fbpx

Merkillinen vaatepuu

Oliivilehtojen keskellä Rumelin kylän läheltä matalalta kukkulalta löytyy outo paikka. Olin siitä jo kuullut, mutta halusin nähdä sen omin silmin. Siellä on reikäinen kivi, jonka läpi pujotetaan sekä koiria että ihmisiä silloin kun niihin halutaan muutosta, tai niiden käyttäytymiseen. Isännät toivovat koirilleen metsästysonnea, ihmiset haikailevat monenmoista muutosta, kuten kadotettua terveyttä, vyötäröä, rakkautta, onnea tai työtä. Reiän läpi ryömiessään jättää menneet taaksensa, puhdistautuu ja alkaa uuden elämän. Vanha vaivainen minä jää reiän toiselle puolelle ja uusi vaivaton syntyy.

Muutoksen vakuudeksi kiven läpi käyneet ovat jättäneet kiven päälle ja sitä varjostavan villipistaasin (Pistacia terebinthus) oksille tärkeitä mukana olleita esineitä. Muutoshalun on täytynyt iskeä kovaa sillä hetkellä, kun on nähnyt kiven ja todennut mahtuvansa sen läpi: muutoin tulijat olisivat varustautuneet jollain arvokkaammalla, itselleen tärkeämmällä kuin nyt kammat, hiuspannat, alkkarit, bokserit, rintsikat, huivit, lippikset, hameet, shortsit, vyöt, sandaalit, sytkärit (tupakkalakko?), silmätipat, korut ja patruunat antavat ymmärtää. Mikähän on ollut vaiva kun alkkarit on pitänyt riisua, ihmettelen vain.

Tuuli kahisutti kuivia lehtiä, harmaaksi virttynyt frillahame lepatti ja huivi, josta enää oli jäljellä hapsut, liehui oksalla. Varsinainen vaatepuu. Taivaankannella kumisi lentokone. Ovatko nämä sittenkin esirukouspyyntöjä, jos käyttää henkisempiä termejä? Muistavatko ne rukoilla silloinkin kun niiden omistaja on jo koko pyyntönsä unohtanut? Onko pujottautuminen reiän läpi verrattavissa neulasilmän läpi pääsevään kameliin? Edustaako tämä puu pyhää ja onko se verrattavissa minolaisten pyhien puiden palvontaan?

Kaikkea rienaavaa sitä tuleekin mieleen. Minuun ei iskenyt muutoksen halu. En pelännyt jääväni mahastani kiinni, sen verran väljä se reikä on, mutta ei tällä polvella kontata, ei ei… vaikka olisihan sen jäykkyyden voinut jättää taakse jo tässä. Mutta taidan jättää sen sittenkin leikkauspöydälle.

Niin, että missä tämä paikka oikein on?

Se löytyy, kun ajaa Retimnosta itään Panormoon ja ottaa suunnan kohden Peramaa. Vasemmalle kääntyy tie kohden Ahladéen kylää. Aja sitä noin kilometri, kunnes yhdessä mutkassa huomaat suuren kivisen paaden, johon on kaiverrettu sanat Agios Fanurios. Käänny siitä kyltin osoittamaan suuntaan ja aja kirkolle. Tie on kapea, se ei vie muualle, voit vain päätyä kukkulan laelle kirkon edustalle. Siellä on riittävästi parkkipaikkoja. Ruhtinaallisesti tilaa kääntää auto. Kävele kirkon pihan läpi portille ja jatka siitä parikymmentä metriä. Tulet kiviaitaukseen. Ja näet puun, kiven ja reiän. Vielä ehdit päättää haluatko muutoksia…

Kun menee lähelle, pääsee kauas – Agia Irínin luostari

Luostarin oven edessä on mustista ja valkoisista kivistä tehty herkän kaunis mosaiikki kynnysmaton tilalla. Ei siihen raski jalkojaan pyyhkiä, niin kaunis se on. Helteisenä päivänä sisätilojen varjo ja viileys on helpotus, se on lahja, armo, siunaus, rakkaus, lempeys, se hellii kuumassa autossa istunutta. Saan oppaakseni nunna Prodromin. Hän kertoo, että luostari on hävitetty kahdesti eikä se enää toipunut vuoden 1866 tuhosta. Samalla kun turkkilaiset tuhosivat Arkadin luostarin, tuhottiin tämäkin.

Piha on kaunis ja henkii harmonia, silmät lepäsivät yksityiskohdissa. Muratti kiertyy kauniisti keljan kiviseiniin ja harmaan nukan peittämät juorun lehdet heijastavat valopisaroita iltapäivän varjossa. Kiven pinta on kauniisti harmaantunut vuosisatojen kuluessa ja kohta jo kiiltää. Kiveen kaivettu on ihmisen mittapuulla ikuinen.

Kun kuljet pihalla, katso tarkkaan. Kirkon seinä, allasi oleva piha ja viereinen seinä ovat samaa yhtenäistä kiveä. Kirkko on kaivettu kiveen, poistettu se mikä oli liikaa, kaiverrettu kirjaimellisesti. Pienessä keljassa asui 1600 luvulla erakkomunkki, nyt siihen on haudattu rakastettu mitropoliitta. Ennen tuhoa luostarissa asuivat munkit, nyt sen on nunnien hoidossa.

