholle ja mielelle, mutta viikon seurustelu vain itsensä kanssa voisi olla pitkästyttävää. Yksin lomailussa on paljon hyviä puolia, mutta yksinäisyys lomalla ei ole mukava tunne.

Kuvittelin, että kun saavun House Kastriin aamun piltaestunnille, vaihdan muutaman sanan ohjaajan, talon isäntäpariskunnan ja muiden tunnille osallistuvien kanssa. Suoritan tunnin, sanon hei ja lähden omalle hotellille miettimään mitä tekisin loppupäivän. Toki pilatesviikon ohjelmassa kerrotaan, etta viikon aikana tutustuu aitoon Kreetaan ja kreetalaisuuteen, mutta luulin, etta jokainen hoitaa tutustumisen omin päin, niin kuin parhaaksi näkee. Miten onnellinen ihminen voikaan olla, kun odotukset osottautuvat aivan vääriksi.

Niin hyvä olo, että itkettää

Olen joogannut jonkin verran, mutta pilates on lajina vieras. Osaanko, opinko, pidänkö, jaksanko, riittääkö kunto ja kaikki muut ovat varmasti pilateksen ammattilaisia. Tiedättehän, kaikki nuo ajatukset, jotka ryömivat esiin treenikassista ennen ensimmäistä tuntia, nuo ajatukset ohjaajamme Mimmi kahmaisi syliinsa ja kiikutti pihalle oliivipuiden taakse. Tunnit oli suunniteltu niin, etta aikaisemmalla kokemuksella ei ollut mitään merkitystä. Vaihtoehtoisia liikkeitä oli tarjolla vaativista helppoihin ja tempo oli juuri sopiva. Välillä vasen ja oikea, ojennus ja koukistus menivat iloisesti sekaisin, mutta Mimmi neuvoi jokaista lempeästi ja kannustavasti.

Pari tuntia pilatesta päivittäin ja aamu aamulta nousin sängystä ylös notkeammin. Oli autuas tunne, kun selän kolotukset helpottivat, ryhti suoristui ja niskan jumit laukesivat. Opin viikon aikana kehostani paljon ja opin kaiken hymyillen. Olen suorittajaluonne ja tottunut siihen, etta treenatessa vedetaan suu tiukkana viivana ja tunneilla jätetaan turhat höpinat sikseen. Mimmin tunneilla naurettiin ja puhuttiin ja silti oltiin tehokkaita. Loma tekee hyvää aina, mutta aivan erityisen hyvä vaikutus lomalla on – niin mielelle kuin keholle – kun siihen yhdistää liikuntaa. Notkeat varpaat ja liikkuvat lavat ovat paras matkamuisto, minkä itselleen voi hankkia. Lihakseni, niveleni ja luuni ovat perustaneet Mimmi fan clubin, ja ne vaativat lisää pilatesta. Taidan totella.

Kreetaa tunteella ja taidolla

House Kastrin isäntäpari Raila ja Kim rakastavat Kreetaa ja he eivät ainoastaan kertoneet, vaan he myos näyttivät meille pilatesviikkolaisille mistä rakkaus kumpuaa. Suorittajana olen tottunut siihen, että lomatkin suunnitellaan ja aikataulutetaan exceliin. Kreetaan tutustuminen tehtiin aivan toisella tavalla. Viikolle tehtiin taipuisa runko, joka sai elää toiveiden ja hetken mieltymysten mukaan. Jokaiselle päivälle oli ohjelmaa, mutta jos halusi loikoilla yksin rannalla ja lueskella, niin siitä vaan pyyhe kassiin ja kohti aurinkoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ehtinyt lukea lomakirjaa loppuun.

Parasta päivaretkillämme oli luonnollisuus ja aitous, sellainen väliton kaveriporukka reissussa tunnelma, hersyvällä huumorilla sävytettynä. Oli helpoa olla oma itsensä, oli helppoa solahtaa joukkoon ja oli aivan mahdottoman mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Raila ja Kim tuntevat Kreetan salaisimmat rannat ja hurmaavimmat kylät. He tietävät missä kannattaa syödä ja mitä kannattaa tilata. Parhaat palat Kreetasta saa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat tulleet sinuiksi saaren kanssa ja jotka elävät siellä arkea.

