Viimeisimmät postaukset

Lintumaailmaanko ?

Tämä matkatoimiston kanssa puuhasteleminen tuntuu avaavan aivan uusia sivuja ja maailmoja, asiat ja ideat vaan yhtäkkiä kehittyvät kun jostain innostuu.

Esimerkiksi nyt kävi näin:

Viime vuoden keväällä järjestimme erittäin onnistuneen, paljon hehkutetun valokuvausleirin. Vapaapäivänä sitten kaksi kaveria halusi päästä tutustumaan Länsi-Kreetan lintuihin ja kysyivät voisinko lähteä kuskiksi. Mikäs siinä,satuin tietämään pari paikkaa joissa olen nähnyt selvästikin alan miehiä valtavien putkiensa kanssa. Aamutuimaan ylös ja autonkeula kohti Aradenan aluetta jossa olemme aiemmin nähneet hanhikorppikotkia. Sillan kupeessa olevasta kahvilasta kyselin missä kotkia olisi nähtävillä. Ukko teki kädellään laajan kaaren tarkoittaen kai, että vähän joka paikassa. Sitten vielä että no mihin aikaan, johon hän vastasi että puoli kahdeltatoista. Ymmärsin että suunnilleen puoliltapäivin.

Meillä oli hyvin aikaa joten ajelimme rauhassa pikkutietä Agios Ioannikseen ja siitä etelään kohti rotkon reunaa herrojen samalla tarkkaillessa vuoren rinnettä. Käytännön syistä minä enemmänkin tarkkailin tietä. ’Tuolla!!’ he intoilivat yhdestä suusta. Rinteessä kuulemma oli korppikotkaparvi istuskelemassa kelon päällä, viisi tai kuusi kappaletta. Minä en vieläkään nähnyt mitään, vasta aikani kiikarin kanssa tuhrattuani sain ne okulaariin. Komeita, kyllä. Ammattimiehiä selvästi, antennit viritettyinä myös lentäviin tipuihin. Tasan 11.30  ne kaikki nousivat siivilleen ja selvästi uteliaina liihottivat puiden latvoja viistäen tutkimaan että mitä tyyppejä nyt taas. Kamerat oli sarjatulella ja miehet aivan innoissaan. Minäkin yritin jotain säälittävällä 280 millisellä.

Pikkuhiljaa siirryimme seuraavaan kohteeseen eli Plataniaksen lähellä sijaitsevalle Agia-järvelle, josko sieltäkin löytyisi jotain herroja kiinnostavaa näin muuttoaikaan. Minun mielestä siellä on vain ollut lokkeja ja muita vesisotkia. Heti perillä toinen totesi että tämähän on paratiisi!! Ai missä, minä ihmettelin. Kolmisen tuntia ne siellä hääräsivät jutellen muunmaalaistenkin kanssa ihan käsittämättömyyksiä. Illalla kotona Kari kyseli että hän taitaa jättää valokuvaustunnin huomenna väliin jos voisin aamulla ajaa hänet taas järvelle aikaisin aamulla. Siis koko päiväksi koska loppuryhmä oli lähdössä ihan muihin maisemiin. Niin tietysti.

Heitin sitten ihan sattumalta että jos pojat kykenee kokoamaan hyvän ryhmä niin minä voin kyllä järjestää ohjelman myös lintuharrastijille. Ei kuulemma tuota ongelmia, joten  otin yhteyttä puolituttuun oppaaseen joka vakuutti pystyvänsä hoitamaan homman. Marraskuussa ryhmä tuli täyteen ja sen jälkeen onkin ollut puuhaa. On tutkittu mitä lintuja missäkin on nähtävillä mihinkäkin aikaan, rakennettu hienoja excellejä taksonomisen järjestyksen mukaan ja tavailtu lintujen latinalaisia nimiä silmät tihruten iltamyöhään. Vähän kuviakin on katseltu kun esimerkiksi ei ollut ihan selvää miltä hemppo näyttää…

Nyt jo odotellaan innolla kevättä, vaikka vähän vielä jännittää minkälaiseen soppaan nyt on tullut lusikkansa laitettua.

Sitä paitsi tämä puuha on oikeasti ruvennut kiinnostamaan, taidan olla ihan täysillä mukana kiikarit kaulalla aivan hörhönä.

Se kai tässä toiminnassa vetää puoleensa että tapaa uusia fiksuja ihmisiä ja oppii uusia asioita. Ei se sen kummempaa kai ole, eläkeläiselläkään.

Tarkoitus on järjestää näitä uudelleen, kaiken tämän duunin jälkeen, joten jos löytyy muitakin kiinnostuneita niin saa ottaa yhteyttä.

Kimi

Ja tuon loistavan kuvan hanhikorppikotkasta otti Kari Sundqvist, kiitos että saimme käyttää tuota kuvaa !