Mesaran tasangolta kotoisin oleva luostarin johtajatar, igumenia, kutsui aikanaan maanviljelijäisänsä avuksi, kun nunnat olivat ostaneet kaksi peltoa. Isä tuli traktorilla ja muokkasi pelloista oliivitarhat. Vuosia niistä saatiin öljyä ja se oli nunnien talouden tärkeä selkäranka. Mutta viime kevään sateissa osa puista ja pelloista vyöryi alas. Tänä vuonna ei tule öljyä, sitä ei ehkä saada jokuseen vuoteen. Lisäksi lyhin tie Retímnosta luostariin on poikki. Turisteja ja muita kävijöitä ei tule entiseen malliin. Alhaalla kaupungissa tien alkupäässä ei tien puuttumista kerrota, ja niin minäkin pääsin näköetäisyydelle mutten perille. Viimeisessä mutkassa oli rinne valahtanut tielle viime keväänä. Niissä on täytynyt kadota todella paljon oliivipuita ja rinnepeltoja, niin suuri on haava kukkulan kyljessä. Etsin kiertotien, joka kulki Milin rotkon reunaa ja kääntyi sitten Russóspitiin. Viiden kilometrin matka onkin nyt kymmenen ennen kuin tie taas on kunnossa.

Kirkossa odotti yllätys. Se oli täynnä hyvin kauniita ikoneita ja puuleikkauksia. Hartaudella valmistettuja. Osa holveistakin oli maalattu vastikään. Tyyli on tyystin erilainen kuin miesmaalareilla, nämä kuvat ovat herkkiä, pastellisia, selvästi naisellisia, keveästi soljuvia, kuin kevättuulen henkäys. Yksi nunnista on kirkkomaalari. Noita kattoja ei maalata tikapuilla seisten. Ne pitää maalata joko selällään tai kyljellään telineellä maaten tai ehkäpä joskus istuenkin. Kasvoille ja vaatteille putoaa maalia. Joka kerta pensseliä kastettaessa pitää nousta ja vaihtaa asentoa. Jokainen uusi värierä pitää sekoittaa ja hiertää ahtaassa tilassa, sen jälkeen keplotella uuteen makuuasentoon. Entä miten kaarevassa pinnassa toteuttaa perspektiivin niin, että se näyttää oikealta myös silloin kun lattialla seisten tähyää korkeuksiin pää kenossa? – Oi, hänen olkansa ja selkänsä ovatkin jatkuvasti kipeinä, tunnustaa nunna Prodromi.

Nunnat maalaavat myös ikoneita, jopa tilauksesta, ja heidän pienestä myymälästään voi vaikka tilata nimikkoikonin. Siellä on myös ihan oikeita käsinmaalattuja, mutta myös edullisempia nykytekniikoilla valmistettuja.

Nunnilla on myös muut kädentaidot hallussa. Myymälässä on kauniita liinoja, kangaspuissa kudottuja kuvioita reunoillaan. Pitsejä. Kirjailuja. Solmeiluja. Biologinunnan valmistamia shampoita, voiteita, tuoksuja sekä kirkkaanvihreää likööriä, jossa maistuu ja tuoksuu tuoksupelargonia.  Yöpöydälläni on nyt pullo rauhoittavaa öljyä, josta tipan sivelen nukkumaan mennessäni iholle. Näen unia matkoista kauas hieman outoihin maisemiin.

Annan vinkin: hyppää Rethimnossa Vageliksen kyytiin ja aja punaisella hop-in-hop-off-bussilla koko iso kierros. Se kestää puolitoista tuntia ja pysähtyy myös Agia Irinin luostarin portilla. Voit hypätä pois ja jatkaa matkaa seuraavalla vuorolla. Käy luostarin myymälässä ja ilahduta nunnia ostamalla pieni matkamuisto tai toinenkin. Jos puolentoista tunnin kierros luostarissa tuntuu liian pitkältä, voit palata kävellen pari kilometriä läheiseen Russóspitin kylään ja sen tavernaan, jonka edestä myös pääsee bussiin.

Huomaat samankuin minäkin. Ei tarvitse mennä kaus, kun on jo käynyt kaukana, aikojen takana, rauhoittavassa maailmassa.

Ja Johannes juhlii

Auton valot pyyhkivät pieneen kylään johtavaa kapeaa tietä ja sitä reunustavia kiviaitoja. Peräperään tien laitaan parkkeeratut autot viestivät kansanjuhlasta jo satoja metrejä ennen kylää. Raitin toisessa päässä kirkkaat valot ja musiikki kutsuvat. Kaskaat ovat vaienneet. Pään päällä linnunrata ja otava. Ilta on samettinen, lämmin ja pimeä. Aukion puiden alle on katettu pitkiä pöytiä, niiden ääressä istuu jo kolmisen sataa henkeä.

Ostamme liput kyläyhdistyksen kipsasta. Löydämme varaamamme paikat. Tanssilattia on vielä tyhjä, orkesteri lämmittelee yleisöä. Pöytäämme tuodaan favaa, jättipapuja, tsatsikia, salaattia ja ihanan mureaksi kypsennettyä porsaanpaistia, jossa viipyilee savun maku. Ja viiniä ja virvokkeita. 

Aukiota reunustavat mulperit ja johanneksenleipäpuut. Suurimman puun alla on orkesterin lava. Johannes Kastajan kerrotaan ravinneen itseään autiomaassa nimikkopuunsa paloilla neljäkymmentä päivää paastoten. Mistäpä sopivamman paikan orkesterille löytäisi.  Tänään juhlitaan Johannes Kastajan vapisevaa hahmoa, Johannes Rigologosta. Perimätiedon, kyläläisten kertoman mukaan, ei siis Uuden Testamentin, tarina menee jotenkin näin: Johannes oli tuotu Herodesin eteen. Tällä oli tytär, Salome, turhamainen itseään täynnä oleva hemmoteltu penikka, joka päätti vietellä Kastajan tanssillaan peittonaan seitsemän huntua. Kun Johannes ei edes katsonut päin, kimmastui tytär. Herodes kysyi mitä tytär halusi kiitokseksi tanssistaan ja tämä pyysi Johanneksen pään. Ja sai sen. Tarjottimella.