Lempeät tuulet kuiskivat minulle jo edellisellä Kreetan lomallani, etta kiipeä vuorille, patikoi rotkoissa, hurmaannu pienistä kylistä, opettele tekemään kreikkalaista ruokaa, löydä kristallinkirkkaat vedet ja autiot rannat ja kulje hiljakseen oliivipuulehdoissa. Kuuntelin tuulia ja tein tuon kaiken. Kiitos Raila, Mimmi ja Kim.

Annina Metsola

Railan riskiretket kummipuuta etsimässä

Taannoin kun emme vielä olleet lyöneet hynttyitä yhteen Kreetan Maun kanssa, harjoittelin pienimuotoista kurssitoimintaa House Kastri -talollamme. Kun kerran oli asuintilaa ja harrastustilaa, niin kaverit rupesivat kyseleen mikset järjestäisi sitä ja mikset tätä. No, tuumasta toimeen. Kun oppilas on valmis, ilmestyy myös opettaja. Keräsin pienimuotoisesti kaveriporukoita kursseille, jotka kiinnostivat itseänikin. Ja opettajat. Pilatesta, tanssia, kielikursseja yms. Kursseihin liittyi aina oleellisena osana myös Kreetaan ja kreetalaisuuteen tutustumista, halusin intohimoisesti esitellä tätä niin upeaa saarta ihan kaikille, välillä jopa vastentahtoisille korkeanpaikan kammoisille. Kaiken voi täällä suunnitella aurinkoakin tarkemmin etukäteen;  mitä tarkemmin suunnittelee, sen enemmän tulee eteen kohtia jotka joutuu muuttamaan, tai joissa joutuu luovimaan, ja sepä vasta hauskaa onkin.  Alkuvuosien kurssilaiset ristivätkin matkani ”Railan riskiretkiksi”. mitä tahansa voi retkillä tapahtua ja yleensä tapahtuukin, tosin aina hauskempaan suuntaan. Yllätyselämykset vaan ovat tämän saaren suola.

Kreetan Maulla on jo vuosia ollut kummioliivipuutoimintaa. Meillä on muutama ihana tarha, joiden omistajia haluamme tukea tarhojen hoidossa. Kummeille nimetään haluamastaan tarhasta nimikkopuu, ja kiitokseksi hän saa 3 litraa tarhan oivallista öljyä tuoreeltaan. Ja hyvän mielen. Jos kummi niin haluaa hän voi noutaa öljynsä tarhalta ja mikäpä mukavampaa kuin käydä halailemassa esim. kolmesataa vuotta vanhaa ”kummilastaan”. Puista ja tarhoista lisätietoa kotisivuillamme.

Tällä viikolla House Kastrissa on meneillään pilatesviikko, jonka yksi osallistuja on oliivipuukummi. Niinpä viikkoon suunniteltiin pikkuporukalle puunhalauskäynti Temenian tarhalle. Pilatesharjoitteiden jälkeen startti kohti Kandanosta, sieltä ylös Temeniaan. Temenian Tavernan omistajilla, Marketakisin perhellä,  on tarha jossa myös oma kummipuuni on satoaan tuottanut jo muutaman sata vuotta, joten paikka on tuttu useilta käynneiltä. Tai ainakin luulin niin. Huikean lounaan (kastanjastifadoa, briamia, frikassee-lammaspataa, juustoja, vähän viiniä) jälkeen tarhalle siis. Koska vakioppaamme, perheen poika Sifis, oli Haniassa käymässä, totesi vanhempi väki ”että tottahan sinä ne puut löydät”. Toki, toki.

Ajelimme Stratin kylän kirkolle, kirkon pihan läpi ja kainaloita myöden heinikossa kahlaten kohti Sifiksen oliivitarhaa, oppaalla kätevästi urheilusandaalit jalassa. Toivoin totisesti ettei saaren ainoa myrkyllinen käärme satu oleilemaan tällä puolella saarta, ainakaan juuri tänään. Pääsimme tarhaan johtavalle portille, tai ainakin siihen kohtaan missä se ennen oli ollut. Nyt oli siinä kohtaa vain verkkoaitaa jonka päälle oli vielä pingoitettu oliivinkorjuuta varten verkot. Mission imbossible ! Tuolla näkyy minun puuni, tässä ihan lähellä myös pitäisi olla Leenan puu, vielä ilman numerolappua.