 

 

 

 

 

Kyläreissuja pyhimysten luo

 

Tulevaa Kreetan länsipään opaskirjaa varten olen koonnut juhlakalenteria, siis sellaista, jossa on paitsi kreetalaiset juhlapyhät, myös tärkeimmät panijírit. Nehän ovat pyhimysjuhlia, siis pyhimyksen nimipäiviä. Nimipäiville ovat kaikki tervetulleita. Ei tarvitse olla uskovainen tai harras kirkossa kävijä, ei suinkaan, uteliaisuus riittää. Näitä pyhimysjuhlia on ympäri vuoden, onhan nimipäiviäkin. Eivätkä pelkästään pyhimykset juhli, vaan ne kaikki, jotka ovat saaneet nimensä kyseisen pyhimyksen mukaan. Kreetalaiset tuntevatkin pyhimyksensä hyvin ja siis nimipäivänsä myös. Syntymäpäiviä ei ole tapana juhlia, vain nimipäiviä. Ortodoksinen kirkko osaa näissä nimipäiväjärjestelyissä olla hyvin maanläheinen, vai mitä sanot seuraavasta: maaliskuun 25. päivä juhlitaan Neitsyt Marian ilmestystä. Maria siis sai tietää olevansa raskaana. Siitä on yhdeksän kuukautta jouluun. Maaliskuisena Marian-päivänä viettävät nimipäiviään naimattomat Mariat. Naineiden Marioiden nimipäivä on elokuun 15. päivä.

Helmikuussa, 40 päivää joulusta, vietetään Jeesuksen kirkottamisen juhlaa, ypapantia. Vastasyntynyt siis vietiin temppeliin siunattavaksi. Tämän tapauksen muistoa juhlitaan Kreetalla mielenkiintoisessa paikassa, jossa ovat päällekkäisinä kerrostumina sekä kivikautiset uskomukset että mytologia että ortodoksisuus, kaikki tiiviisti yhteen kietoutuneina.

Paikka on Arkudiotissan eli Karhuttaren luola Akrotírin niemimaalla Guverneton luostarin naapurissa. Luolassa on vanhastaan palvottu Artemis-jumalatarta, jonka tiedettiin huolehtivan metsästäjistä, villieläimistä, luonnosta ja kuun kierrosta. Näin myös naisen kierrot, raskaus ja synnyttäminen kuuluivat Artemille. Yksi luolan stalagmiiteista muistuttaa suurta karhua, yhtä Artemiin ilmenemismuodoista, onhan karhua pidetty hyvänä lapsiaan puolustavana äitinä. Kreikkalaisessa mytologiassa karhut suojelivat vastasyntynyttä Zeus-lasta. Tästä ne palkittiin ja niistä tuli Ursa Major ja Ursa Minor taivaalle eli iso ja pieni otava. Arkudiotissan luolan suuaukolla olevassa kirkossa Jeesus-lapsen kirkottaminen on siis päivän teemana 2. helmikuuta. Joskus vielä menen mukaan!

Panijírit vetävät minua puoleensa siksi, että jaksan edelleenkin hämmästellä kuinka hienoihin paikkoihin kirkkoja on rakennettu. Niitä on rotkoissa, kallionkielekkeillä, luolissa, tasapainoilemassa kahden kiven päällä, vuorten huipuilla, lähteiden nurkalla, ruusutiheikköjen suojassa, meren rannoilla, oudosti kasvavien plataanien alla, tammimetsiköissä…Niiden rakentamisen eteen on nähty vaivaa. Ne kertovat historiaa. Niitä kannattaa opetella lukemaan. Jos noista ajoista ei meille ole muuta konkreettista jäänyt kuin nuo kirkot, niin miksemme raottaisi niiden ovia ja samalla kurkkaisi menneisyyteen, sinne josta tulemme?

Olen ihmetellyt miksi Kalivesin lähialueilla on tavallista tiheämmässä Johannes Teologin kirkkoja, siis hänen, joka kirjoitti ilmestyskirjan Patmoksen saarella. Vasta menneenä syksynä sain vinkin: niiden tiheyteen vaikutti se, että Kalivesin yläpuolisilla kukkuloilla Apterassa sijaitseva luostari toimi Patmoksen luostarin alaisuudessa. Se  oli alueen tärkein uskonnollinen keskus eikä siis ihme, että uusia lähelle nousseita kirkkoja pyhitettiin omalle hyvin tunnetulle Johannekselle.

Kalívesin kylän entisillä takamailla on myös yllättävän monta Johannes Rigologosin kirkkoa. Kukas hän sitten on? Rigologos, Vapisija, on Johannes Kastaja, jonka ruumis tarinan mukaan jäi vapisemaan mestauksen jälkeen. Tästä vedettiin se johtopäätös, että Johannes voisikin auttaa kaikkia niitä, jotka vapisevat malarian kourissa kovassa kuumeessa. Niin näitä kirkkoja löytyy kylistä, joissa malariaepidemioita esiintyi säännöllisesti. Johannes Rigologos seuraa aikaansa ja suojelee nykyään myös Parkinsoniin sairastuneita.