Tästä syystä tänään ei ole saanut veitsiä käytellä edes keittiössä, paastotaan ja pukeudutaan muihin väreihin kuin mustaan ja punaiseen, nekun muistuttavat verestä ja kuolemasta.

Niin me syömme ja tanssimme muistaen tätä päivää. Menneeseen aikaan, silloin kun juhlakansaa oli puolta vähemmän, kertoo vieressäni istuva Lola, pöytiin kannettiin paastoruokia, papuja, vihanneksia puoleen yöhön saakka, mutta kun kello löi 24 ja paasto päättyi, täyttyivät pöydät lihavadeista!

Seitsemää huntua en näe yhdelläkään, mutta aukiolla tanssii notkeita neitoja kuin ligariá ja miehet kuin sypressit suoraselkäisinä näyttävät mallia. Ja miten he tanssivatkaan! Näin huikeita esityksiä ei odottaisi valkotukkaisilta, vatsakkailta, viiksekkäiltä herroilta. Keski-ikä siinä 70 korvilla. Korkeita hyppyjä ja kiemuroita! Oman kylän miehiä suurin osa, kerrotaan, muutama naapurista lainattu. 

Lapset paiskovat ilmapalloja, juoksevat pöytien välissä, nukkuvat sylissä. Ja tanssi jatkuu aamuun. 

Johanneksenleipäpuun alla soittavaa kreetalainen neilimiehinen orkesteri tanssittaa yleisöä kitaran, liiran ja kahden luutun tahdeilla

Prätkämuistoja Kreetalta

Minun ikäluokkani viidenkympin villitys oli moottoripyörä. Sellainen piti saada ja mahdollisimman iso, vaikkei aikaisempaa kokemusta prätkistä ollutkaan. Yhtäkkiä pihassa seisoi BMW K75 ja kaikki liikenevä aika meni Etelä-Suomen mutkateillä huristellessa, välillä vähän kai henkensä kaupalla. Ainakin Raila oli huolissaan, vähän väliä piti ilmoittautua.

Aika äkkiä mielenkiinto siirtyi klassikkopyöriin. Ostin kaikki alan lehdet ja toteutin lapsuuteni unelmani, Norton Commando kauniisti entisöitynä korvasi Bemarin.

Samaan aikaan, eli vuosituhannen vaihteessa, rupesimme tihenevään tahtiin viettämään lomiamme Plataniaksen Evropi-hotellissa. Legendaarisella baarimikolla, Kostaksella, oli viiskytluvun alun entisöity BMW, sellainen vielä jossa oli käsivaihde tankin vieressä ja norsunkorvaistuin. Yhtäkkiä Kostas ehdotti että lähdetäänkö ajelemaan vuorille? Hyvä idea mutta kun tuossa BMW’ssä ei ole takapenkkiä eikä minua muutenkaan kiinnosta istua kyydissä… Ei kun totta kai minulle oma pyörä ja Matias takatuhdolle. No mistäs sellainen saadaan?

Plataniaksen pääkadulla oli ja on vieläkin Halaro niminen baari, omistajana silloin Kostaksen hyvä kaveri, Takis. Olin kyllä noteerannu että baarin edessä aina seisoi hauskoja vanhoja pyöriä ja sisustuselementtinäkin oli vanha DKW. Tämä Takis varmaan lainaa pyörän joten sinne heti valitsemaan päivän tarjokkaista. Kawasaki 900 tai 70-luvun alun kuusisylinterinen Benelli Sei tuntuivat kyllä liian rajuilta ja eksoottisilta, varsinkin kun poika oli tulossa mukaan. Vähän nolon näköisenä näiden vauhtipelien takan seisoi aavistuksen kulahtanut mutta legendaarinen Horex 250, viiskymmentäluvun lopun Länsi-Saksalainen laatupyörä. Sehän sopisi täydellisesti tunnelmaan.

Tottakai onnistuu, tässä avaimet, sen kun lähdette ajelemaan totesi Takis.

Ekalla polkaisulla käyntiin ja sitten vaan Kostaksen perässä länteen kohti Rodopoun niemimaata, missä on upeita mutkaisia teitä. varusteina oli kypärä, t-paita, shortsit ja sandaalit. Afratassa pysähdyttiin lounaalla ja sitten oliivi- ja appelsiinilehtojen kautta takaisin Plataniakseen. Pyörä toimi virheettömästi koko matkan, mitä nyt vähän wobblasi mutkissa.

Onnellisena palautin avaimet, kiittelin hienosta kokemuksesta ja lompakkoa kaivellessa kyselin mitä olen velkaa? Tiedän nyt että Kreetalla ei käyttäydytä näin tökerösti mutta silloin kyllä yllätyin kun Takis tosi äkeänä pyysi heti laittamaan rahat takaisin taskuun koska ystävien kesken ei liikutella rahoja!! Kompensoin kiitollisuudenvelkaa muutamalla rakilla (ja limulla Matiakselle joka silloin vielä ei juonut rakia) jotka tulivatkin tarpeeseen tunnekuohujen tasaamiseksi.

