Check before you go eli Railan riskiretket etsimässä Agios Pavlosin kirkkoa

Aina pitää löytää jotain uusia polkuja, varsinkin kun vanhoja on tullut taaperrettua useaan otteeseen, tässä tapauksessa tietenkin Kreetan rotkoja ja vaellusreittejä.

Kaverin kaverilta kuulimme että saaren upein reitti hänen mielestään johtaa Agios Joanniksen kylästä Agios Pavlosin kirkolle. “Maisemat ovat henkeäsalpaavat ja reitti kulkee ihanassa havumetsässä valtaosan matkaa”, kertoi tuttavan tuttava, arviolta ikäisemme ja kuntoisemme. Kovasti jäi kutkuttamaan tuo reitti ja tässä päivänä muutamana tuumasta toimeen, evästä reppuun ja vettä riittäväksi arvioitu määrä, aurinkorasvaa, ja menoksi. Mukaan houkuteltiin viattomat naapurit ja vielä ruotsalaisvahvistus joka halusi nähdä ”vähän” saarta.  Matka Plataniaksesta Hanian liepeiltä Hora Sfakionin kautta Anopoliin, josta edelleen Aradenaan ja niin ikään henkeä salpaavan rautaisen sillan yli kohti Agios Joanniksen kylää. Auto parkkiin, vaelluskengät jalkaan, sauva käteen ja παμε (mennään).

Alkumatkan Seloudaan saakka polku kulki suht tasaista maastoa ja oli hyvin merkittyä, oltiin vielä metsävyöhykkeellä, oliivipuut olivat jääneet alemmaksi, lähtökorkeus reitille oli rapiat 730 metriä merenpinnan yläpuolella. Matkanteko oli miellyttävää vaikka lämpötila olikin reippaasti yli kaksikymmentä. Eipä tullut ajoissa ajateltua lämpötilan vaikutusta extreme-kertoimeen kun yleensä polut on loikittu joko aikaisin keväällä tai myöhäissyksystä.

Seloudassa loppui tasanko. Ja siihen näytti loppuvan myös koko saari. Jyrkänteen reunalta kun uskalsi kurkata alaspäin niin olihan siellä polku toki, se lähti viikkaamaan siksakkia alas lähes pystysuorassa maastossa. O-outs! Tuumaustako ja pari upeaa kuvaa! Viisain meistä päätti jättää leikin kesken, ja lähti palailemaan kohti Agios Joannista omaan tahtiinsa, päätyäkseen aikanaan omia teitään Hora Sfakioniin  –  peukalokyydillä. Loppuporukka päätti edetä jälleen. Luulin että olin selättänyt korkeanpaikankammoni Kreetan vuosinani, mutta nyt kyllä tarvittiin einiintaivaallisia voimia apuun, aika paljon perkeleitä leijui ilmassa ennen kuin alkumatkan kurvit oli selvitetty. Jos polku on hädin tuskin metrin levyinen ja siinä vieressä pudotus jonnekin alas (en uskaltanut katsoa tarkemmin minne) niin kyllä oli itseluottamus koetuksella. Ruotsalaisvahvistuksemme vinkui toki myös alas mennessään joten eihän tätä(kään) Suomi-Ruotsi ottelua tultu häviämään. Puoltoista tuntia käveltyämme, meri ja ranta olivat lähentyneet hieman, siis vain hieman. Reidet huusi hoosiannaa, nivelrikkopolvista puhumattakaan ja taukojen määrä senkun lisääntyi, Valokuvaus on muuten hyvä syy pitää taukoja. Tunti lisää ja olimme rannalla. Hiekka oli tulikuumaa eikä varjoa missään mutta jotenkin sitä sai vaatteet riivittyä päältään ja kengät jaloistaan ja aaltoihin vilvoittelemaan. Taivaallisen virkistävää. Tulikuumat kivet sukkiin ja kenkiin, niin kuivuivat nekin siinä uidessamme.

Jokainen tietää miten haasteellista on saada suolaiseen nahkaan viriteltyä uudelleen hikiset vaatteet, ja yrittää olla polttamatta jalkojaan tulikuumassa sannassa. Akrobatiaa käytännössä! Sitten palattiin reitille ja varjoon evästelemään.  Olo tuntui ihan kohtuulliselta. Vaikka mielessä kävikin että kävelemällä suoraan 4-5 km Agia Roumeliin ja siitä laivalla Hora Sfakioniin VOISI päästä helpommalla. No, auto odotteli kuitenkin siellä Agios Joanniksessa. Ei muuta kuin takaisin ylämäkeen, sieltä merenpinnan tasolta siis. Lämpötila oli kohonnut kymmenisen astetta ja tiedossa oli että varjot matkan varrella vähenevät mitä ylemmäksi päästään.