Kun ennen aikaan ei tauteihin ollut kummoisiakaan parannuskeinoja, ymmärtää hyvin, että kulkutaudit olivat pelättyjä ja kaikki mahdollinen apu otettiin vastaan. Lääkelaatikko ja annostelulusikka kourassa kuvattua Pyhää Panteleimonia on myös huudettu avuksi moneen vaivaan, sen kertoo jo pyhimyksen nimikin (pan+eleimon=kaikki kulkutaudit). Ja sitten Haralambos! Hänelle pystytettiin kirkkoja aina ruttoepidemioiden jälkeen, Haralambos kun suojelee siltä. Hänen tulisi varmaan päivittää osaamisensa, rutto kun on kovasti harvinaistunut.

Korjaus: sain kommentin, jonka mukaan pan+eleimon ei olekaan kaikki kulkutaudit, vaan kaikki siunaus! Ja minä kun olen harahaoppia levittänyt ainakin 20 vuotta. Pyydän anteeksi. Aina pitää tarkistaa, sen tässä oppi! Kiitos korjauksesta, Jukka Jauhiainen!

Mitäs sanot, alkaako pienten kirkkojen kutsu houkuttaa?

Saisinko ostaa ovenkahvoja ?

Tässä kun valmistelen matkaa Kreetalle katsomaan miten julkisivumaalaus kotona House Kastrissa etenee, tulee väistämättä mieleen talon rakentamisen vaiheet kymmenisen vuotta sitten.

Nyt ne jo naurattaa. Rakennusprojekti toteutettiin yhdessä paikallisen ystäväperheen kanssa, heillä oli kokemusta hotellin rakentamisesta ja sen laajentamisesta pariinkin otteeseen edeltävän kymmenen vuoden ajalta. Muutoin tuohon projektiin emme edes olisi uskaltautuneet mukaan.

Perusrakentaminen on sielläkin erittäin valvottua, ja perustukset samoin kuin kantavat rakenteet tehdään kestämään maanjäristyksiä, piirulleen kuten laki sen vaatii. Tosin meillä vielä himpun verran paremmin, toista pohjalaattaa vahvennettiin vielä minimiä paksummaksi, ja hyvin on tuntunut kestävän. Vietin rakennusaikana Kreetalla noin puolet kuukaudesta, kamera kaulalla rakennuksella ja nyt onkin jossain vanhan tietokoneen uumenissa pitkälti toista tuhatta valokuvaa rakennuksen eri vaiheista. Helppoa tarkistaa mistä mikäkin putki kulkee jos joskus tulisi tarve. Freelancerina minun oli helpompi viettää pidempiä aikoja saarella kuin silloin vielä päivätyössään ahertavan mieheni. Olin myös ollut aktiivisesti mukana oman Suomen talomme rakennusvaiheissa ja eräänlaisen teknisen koulutukseni vuoksi myös rakennuspiirrustukset olivat tuttua luettavaa. Tosin näin talon rakennusta oli valvomassa kaksi maailman itsepäisintä lajia; kreikkalainen mies ja suomalainen nainen, mieheni sanoja lainatakseni. Ystäviä ollaan kuitenkin edelleen.

Hauskuudet alkoivat sitten sisustusvaiheessa, tarinoita riittäisi vaikka kirjaksi asti, mutta olen luvannut että jos sellaisen joskus kirjoitan niin se julkaistaan vasta kun molemman osapuolet ovat siirtyneet taivaallisille rakennusmaille. Alla kuitenkin yksi kauppareissu sisutuksen tiimoilta.