Kostas-vainaan BMW:lle kävi vähän ikävästi muutama vuosi sitten, kun karmea tulva täytti vedellä hotellin autotallin ja pyörä jäi uppeluksiin. Eli nyt on kromit irronneet ja kone ruosteessa, seisoo pimeässä nurkassa vielä surkeampana kun minun laina-Horexini silloin joskus. Pitäisiköhän kunnostaa…

PS. Kuvan pyörä ei ole sama yksilö

Luulen olevani kreikkalainen

Sain parikymmentä kiloa sitten naapureiltani kuvan T-paidan, ilmeisesti vaahtosin Kreikasta jo silloin ihan riittämiin. Ratkiriemukas oli myös paidan mukana tullut saatekirje. Paita oli Mentalwear nimisen yrityksen tuote. Mentalwear tuli tunnetuksi painattamalla mainioita mielenterveyden vinksahduksiin liittyviä paitoja, kuten “Kuulen ääniä”, “Hampaassani on radiolähetin”, jne. Tästä päätellen siis kreikkahulluus on tunnustettu ja diagnostisoitava mielenterveydellinen häiriö. Mikäpä siinä !

Ratkiriemukas oli myös paidan mukana tullut saate! Referoin sitä tässä, ilman lupaa kyllä koska valitettavasti Mentalwear on lopettanut toimintansa 2012 , enkä päässyt lupaa kysymään. Olkaapa hyvä !

“Oonko mää reikkalaine vai suamalaine ?

Mentalwear teki tämän ihanan reikkapaidan koska eräs fanimme, Pirjo 56 vee, sitä niin kauniisti toivoi. Pirjo antoi luvan hiukan kertoa itsestään. Pirjo asuu Tampereella ja on käynyt Rodoksella jo vuodesta 1971 lähtien, ensi syyskuussa hän on menossa saarelle jo kahdeksattakymmenettäneljättä kertaa. Me kysyimme Pirjolta: “Pirjo, miksi juuri Rodos? Eikö muut Kreikan idylliset saaret inspiroi sinua?

Pirjo: “Joo, mää olin tosiaan vuanna seitkytyks ekaa kertaa Rooroksella ja rakastuin heti sen ilmapiiriin. Sejjälkeen ennoo muuta ajatellukkaa. Siis joku Kanaria, hyi kamala! Pitkä lento, istut ahtaasti kuule yli viis tuntia piänessä tilassa, tän kokone ihmine kummääki oon, ihan kamalaa… Ja se ilmasto siälä, joku ihmeen kolfvirta siitä menee viärestä, aina kylmä ja jotain lentohiakkaa silmistä saa kokoajan pyyhkiä. Olin siälä kerran kaheksankytluvulla kun Jussi pakotti, mutta oli niin hirveetä että en sinne mee toista kertaa. Kamalaa ruakaa, jotain tapaksia, niistähä ei nälkä mee ja mitä taas tulee Reikkaan niin siälä ollaan tosi ystävällisiä ja kaikki palvelut on suamenkielellä, ruaka ny on ihan taivaallista ja sitte iltaelämä; mää laulan esmes aina melkein joka ilta karaokee siällä suamalaisessa paarissa ja mulla on niimpaljo tuttuja siälä ja aina tiätää mihin mennä ja tunnen jokaisen hotellin omistajan, niiston tullu vuasienvarrella ihan ystäviäki, esim. Villa Rodoksen Matti, senkin oon tuntenu jo kolkytä vuatta ja mulla on siälä sen hotellin varastossa kahvinkeitin, vööni ja kaikkee vaatetta, emmää täältä ikinä ota paljoo mukaa, ei tarvi kuule koneeseen ruumaan laittaa mitää, mää paan kaikki käsimatkatavaroihi, semmoseen vinnairin mitottamaan laukkuu, misson ne pyärät ja vetokahva, kuule ei tarvi siä hihnoilla sitte oottaa kamoja. Sippääsee suaraan kuule hotelli Ateenasta käveleen sinne ellinrantaan lomakaljalle ja makaan varjonalle, ai että! Kyä mää rakastan Reikkaa! Kyä mää asusin kaiket ajat muttei oo viä niinpaljo rahaa kertyny että pystys sinne muuttaan kuule pysyvästi ja sanoo että KUDBAI FINLAND! Pitäs muuten taas ostaa parit ässäarvat, jos kato nappais! Ihana Reikka, ihanat Jorkokset, maailmam paras ruaka ja ystävällinen reikan spiritti elikkäs ilmapiiri! Sinne! Me halutaan Reikkaan”.

“Ja sitte ku ollaan Suamessa voi pitää tätä ihanaa puseroo päällä ja kuunnella reikkalaista musiikkia ja tehrä ystäville vetasalaattia ja tarjota pikkusen uutsoo niille j kattoo vaikka ria-kuvia vaikka nykyää kai kaikilla onki rikikamerat.”

Näissä filliksissä, voikaa hyvin ja pitäkää lippu korkealle !

Keväinen linturetki Kreetalle

19-26.4.2020 Platanias, House Kastri

Tule tutustumaan Kreetan hurmaavaan keväiseen luontoon ja sen lintuihin mukavassa pienessä ryhmässä. Paikallisoppaana toimii Kim Andersson ja asiantuntijana lintuopas Jarmo Koistinen (ks. Tringa ry). Aiempi lintujen tuntemus ei ole välttämätön, innostus aiheeseen riittää.