45 minuutta ylämäkeen ja tauko. Siinä vaiheessa oli käynyt itselleni selväksi etten pärjää loppumatkaa ylämäkeen. Onneksi netti tuossa kohti toimi ja tsekkaamaan milloin se viimeinen laiva Agia Roumelista lähteekään Hora Sfakioniin? Porukka jakaantui kahtia, sain seurakseni ruotsalaisvahvistuksen ja urhot urheat lähtivät kaksin paarustamaan ylämäkeen. Ehdotin josko kaikki palattaisiin laivalla ja haettaisiin auto taksilla myöhemmin. Ei sopinut. 45 minuuttia vaellusta takaisin ja oltiin taas Agios Pavlosin kirkon kohdalla. Siitä lähtien matka olikin melkoista eloonjäämistaistelua, lämpötila varjossa 37 ja varjoa löytyi noin vartin välein. Juotava alkoi vähetä eikä tiukka aikataulu juurikaan keventänyt askelta. Välillä mukavaa kuljettavaa polkua, välillä upottavaa kuumana hehkuvaa hiekkaa. Juuri kun olin päättänyt käydä seuraavassa poukamassa uittamassa pääni meressä  –  hattu kun oli jäänyt autoon sinne ylös  –  tein reippaan kuperkeikan kiviseen maastoon, kuumaan sellaiseen. Kun makaat rähmälläsi tulikuumassa maassa ja yrität siitä täytetyn puuman ketteryydellä päästä ylös niin ei ollut itku kaukana. Vaurioita ei tullut sen kummemmin tarkistettua. Hiekat veks ja menoksi taas. Viimeinen kilometri taisi mennä otsanahkaa rypistämällä. Laiva näkyi ja reitti tasaantui lopulta ihan kaduksi. Vartti aikaa laivan lähtöön! Ohjeistin ruotsittaren ostamaan vettä ja oluet ja lähdin itse etsimään lipputoimistoa. Löytyi ja litterat käsissä laukkaamaan kohti laivaa. No ehkä laukkaaminen oli vähän liioittelua, tai paljon.

Laivassa ensimmäinen mahdollinen istumapaikka sopi meille mainiosti, peffat penkkiin, litra vettä hujahti lähes yhdellä kulauksella, oluetkin siihen perään. Vasta sitten aloin ihmetellä kanssamatkustajien ilmeitä kun tuijottivat polviani. No juu, eihän ne kauniit olleet. Raapamat olivat valuneet verta rutkasti pitkin sääriä ja nivelrikkoiset polvet aika pahasti turvoksissa muutenkin. Muutama pysähtyi onnittelemaan suorituksesta ja sitkeydestä. En jaksanut selittää ettemme olleet Samarian kävijöitä kuten he vaan jotain PALJON SUUREMPAA seikkailua, eloonjäämistaistelua helteisessä autiomaassa ! Viesti laivalta ylämäkeen lähteneille urhoille, autolla olivat, hengissä hekin, nippanappa.  Laivamatkalta katsottuna tuntui käsittämättömältä että siinä rinteessä oli jossain polku jonka olimme juuri tarponeet alas. Voittajaolo oli koko porukalla kun lähdimme Hora Sfakionista ajelemaan kohti Plataniasta. Ottaen huomioon että ryhmän keski-ikä pyöri tuossa kuudessakympissä, niin suoritusta ei voi pitää vähäisenä. Vähättelijät tehköön saman reitin tuossa lämpötilassa, jutellaan sitten lisää!

Ja kyllä; teen sen joskus uudelleen, kun on parikymmentä astetta vähemmän lämmintä, eikä kiire mihinkään ! Ja kyllä; reitti kulki ihanassa havupuumetsikössä  –  valtaosan ! Ja kyllä, henkeä salpasivat maisemat, kuten myös polku ! Ehkä jo ensi kerralla katson hieman tarkemmin vaelluskarttaa, ennenkuin lähden reissuun. Tai maaston korkeuskäyrää ! Tai edes lämpömittaria! Tehkää te samoin 😊.

Tässä linkki reittiin.

Alamäkeen

Me tiesimme jo ylämäkeen jyrrytellessämme, ettemme edes aio kävellä Kretan toiseksi korkeimman vuoren huipulle. Ei meistä enää ole siihen. Mieli kyllä halajaa, mutta omaan tasapainoon ei ole luottamista.

Olimme tilanneet kyydin kuljettamaan meidät ylös Pahneksen ylärinteille yhdestä Anopoliin tavernasta. Kylän aukiolla Daskalojannin patsasta kiertävän liikenneympyrän varjoisalle reunalla mulperin alla odotti avolava, jonka kuskiksi ilmaantui nuori Kostas. -Luuletko että ylhäällä on kylmä? -Ei tänään ole, eilen oli. Tuuli kovasti. Nyt ei tuule. Tällä lyhythihaisella paidalla aion selvitä koko reissusta. Siellä Russies-solassa teitä odottelen, hän sanoi, ja katsoi arvioivasti sisään päin hymyillen, kun yrtin kaiken tahdonvoimani ja taitoni keräten suoriutua ketterästi lavalle. Onneksi apuun tarjoutui käsiä, jotka nykäisivät minut kyytiin niin ettei jalkojen kankeus ihan kokonaan paljastunut. Niin luulin.