Äkkiseltään luulisi että ovenkahvan mallin valinta olisi se hankalin vaihe, mutta vähänpä tiesin. Tunnin pähkäilyn jälkeen ulko-ovien kahvamalli oli päätetty. Halusin kaksipuolisen kahvan ulko-oveen, siis sellaisen jossa on ihan tavallinen kahva sekä sisä- että ulkopuolella. Ja lukkopesä erikseen. Myyjänuorukaisen mielestä oli varsin kummallinen ajatus että joku voisi tulla ovesta sisään ihan vain kahvaa kääntämällä ja oven avaamalla. Ja ettei ovi SAA mennä lukkoon itsekseen. Mutta juuri sellaisen minä halusin. Minä nimittäin näin itseni tulossa pyyheliina ympärilläni uima-altaalta asunnolle todetakseni että ovi on pamahtanut lukkoon ja avain sisällä. Ja voisihan tuo sama tapahtua myös vuokralaisilleni. House Kastri ei ole hotelli eikä siellä ole ”aulapalveluja”, eikä välttämättä edes talkkaria avaimineen sisälle päästämässä. Siksi oli järkevää että oven saa lukkoon vain avaimella joka siis ainakin siinä vaiheessa on mukana. Saimme kulumaan puolisen tuntia tähän argumentointiin puolesta ja vastaan, kunnes kahvat ja lukot oli päätyneet kassapöydälle maksamista odottelemaan. Valitsemaan saman kivan kahvamallin myös sisäoviin. Ja sitten kaksi sellaisia joissa on lukko eli vessan ovia varten. Nuoren miesmyyjän silmät suureni jälleen kummastuksesta, lukot vessan oviin? Ei vessan ovissa käytetä lukkoja ! No totta mooses käytetään, melkein joka tavernassakin olen nähnyt… Juu, mutta ei kotona. Ei kukaan. Ei koskaan. Makuuhuoneissa kyllä pitää olla lukolliset ovet, mutta että vessassa… Selitin kärsivällisesti että Suomessa ainakin joka-ainoassa vessan ovessa on lukko. Ja me nyt vaan haluamme sen lukollisen oven. Mitä ihmettä te teette siellä vessassa kun se pitää saada lukkoon ? Jäin sanattomaksi. Kunnes kysyin mitä he tekevät makuuhuoneessa kun ovi pitää saada lukkoon. Ehkä ei olisi pitänyt. Pattitilannetta kesti hetken, enkä suostunut millään ymmärtämään miksi asiakkaalle ei nyt vaan voisi myydä sitä mitä asiakas haluaa. Päädyimme kompromissiin, lukot ovat nyt sekä vessan että makuuhuoneiden ovissa. Toki sellaiset vanhanaikaiset avaimella toimivat, ne kun mielestäni oli somemmat.

Ennenkuin lukot olivat paikallaan ulko-ovissa, jouduin käymään vielä samanmoisen keskustelun aiheesta miksi meillä ovet avautuvat ulospäin eikä sisäänpäin kuten normaali eteläeurooppalainen, ja kai keskieurooppalainenkin, tapa on. Mutta jääköö se tarina toiseen kertaan.

Näitä vastaavia sisustusteknisiä vääntöjä sattui matkan varrella varmaan kymmeniä, ja muuten erittäin alhainen verenpaineeni taisi yltää ihan normaalilukemiin tuon rakennusprojektin aikana. Osa näistä väännöistä huvitti jo seuraavana päivänä, mutta opimpa ainakin ottamaan reilummin aikaa shoppailuun jotta ehdin kylliksi vakuuttaa myyjän siitä mitä haluan ostaa.

PS. Tuon kuvan pikku kaivurilla tehtiin kuoppa talolle, se jo kertoo, millaista rakennusmaan laatu siellä on. Helppoa työstää.

Erinomaisen mukavaa vuoden vaihdetta ja onnistuneita matkoja tulevana vuonna 2019,

toivottavasti tapaamme teidät Kreetalla !

Ja niin joulu joutui

Tule oppimaan uusia taitoja Kreetalle, esim. miten editoida oheisen

kaltaista kuvaa, jotta osaisitte sen paremmin kuin me.

 

Joulu on taas, joulu on taas, ihan kohta on uusi vuosi !

Sit  sitä saa, sit sitä saa,  taas haaveilun  aloittaa.

Joulu on taas, joulu on taas, lahjoja vartoo muori.

Nyt sitä saa, nyt sitä saa, ojentaa lahjakuori …

 

Ja sinne lahjakuoreen voi sujauttaa vaikka kummiuden oliviipuulle,

www.happyolive.fi 

tai jonkun ihanan kurssiviikon Kreetalla.

Ensi vuoteen eli tu hronu, niin kuin se paikallisella murteella on !

Koiran karvoihin katsomista

Tässä vuosien saatossa kymmeniä kertoja väliä Hania – Helsinki lentäneenä, olen joskus päätynyt lentokummiksi nelijalkaisille karvakavereille. Lentokummius tarkoittaa käytännössä sitä että kanssasi Suomeen lentää uuteen kotiin ”adoptoitu” karvakaveri, koira tai kissa, yksi tai joskus jopa useampi. Enimmäkseen ne ovat olleet rescue-tapauksia, joko kadulta löytyneitä tai paikallisilta, yksityisten tai yhdistysten ylläpitämiltä, löytöeläintarhoilta. He hoitavat puolestasi kaiken, mm. passin jonka saadakseen lemmikki on käytettävä eläinlääkärillä tarkastettavana, rokotettava, madotettava jne. He varaavat lemmikkipaikan lentokoneeseen, maksavat sen, toimittavat lemmikin kentälle ja ovat mukana kunnes se kuljetushäkkeineen katoaa matkatavaran mukana koneeseen siirrettäväksi. Lentokummin vaativin tehtävä on muistaa kotimaan kentällä vastaanottaa kuljetuslaatikko arvokkaine sisältöinen ja viedä se terminaalissa odottavalle vastaanottajalle.

