fbpx

Vuosi vaihtuu …

… sataa tai paistaa 

Vuosi vaihtuu joka tapauksessa, vuosi toisensa perään, se on varmaa. Katastrofin kanssa, sitä ilman – tai siitä huolimatta. Suomessa olen vuodenvaihdetta juhlistanut useimmin sisätiloissa. Vilukissa kun olen. Mitä nyt paukuteltu papatteja ja ammuttu rahaa – eikun raketteja – taivaalle, kun lapset olivat pieniä, hetken ulkona. Paukkupakkasilla todella lyhyen hetken.

Kyllä ne vaihtelevat kelit Kreetallakin. Kymmenkunta vuodenvaihdetta saarella on tarjonnut monenlaisia kelejä. Joskus Hanian kauppahallin, Agoran, vuodenvaihteen seremonioita on seurattu lähes t-paitakelissä, joskus kahlattu sääriä myöten vedessä ja tuulessa, joka pitää huolen siitä ettei tilkkuakaan kuivaa vaatetta ole päällä.

Mieluusti kuulisin paikallisten kertomuksia mikä on normaalia vuodenvaihteen viettoa. Omat paikalliset tuttavani eivät ole kovin tapaorientoituneita. Sen tiedän että aattona leikataan vasilopita-kakkua, lahjoja jaetaan aattona ja Uudenvuodenpäivänä, ainakin.  Ja korttia pelataan kuulemma. Alla muutamia omia, ehkä epäortodoksisia, seikkailuja vuosien varrelta. En tiedä onko edes Haniassa joka vuonna samanlainen ohjelma. Tämä vuodenvaihde menee Suomessa, joten kerron lisää joskus toiste. Tosin nykyisin olen alkanut uskoa että vuosi vaihtuu ilman että olen sitä valveilla vahtimassa.

Agorassa aattona

Uudenvuoden aattona Agorassa on juhlatunnelma korkealla jo päivällä. Käytäville on nostettu pitkiä pöytiä, täynnä paikallisia; herroja, rouvia ja kerrassaan huumaavaa ja hurmaavaa meteliä. Ja ruokaa ja juomaa. Joskus kreetaeloni alkuvuosina, tapoja tuntemattomana, päädyin sinne ostoksille ja johonkin pöydän kulmaan istumaan tietenkin. Ruokaa nosteltiin lautaselle, rakia kaadettiin, maljoja nosteltiin ja vierasta tentattiin. Käytin kaikki tuntemani kreikankielen fraasit ja sanat. Ei niitä kovin paljon ollut, mutta hilpeyttä ne herätti. Kun kyselin kainosti voinko jotenkin osallistua, esim. maksamalla jollekin, minulle tuhahdettiin ”ei tule kuuloonkaan, filoxenia (vieraanvaraisuus)”.

Olisihan siinä joutunut päivä mukavasti, elleivät omat muonitusvelvoitteet olisi kutsuneet. Jokusena vuonna tuon jälkeenkin olen sinne päätynyt, ihan tarkoituksella, turvahenkilöinä ja tapojen tulkkeina paikallisia ystäviäni. Silloinkin on pitänyt toimia salamannopeasti, jotta on päässyt itsekin jotenkin kiitollisuuttaan osoittamaan. 

Agoran ulkopuolellakin on elämää

Myös Agoran ulkopuolella tapahtuu aattona. Taannoin, ilonpidon vaiettua sisätiloissa alkoi hallin pääovien edessä, sinne rakennetulla esiintymislavalla, non-stop esitykset. Tanssiryhmiä esiintyi useita. Yksi toisensa jälkeen, ihan iki-ihanista pikkuisista taaperoista alkaen, välillä energisiä teinejä ja lopuksi pitkälle rutinoituneita ympäri maata esiintyvät ryhmät. Viglatoresin jatkuvuus on taattu. Välillä esiintyi paikallisia soittajakokoonpanoja, jopa pienimuotoista sirkusta. Tuntitolkulla, minusta tuntui.

Massojen täyttämät yleisötilaisuudet on minulle aina haastavia. Kun katselee maailmaa noin puolentoista metrin korkeudelta, niin aina jää jalkoihin.  Eteen parkkeeraa aina joku jenkkikaapin kokoinen toppatakkimies tai muhkea madame. Näkyvyys katoaa ja ahtaanpaikan kammo iskee, savu alkaa nousta korvista. Ellei sitten löydy jotain kiviaidan pätkää jonka päälle kiivetä. Silloin vie tietenkin paikan joltain lapsukaiselta ja aiheuttaa näin traumojen siirtymisen sukupolvelta toiselle. 