-Odotan solassa sen aikaa, että käytte huipulla, 3-4 tuntia, sitten ajetaan alas. Viideltä ollaan täällä takaisin. Menomatka vie avolavalla tunnin ja vartin, samoin alastulo. Noin 6,5 tuntia koko juttu, sanoo Kostas. – Me siis noustaan nelivedolla parikymmentä kilometriä tunnissa ja vartissa? Ja kävellään 3-4 tuntia huipulle ja takaisin?
Anopoli sijaitsee noin 600 metriä meren yläpuolella. Tie Pahnesin, Kreetan toiseksi korkeimman huipun läheisyyteen päättyy 1900 metrissä. Siitä on vielä noustava puolisen kilometriä ylöspäin kävellen. Ei kovin mahdoton. Neljä meistä lähtee nousemaan. He katosivat ylämäkeen niin että kivet rapisivat. Seurasin katseellani nuorta paimenta, joka oli laskeutumassa samaa polkua vierivien kivenmurikoiden peittämällä jyrkänteellä ihan kevyesti, ilakoiden, tanssiaskelin hypähtäen kiveltä toisella ja vielä kännykkä korvalla! Noin minäkin nuorena!  Paitsi en.

Me loput vain haaveilemme ylämäestä. Närpimme vähän eväitä, mutta eivät ne vielä maistuneet, kun emme mitään olleet tehneet. Miten jollakulla voi olla tuollainen tasapaino? Vaikka kirjoittihan se Buondelmonti, että sfakialaiset kuolevat saappaat jalassa vuorilla vuohien perässä laukatessaan eivätkä sängyssä maaten. Hänen bloginsa ilmestyivät jo 1415. Ja ovathan monet hänen jälkeensä olleet aivan ihmeissään tämän sfakialaisen ihmislajin vuorilla liikkumisen taidoista, kuten tuollaisista 45 km juoksumatkoista saaren pohjoisrannikolla etelärannikolle yhdessä yössä saksalaispartioita ja teitä ja kyliä vältellen yö yön perään villissä maastossa…

Kuljettajamme Kostas käänsi auton nokan sojottamaan alas, otti mukavan asennon etupenkillä ja nukahti. Me tasapainottomat päätimme lähteä kävellen alas, eksymisen vaaraa kun ei ollut. Tapasimme norjalaisseurueen menossa autolla ylös, kyselivät tien kuntoa. Me pysähtelimme ja kuvasimme ja ihmettelimme geologiaa ja kasvitiedettä ja lintuja. Mikä on västäräkin kokoinen mustavalkoinen, jonka lyhyt pyrstö aukeaa leveäksi viuhkaksi kuin teerellä? Ja asuu puurajan yläpuolella noin 1500 metrissä pelkässä kivikossa? Rusotasku? Nunnatasku? Ja mikä on tuo taivaansinisenä kukkiva tähti? Entä valkoisenaan kukkiva hernepensas mallia sohvatyyny?
Ja miten tuo alabasteri onkin valunut noin kauniiksi raudoiksi ja oi, kun se on hieno!  Entäs ne abyssit? Syvät onkalot, jonne voisi  kompastua, vuoreen revenneet rakoset, joiden pohjaa et näe eitä kuule kolinaa vaikka sinne kiviä paiskot? Kuinka syvälle ne oikein putoavat, maapallon toiselle puolen?

Kuusi kilometriä me ehdimme kävellä ennen kuin meidät poimittiin kyytiin. Vieläkään emme olleet lähelläkään puurajaa, ekat varvut toki jo kohtasimme.
Tämä alamäkikävely oli tämän kevään vaikuttavin kokemus. Huikeat maisemat. Huikeat näköalat. Ihmeellinen luonto. Tulisitko mukaan ensi vuonna?

On ihan totta se mitä Anna, vuoristokulkijaystävämme sanoi: kun olet kerran tuolla ylhäällä käynyt, et enää koskaan katsele vuoria samalla tavoin.  En niin, nyt osaan kunnioittaa niitä.