Ottamatta sen enempää kantaa siihen kannattaako rescue-eläimiä tuoda ulkomailta kun niitä kodittomia on Suomessakin kuulemma ihan tarpeeksi, voisin todeta, näin vastaanottajia seuranneena, että ”kun se oikea löytyy” niin se on menoa, ei siinä mietitä järkevästi. Sen enempää kuin aviopuolisoa valitessakaan.

Ikimuistettavin kummikeikka kuitenkin oli astetta haastavampi. Kotikadun varrella Plataniaksessa istui muuan rouva koiranpentu sylissään ja katsoi anovasti; ”voisitteko auttaa?” Olemme lähdössä huomenna kotiin ja haluaisimme tämän koiran Suomeen, enää vaan ei ole aikaa hoitaa yhtään mitään asiaan liittyvää byrokratiaa. Olin toiminut lentokummina siihen mennessä muutaman kerran ja kuvittelin tietäväni miten toimitaan. Soitto paikalliseen järjestöön jossa silloin huseerasi suomalaisiakin mukana; voisivatko he ottaa koiran viikoksi ja hoitaa lentokuntoon, kulut korvaamme tietenkin ja itse voisin sen viedä Suomeen viikon kuluttua. Koiraa ei luvattu noutaa enää sinä iltana mutta seuraavan päivänä luvattiin olla yhteydessä. No apu siltä järjestöltä loppuikin sitten siihen. Joskus sitä kuvittelee että jos itse on jotakin auttanut niin se toimisi toisinkin päin. Ei toimi, aina. Yhtäkkiä meillä oli sitten huollettavana koiranpentu. Itselläni ei ole MITÄÄN kokemusta koirista, en osannut arvioida edes sen ikää, tai mitä koiranpentu syö, meillä ei ollut pantaa tai hihnaa jolla sitä ulkoiluttaa. Ei mitään. Ja tulossa asiakasryhmä jonka kanssa piti lähteä saaren toiselle puolelle vaelluksille. Jepjep ! Pentu oli kyllä hurmaava. Yhdestä naapurista löytyi panta  –  kissan – se riitti ja se sai kelvata, ja hihna. Pentu ei ollut juurikaan tyytyväinen pantavalintaamme mutta aikansa rimpuiltuaan totesi tilanteen toivottomuuden ja hyväksyi kohtalonsa ja pääsi ulkoilemaan. Penturuokaa haettiin kaupasta ja talossa asuvien vuokralaistemme myötämielisesti lupautuessa katsomaan pedon perään muutaman päivän tulevalla viikolla, päätimme ettei sitä ainakaan tarvitse takaisin kadulle heittää, tai viedä lopetettavaksi. Seuraavaksi aamuksi saimme eläinlääkäriajan ja pennun kanssa sitten sinne, ”kun löysimme tällaisen”. Lääkäri katsoi meitä hetken ja totesi, ”siis SE löysi teidät”. Puoli totuutta kun emme uskaltaneet kertoa ettei koira varsinaisesti ole meille tulossa. Ostimme pannan, remmin ja kuljetuslaatikon, jonkun lelun, pentu tarkastettiin ja hienoksi havaittiin, ikä arvioitiin riittäväksi rokotteisiin, rokotettiin, sirutettiin, lääkkeitä syötäväksi mukaan kipollinen ja sitten se passi. ”Mikäs tämän nimi on? Katsoimme mieheni kanssa toisiamme hölmistyneenä, nimi ? Aa … Afrodite, lääkäri hymähti, niinpä tietenkin.

Reissasimme muutaman päivän poissa kotoa ja vuokralaisemme ulkoiluttivat ja ruokkivat koiraa, vaihtelevalla menestyksellä, kaikista pikkuhaavereista huolimatta koira oli hengissä ja erinomaisen iloinen kun saavuimme takaisin kotiin.  Kovin oli oppivainen vaikken koirankoulutuksesta mitään tiedäkään, istui nätisti ovella kun irrotin hihnan ja pyyhin tassut, iltavilli sillä oli samanlainen kuin ihmislapsilla, täyttä höökää taloa ympäri kunnes viimeinenkin enegiahippunen on kulutettu. Sitten unille suurin piirtein kesken ilmalennon. Matkustuskoppaansa totutimme sen namipaloilla, ihan helposti sinne kotiutui. Matka lentokentällä sensijaan ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan. Olin pakannut mukaan vanhoja pyyhkeitä kopin pehmusteeksi, ne tulivat tarpeeseen kun matkapahoinvointi yllätti pikkumatkailijan. Auton siivoaminen jäi varakuskillemme, joka ei sitten lainkaan ollut iloinen asiasta. Ei tarvinnut toista kertaa pyytää kuskiksi. Lentokenttärutiinit olivat tulleet tutuiksi joten se meni mutkitta, samoin lento.  Hieman ujona tuijotteli Afrodite kopista Suomen kamaralla. Onnellinen omistaja saapui paikalle ja meille, varsinkin miehelleni, jäi hieman tyhjä olo. Sen verran oli jo ehtinyt kiintyä tähän kainalossaan nukkuneeseen Afroditeen, jonka kuva säilyi duunin työkoneella näytönsäästäjässa kunnes lapsenlapsen kuva sen korvasi. Afrodite sai Suomessa uuden nimen, ja kodin Lohjan suunnalla jossa koirakaverit olivat jo valmiina odottelemassa. Joulukortilla se muistaa meitä joka vuosi.