Vuodenvaihteen h-hetken lähestyessä tunnelma ja tungos Agoran pihalla vain tiivistyy. Niin maallisen kuin taivaallisen vallankin edustaja pääsevät ääneen, pitävät puheensa, yhteisesti lauletaan myös. Ja niin se vuosi vaihtuu, paikallisten toppatakkikansan pehmeässä puristuksessa, “hronia polla” (monia vuosia) – toivotusten kaikuessa. Skoolataan jos kädessä on jotain millä skoolata ja tunnelma oli vähintäänkin ”tiivis”.

Hyvä vasikka elää juomallakin – ellei ruokaa löydy

Kerran, tungoksen hiukan hälvettyä, tai kun ylipäänsä pystyi liikkumaan, lähdimme vaeltelemaan Hanian kujille. Ehkä jostain saisi jotain ruokaakin. Ruuan suhteen tilanne oli vaikea, mutta ”hyvä vasikka elää juomallakin”, tietää vanha kansa. Jokaisessa kuppilassa johon pääsimme ts. mahduimme sisään näet tarjottiin ensimmäinen kierros ilmaiseksi. Kuohuviiniä, joka meillä kuuluu vuodenvaihteen juomiin, emme juuri onnistuneet saamaan.

Ensimmäisessä paikassa saimme ihan kirjaimellisesti mukilliset viskiä sillä aikaa, kun tarjoilija lähti metsästämään meille kuohuviinipulloa. Ruokaa ei sielläkään saatanut, mutta sen sijaan päädyimme tanssimaan bulgarialaisia kansantansseja kanssajuhlijoiden kera. Vai olisiko ne olleet albanialaisia, en saanut selville. Baarimikko palasi kuoharin kanssa, jonka koimme velvollisuudeksemme maksaa ja juoda pois, vaikkei se ollutkaan kuohuviiniä, valkoviiniä se oli ja lisäksi makeaa. Hronia polla vaan ! Btw, tuota baaria en sen koomin ole onnistunut löytämään.

Pari seuraavaakin baaria veti vesiperän ruuan suhteen, mutta juomien suhteen onnisti aina. Ja se ensimmäinen kierros oli aina ilmainen, joten koimme että myös yksi maksullinen kierros piti ottaa. Se luterilainen kasvatus tiedättehän, ”ettei vaan jää kiitollisuudenvelkaa”. Neljän aikaan aamuyöstä vihdoin istuimme venetsialaisen sataman kupeessa pienessä baarissa jossa tarjoiltiin paahdettuja kastanjoita. Ne maistuivat taivaallisilta. No, kotiin Plataniakseen päästiin kuitenkin kunnialla. Aamulla aurinko paistoi vaikka juuri silloin suomalainen hämäränhyssy olisikin sopinut jotenkin valonherkille silmilleni paremmin. 

Aina ei kuitenkaan paista aurinko

Se toinen ääripää kelien suhteen oli vuonna 2014. Jouluna vielä säät olivat suosineet ja  joulupäivän retkellä kinkkuvoileivät syötiin Elafonissin rannalla +25 lämmössä. Juuri ennen vuodenvaihdetta, ja heti sen jälkeen kun saarelle houkuttelemamme vieraat olivat saapuneet, alkoi rankkasade. Eikä mikään pieni kuuro. Eikä lyhyt. Vettä tuli taivaan täydeltä kaksi vuorokautta. Olimme edellä kerrotusta muonanmetsästyskokemuksesta viisastuneina varanneet pöydän Agia Marinassa sijaitsevasta pikkuravintolasta. Aika harva paikka meitä lähellä on avoinna talvella ja vielä harvempi uudenvuodenaikaan.

Kävin tarkistamassa päivällä onko kaikki siellä ok. Ja totesin, että perille pääsee vain autolla. Jos jopa meidän yläkylän alamäessä virtaa vettä niin paljon että vaelluskengät ei riitä, niin voitte kuvitella paljonko sitä vettä tasaisella maalla oli. Autolla siis matkattiin tavernalle se muutama kilometri. Tilaaminen oli helppoa. Omistaja vilkaisi ryhmäänne ja totesi ”minä tuon teille ruokia niin kauan kuin teille maistuu, kaikkia erilaisia”. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittävästi. 

Koska innokkaita autonkuljettajia – uudenvuodenyönä, outoa – ei ruuan päätteeksi ollut, tilasimme taksit viemään meidät Hanian keskustaan. Vettä tuli edelleen kaatamalla, mutta peruspositiivisena ihmisenä ajattelin, että jospa jokin pieni rakonen sateessa sattuisi vuoden vaihtumisen aikaan. Ei sattunut. Taksi tipautti meidät Everest-kahvilan kulmalle ja parkkeerasimme sinne sateensuojaan. Mutta eihän siellä nyt koko iltaa voi viettää.