Tämän julkaisun kuvat on ottanut viime kevään pilottimatkallemme osallistunut Henrik Sell, kiitos kun saimme käyttää upeita kuviasi.

VIIKON ALUSTAVA OHJELMA

Sunnuntai 19.4.

  • Saapuminen Hanian lentoasemalle noin 10.15. Siirtyminen House Kastriin Plataniaksen yläkylään.
  • Majoittuminen ja irroitteleva päiväkävely appelsiinilehtojen läpi Taverna Drakianaan. Taverna on joen varrella appelsiinilehtojen keskellä, joten kamera ja kiikarit mukaan heti vaan.
  • Päivälepo ja tarvikehankintoja, erityisesti aamiaisia varten. 
  • Iltapala jossakin kylän tavernassa.

Maanantai 20.4.

  • Aamiaisen jälkeen ajamme tunnin matkan Kalivianin kylään Gramvousan niemimaan kainaloon, josta ajamme tai kävelemme  kohti Balos Beachia. Niemi on vilkas pesimäalue, erityisesti välimeren haukalle.
  • Lounaan jälkeen palaamme Plataniakseen pitkin pohjoisrantaa pysähdellen valikoiden jokisuistoissa. 
  • Iltahuudon jälkeen tietysti ruokailemme ja vietämme iltaa yhdessä.

Tiistai 21.4.

  • Aamusta siirrymme Omaloksen ylängölle (noin 1,5 tuntia), jossa samoilemme talven lumien synnyttämällä vesialtaalla ja Samarian rotkon suulla. Alue on tunnettu lammas- ja partakorppikotkistaan. Paikka on myös muuttolintujen levähdysalue.
  • Lounas ylängön Tavernassa jonka jälkeen ajamme kohti Plataniasta pysähtyen Agia-järvellä, joka on ehkä Kreetan kuuluisin lintujen pesimäalue, sekä pesiviä että muuttolintuja on runsaasti.
  • Illalla taas syödään yhdessä ja pohditaan päivän kokemuksia.

Keskiviikko 22.4.

  • Lähdemme taas melko aikaisin etelärannikolle, Hora Sfakionin kautta Aradenan rotkolle. Kiertelemme rotkon ympäristössä, jossa puoliltapäivin näkyy runsaasti hanhikorppikotkia ja myös muita vuoristoalueiden lintuja. Lounastamme Anopolin kylässä jonka jälkeen siirrymme Agios Ioanniksen ikiaikaiseen kylään, jossa majoitumme viehättäviin taloihin.
  • Teemme iltapäiväkävelyn jyrkänteelle Libyan meren rantaan josta aukeavat huikaisevat näkymät.
  • Illalla Maria-rouva valmistaa meille aidon sfakialaisen illallisen.

Torstai 23.4.

  • Aamiaisen jälkeen siirrymme etelärannikolle Frangokastellon linnan rantamaisemiin, jonka kosteikko on etelärannikon kuuluisin muuttolintualue. Sitten matkaamme saaren poikki Georgiopolin jokideltalle ja läheiselle Kournaksen luonnonjärvelle.
  • Lounastauko jonka jälkeen kohti kotia Moroniksen luonnonsuojelualueen kautta Soudanlahdella.
  • Illanvietto taas kotimaisemissa Plataniaksessa.

Perjantai 24.4

  • Tänään ajelemme Rethimnonin kautta Prevelin luostarin maisemiin ja Prevelin rantaan. Lounastauon jälkeen pysähdymme Plakiaksen rannalla ja lähdemme kohti pohjoista Kotsifoun rotkon kautta, jossa joskus voi nähdä jopa partakorppikotkan. 
  • Paluumatkalla illansuussa ruokailemme Rethimnonin liepeillä kuuluisassa Arkudena Garden tavernassa, jonka jälkeen iltapala ei liene enää tarpeellinen.

Lauantai 25.4.

  • Vapaapäivä ilman opasta. Voimme vielä jatkaa lintujen parissa tai tehdä jotain muuta mielenkiintoista ryhmän tahtotilan mukaan, esim tutustuen Hanian kaupunkiin tai alueen sotahistoriaan.
  • Yhteinen lähtöillallinen.

Sunnuntai 26.4.

  • Kotiin. Lähtö House Kastrista lentokentälle noin 08.00

Matkan  kokonaishinta

  • 850€/hlö jos valitset 2hh, saman huoneiston toiseen huoneeseen voi tulla 1-2 muuta henkilöä
  • 990€/hlö jos valitset 1hh, saman huoneiston toiseen huoneeseen voi tulla 1-2 muuta henkilöä
  • 1050€/hlö oma pieni huoneisto läheisessä pikkuhotellissa
  • 850€/hlö, esim. pariskunta omassa pienessä huoneisto läh. hotelli
  • Varausmaksu 200€ ilmoittautumisen yhteydessä (7pv maksuaika)
  • Loppumaksun eräpäivä on 19.2.2020.

Hinta sisältää

  • lentokenttäkuljetukset ja kaikki muut yhteiskuljetukset
  • majoitukset House Kastrissa tai läheisessä pikkuhotellissa valintasi mukaisesti
  • ohjelman mukaiset lounaat, kahvit ja illalliset normaaleilla ruokajuomilla, vesi tai talon viini
  • suomalaisen oppaan palvelukset
  • lintuoppaan opastukset
  • House Kastrin kokoustilan vapaan käytön
  • verot

Hinta ei sisällä

  • lentoja, jotka jokainen varaa itse (mitä aiemmin, sitä edullisempi hinta)
  • matkavakuutuksia, suosittelemme matkavakuutuksen hankkimista.
  • ruokailuja vapaapäivänä lauantaina eikä aamiaisia
  • Agios Ioanniksen majatalossa 1hh huoneen lisämaksu 20€
  • Hinta ei myöskään sisällä oluita,drinkkejä tai erikoisviinejä, jotka laskutetaan erikseen.