Huippujuttu

Huippujuttu

Koska Kreetalla on kaikki mantereen tunnusmerkit, kuten jokia, järviä, merta,rantoja ja vuoria on se siis manner eikä mikään saari (ainakin paikallisten mielestä). Kaikki muut tunnusmerkit ovat jo tulleet tutuiksi vuosien saatossa mutta yhtäkään oikeata vuorta emme ole vielä valloittaneet. Joten Pachnekselle vaikka se ei olekaan saaren korkein vaan peräti 3 metriä matalampi kuin Psiloritis.
Suunnitelma tuntui toteuttamiskelpoiselta meidän ikäisille ja kuntoisille: Ensin ajoimme Anopoliin josta maasturin lavalla runsaan tunnin röykytys Roussies-solaan, jossa jalkauduimme ja jatkoimme neljän porukalla kohti huippua hyvin merkittyä polkua pitkin. Onneksi huippua ei vielä näkynyt, olis saattanut iskeä uskon puute vailla tiedossa oli että kävely kestää noin 1,5 tuntia suuntaansa ja nousua tulee noin 500 metriä (1950-2453m).
Polku oli heti alusta pitäen kivikkoinen ja vaihtelevasti nouseva joten vauhti ei päätä huimannut. Puolen tunnin kohdalla näimme mitatan (paimenien kivistä kyhätty suojatila) missä tankkasimme sekä nestettä että välipalaa ja sitten innolla taas ylämäkeen kunnes kohta näimme huipun jossa oli jokin rakennelma. Niin kuin yleensä, matka jotenkin tyssää kun kohde onnäkyvissä mutta ei lähesty. Luntakin ilmestyi polulle noin 2100 metrissä ja ilma oheni sen verran että intorykäisyt jäivät vähemmälle.
Noin puolentoista tunnin jälkeen olimme huipulla, jossa näkymät ovat melko lähellä kuumaisemaa. Kasvillisuutta ei juuri näy lukuunottamatta aivan pieniä kirkkaansinisiä kukkia joiden merkistä emme päässeet selville.
Etelässä näkyy Libyan meri ja pohjoisessa erotimme jopa Aiga Theodorin saaren ja sen edessä ehkä Plataniaksen yläkylän. Viileää tuulta oli sen verran että välipalan jälkeen lähdimme alamäkeen kun loppuporukkakin odotteli Roussieksessa.
Alamäki meni jo rutiinilla vartin nopeammin kuin ylöspäin, vaikka kuulalaakerin lailla toimivat pikkukivet hillitsivätkin vauhtia.
Reittiä ei voi suositella liikuntarajoitteisille tai huonokuntoisille mutta aktiivisen liikujan se kyllä palkitsee, on taas niin täysin erilaista Kreetaa.

Palveluyhteiskunnan olemus

 

Eikö se mennyt niin että teollistumisen jälkeen tulee jälkiteollinen yhteiskunta ja sitten palveluyhteiskunta, johon Suomikin taitaa olla siirtymässä. Kreetakin on siirtynyt jo aikaa sitten, koska se jätti väliin nuo teollistumisvaiheet, on ollut vain alkutuotantoa ja palveluja iät ja ajat.

Toki ymmärrän näiden kahden maan yhteiskunta- ja kehityserot, mutta verrataanpa vähän lopputulosta muutamilla esimerkeillä:

-Rengas puhkeaa lauantaina klo 18. Vararengas alle ja huoltoasemalle kysymään milloin seuraavalla viikolla löytyisi aikaa paikkaukseen, näinhän Suomessa tehdään paitsi että se rengaspuoli ei ole enää siihen aikaan auki.

‘Miten niin ensi viikolla, mä voin tehdä sen heti’ tulee kommentti. 20 minuuttia myöhemmin on paikattu rengas taas alla, vararengas matkatavaratilan alla telineessään ja kaikki rengaspaineet mitattuna. Kundi kysyi mitä tämä maksaisi Suomessa johan vastasin että vitosen. No siihen hän ei pystynyt vaan pyysi 15. Kirveli kyllä moinen riisto mutta ei voi mitään…

-Rouvaporukasta yksi teloi vähän nilkkaansa Vamosissa ja kaikki neljä meni Tavernaan Pizzalle. Lähdön hetkellä osoittautui ettei tämä loukkaantunut oikein pystyisi kävelemään majapaikkaan. Taksia kysellessä ei pikkukylästä löytynyt lähistöltä vapaita paitsi tämän tavernan pikkuinen pizzataksi. Koko porukka ahtautui sinne pizzalaatikoiden ja lastenistuimen sekaan, kuski vain iloisena huikkasi että ‘you made it’. Rouvat kotiin eikä tietenkään maksua.

-Viime vuonna kävelimme Kandanoksen historiallisen tien (9 km) alas kylään. Ajattelin että otamme taksin takaisin autolle lounaan jälkeen. Maksettuani tiedustelin taksia mutta osoittautui että lähin oli Paleochorassa 20 km päässä. No entäs joku tarjoilijatytön kaveri, ehtiskö niistä kukaan tekemään pientä keikkaa. No ei löytynyt ketään vapaata automiestä mutta ravintolan johtaja lupasi hoitaa homman ennen siestaa kun asiakkaita ei varmaan enää tule. Matka  omalle autolle sujui leppoisasti jutellen nätin, kielitaitoisen rouvan kanssa ja perille päästyämme tarjosin kakskymppistä vaivan palkaksi. Rouvan silmissä välähti ja se tarttui tiukalla otteella mun ranteeseen todeten ettei tule kuuloonkaan. Ystävänpalveluksista ei oteta rahaa varsinkaan suoraan käteen vaan riittää että syö seuraavallakin kerralle hänen ravintolassaan. Jälkeenpäin kuulin että monet hoitaisivat tilanteen jättämällä vaivihkaa rahan ovitaskuun ilman sen suurempaa numeroa

-Naisporukka istuu hiukan väsähtäneena penkillä kylän keskustassa. Paikallisen tavernan tarjoilija ajaa ohi pyörällään, pysähtyy ja kysyy onko kaikki hyvin, maistuisko kahvit. No miksei jonka jälkeen hän kävelee  viereiseen kahvilaan ja tuo naisille kahvit, nousee pyörälleen ja katoaa ennen kuin edes ehtivät tajuta mitä oikein tapahtui.

Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon mutta oleellista lienee miksei ‘sivistysmaissa’ kuten Suomessa homma toimi näin? Yhteiskunnat on tietysti aivan erilaiset mutta sen lisäksi lienee niin että rikkaassa maailmassa suurin osa palveluista tuotetaan isojen yritysten kautta joissa porukka on työsopimusten puitteissa vain palkkatyössä. Kreetalla kylissä taas suurin osa on perheyrityksiä tai toimivat pienessä yhteisössä jossa kaikki tuntevat toisensa ja tarjoavat palveluitaan suunnilleen oravannahka-periaatteella.  Eikä tienistien tarvitse olla niin kummallisia, onhan elämässä muitakin iloja kuin raha. Kun palvelun hinta on kohdallaan ja kaikki toimii aidosti hymyssä suin ja hyvällä kreetalaisella huumorilla,niitä myös käytetään paljon runsaammin kuin meillä mikä työllistää ja pitää ympäristön elävänä.

Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta toivottavasti Kreeta säilyy omanaan eikä ‘kehitys’ pääse pesiytymään liiaksi, muuten tämäkin saari on kohta täynnä ABC’eita , mäkkäreitä ja hennesmauritseja, joista ei jää käteen mitään tai sitten paha mieli.

 

Mielellään antakaa palautetta jos teoriani ovat puutteellisia, mutta ero on kuitenkin huima

 

 

 

 

Suuri vai surii?

 

Kreikan kielessä painot ovat tärkeitä. Ne saattavat muuttaa sanan koko merkityksen. Paino myös pidentää vokaalia, ei ihan kahdenna, mutta pidentää noin puolitoistakertaiseksi. Niissä on ollut oppimista. Ja niissä on edelleen oppimista. Eivät nämä kreetalaiset tahdo ymmärtää, kun puhun niin itsestään selvästä asiasta kuin Hania. Jos sanon sen Hania, he hymyilevät, mutta jos laitan painon sanan loppuun ja sanon Haniá, he jo nyökkäävät ymmärtämisen merkiksi. Mutta eivät hekään aina noita painoja osaa oikein laittaa. Eilen soitin yhdelle isännälle, jonka tiesin asuvan kylässä, jonka englantilainen kirjoitusasu oli Souri. Olin katsonut jo aiemmin muista lähteistä, että sille sanalla tulee paino viimeiselle iille, eli Surii. Ei ihan noin pitkänä mutta melkein. Puhelimessa hän sitten käyttikin muotoa Súri, eli Suuri. Ja minä mietin kumpaanko nyt oikein olen menossa, Suurin kylään vai Suriin??

Kylän alussa on kyltti, jossa on kylän nimi. Siitä päätin sen tarkistaa. Oikealla puolella oleva kylän alkamisen merkiksi pystytetty kyltti kertoi: Surii. Tien toisella puolen oleva, kylän päättymisestä kertova kyltti ehdotti mutoa Suuri.  Isäntämme vakuutti, että kyllä se on Suuri. Jaahan. Ja niin pieni kylä!

 

Kuvassa isäntämme. Kerron pian lisää miksi hänet tapasimme.

PYÖRÄILYÄ PITKÄN KAAVAN MUKAAN

Eilen sunnuntaina pilatesporukka lensi kotiin ja Raila meni Vamokseen kirjailijoiden kanssa. Siis vapaapäivä, mitäs nyt?

En ole ehtinyt juurikaan pyöräillä milloin mistäkin tekosyystä mutta nyt päätin lähteä Manoussakiksen viinitilalle sopimaan syksyn viiniretken maksuista. Matkaa ehkä 15 km suuntaansa eikä mitään pahoja nousuja joten kuvittelin selviäväni 3 tunnissa takaisin, kun sääkin oli mitä parhain.

Takalistoa ja reisiä rupesi aristamaan jo Alikianoksen kohdalla, joten päätin käydä limulla paikallisessa. Kylän äijät heti kimppuun että mikä mies ja millä asialla? Heti alkoi tulla juttua kylän historiasta ja tapahtumista. Heidän huono englantinsa kompensoitui minun huonolla saksallani mutta selväksi tuli. Taisi mennä tunti jutustellessa ja siltaa ja muistomerkkiä toljotellessa ja tavaillessa.

Seuraava kylä oli Vatolakkos, jossa kirkon eteen on pystytetty valtava torni, jonka kiveen on kaiverrettu kaikkien niiden henkilöiden nimet, jotka olivat kaatuneet ja/tai teloitettu 2.6. tai 1.8.1941. Takaisinpäin tullessa pysähdyin kahville samaan Alikianoksen kahvilaan, jossa juttua taas tuli tunnin verran. Nämä toisen maailmansodan tapahtumat, varsinkin tällä eniten kärsineellä alueella, jolla vastarinta oli erityisen raivokasta, ovat koko ajan läsnä vanhemmalla ikäpolvella ja muistomerkeillä on aina tuoreita kukkia. Siis 77 vuoden jälkeen.