Muutaman kerran myöhemminkin olen lentokummina toiminut. Välillä tuntuu vähän vastentahtoiselta, varsinkin jos kysytään kuljetusapua yhdelle pienelle koiralle, ja saat mukaasi kaksi vasikankokoista, molemmat omissa boxeissaan jotka ovat sen kokoisia että vain yksi mahtuu kerrallaan matkatavarakärryyn, ja niitä nostamaan tarvitaan kaksi ihmistä. Ja olet yksin liikkeellä. Siinä sitten yrität kotikentällä saada apua nihkeiltä virkailijoilta nostamaan boxit kärryyn. Ja saada ne kaksi kärryä lykittyä läpi tullin, omien matkatavaroidesi lisäksi siis.

Joka kerta on kuitenkin ollut hyvä mieli kun näkee kuinka liikuttavan onnellisia karvakaveriaan odottaneet vastaanottajat ovat, se jos mikä on paras palkka tästä hommasta.

Viime kerralla saatoin maahan tämän hellyttävän jo mummuikäisen harmaakuonon, jolla taitaa olla jo oma instagram-tilikin.

 

Ja kun nyt kotisivuillamme olette, käykäähän katsomassa mitä kivaa ensi vuonna on tarjolla, vielä on lentoja edullisesti saatavilla !

Surín tarha

Surín tarha,  noin 400 luomupuuta, 27 puuta kummeille

Lajike: tsunati ja hontroelia ja koroneiki, korjataan viimeistään vuodenvaihteessa

Öljyssä on  tuoreen oliivin terävä maku, paljon lehtivihreää ja loppupäässä pippurisuutta. Öljyn maku pehmenee noin kolmessa kuukaudessa korjuusta.

Valkoiset vuoret-kakku

 

  • vegaani hedelmäkakku kreetalaiseen tapaan jouluajan herkutteluun

 

Perinteiset kuivat kakut ovat palanneet takaisin trenditietoiseen keittiöön. Kaivoin koneeni uumenista suosikkini, vuosia sitten Vamosissa saamani reseptin fanurópitasta, Fanurioksen kakusta. Siellä sitä on ollut tapana leipoa silloin kun jotain on kadonnut. Pyhä Fanurios sitten faneróni eli näyttää missä kadonnut piileksii. Nykyisin Fanurios on laajentanut konsultointiaan käsittämään myös kaivatun tai puuttuvan asian toteuttamiseen. Viime kesän pyhimysjuhlassa kaipailtiin työpaikkaa ja aviopuolisoa, stressivapaata aikaa, ympärivuotista työtä. Minä toivon joulurauhaa.

Minusta tämä kakku on niin mainio, että on sääli leipoa sitä vain Fanurioksen päivänä.  Kakussa on kaikki hyvän ja pehmeän, suussa sulavan hedelmäkakun ainekset, sellaisen, joka vain paranee odottaessaan. Kaiken lisäksi se on täysin vegaani ja siitä huolimatta/juuri siksi maukas. Hedelmävalikoimaa voi vaihdella oman makunsa mukaan, vaihtaa rusinat aprikooseihin tai luumuihin tai ripotella joukkoon kuivattuja karpaloita väriä antamaan. Granaattiomenan punaiset siemenet tuovat joulun värejä. Tässä reseptissä yhdistyy Välimeren hedelmätarhojen runsaus ikiaikaisten maustekaravaanien aarteisiin.

Tätä kakkua tehdessäsi voit samalla opetella uuden tavan nostattaa kakku: siihen tarvitaan sekä soodaa että leivinjauhetta, mutta ei kananmunia. Ja oliiviöljyä, sekin toimii nostatusaineena!