Tervetuloa huhtikuussa kokemaan Kreetan kevät ja sen linnut!

Kim Andersson

puh +358 40 0407572

  kim@kreetanmaku.fi

Miriokefálan tien mutkassa

Istun pyöräilijöille rakennetulla levähdyspaikalla leveän laakson yläreunalla lähempänä Miriokefálan kylää kuin Argirúpolia. Kreetan pohjoispuolella vellova meri näkyy horisontissa, lampaankellot kilkattavat alapuolellani laskeutuvilla niityillä. Koira haukkuu, raskaasti lastattu auto nousee mäkeä ylös, viileä pohjantuuli saa hytisemään. On huhtikuun viimeinen päivä 2019.

Sana Miriokefála tarkoittaa tuhansia huippuja. Laakson vastapäisellä reunalla Kallikrátin yläpuolisilla vuorilla  Así Gonián yläpuolella on vielä lunta.  Juuri lukemassani kirjassa Stronghold joku sanoo, että jos Jumalalla on käyttämättä yksikin sadepilvi, paiskaa hän sen Así Gonián päälle. Varsin sateinen kylä.

Päivärytmi

Miriokefálan raitilla näkyy maidontuottajien pick-up-autoja, lavalla valkoisia muovisia maitotonkkia. Nyt on keskipäivä ja tauko. Aamulla lampurit ovat nousseet ylös vuorien poimuissa oleville lammastarhoilleen, lypsäneet emolampaat, ruokkineet ne, tarkistaneet karitsojen kunnon, täyttäneet juottoastiat, korjanneet aidat, huolehtineet pässeistä ja nuoresta karjasta viemällä niille lisäravintoa, täyttäneet niidenkin juottoastiat ja päästäneet kaikki ulos omille laitumilleen. Maito on tuotu kylän meijeriin, joka valmistaa sen juustoksi ja jugurtiksi. Lampaat laiduntavat usein oliivitarhoissa, ne syövät ruohon ja lannoittavat. Ne nyhtävät puiden alimmaiset versot ja pitävät alustat kulkukelpoisina. Vuohia ei oliivitarhaan päästetä, ne kun kiipeävät puuhun ja syövät lehdet ja raakileet.

Puolen päivän aikaan paimenia näkee kahviloissa. Raitille pysäköityjen isojen autojen lavalla päivystää koira. Lampurin univormuna on mustat tai maastokuvioiset pusero ja housut, saappaat sekä usein parta sekä puhelin. Etupenkillä saattaa olla haulikko puolihuolimattomasti kahvimukin, komboloin ja sinisen silmän lisäksi. Ei sillä villieläimiä karkoteta, ei surmata kollegaa, ei harjoiteta verikostoa. Silloin tällöin sillä saatetaan surmata tietty pässi tai lammas tai vuohi, joko loukkaantunut tai sitten teuraaksi tilattu.

Illan suussa auringon aletessa kaikki tämä toistuu takaperin. Lampaat tietävät lypsyajan lähenevän kun utareet täyttyvät maidosta. Ne hakeutuvat veräjän tuntumaan. Siitä ne noudetaan ja viedään lypsyaitaukseen.

Kun kohtaat lauman…

Vuoriston lammasalueilla kiemurtelevilla pikkuteillä kohtaa ilta-aikaan tämän tästä laumoja, joiden perässä ajaa paimen joko autolla tai mopolla. Nuoren nykycowboyn lava-auto on katumaasturin kokoinen, mutta vanhat äijät ajavat ikivanhoilla moneen kertaan paikatuilla toyotoilla.

Lampaat tiellä
Paimenen iltalypsy alkamassa

Jos haluat saada kuvia lampaista ja lähikosketusta lammastalouteen, hakeudu vuoristokylien takamaille illan suussa, siinä 17-19 välillä. Kun näet lauman tiellä, on kohteliasta pysähtyä kokonaan tien sivuun ja antaa lauman mennä. Jos olet ohittamassa, aja hitaasti, lampaat kyllä väistyvät. Älä kuitenkaan menee laumaa vastaan kävellen, älä avaa auton ovea äläkä varsinkaan laske jalkaasi autosta ulos!  Silloin saat päällesi sadatukset, sillä lauma ei tunne sinua vaan ensin epäröi, sitten panikoi. Eläimet poukkoilevat tielle ja tieltä pois, väliin muiden autojen eteen, rotkoon, rinteille, kuka minnekin.  Pysy siis autossa sisällä, kuvaa ikkunasta ja lähde liikkeelle vasta kun lauma on päässyt ohitsesi turvallisesti.

Mistä tiedät liikkuvasi alueella, jossa laumoja liikutellaan aamuin illoin? Katso asfalttia. Kun siinä näkyy tummia alaspäin valuvia pissajälkiä, olet jo lähellä. Jos tien pinnalla on papanoita, on siitä juuri mennyt lauma.