No on tarhalle toinenkin tie, lähdetäänpä yrittämään sitä kautta. Olin senkin kinttupolun ajanut muutaman kerran  –  Sifiksen kyydissä, ihaillen maisemia tai kuskin kätevää kahvimukitelinettä, penkkien väliin rullalle kietaistua panosvyötä. Tiesin mutkan mistä noille kinttupoluille käännytään, sitten muisti teki tepposet. Yksi risteys liian aikaisin ja pieleen meni. Takaisin edelliseen risteykseen ja eteenpäin. Olisko se ollut tämä risteys ja tuonne? Sifiksen tarhat sijaitsevat Stratin kirkon alapuolella, olimme nyt notkon vastapuolella, niin kuin pitikin, kirkko tuossa, tarha tuossa, mutta miten pirussa sinne pääsikään ? Seuraava yritys seuraavasta risteyksestä, tie muuttui mahdottomaksi, auto parkkiin, käyn vain vilkaisemassa … Järkevin oppilaista jäi auton liepeille kuuntelemaan linnunlaulua, me muut kahlailimme heinikossa, liukastelimme oliiviverkoilla, hyppelehdimme puron penkoilla ja  –  uskokaa tai älkää  –  me löysimme sen tarhan. Ja SEN puun ! Leena pääsi onnellisena nojailemaan puunsa kylkeen, huokaisemaan hikistä urakkaamme, laittamaan ihan itsetehdy numerolaatan puuhunsa roikkumaan, ja tarjoamaan sille pienet hörpyt.  Puu muuten sijaitsi noin kahden metrin päässä siitä paikasta jossa olimme aidan takana tarhaa tuijotelleet. Mutta eihän siitä kohdasta olisi mitenkään ylettynyt puuta halailemaan !

Seuraavaksi piti sitten etsiä reitti takaisin autolle, kaksi meistä lähti samoja jälkiä takaisin kohden autoa. Päätin itse lähteä katsomaan tien jota pitkin tuonne tarhalle pääsee ajamaan, eli mistä meidän olisi pitänyt sinne päästä. Sain kaveriksi pilatesohjaajamme. Reitti löytyi ja tie oli helppokulkuinen, toki vuokraamon matalapohjaisille autoille en suosittele.  Juuri kun saavuimme risteykseen josta olimme ajaneet harhaan, kaarsi automme ylös. Ja jatkoi matkaansa, perävalot vilkkuen. Yritin soittaa, ei kenttää, jatkoimme kävelyä, yritin soittaa, ei kenttää. Railan riskiretkillä on normaali asiakkaiden kadottamisprosentti kuulemma 20%, mutta ei meillä ennen ole itse opas kadonnut. Kun kenttää taas löytyi, sain auton stopattua, kävelystä tuli hieman pidempi, mutta mikäpä siinä. Reitti tuli tutuksi, taatusti.

Kreetan vuoristossa ajellessa törmää aika useinkin lammaslaumoihin. Auto seis, ikkuna auki, kamerat esiin. Niin teimme nytkin  –  paitsi että kyseessä ei ollut lammaslauma. Keskellä tietä seisoi hevonen, seisoi tyynesti ja tutkaili tilannetta, päätti sitten tulla tekemään tuttavuutta. Turistien hikisiä käsiä oli kiva vähän nuolaista, kamerat ja kännykät kiinnostivat, samoin ratti. Ja sitten tuli toinen hevonen. Kolmas ja neljäkin näkyi alempana tiellä, niitä emme jääneet odottelemaan.

Lähtekää hyvät ihmiset seikkailemaan saaren pikkuteille, ottakaa aikaa ja nauttikaa yllätyksistä joita Kreeta teille tarjoaa!

Talven ryytyneisyys katoaa

 

Jos nyt joskus Suomen talvessa harmittelee harmautta ja olo on kuin kuvan kaverilla, niin valokuvista saa voimaa ja iloa.