MUTTA: Valitse kunnon oliiviöljy, sellainen, jossa tuoksuu vihreä ruoho ja appelsiinitarha…Jos valitset halpaöljyn, pilaat kakkusi, mutta jos otat kunnon öljyn, saat kaksi bonusta. Ensinnäkin: öljy toimii nostatusaineena!  Ihan totta. Sen saavat aikaan hyvän oliiviöljyn tokoferolit. Samalla tokoferolit toimivat kakussa antioksidantteina estäen sen hapettumista eli pilaantumista. Oliiviöljyyn leivottu säilyy kauemmin tuoreena kuin voilla leivottu.  Eikä oliiviöljy tuoksu läpi, jos se on kunnollista. Pitäisikö sanoa: kreetalaista.

Voi sijasta rasvana on siis oliiviöljy ja sitä menee vähän, vain noin 80 grammaa eli yksi desi. Se on vähän tavallisiin kuivakakkuihin verrattuna.

 

Valkoiset vuoret-kakku

  • 1 dl oliiviöljyä
  • 2 dl sokeria
  • 2 dl appelsiinimehua (n.2 isoa appelsiinia)
  • kahden kolmen appelsiinin raastettu kuori
  • 1 tl soodaa
  • 1 tl kanelia
  • 1 tl neilikkaa
  • 2 tl vaniljasokeria
  • 150 g rusinoita/pilkottuja taateleita tai aprikooseja/kuivattuja karpaloita
  • yksi omena hienoksi hakattuna
  • 1,5 dl saksanpähkinöitä
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 6-7 dl vehnäjauhoja

 

Sekoita sokeri ja oliiviöljy sekaisin puuhaarukkalla ja anna aineiden liota jonkin aikaa. Seos ei vaahdotu, mutta sokeri liukenee hiukan.

Raasta sillä aikaa appelsiinit ja purista niistä mehu. Mittaa se. Ellei koossa ole ihan täyttä määrää, älä hätäile, laita vähemmän jauhoja tai sekoita vaikka tilkka vettä mehuun.

Pilko aprikoosit tai taatelit ja sekoita niihin 1 rkl jauhoja.

Pilko omena pieniksi paloiksi tai raasta se hyvin.

Muserra saksanpähkinät karkeaksi rouheeksi elleivät ne jo ole.

Laita taikinakulhoon pohjalle mehu ja lisää siihen sooda. Sekoita. Seos kuohuu paljon, joten astian pitää olla iso.

Lisää öljy-sokeri mehu-soodaan, lisää mausteet, sekoita, jotta maut aukeavat.

Lisää omena, kuivat hedelmät sekä pähkinät.

Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja lisää niitä, kunnes taikina on niin paksua, että se vielä juuri ja juuri on juoksevaa.

 

Kaada taikina voideltuun vuokaan. Kreetalla vuoka voidellaan niin, että ensin se öljytään joka kantilta, mutta sen verran niukasti, ettei valuvia öljytippoja jää vuokaan. Reunoille ripotellaan sokeria jauhojen sijasta niin paljon kuin reunoilla pysyy. Sulaessaan sokeri muodostaa kakun pintaan hienon rapean kuoren ja antaa karamellisoidun sokerin aromin.

Kakkua paistetaan noin 45 minuuttia 180 C-asteeseen esilämmitetyn uunin alatasolla.

Kreetalaiseen tapaan kakku paistetaan uunivuoassa, ei siis kakkuformussa. Päälle ripotellaan tomusokeria…

 

Miten kävi?

 

Kakku tuli uunista hyvin kohonneena ja sain ulos vuoastaan melko ehjänä, malttamaton kun olen. Mitä nyt jokunen rapautuma oli reunoilla ja yksi lohkeama. Päätin korjata asiaa kuorrutuksella. Tein sen tomusokerista ja appelsiinimehusta. Minusta kakku alkoi näyttää Valkoisilta vuorilta jyrkkine rinteineen varsinkin sen jälkeen kun olin saanut Kreetalta puhelun, jossa kuulin, että vuorille oli satanut lumipeite. Löydät lisää kreetalaisen keittiön reseptejä täältä: 

Lisää oliiviöljystä

Lisää tarinoita Valkoisilta vuorilta 

ja muista pyhimysjuhlista 

 

Koustogerakon Pyhä Katarina

 

Koustogerakon marttyyrikylä sijaitsee kymmenisen kilometriä Sougian rantakylästä pohjoiseen, Agia Irinin rotkon yläpuolella vuorilla (750m myp). Siis todella vuorilla, tie sinne on paikoin vain yhden auton levyinen kippura, ilman kaiteita tottakai. Kylä on nelinkertainen marttyyrikylä eli se on tuhottu neljästi, viimeksi sen tuhosivat saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Sitä ennen venetsialaiset tuhosivat sen kahdesti ja turkkilaiset kerran. Joka kerran jälkeen kylä on uudelleen noussut tuhkasta. Samoin  –  ja syystä – on noussut kapinamieliala ulkopuolista vihollista vastaan.