Kysellessäni millaista täällä oli sodan jälkeen, kommentit vastasivat mielikuvaa, jotka sain luettuani Xan Fieldingin kirjan ‘Stronghold’.  Fielding toimi sodan aikana saarella brittien SOE-agenttina ja tuli takaisin 1953 kiertelemään vuodeksi Kreetalle ja tapailemaan sodan aikaisina andarte-sissejä, joihin hän oli silloin ystävystynyt. Hän kuvailee sen aikaisia kyliä, jotka edelleen olivat melkein siinä tilassa mihin ne jätettiin tuhojen jälkeen: useimmissa tönöissä oli maapohja, savi/olkikatto joka piti korjata jokaisen rankkasateen jälkeen ja kylät olivat kovin eristyksissä teiden puuttumisen takia. Vieraanvaraisuuden Xan koki jopa häiritsevänä, koska jokaiseen kylään piti jäädä yöksi, kana ja vuohi teurastettiin ja rakia juotiin aamuun asti laulun ja tanssin kera. Brittivaimokin oli mukana, mutta kyllästyi muutaman viikon jälkeen ja lähti kotiin. Ihme muija.

Robert Pashley-niminen brittitutkija kierteli Kreetalla neljän kuukauden ajan vuonna 1833 ja kirjoitti 1837 klassikkokirjan kokemuksistaan. Fieldingin mukaan kylien olemus ja ihmisten tavat eivät juurikaan olleet muuttuneet 80 vuodessa.

Vieraanvaraisuus kylissä on vieläkin voimassa, mutta vaikka olot ovat vieläkin melko alkeelliset niin kehitystä toki on tapahtunut varsinkin infran kohdalla. Melkein joka kylään  pääsee nyt autolla.

Sitten pyörän selkään kotia kohti ilman pysähdyksiä ja jäykin jaloin peffan huutaessa hoosiannaa kiipesin kämpille. 7 tuntia siinä meni eikä kolme.

Ai niin, viinitilan Maria ei ollut paikalla koska oli sunnuntai…

Notkeat varpaat ja hellitty mieli, asiakkaan kertomaa !

Notkeat varpaat ja hellitty mieli

Levitän maton kattoterassille ja käyn selinmakuulle. Vasen jalka kurkottaa kohti Plataniaksen kylän kattoja, oikea käsi nousee kohti taivasta ja keskivartalo on kummissaan, se on löytänyt uuden olomuodon, se on vahva ja taipuisa. Annan auringonsäteiden leikkiä suljetuilla silmäluomilla ja päätän aloittaa loppuelämäni jokaisen aamun pilatekesella.

Kun lähdin pilateslomalle Kreetalle, odotukset olivat ristiriitaiset. Tiesin, että aktiiviloma tekee hyvää keholle ja mielelle, mutta viikon seurustelu vain itsensä kanssa voisi olla pitkästyttävää. Yksin lomailussa on paljon hyviä puolia, mutta yksinäisyys lomalla ei ole mukava tunne.

Kuvittelin, että kun saavun House Kastriin aamun piltaestunnille, vaihdan muutaman sanan ohjaajan, talon isäntäpariskunnan ja muiden tunnille osallistuvien kanssa. Suoritan tunnin, sanon hei ja lähden omalle hotellille miettimään mitä tekisin loppupäivän. Toki pilatesviikon ohjelmassa kerrotaan, etta viikon aikana tutustuu aitoon Kreetaan ja kreetalaisuuteen, mutta luulin, etta jokainen hoitaa tutustumisen omin päin, niin kuin parhaaksi näkee. Miten onnellinen ihminen voikaan olla, kun odotukset osottautuvat aivan vääriksi.

Niin hyvä olo, että itkettää

Olen joogannut jonkin verran, mutta pilates on lajina vieras. Osaanko, opinko, pidänkö, jaksanko, riittääkö kunto ja kaikki muut ovat varmasti pilateksen ammattilaisia. Tiedättehän, kaikki nuo ajatukset, jotka ryömivat esiin treenikassista ennen ensimmäistä tuntia, nuo ajatukset ohjaajamme Mimmi kahmaisi syliinsa ja kiikutti pihalle oliivipuiden taakse. Tunnit oli suunniteltu niin, etta aikaisemmalla kokemuksella ei ollut mitään merkitystä. Vaihtoehtoisia liikkeitä oli tarjolla vaativista helppoihin ja tempo oli juuri sopiva. Välillä vasen ja oikea, ojennus ja koukistus menivat iloisesti sekaisin, mutta Mimmi neuvoi jokaista lempeästi ja kannustavasti.