Joukon urhein lähti tarkistamaan lenkkarit loiskuen kulmia josko joku taverna olisi auki. Seuratessaan iloista äänensorinaa ja vilkkuvaloja, hän päätyi johonkin yksityiseen tavernassa vietettävään illanviettoon, ”ei hätää, täällä on pöytä vapaana, tulkaa vain”. Sinne sitten päädyimme. Söimme, taas, nautimme kohtuulliset ruokajuomat ja poistuimme soveliaaksi katsomallamme hetkellä, muutamien tanssien jälkeen. Upeasti laittautuneiden paikallisrouvien joukossa olimme läpimärissä tamineissamme juuri kuin se kuuluisa hajuvesi lihapullissa. Laskua ei taaskaan saatu, mutta jätimme pöydälle toki reippaat ”tipit”. Että kiitos ja anteeksi !

Aamuyön extreme

 Kotimatka Plataniakseen osoittautuikin sitten tosi haasteelliseksi. Parin päivän rankkasateet olivat muuttaneet maaston mudaksi. Mudaksi vettynyt maa-aines valui teille ja Kato Staloksen kohdalla maanvyörymä oli katkaissut tien kokonaan. Rantatietä ei päässyt Plataniaksen suuntaan lainkaan. Taksi nousi siis kansallistielle, Galataksesta ei päässyt alas rantatielle. Plataniaksessa ei päässyt alas rantatielle. Ensimmäinen liittymä josta kansallistieltä pääsi rantatielle laskeutumaan oli Tavronitiksen kohdalla. Sieltä sitten ajeltiin tulvivaa rantatietä takaisin Plataniakseen. Kun meidän oma mäki alkoi näkyä jotain puuttui. Sähköt ! Koko mäki oli pilkkopimeänä. Eikä siellä ole lunta maisemaa valaisemassa. Kun siellä on pimeää, niin siellä on sitten todella pimeää. Kun taivas on vielä pilvessä, niin kenkien asennosta voi päätellä seisooko nenä kohti alamäkeä vai ylämäkeä.

Kännykän taskulampputoiminto oli kullanarvoinen kun etsittiin porttia, avaimenreikiä, kynttilöitä, tulitikkuja, otsalamppuja ja niiden pattereita, ja toisiamme. Kämpät saa onneksi lämpöä myös ”porinmateista”, ja valoakin tulee kun uunissa on lasiset luukut. Olisi se ollut kodikasta! Vessaa vaan ei voi käyttää, kun ei tullut vettä, kun pumput ei toimi ilman sähköä. Eipä hätää, etsitään ämpärit ja haetaan vettä uima-altaalta vessanpytyn viereen. Näinhän se vesivessa toimi. 

Otsalamppu päähän ja ämpärit käteen. Pohjakerroksessa odotti sitten illan viimeinen ekstiimielämys, tai aamun ensimmäinen, vettä puoleen sääreen. En nyt toista niitä sanoja mitä silloin ilmoille pääsi, mutta niitä oli paljon ja ne tulivat täydestä sydämestä. Kello oli viisi aamulla ja oli uudenvuoden päivän aamu. Juhlaseurue oli jo untenmailla. Laitoin tekstarin vt-talkkarille, joka asustelee seuraavalla mäellä; ”tervetuloa talkoisiin aamulla, omat ämpärit mukaan”. Vastaus tuli salamannopeasti, ”sorry, tiet poikki talon molemmilta puolilta, ei täältä pääse pois”.

Jepjep! Pari tuntia lepoa ja herätys ankeaan arkeen. Ämpärit mukaan ja vettä lappamaan. Vt-talkkari vahvistuksineen oli kuin olikin löytänyt jonkun oliivitarhatien jota pitkin saapui talkoisiin. Meneehän se uuden vuoden ensimmäinen aamu näinkin. Ei tullut mietittyä oliko jollain krapulaa vai ei. Onneksi sähköt olivat palanneet. Vedenpaisumuksen aiheutti nimittäin sähkökatkosta johtuva tyhjennyspumppujen toiminnan pysähtyminen. Tankki johon vesi kerääntyy poispumpattavaksi ”valtakunnan verkkoon” oli taas piripintaan täynnä kahden päivän tauottoman rankkasateen johdosta. 

Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy

Kun aurinko taas suvaitsi näyttäytyä päivää myöhemmin, kaikki talon parvekkeiden kaiteet olivat täynnä kuivuvia suomalaisia räsymattoja. Varsinaiset asunnot ovat toki maanpinnan yläpuolella joten ne säilyivät, mutta nuo pohjakerroksen varastotilat saivat kyllä peruspesun. Ja niissä säilytyksessä olleet räsymatot myös. Nykyisin olemme jo varautuneet tällaisiin vedenpaisumuksiinkin. Oppia ikä kaikki !