Omaloksen ylängöllä lampaat kansoittavat tien talvisaikaan, kuka sitä nyt jalkojaan kastelisi kun asfaltti on lämmin ja kuiva

Tien varsilla vapaana liikkuvat lampaat ja vuohet kuuluvat aina jollekulle. Jos mukana on karitsoita, ovat lampaat maitolampaita. Ne lypsetään aamuin illoin noin 6-9 kk poikimisesta. Lopun aikaa ne ovat tiineinä. Laumassa on usein pari pässiä komeine sarvineen. Kun uuhiemo tulee tiineeksi, vieroitetaan karitsat ja ne erotetaan omaksi laumakseen muiden saman ikäisten naaraiden kanssa. Poikien kohtalona on teurastus; laumassa ei voi olla montaa pässiä. Joskus lauman mukana kulkee kuohittu pässi eli oinas, joskus myös jokunen kuohittu vuohipukki. Ne ovat poikkeusyksilöitä. Ne ovat kaksospuolikkaita ja syntyneet emolle, jolta riitti maitoa vain toiselle kilille. Toinen on annettu uuhen hoitoon. Lampaaseen leimautunut vuohi käyttäytyy lammasmaisesti eikä se sopeudu enää omiensa joukkoon.

Jos lammaslaumassa niitä on useita, ryhmäytyvät ne omaksi joukokseen. Isokokoiselle lammaslaumassa kasvaneelle pukille saattaa siunaantua erityistehtävä: siitä voi tulla kellokas. Sen kaulaan sidotaan suurin kello ja se pitää lauman kasassa. Isossa laumassa voi olla useita kellokkaita. Kuuntele kelloja, saatat huomata, että ne soittavat eri säveliä, jotta paimen kykenee paikallistamaan niiden sijainnin.

Kun Suomi oli liittymässä EU:hun,

jossa Kreikka jo oli jonkun aikaa ollut, oli Hesari tekemässä koko kuukausiliitteen kokoista juttua EU:n reunoista. Minusta tuli Kreetalle saapuneen toimittajan ja kuvaajan apulainen. Yhdeksi haastateltavaksi tarvittiin paimen. Me löysimme sellaisen Mesarán tasangon laidalta, tienmutkasta, jossa tämä istui kliseemäiseen tapaan korkealla kivellä laskeva aurinko taustanaan paimenkeppiin nojaten kuorien appelsiinia.

Laumasi on siis tuolla alhaalla? Ja sinä täällä? Mikset ole siellä?

Siellä on koira, lähetin sen sinne.

Täh? Tarkoitatko että se paimentaa?

Se on tuomassa lampaita tänne.

Miten niin, miten se sen osaa. Miten sen tiedät?

No kun niin on.

Ai se koira tuo ne yksin, noitahan on satoja? Mistä se tietää, mihin se ne tuo? Eikö sun pidä laskeutua tuonne ajamaan?

Ei tarvitse, ne osaavat.

???

Ne ovat tässä kuusi yli viisi.

Älä naurata!

Ensimmäisen sorkka koskettaa asfalttia tässä kuusi yli viisi.

Ei vahingossakaan viisi yli?

Ei vahingossakaan.

Me piilouduimme viereisen kirkon nurkan taakse, vain kameran pitkä putki tähtäsi lampaisiin. Kuusi yli viisi ensimmäinen oli asfaltilla ja samassa koko lauma. Lampaat tuntevat kellon paremmin kuin kreetalaiset.

Kreetan lähihistoriaa – agentit kirjailijoina

Kreetan historiaa tutkiessa ei materiaalista todellakaan ole puutetta, se vain painottuu kovin pitkälle menneisyyteen. Minolaista aikaa on tutkittu joka toisessa Euroopan ylipistossa, antiikkia samoin mutta bysantin  kohdalla on jo hiljaisempaa.

1800-luvun romantiikan innoittamana Robert Pashley sekä muutamat ranskalaiset ja saksalaiset kiertelivät saarella, lähinnä etsimässä jälkiä muinaisesta loistosta mutta joutuivat pettymään. Saaren elämä oli kovin alkukantaista ja köyhyys oli silmiinpistävää. 1900-luvun historiasta ei sitten paljoa löydykään, turkkilaisen miehityksen jäljiltä saari tuntui jääneen kehityksessään pysähtyneeseen tilaan, Venizeloksen edesottamukset Kreikan yhdistämisessä kyllä ovat tuttuja vuosisadan alun eurooppalaisesta historiasta mutta englanniksi käännettyä kirjallisuutta ei hevin löydy, puhumattakaan suomenkielisestä.

Moneen kertaan olen tankannut Toista Maailmansotaa käsitteleviä teoksia, aluksi kiinnostuin vain sodan tapahtumista mutta pian huomasin kahden kirjailijan kohdalla hyviä huomioita saaren ihmisistä, heidän luonteestaan ja elinympäristöstään sekä historian vaikutuksesta saarelaisten elämään.

Liittoutuneiden jätettyä Kreetan saksalaisille kesäkuussa 1941, lähetettiin jo syksyllä englantilaisia agentteja organisoimaan vastarintaa miehittäjille.  Kiireellisempi tavoite oli kuitenkin saarelle jääneet harhailevat sotilaat, jotka pikimmin piti saada evakuoitua Egyptiin.

Englannin siirtomaahallinnosta tehtävää suorittamaan löytyi kyllä väkeä, mutta nopeasti selvisi ettei siirtomaaherruuden näivettämistä virkamiehistä ollut paljon apua. He eivät puhuneet kreikkaa, eivät tunteneet saaren historiaa (Ovatko alkuasukkaat ystävällismielisiä?), pitivät palvelijoita kantamassa tarvikkeitaan ja käyttäytyivät  kaikin tavoin ylimielisesti, joten mitään yhteistoimintaa paikallisten sissipäälliköiden kanssa ei syntynyt.