Tämän viikon ovat kanssamme kulkeneet Vamosissa majoittuneet villiruokakurssilaiset ja House Kastrissa majoittuneet valokuvauksen workshop-porukka. Poikkeuksetta jokaisella on käden ulottuvilla jonkin sortin kamera, kurssilla kuin kurssilla. Kuvat leviävät päivän mittaan sosiaalisen median välityksellä ilahduttaamaan tai kateutta herättämään, illalla valokuvauskurssilaiset sulkeutuvat kammioihinsa valitsemaan NE kuvat opettajien arvioitaviksi. Samat tehtävät ja niin eri näkökulmat asioihin, niin mielenkiintoista seurata. Kuvista paistavat lämpö, värit, ihastus, kummeksunta, yllättävyys, luonto, kasvit, eläimet, meri, taivas ja niin edelleen. Ja niistä saat mieleesi muistikuvan toisesta ajasta ja paikasta, joskus jopa tuoksut ja tuulen tunteen kasvoillasi.  Kuvien katselun jälkeen sijoitat itsesi ehkä jopa allaolevaan tunnelmaan. Mukavaa kurssipäivää taas kaikille !

Yksi tapa nolata itsensä

Kreetalainen, ortodoksinen ajanlasku laahaa tänä vuonna viikkoa suomalaista jäljessä. Eilen vietimme vasta palmusunnuntaita ja olimme työmatkalla Psiloritisin rinteillä. Anoija oli juuri ohitettu ja pysähdyimme risteykseen, josta pääsi Zonianáhan. Olin vihjaillut nukahtamaisillaan oleville työkavereille vuosikymmenen takaisista tapahtumista ja saanut heidät hereille. Täh? Mitäh? Kreetalla huumekauppiaiden kartelli??  Laittomia viljelyksiä, jalostamoita, täällä muka Kreikan Kolumbia?- `Koukataanko sen kautta, jotta saadaan omin silmin nähdä millainen sellainen kylä on?´

Zonianá sijaitsee korkealla, pääosa harjoittaa karjataloutta, hoitaa lampaita ja vuohia. Noin tuhat asukasta enää. Kylän raitilla ei ole yhtään kahvilaa avoinna. On sunnuntai eikä tässä kylässä ole turistiliikennettä. Sen sijaan on komeita uusia ja kalliita autoja.  Pari ilman rekkareitakin. Kiiltävän puhtaita pick-upeja. Kovin ovat leveitä. Viereisessä Anoijassa, jossa sielläkin eletään samoista aineksista,  ne olivat kuraisia ja lommoisia. Uusia isoja kartanon kokoisia taloja, useita vaikka lampaanlihan hinta on laskenut jo monta vuotta. Iltapuku- ja hepenekauppa. Kuka tuollaisia täällä käyttää?

Raittia alaspäin lasketellessamme huomaamme sentään yhden auki olevan kahvilan. Ulkopuolella istuu nuorisoa. Sisällä vanhempaa väkeä, perhe aterioimassa. Varmaan sukulaisia, mutta ruokaakin siis lienee saatavissa. Isäntä nousee ja kutsuu peremmälle, tekee tilaa ja raivaa meille väylän tuolien ja pöytien lomitse. Kahvia? Katseeni harhailee seinälle, joka on täynnä mustavalkoisia vanhoja valokuvia kehyksissään ja muutama uudempi naivistinen maalaus. Aiheena valkoviiksinen paimen. Sama joka istuu takanani. -Tekö tuossa olette? – Juu, minä se olen, ja tuo tuossa on isoisäni ja tuo on äitini isoisä, joka otti osaa Arkadin taisteluun silloin 1866…ja tuo tuossa tuo äidin veli, jonka saksalaiset tappoivat tuolla vuorilla viidenkymmenen muun joukossa…ja tuossa isoäitini, joka huutamalla pelasti aika joukon saksalaisten käsistä..

Kun pappa on hengästyttävän tarinansa puhunut, antaa hän taustajoukoilleen määräyksen: minä tarjoan rakit kun kerran nyt meidän olohuoneessa ollaan, kysykää mitä muuta haluavat.

– `Olemmeko me teidän olkkarissa??´

-`Noo…oh, me lopetettiin tämän kapakan pito tuossa jo joku vuosi sitten…´

– `Sori…siis anteeksi, onpa tämä nyt noloa..´

Pöytään lennähti korppuja, tomaattia, itse tehtyä mizithraa, oliiveja, viiniä, rakia, juustopiiraita. Ensin yksi kierros, sitten toinen. Kolme kertaa yritimme lähteä ja maksaa, joka kerta meidät nujerrettiin lempeästi kantamalla pöytä täyteen tarjottavaa.