Meidän onnemme oli että vesi oli puhdasta. Nämä rankkasateet nimittäin aiheuttivat järkyttävää tuhoa Plataniaksen alakylässä. Kun meidän katastrofi oli selvitetty lähdimme tutkimaan mitä alakylälle kuuluu. Ja hakemaan rannan tuntumaan edellisenä iltana jäänyttä autoamme. Auto löytyi paikaltaan mutta muuten näky alakylässä oli lohduton. Vasilis  (Evropi-hotelli) kertoi heränneensä yöllä kylkeä kääntäessään siihen että käsi valahti sängyn ulkopuolelle. Ja upposi samalla jääkylmään mutavelliin. Asuvat hotellillaan pohjakerroksen asunnossa. Säkkipimeässä yössä sitten oli pitänyt etsiytyä ulos tulvivasta asunnosta, löytää vara-avaimet pojan pari kerrosta ylempänä olevaan, sillä hetkellä tyhjillään olevaan asuntoon. Onneksi sellainen oli olemassa!  Voitte kuvitella että jos mutavelliä on sängynlaidan tasolle, vahingot eivät ole vähäiset. Kun kävin ottamassa valokuvia heidän tuhoutuneista tiloistaan vakuutusyhtiötä varten, itketti.

Me pääsimme vähällä loppujen lopuksi. Sama lohduttomuus nimittäin jatkui ympäri kylää. Autotalleja jotka yleensä ovat juuri pohjakerroksissa, täynnä mutaa, autoineen. Rantakadun kuppilat ja turistikaupat olivat saaneet osansa mudasta myös. Pahiten taisi ”ottaa siipeensä” Porto Platanias -hotelli, jonka pohjakerros sai osansa sekä vuorilta tulvivasta mudasta että mereltä tulvivasta suolavedestä. Hotellin pohjakerroksessa sijaitsivat mm. leipomo, pesula, gym, sähköpääkeskus, jäähdytetyt muonavarastot (tosin hotelli oli kiinni talvella) jne. Kävelin ohi kuukauden päästä uudelleen ja edelleen pohjakerroksesta tuotiin mutaa ulos kottikärryillä. 

Rojun siivousta 2014 mutavyöryjen jälkeen

Mutta vuosi oli kuitenkin vaihtunut !

Näidenkin katastrofien jälkeen on seurannut Kreetalla jo uusia katastrofeja ja uusia tulvia. Niistäkin on pinnalle noustu.

Ehkä me voimme siis toivoa että viime vuoden katastrofin –  tiedättekylläminkä –  jälkeen, tästä taas noustaan. Ilmojen haltijoina emme kai voi toimia, mutta vuoden 2020 katastrofin tuhoja voimme loiventaa palaamalla saarelle, kun se taas on mahdollista. 

Ja vuosi on jälleen vaihtunut !

Tervetuloa 2021 ! Vaikeaa kuvitella että se voisi olla hankalampi kuin edeltäjänsä.  

Valkoiset vuoret on niin kauniit lumipeitteessään

MYSTINEN SFAKIA

Kuten useimmilla turisteilla, ei minullakaan 20 vuotta sitten ollut mitään käsitystä Kreetan vuoristoon ja etelärannikolle sijoittuvasta Sfakia -nimisestä alueesta Hanian läänissä.  Ajellessamme etelärannikolle päin muistan kiinnittäneeni huomiota Askifoun ylängöllä erilailla pukeutuneisiin miehiin; mustat vaatteet, kiiltävät nahkasaappaat, puukko vyöllä ja virkattu musta päähine (sariki) josta omituiset pienet pampulat roikkuivat pitkin otsaa ja poskia.

Rikkiammutut liikennemerkit kuulemma symboloivat paikallisten vastenmielisyyttä esivaltaa kohtaan, häissä oli pakko ammuskella juovuspäissään holtittomasti ympäriinsä ja vendetta kuulemma oli vielä melko yleistä, tosin turisteille sellaisesta ei puhuttu.

Totta ja tarinaa

Mieltäni kiihotti myös eräs keino. Jos kreetalaistyttö tuntee ahdistuvansa kreetalaispojan lähentelystä baarissa, hän tekee tiettäväksi että poikaystävä – sfakialainen muuten – tulee häntä kohta hakemaan kotiin. Ongelma ratkaistu, ahdistelija vaihtaa baaria.

Tänä syksynä sain käsiini mielenkiintoisen kirjan , ’SFAKIA – A History of the Region in its Cretan Context’ (Dalidakis-Trudgill).  Siitä se alkoi, selvitystyö mistä on kysymys. Sfakialaiset ovat aina eläneet melko eristäytyneenä. He ovat paimentaneet lampaita ja vuohia villeillä vuorilla ja  käyneet kauppaa rakentamillaan laivoilla etelärannikon satamista, jotka useimmin olivat tiettömien taipaleiden takana. Saaren valloittajat, venetsialaiset ja turkkilaiset, eivät halunneet sitoa resursseja tälle syrjäseudulle ja päättivät pitää alueen rauhallisena lahjomalla alueen mahtisukuja avokätisesti.