Nopeasti päämaja Kairossa ymmärsi ongelman ja ryhtyi rekrytoimaan väkeä joka tunsi saarta ja sen historiaa sekä ennen kaikkea hallitsi kielen, toiset jopa Kreetan murteen.Paikalle haluttiin toiminnan miehiä joilta ei mene sormi suuhun alkeellisissa oloissa ja ovat valmiita tarvittaessa koviinkin otteisiin.  Vakiokysymys rekrytointihaastattelussa esimerkiksi oli :  ’Onko Teillä henkilökohtaista  ongelmaa ihmisten tappamisen suhteen?’

Kaksi merkittävintä agenttia mielestäni olivat Patrick Leigh Fermor ja Xan Fielding, varsinkin kirjallisilta ansioiltaan.

Herrat eivät tunteneet toisiaan ennen komennustaan Kreetalle mutta siellä tavatessaan he huomasivat omaavansa paljon yhtäläisyyksiä.  Kummankin opinnot olivat jääneet kesken kurittomuuden ja sopeutumisvaikeuksien takia, kumpikin oli opiskellut kirjallisuutta ja kumpikin oli jo poikasena matkustanut laajasti, puhuivat Kreikkaa ja olivat intomielisiä filhelleenejä. Perinteinen brittiläinen sotilaskuri oli kummallekin kammotus, kunnon boheemi ei sellaisen taivu.

Sekä kreetalainen laulu että tanssi luonnistui, tukka ja viikset värjättiin ja asusteina käytettiin lammaspaimenten rääsyjä, ei univormuja. Yksikään saksalainen ei erottanut heitä paikallisista.

Sekä Fermor että Fielding kirjoittivat sodan jälkeen kokemuksistaan Kreetalla.

Fermorin ’Abducting a General’ ja Fieldingin ’Hide and Seek’ kuuluvat molemmat sotakirjallisuuden  klassikoihin, mutta operatiivisten asioiden lisäksi kummastakin löytyy pitkiä osia joissa kuvataan heitä auttaneita ihmisiä, heidän elinolosuhteitaan, urheuttaan ja tapoja. Uskomattoman yksityiskohtaista luonnon kuvausta löytyy osioista joissa pakoillaan saksalaisia vuoristossa ja nautitaan kyläläisten tuomaa illallista kuunvalossa. Ruokalajit kuvataan tarkasti, yleensä linssejä, juustoa, korppua ja munia. Juhlapäivinä tietysti teurastettiin lammas. Ja viiniä sekä rakia joka päivä, sitä oli aina saatavilla! Välillä jouduttiin yöpymään lammaspaimenten vieraana mitatoissa (paimenten suojat vuoristossa), lukutaidottomien huumori ja elämänviisaus on jatkuva kummastelun aihe.

Kreetalaisten rohkeus ja uhrimieli oman turvallisuuden kustannuksella teki kaveruksiin lähtemättömän vaikutuksen, jota he eivät ikinä unohtaneet. Kairossa sijainneen päämajan komentaja, Jack Smith-Hughes kirjoittikin sodan jälkeen etteivät agentit olisi selvinneet hengissä edes 24 tuntia ilman paikallisten apua.

Fermor jatkoi sodan jälkeen lupaavasti alkanutta uraansa matkakirjailijana. Hän kirjoitti useita teoksia, sekä Kreikan matkoiltaan että muualta maailmasta. Fermoria pidettiin Englannissa aikansa parhaana matkakirjailijana ja hänet aateloitiin 2004. Kaikki hänen kirjansa antavat mielenkiintoisen kuvan menneestä maailmasta, varsinkin ’A time of Gifts’illä alkava trilogia 18- vuotiaan kokemuksista 30-luvun Euroopasta nousevan natsismin muuttuvassa maailmassa.

Fielding palasi Kreetalle vuodeksi 1951, koska halusi tavata kaikki ystävänsä rauhan oloissa.  Tästä ajasta synty merkkiteos ’Stronghold’, jossa vain paikoitellen viitataan sodan tapahtumiin mutta sitäkin enemmän käsitellään eri alueita, kyliä ja ihmisiä sekä historiaa. Kuvaukset esimerkiksi Koustojerakosta ja Sougiasta tuntuvat kovin tutulta.

Vaikka tuhotut kylät ovat vielä puoliksi raunioina, on jälleenrakennus käynnissä ja uudistuksia on tiedossa. Sougiaankin ollaan ehkä rakentamassa tietä, Loutroon ei koska se on mahdotonta. Vieraanvaraisuus on voimissaan, hetkeäkään ei saa olla rauhassa. Häät kestävät viikon ja mukaan otettu valokuvaajavaimo joutuu välillä pakenemaan Englantiin lepäämään. Koko ajan liikutaan jalan, yli vuorten ja rotkoja pitkin, rikkumattomassa luonnon rauhassa.

Eri alueiden ihmisistä Fielding antaa pistämättömän tarkan kuvan, eroavaisuudet sfakialaisten ja retymnolaisten välillä ovat selkeitä .

Näiden herrojen teokset olen lukenut useaan kertaan. Teksti on niin värikästä ja sanasto niin monipuolista, ettei englanninkielellä tunnu olevan juurikaan mitään yhteistä nykyisen populaarikirjallisuuden kanssa. Kieli on muuttunut 50 vuodessa aivan toisenlaiseksi.

Siitä vaan syventämään Kreetan tuntemustaan ja englannin kielen taitoa!