Kylä osuu E4-vaellusreitistön varrelle, joka ylhäällä vuorilla kulkee huikeiden havumetsiköiden keskellä vielä huikeampien maisemien äärellä. Tuolla reitillä taatusti silmä lepää vaikka retkireidet huutaisivatkin hoosiannaa.  Allaoleva kuva on otettu kirkolta alas Koustogerakon kylään.

 

Tie tai oikeastaan kärrypolku jatkuu kylältä vielä ylöspäin vuorille Pyhän Katarinan  (Agia Ekaterini) kirkolle. Nelisen kilometriä ylämäkeen tietä, jonka luonnehtisin paikka paikoin kammottavaksi. Matalapohjaisella autolla en sinne lähtisi yrittämään ja korkeanpaikankammoisille laittaisin hupun päähän tai rakipullon kouraan. No, suosittelen käyntiä tuolla kirkolla joka tapauksessa, eihän se kävellenkään niin pitkä matka kylältä ole. Mainioissa maisemissa.

Pyhän Katarinan panijiri

Kirkon pystyttämisen takana on tarina toisen maailmansodan ajalta. Sodan aikana saksalaiset etsivät Paterakisin perheen organisoimaa kapinallisjoukkoa kylän yläpuolisten rinteiden luolasta. Eräällä kapinallisista kerrotaan olleen mukanaan Pyhän Katarinan ikoni, jonka äärellä rukoiltiin ja luvattiin että mikäli pako saksalaisilta ja varmalta kuolemalta onnistuu, niin paikalle rakennetaan kirkko. Vahvistaakseen lupauksensa kukin kapinallinen kirjoitti nimensä ikoniin. Paksu sumu laskeutui alueelle, saksalaiset joutuivat perääntymään ja kapinalliset pelastuivat. Pyhä Katerina sai kirkkonsa kukkulalle pian sodan jälkeen ja joka marraskuun 25 päivä, Katariinan päivänä, pidetään kirkolla panijiri. Praasniekka kai suomalaisittain. Kirkko on pieni kuten allaolevasta kuvasta näkyy, osa juhlaväestä kuunteli palveluksen ulkona auringossa.

 

Tämän tarinan innoittamina ja toisaalta Kimin luotsaamien sotahistoriaretkien pohjalta päätimme mekin tuonne pilvirajalle lähteä juhliin. Tiellä kohti kirkkoa huristeli enimmäkseen lava-autoja, mummot ja vaarit sisällä, nuorempi väki lavalla, uskaltauduimme kuitenkin meidän vähän reippaamman maavaran omaavalla Dusterilla ylämäkeen mekin. Parkkipaikalla oli vain yksi tavallinen pikkuauto, miten lie tien kuopat selvittänyt, Pyhän Katerinan avulla kai ? Palvelus kirkossa oli vielä käynnissä kun saavuimme kirkolle, mukanamme ollut ortodoksi ”edusti” meitä mallikkaasti kirkossa, itse piipahdin siellä vasta palveluksen loputtua. Katarinan lisäksi kunnioitettiin kylän vastarintaliikkeen jäseniä heidän muistomerkillään kirkon kupeessa. Kirkon kiertänyt ristisaatto päättyi muistomerkille.  Senjälkeen alkoi sitten perinteiset pidot, pöydät oli katettu ulos ja ruokalajeja toisensa perään kannettiin esiin. Meidätkin, ulkomaalaiset, sysittiin lempeästi joukkoon mukaan. Fasoladaa, suolakalaa, leipiä erilaisine päällysteineen, paahdettuja kastanjoita, jotain makeaa vielä jälkiruuaksi, viiniä ja rakia. Erikoisuutena sieniä, ihan siitä mäeltä löytyneitä metsäsieniä, kuulemma. Vähän grillattuina, rosmariinilla, merisuolalla ryyditettyinä, leivän päällä. Ensimmäinen kerta kun niitä pääsin maistamaan. Nam ! Kotitavernalla katsoivat meitä kauhuissaan kun kerroimme, uskalsitteko siis syödä niitä ? Hengissä ollaan.  Lämmin päivä helli juhlijoita jotka jäivät vielä vaihtamaan kuulumisiaan pöytien ääreen meidän vierailijoiden jo poistuessa, ”tou xronou” meille toivotettiin, ensi vuoteen siis. Kupponen kahvia vielä Sougiassa ennen kotimatkaa, aurinko lämmitti, meri oli tyyni, muutama auringonpalvoja vielä rannalla, paikalliset saapuivat kahvilleen mopoilla toppatakissa, pipo päässä ja hanskat käsissään, niin erilaiset ovat termostaatit meillä.

Saaren sotahistoriasta ja esim. e.m. Paterakisin perheen osuudesta Koustogerakossa voi Kimi tarinoida teille lisää sotahistoriaan keskittyvillä päiväretkillä, olkaahan yhteydessä.