Venetsialaisten yli 400 vuoden hallintokaudella 1204-1669 Kreetalla syntyi kuitenkin 27 kapinaa, useimpien takana olivat sfakialaiset. Yleisimmät syyt liittyivät epäoikeudenmukaiseen verotukseen tai kunnianloukkauksiin. Kapinat kukistettiin aina verisesti murhaamalla suuri osa väestöä ja tuhoamalla kylät. Kallikratis taitaa olla ranking-listan ykkösenä, se on tuhottu 4 kertaa eli ’nelinkertainen marttyyrikylä’.

Chryssamaloussa

Chryssamaloussan (Kultainen hiussuortuva) kapina vuonna 1319 alkoi, kun Chora Sfakionin venetsialaisen varuskunnan komentaja iski silmänsä kauniiseen Chryssamaloussa- neitoon. Yrittäessään suudella tätä keskellä katua, komentaja Capoletto sai tietysti korvilleen. Komentaja leikkasi kuitenkin puukollaan suortuvan tytön kauniista hiuksista. Moista häväistystä ei voitu katsoa läpi sormien, joten isä – Skordilisin mahtisukua – ja tytön sulhanen tappoivat komentajan ja kyläläiset tuhosivat koko varuskunnan yksin tein. Venetsialaisten lähetettyä apuvoimia, koko Sfakia asettui perheen taakse. Selkkaus saatiin loppumaan vasta kuukausien kuluttua, jopa bysantin silloista hallitsijaa tarvittiin kiistaan välittäjäksi.

Chryssamaloussan hauta on muuten Ossia Marian kappelin vieressä Samarian rotkossa.

Kandaleon

Toinen kummallinen kapina oli Kandaleonin kansannousu, joka alkoi Koustojerakossa vuonna 1570. Kandaleonin poika Petros ja venetsialaisen ylimyksen Francesco da Molinan tytär Sophia halusivat mennä naimisiin. Kandaleon oli kapinallisjohtaja jonka kautta da Molina uskoi pääsevänsä käsiksi koko kapinallisporukkaan suostumalla häihin. Juhlat olivat tottakai melkoiset ja viiniä kului runsaasti, väitetään että viiniin oli sekoitettu ooppiumia jotta vieraat varmasti sammuisivat. Yöllä venetsialaiset piirittivät alueen ja vangitsivat pölämystyneen juhlaväen.

Kandaleon ja sulhanen yhdessä 30 päävieraan kanssa hirtettiin heti ja sadat muut vieraat myöhemmin Haniassa, Rethymnonissa ja Mesklassa. Koko Sfakia nousi vastarintaan ja kapina loppui vasta vuoden kuluttua venetsialaisten murskattua sen armottomasti. Tähän tapahtumaan viittaa myös sanonta “kreetalaiset häät”. Häiden pitopaikasta on muutamakin kylä ottanut kunnian, mm. Lappan kylä Argiropolin yläpuolisilla rinteillä.

Daskalogiannis

Sfakian ja koko Kreetan suuri sankari on Daskalogiannis, nimen olette ehkä huomanneet Hanian lentokentän nimessäkin. Daskalogiannis, oikealta nimeltään Yiannis Vlachos, oli menestyvä laivanvarustaja sekä liikemies. Kutsumanimensä ’opettaja’ (daskalos) hän sai, koska hän neuvoi kansalaisia tekniikassa, maanviljelyssä, taloudenhoidossa ym taidoissa. Matkoillaan Mustalle Merelle hän tutustui Katariina Suuren neuvonantajaan kreivi Orloviin, joka yllytti Daskalogianniksen järjestämään kansannousun turkkilaisia vastaan samanaikaisesti, kun venäläiset joukot hyökkäävät valloittamaan Konstantinopolin. Sfakialaiset aloittivat kapinan, mutta venäläisten laivasto ei koskaan saapunut Konstantinopoliin. 

Veristen  taistelujen jälkeen turkkilaiset, vangittuaan Yianniksen vaimon ja lapsia, ehdottivat aselepoa ja lupasivat armahduksen kapinallisille. Kansaansa ja perhettään suojellakseen Daskalogiannis päätti antautua. Armahduslupaus unohdettiin kuitenkin ja Daskalogiannis surmattiin nylkemällä elävältä. Muistomerkki Anopolin kylän aukiolla muistuttaa vuoden 1770 tapahtumista ja Daskalogianniksen kohtalosta.