Pari tuntia pilatesta päivittäin ja aamu aamulta nousin sängystä ylös notkeammin. Oli autuas tunne, kun selän kolotukset helpottivat, ryhti suoristui ja niskan jumit laukesivat. Opin viikon aikana kehostani paljon ja opin kaiken hymyillen. Olen suorittajaluonne ja tottunut siihen, etta treenatessa vedetaan suu tiukkana viivana ja tunneilla jätetaan turhat höpinat sikseen. Mimmin tunneilla naurettiin ja puhuttiin ja silti oltiin tehokkaita. Loma tekee hyvää aina, mutta aivan erityisen hyvä vaikutus lomalla on – niin mielelle kuin keholle – kun siihen yhdistää liikuntaa. Notkeat varpaat ja liikkuvat lavat ovat paras matkamuisto, minkä itselleen voi hankkia. Lihakseni, niveleni ja luuni ovat perustaneet Mimmi fan clubin, ja ne vaativat lisää pilatesta. Taidan totella.

Kreetaa tunteella ja taidolla

House Kastrin isäntäpari Raila ja Kim rakastavat Kreetaa ja he eivät ainoastaan kertoneet, vaan he myos näyttivät meille pilatesviikkolaisille mistä rakkaus kumpuaa. Suorittajana olen tottunut siihen, että lomatkin suunnitellaan ja aikataulutetaan exceliin. Kreetaan tutustuminen tehtiin aivan toisella tavalla. Viikolle tehtiin taipuisa runko, joka sai elää toiveiden ja hetken mieltymysten mukaan. Jokaiselle päivälle oli ohjelmaa, mutta jos halusi loikoilla yksin rannalla ja lueskella, niin siitä vaan pyyhe kassiin ja kohti aurinkoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ehtinyt lukea lomakirjaa loppuun.

Parasta päivaretkillämme oli luonnollisuus ja aitous, sellainen väliton kaveriporukka reissussa tunnelma, hersyvällä huumorilla sävytettynä. Oli helpoa olla oma itsensä, oli helppoa solahtaa joukkoon ja oli aivan mahdottoman mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Raila ja Kim tuntevat Kreetan salaisimmat rannat ja hurmaavimmat kylät. He tietävät missä kannattaa syödä ja mitä kannattaa tilata. Parhaat palat Kreetasta saa sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat tulleet sinuiksi saaren kanssa ja jotka elävät siellä arkea.

Lempeät tuulet kuiskivat minulle jo edellisellä Kreetan lomallani, etta kiipeä vuorille, patikoi rotkoissa, hurmaannu pienistä kylistä, opettele tekemään kreikkalaista ruokaa, löydä kristallinkirkkaat vedet ja autiot rannat ja kulje hiljakseen oliivipuulehdoissa. Kuuntelin tuulia ja tein tuon kaiken. Kiitos Raila, Mimmi ja Kim.

Annina Metsola

Railan riskiretket kummipuuta etsimässä

Taannoin kun emme vielä olleet lyöneet hynttyitä yhteen Kreetan Maun kanssa, harjoittelin pienimuotoista kurssitoimintaa House Kastri -talollamme. Kun kerran oli asuintilaa ja harrastustilaa, niin kaverit rupesivat kyseleen mikset järjestäisi sitä ja mikset tätä. No, tuumasta toimeen. Kun oppilas on valmis, ilmestyy myös opettaja. Keräsin pienimuotoisesti kaveriporukoita kursseille, jotka kiinnostivat itseänikin. Ja opettajat. Pilatesta, tanssia, kielikursseja yms. Kursseihin liittyi aina oleellisena osana myös Kreetaan ja kreetalaisuuteen tutustumista, halusin intohimoisesti esitellä tätä niin upeaa saarta ihan kaikille, välillä jopa vastentahtoisille korkeanpaikan kammoisille. Kaiken voi täällä suunnitella aurinkoakin tarkemmin etukäteen;  mitä tarkemmin suunnittelee, sen enemmän tulee eteen kohtia jotka joutuu muuttamaan, tai joissa joutuu luovimaan, ja sepä vasta hauskaa onkin.  Alkuvuosien kurssilaiset ristivätkin matkani ”Railan riskiretkiksi”. mitä tahansa voi retkillä tapahtua ja yleensä tapahtuukin, tosin aina hauskempaan suuntaan. Yllätyselämykset vaan ovat tämän saaren suola.

Kreetan Maulla on jo vuosia ollut kummioliivipuutoimintaa. Meillä on muutama ihana tarha, joiden omistajia haluamme tukea tarhojen hoidossa. Kummeille nimetään haluamastaan tarhasta nimikkopuu, ja kiitokseksi hän saa 3 litraa tarhan oivallista öljyä tuoreeltaan. Ja hyvän mielen. Jos kummi niin haluaa hän voi noutaa öljynsä tarhalta ja mikäpä mukavampaa kuin käydä halailemassa esim. kolmesataa vuotta vanhaa ”kummilastaan”. Puista ja tarhoista lisätietoa kotisivuillamme.