-`Millaisia elinkeinoja täällä harjoitetaan,´ kyselin aivan viattomasti. Valkoviiksinen on hetken hiljaa ennen kuin vastaa.

-`Oliiveja, viiniä, lampaita, eniten tuota jälkimmäistä,´ hän kertoo ja sanoo olevansa Jorgos ja yksi osa suurta Parasiristen sukua. Sanallakaan hän ei viittaa vuosikymmenen takaisiin elinkeinoihin, jolloin yhdestäkin lampolasta löydettiin piilotettuna puolitoista miljoonaa. Varsin kiva vaihtorahakassa lampaanlihaa myyvälle paimenelle, joka saa 30-50 € eläimestä.

-`Meillä on ollut tapana täällä vannoa joku asia todeksi sanomalla: vannon Zeun nimeen etten tiedä siitä mitään… ja vannon myös Aj Jorgin nimeen,´ sanoo pappa ja vilkaisee varmuuden vuoksi taakseen kohden Aj Jorgin kirkkoa. Silmien pilkahdus antaa ymmärtää, että hän vastasi siihen mitä en kysynyt.

Meitä nolottaa sitä enemmän mitä enemmän tavaraa pöytään kannetaan. Lopulta keksimme ratkaisun ja kerromme haluavamme ostaa heidän rakiaan pari pulloa, ja hiukan hunajaa, ja pari kiloa heidän härkäpapujaan. Se tehoaa ja niin pääsemme pullottavin kassein kunniakkaasti nolosta tilanteesta. Kasvojen säilyttäminen on edelleenkin kaiken aa ja oo.

Kotiin päästyäni teen taustatyötä. The Telegraph´in toimittaja on käynyt Zonianássa kymmenen vuotta sitten ja haastatellut samaa miestä. -`Nyt ovat asiat paremmin eivätkä ne väärintekijät enää tee väärin, mutta kertoisinko minä koskaan jollekulle ulkopuoliselle keitä he olivat? En ikinä.´

Antonis Sanudakis

Lauantaina tapasimme mielenkiintoisen herran. Antonis Sanudakis on eläköitynyt Iraklionin yliopiston professori joka on kirjoittanut 31 kirjaa Kreetan 2 maailmansodan ja sisällissodan historiasta. Uransa aikana Antonis on käynyt 5 oikeustaistelua ja hänet on yritetty kolmasti murhata johtuen liian liberaalisesta suhtautumisesta (lue vasemmistosympatioista) sodan ja sisällisodan tapahtumiin. Eli hän kirjoitti niistä. Kreikassa ei vielä ole edetty kovinkaan pitkälle sisällisodan traumojen selvittelyssä, kuten esim Suomessa.

Meidän tarkoituksemme  oli erityisesti laventaa ymmärrystä Kreetan vastarintaliikkeestä; itse valloitustaistelujen kulkua ja englantilaisten agenttien tekemisiä on käsitelty laajasti englanninkielisessä kirjallisuudessa, kuten myös saksalaisten edesottamuksia, mutta kattavammat selonteot vastarintaliikkeen toimista ovat kreikkalaisten kirjoittamia.

Antonis valotti ymmärrettävästi esim vastarintaliikkeen spontaania, nopeaa järjestäytymistä ja siviilien uhrautuvaa tukea sille. Vastarintamiesten synnyinseudut olivat pääasiassa vuorilla kylissä joita perinteisesti ei koskaan ole valloitettu ankaran vastarinnan ja vaikean saavutattevuuden takia. Saksalaisille tämä tuli aikamoisena yllätyksenä, propagandakoneisto oletti että kansa hyväksyisi saksalaisten miehityksen päästäkseen eroon brittimielisestä kuninkaasta ja pääministeri Metaxasin fasistihallinnosta (Natsitko halusivat auttaa kansaa pääsemään eroon diktatuurista???). Erehtyivät pahasti.