Daskalogianniksen patsas Anopolissa, kuva internetistä

Sitten saksalaiset

Vastaavia kansannousuja on kymmeniä. Myös  saksalaiset saivat vuosina 1941-1945 maistaa sfakialaisten ’Vapaus tai Kuolema’ -periaatetta. Nikos Kazantsakis on kirjoittanut samannimisen kirjan aiheesta. Sfakialaisen suvun päämiehen ensisijainen velvollisuus on puolustaa perheensä sekä Sfakian kunniaa ja vapautta. Kuolemankin uhalla on aina käyty valloittajien kimppuun, sehän koituu suvun kunniaksi ennen pitkää.

Tämä herra oli oikeasti tosi ystävällinen, ehkei edes sfakialainen, mutta niin kuvauksellinen.

Sfakia tänään?

Miten tämän erikoisen ’heimon’ historia ja erityisominaisuudet sitten nykyään näyttäytyvät?

Pohjoisrannikon ranta-alueen ihmiset, siis paikalliset, pitävät sfakialaisia hillybilleinä, joiden olisi jo aika siirtyä nykyaikaan. He ovat kuulemma pelottavia ja epäluotettavia, aina pitää varoa sanojaan tai muuten puukko otetaan livakasti esille. Myös vendettaa paheksutaan. Jotkut kylät, esim Asi Gonia ja Anogia, eivät edes halua kehittää turismia, sehän toisi paikalle muukalaisia. Omien kokemuksieni mukaan sfakialaiset ovat toki ystävällisiä mutta vähän totisia ja pidättyväisiä. Muutamat ystäväni ovat kyllä kokeneet hyvinkin kylmäkiskoista kohtelua syrjäkylillä.

Taannoin kun Chora Sfakionin jalkapallojoukkue pelasi Kandanoksen joukkuetta (siis muukalaisia) vastaan, ottelu päättyi vieraitten selkeään voittoon. Joukkue ei kuitenkaan päässyt kotimatkalle koska tiet oli tukittu. Ilmeni että isännät olivat ottaneet tuomarin puhutteluun. Koska tuomiot ja samalla lopputulos olivat epäreiluja, ottelua vaadittiin uusittavaksi. Ja kotiin vierasjoukkue päästettäisiin vasta kun uusintaottelu on pelattu. Näin oli pakko tehdä ja kotijoukkue tietysti voitti uusinnan. Sfakialainen oikeus voitti.

Paikallinen ystävämme on syntyjään Asi Goniasta muttei kovinkaan usein käy siellä. Häntä pidetään luopiona, joka on hylännyt kotikontunsa tienatakseen elantonsa turistirannikolla. Vanhojen kavereitten kanssa iltaa istuessa häntä häiritsee se tiukka tuijotus silmiin ja ahdistava hiljaisuus, kun jokin kommentti on ollut liian uskalias. Siellä kotikylällä porukka ei maailman menosta tiedä mitään, ainoa mistä voi puhua on lampaat ja aseet. Kalasnikov on kuulemma kovin suosittu merkki.

Kävelimme kerran ryhmän kanssa Imbroksen rotkon, jonka päätteeksi voi kioskista ostaa juomaa ja välipaloja. Innokas nuorimies tarjosi kyytiä avolavalla takaisin Imbrosin kylälle hintaan 10 per nenä. Kiitin tarjouksesta ja selitin, että meillä on lounastapaaminen parin kilometrin päässä, Komitadesin kylässä. Syötyämme paikallinen tarjosi kyytiä 15 eurolla. Olin jo hyväksymässä tarjouksen, kun eräs patikoijista halusi neuvotella hinnasta perustellen sitä aiemmin saamallamme halvemmalla hinnalla. ’No sitten te varmaan kävelette sinne takaisin ja otatte sen halvemman kyydin’ oli tiukka kommentti. Ei mitään neuvoteltavaa. Emme viitsineet kävellä!

Kun itsetunto on kohdallaan

Simon Reeven Kreikan BBC-matkadokumentissa yksi osa on omistettu Kreetalle. Hän ajelee Anogiaan, jossa paikallinen ampumaseura ammuskeluharjoitusten jälkeen kutsuu Simonin vuorille viettämään iltaa. Lammasta grillataan ja rakia siemaillaan. Ampumaseuran puheenjohtaja, kylän pappi,  kehuu harrastustaan välttämättömäksi. Aina on oltava valmius puolustaa itseään ja perhettään. “Merkelin ja ’sen rullatuolimiehen’ (Schäuble) aikomuksena on vain saattaa loppuun se työ joka Hitleriltä jäi kesken.” Eli valmiina ollaan, äijä vahvisti ja ampui mojovan sarjan taivaalle.  Hmm, Simon Reevekin oli hetken ihan hiljaa.