Tällä viikolla House Kastrissa on meneillään pilatesviikko, jonka yksi osallistuja on oliivipuukummi. Niinpä viikkoon suunniteltiin pikkuporukalle puunhalauskäynti Temenian tarhalle. Pilatesharjoitteiden jälkeen startti kohti Kandanosta, sieltä ylös Temeniaan. Temenian Tavernan omistajilla, Marketakisin perhellä,  on tarha jossa myös oma kummipuuni on satoaan tuottanut jo muutaman sata vuotta, joten paikka on tuttu useilta käynneiltä. Tai ainakin luulin niin. Huikean lounaan (kastanjastifadoa, briamia, frikassee-lammaspataa, juustoja, vähän viiniä) jälkeen tarhalle siis. Koska vakioppaamme, perheen poika Sifis, oli Haniassa käymässä, totesi vanhempi väki ”että tottahan sinä ne puut löydät”. Toki, toki.

Ajelimme Stratin kylän kirkolle, kirkon pihan läpi ja kainaloita myöden heinikossa kahlaten kohti Sifiksen oliivitarhaa, oppaalla kätevästi urheilusandaalit jalassa. Toivoin totisesti ettei saaren ainoa myrkyllinen käärme satu oleilemaan tällä puolella saarta, ainakaan juuri tänään. Pääsimme tarhaan johtavalle portille, tai ainakin siihen kohtaan missä se ennen oli ollut. Nyt oli siinä kohtaa vain verkkoaitaa jonka päälle oli vielä pingoitettu oliivinkorjuuta varten verkot. Mission imbossible ! Tuolla näkyy minun puuni, tässä ihan lähellä myös pitäisi olla Leenan puu, vielä ilman numerolappua.

No on tarhalle toinenkin tie, lähdetäänpä yrittämään sitä kautta. Olin senkin kinttupolun ajanut muutaman kerran  –  Sifiksen kyydissä, ihaillen maisemia tai kuskin kätevää kahvimukitelinettä, penkkien väliin rullalle kietaistua panosvyötä. Tiesin mutkan mistä noille kinttupoluille käännytään, sitten muisti teki tepposet. Yksi risteys liian aikaisin ja pieleen meni. Takaisin edelliseen risteykseen ja eteenpäin. Olisko se ollut tämä risteys ja tuonne? Sifiksen tarhat sijaitsevat Stratin kirkon alapuolella, olimme nyt notkon vastapuolella, niin kuin pitikin, kirkko tuossa, tarha tuossa, mutta miten pirussa sinne pääsikään ? Seuraava yritys seuraavasta risteyksestä, tie muuttui mahdottomaksi, auto parkkiin, käyn vain vilkaisemassa … Järkevin oppilaista jäi auton liepeille kuuntelemaan linnunlaulua, me muut kahlailimme heinikossa, liukastelimme oliiviverkoilla, hyppelehdimme puron penkoilla ja  –  uskokaa tai älkää  –  me löysimme sen tarhan. Ja SEN puun ! Leena pääsi onnellisena nojailemaan puunsa kylkeen, huokaisemaan hikistä urakkaamme, laittamaan ihan itsetehdy numerolaatan puuhunsa roikkumaan, ja tarjoamaan sille pienet hörpyt.  Puu muuten sijaitsi noin kahden metrin päässä siitä paikasta jossa olimme aidan takana tarhaa tuijotelleet. Mutta eihän siitä kohdasta olisi mitenkään ylettynyt puuta halailemaan !

Seuraavaksi piti sitten etsiä reitti takaisin autolle, kaksi meistä lähti samoja jälkiä takaisin kohden autoa. Päätin itse lähteä katsomaan tien jota pitkin tuonne tarhalle pääsee ajamaan, eli mistä meidän olisi pitänyt sinne päästä. Sain kaveriksi pilatesohjaajamme. Reitti löytyi ja tie oli helppokulkuinen, toki vuokraamon matalapohjaisille autoille en suosittele.  Juuri kun saavuimme risteykseen josta olimme ajaneet harhaan, kaarsi automme ylös. Ja jatkoi matkaansa, perävalot vilkkuen. Yritin soittaa, ei kenttää, jatkoimme kävelyä, yritin soittaa, ei kenttää. Railan riskiretkillä on normaali asiakkaiden kadottamisprosentti kuulemma 20%, mutta ei meillä ennen ole itse opas kadonnut. Kun kenttää taas löytyi, sain auton stopattua, kävelystä tuli hieman pidempi, mutta mikäpä siinä. Reitti tuli tutuksi, taatusti.

Kreetan vuoristossa ajellessa törmää aika useinkin lammaslaumoihin. Auto seis, ikkuna auki, kamerat esiin. Niin teimme nytkin  –  paitsi että kyseessä ei ollut lammaslauma. Keskellä tietä seisoi hevonen, seisoi tyynesti ja tutkaili tilannetta, päätti sitten tulla tekemään tuttavuutta. Turistien hikisiä käsiä oli kiva vähän nuolaista, kamerat ja kännykät kiinnostivat, samoin ratti. Ja sitten tuli toinen hevonen. Kolmas ja neljäkin näkyi alempana tiellä, niitä emme jääneet odottelemaan.

Lähtekää hyvät ihmiset seikkailemaan saaren pikkuteille, ottakaa aikaa ja nauttikaa yllätyksistä joita Kreeta teille tarjoaa!