Barbaarisilla kostotoimenpiteillä haluttiin kitkeä vastarinta, mutta sitä mukaa kun siviileitä tapettiin ja kyliä poltettiin, saivat vastarintaryhmittymät lisää jäseniä. Liittoutuneiden lisättyä asetoimituksia sisseille kävi tilanne saksalaisille todella kuumaksi; vapaaehtoisten värvääminen vuoristo-operaatioihin kävi vaikeaksi koska sissit iskivät armottomasti vaikekulkuisilla poluilla jonne ns. yhteistyökumppanit ohjasivat saksalaisia partioita suoraan väijytyksiin. Siinä saattoi mennä hermot.

Laajimmillaan saksalaiset joutuivat pitämään saarella yli 100.000 miestä varmistaakseen kuljetukset Pohjois-Afrikkaan

Merkittävää oli myös vastarintaliikkeen poliittiset ryhmittymät. Mukana oli monenlaisia kommunisteja, rojalisteja ja oikeistolaisia jotka englantilaiset saivat toimimaan jonkinlaisessa yhteistyössä (toisin kuin Kreikan mantereella). Sodan päätyttyä Kreetalla tapahtui joitakin yhteenottoja em. ryhmien välillä kun Kreikasta yritettiin rakentaa kansandemokratiaa Itä-Euroopan mallin mukaan, mutta ne eivät johtaneet samanlaiseen karmeaan sisällissotaan joka nähtiin mantereella.

Saksalaisten pelkoa sissejä kohtaan kuvastaa että he linnoittautuivat taistelujen päätyttyä Chanian muurien sisään ja suostuivat antautumaan vasta 26.5.1945 kun liittoutuneet takasivat normaalin sotavankien kohtelun eivätkä saksalaiset joutuisi sissien käsiin. Saksalaiset itse asiassa salakuljetettiin pois Kreetalta paikallisten harmiksi, jotka olisivat halunneet sotarikolliset välittömästi tuomiolle.

Antonis neuvoi meitä menemään Retymnoniin sukulaisensa pitämään kirjakauppaan josta kuulemma löytyy suurinpiirtein kaikki käännetty kirjallisuus tästä aiheesta, ehkä myös hänen itsensä kirjoittamia. Eikun sinne ja matka jatkuu.

Rouvas Forest

Joskus vaan haluaa lähteä saaren toiselle puolelle tsekkaamaan että onko se paikka niin hieno kuin netissä kerrotaan ja aina ei voi onnistua.

Rouvaksen metsä on kuulemma ainutlaatuisen hieno paikka missä kasvaa valtavia Kreetan tammia ja muita ihmepuita, joten sinne.

Tässä tapauksessa ajettiin 3 tuntia kahden kaverin kanssa Ida-vuoren kaakkoiskulmaan ja yritettiin Gergerin  kylän kautta Rouvan tykö, kuten netissä neuvottiin. Ei ollut opasteita joten pieleen meni.

Löysimme itsemme Zaroksesta josta myös piti päästä menemään metsään. Päästiin vaan Rouvan rotkoon, mutta metsän löytyminen olisi vaatinut noin 10 kilometrin lenkin kivikossa, jota ei äänestyksessä puollettu.

Eikun kysymään ja löytyihän se metsän tienhaara (täysin merkitsemättömänä) alkuperäisestä Gergerin kylästä. Kauheeta siksakkia puoli tuntia ylämäkeen mutta muuta ei nähty kuin tavallisia vuoristokäkkyröitä. Ajetaanpa eteenpäin, ehkä ne massiiviset tammet ovat tuon vuoren takana. Ei ollut mutta ei enää ollut juuri tietäkään, ainoasta päänkokoisia kivenmurikoita sortuneina vuoren seinästä ja säärensyvyisiä koloja.

Urhea Duster auttoi eteenpäin ja vihdoin päästiin päällystetylle tielle (väitetyn) metsän pohjoispuolelle ja siitä Anogiaan. Sitten pimeys jo alkoikin laskeutua.

Retken luontoanti toi mieleen ensimmäisen kerran kun ystävämme veivät meidät katsomaan kreetalaista ihmettä eli järveä. Ei ollut häävin kokoinen eikä näköinen.

Tämä tammimetsäkään ei muistuttanut oikeata metsää suomalaisesta näkökulmasta mutta oli oikein kiva yritys tulla sellaiseksi.

Seikkailuoppaan uraan kuuluu joskus pettymyksiä mutta viis siitä kun kaverit olivat oikein otettuja mielenkiintoisesta päivästä, vaikka ne oli tuntitolkulla  aika hiljaa.