Eli myyttinen ja mystinen alue kaiken kaikkiaan. Vanhemmat ihmiset täällä ovat usein todenneet että oikea Kreeta on vuorilla. Sieltä löydät aidon elämän ja ihmiset, rannikko on vain kulissi turisteja varten. Totta tosiaan, onhan ruoka siellä erinomaista ja patikointimahdollisuudet ylivertaisia. Kylät ovat melkein tyhjillään ja vähän ränsistyneitä mutta aitoja sekä rakenteeltaan että kuutioarkkitehtuuriltaan. Maisemat joka suuntaan ovat henkeäsalpaavia. Silti Sfakia on jotenkin karu !

Ystäväni, joka tuntee Kreetan 40 vuoden ajalta, totesi että tutustuttuaan Sfakiaan hän vasta löysi sen aidon Kreetan.  Mutta eikö silti voisi olla vähän sosiaalisempi ja joskus vaikka vilauttaa aurinkoisen hymyn turistin iloksi?  …okei, ei sitten.

Karun kaunista, Anopolin kirkon pihalla kasvaa tämä kaunotar, muualta tuotu.

Gavdos – kymmenen vuotta myöhemmin

Kirjoitin muutama viikko sitten blogin Gavdos  –  Kalypson saari. Nyt pääsimme sinne vihdoin uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin. Koska tällä kertaa ei ollut kiire pois, kuten edellisellä kerralla, varasimme majoituksen heti kolmeksi yöksi. Niin vain se Gavdos ja Kalypso taas meidän yllätti. Joitain makupaloja saarelta olemme jo teille tarjoilleet facebook – päivityksissämme, tässä vielä lisää tarinaa.

Miten sinne oikein mennään

Laivamatka saarelle sujui mutkan kautta. Hora Sfakionissa nousimme laivaan joka kieppasi ensin Loutron ja vielä Agia Roumelinkin kautta, ennen kuin kokka kääntyi kohden Gavdoksen saarta ja Karaven satamaa. Istuin sinnikkäästi kannella koko nelituntisen matkan delfiini- ja valasvahtina. Turhaan. Eivät merten kujeilijat sen paremmin kuin jättiläisetkään meille malttaneet näyttäytyä. Mikäpä siinä oli vahdissa istuskellessa, leppeässä tuulessa upean sinistä merta katsellessa. Toki saarelle pääsee vierailemaan sesonkina vaikka päiväseltään pikalaivoilla, mutta me halusimme oman auton mukaan. Siksi tuo reilu parinkymmenen kilometrin merimatka kesti noinkin kauan.

Ei se Karaven satama suuren suuri ole. Oikeanpuoleinen on ns. pikalaiva

Pientä draamaa majoittaessa

Edellisestä kerrasta tieverkko saarella oli kohentunut kovasti. Paitsi että muutaman päivän takaiset sateet olivat vieneet osia teistä mennessään, ja monenlaisten työkoneiden joukossa joutui välillä puikkelehtimaan. Liikenteen joustavuudessa meillä suomalaisilla on kyllä paljon opittavaa. Majoittumisen kanssa sensijaan oli hieman ”teknisiä” ongelmia kun yritimme löytää saman Kikin majatalon kuin edellisellä kerralla. Olimme varanneet huoneet puhelimitse ihan oikeasta paikasta, mutta kun reissuporukan pääluku muuttui, niin peruutus tuli tehtyä, auts, väärään numeroon. Manolis niminen kaveri tosin totesi puhelimessa että ”no problem, in Sarakiniko this is all same”. Ja varasi samalla meille huoneet omasta majatalostaan. No, draamaahan siinä syntyi kun totuus valkeni hänelle. Ei suostunut neuvotteluihin edes osakorvauksesta, joten ei auttanut kuin todeta tylysti ettei mustaa valkoisella varauksesta ole. Ja niin rullasimme pakaasimme tien toiselle puolelle siihen oikeaan Kikin majataloon.

Eipä kyllä aikaisemmin ole tullut sellaista oloa Kreikassa matkatessa,  että meitä yritetään vedättää. Alun harmistus huuhtoutui ouzolla ja viimeinenkin kiukkukireys jäi leppeisiin aaltoihin Sarakinikon rannalla. Harmillista vain että Manoliksella olisi ollut ihan kelpo kalataverna, joka ei tuon episodin jälkeen oikein houkuttanut. Ja sekin sitten selvisi että nämä asiakkaista taistelevat omistajat olivat keskenään sisar ja veli. ”Sister is sister and business is business” totesi Manolis. Tällä kertaa sisko veri pitemmän korren.

Gavdos, Sarakiniko

Gavdos ja sen aurinkonlasku

Tämänkin reissun ensimmäisenä iltana päädyimme katsomaan auringonlaskua Gadvoksen majakalle. Ensimmäisellä reissullamme olimme paikalla kesäpäivän seisauksen aikaan, niin tällä kertaa majakkavierailu osui syyspäivän tasaukseen. Majakanvartija oli sama, mutta vaimo ja poika olivat poissa. Olivat muuttaneet Kreetalle koulujen vuoksi. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei se ihan ainoa syy ollut. Upea ranskatar, Gavdoksen eristäytyneisyys ja kreikkalainen mies, voi olla haasteellinen yhdistelmä. Majakka oli hienossa kunnossa. Alkuperäisen majakan toiminta päättyi saksalaisten pommittaessa sen ja ympäröivät asumukset maan tasalle vuonna 1942. Majakka rakennettiin uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan vuonna 2003 josta lähtien se on toiminut siis vain museona. Auringonlaskun puolelle oli kerätty muutamia pöytäryhmiä ihailijoita varten, mutta niiden kunnossapito oli tainnut tyystin unohtua. Ikävää.

Illan hämärtyessä ja Kreetan silhuetin kadottua näkyvistä, ajelimme takaisin Sarakinikoon ja lähitavernaan iltapalalle. Kiki oli valitettavasti lopettanut oman mainion tavernansa ja perustanut sen tilalle pienen minimarketin. Iltapalaksi söimme “kevyesti” vuohta ja salaattia, ja mitä kaikkea siinä nyt sitten tuli mukana. Jopa kreetalaisten mukaan Gavdoksen vuohi on parasta vuohenlihaa. Sitten vain vatsan viereen unille. Huoneet olivat suurempia kuin muistin eikä niin järkyttävää kloriten tuoksua enää ollut kuten edellisellä kerralla. Yö oli pimeä ja ihan käsittämättömän hiljainen. Ei edes meri kohissut. Mitä nyt kissat tappelivat aamuyöstä. Tai saattoi ne olla kivinäätiäkin, niillä kuulemma alkaa olla paritteluaika.

Aurinko laskee

Tripiti, täältä tullaan

Tripiti tai Trypiti, Euroopan eteläisin kohta kutsui seuraavana päivänä. Hieman hitaasti käynnistynyt aamu oli koitua kohtalokkaaksi kun päivälämpötila ehti nousta vaeltamista ajatellen vähän liiakin korkeaksi. Tripitin niemellä seisoo yksinäinen tuoli, jonka venäläinen ryhmä on sinne pystyttänyt. Tuolilla istuessasi käännät selän Libyalle ja katse tähyää kohti Eurooppaa. Kannanottoko? Tripitiin vaeltamisesta tein facebook-päivityksen viime keskiviikkona, kurkatkaahan sieltä lisää.

Niin, se venäläinen ryhmä joka tuon Tripitin tuolin on rakentanut 

Tsernobylin räjähdyksestä (1986) selvinnyt ydinfyysikko Andrei Drozdov lähti Gavdoksen saarelle elpymään räjähdyksen jälkitöissä saamistaan vammoista. Mukaansa hän sai kuusi muutakin tiedemiestä, mm. psykoanalyytikon, avaruusrakettien kehittämiseen erikoistuneen insinöörin. Alussa ryhmä eli eristynyttä elämää omassa kommuunissaan julistautuen kuolemattomuutta tavoittelevaksi ryhmäksi. He halusivat myös profiloitua epäitsekkäinä ortodoksisen kirkon palvelijoina. Alussa paikalliset suhtautuivat heihin hyvin varautuneesti. Olivatko he mahdollisesti vakoojia? Vai jonkun oudon kultin edustajia? Erityisesti heidän toimintansa kiinnosti eurooppalaisia turvallisuusviranomaisia, joita myös saarella vieraili. Ryhmä kuitenkin keskittyi lähinnä maanviljelyyn, rakentamiseen ja oman utopiansa kehittämiseen. He aloittivat jopa Apollon temppelin rakentamisen tarkoituksenaan herättää henkiin Pythagoraan filosofia ja muinaiset kreikkalaiset mytologiat. Paikalliset eivät kuitenkaan hyväksyneet pakannallista temppeliä ja sen rakentaminen keskeytettiin. 

Internetin syövereistä löytyy hakusanalla ”Russian Scientists in Gavdos” paljonkin mielenkiintoista historiaa heistä. Tällä hetkellä paikalla on enää kaksi alkuperäistä jäsentä. Joukko on integroitunut saarelle, oppinut kielen ja eristyneisyys on muuttunut avuliaisuudeksi paikallisia kohtaan. ”Aina ovat auttamassa kun apua tarvitaan”, kertoi eräs kyläläinen. Ortodoksisuus lienee ollut se yhdistävä tekijä alusta alkaen.

Kesäsaarelaisia monenmoisia

Saaren kesäasujaimisto ei juurikaan ollut muuttunut. Reppureissaajat ja vaihtoehtoihmiset majoittuivat edelleen  teltoissaan tai pelkän sadesuojan alla seetripuskien suojissa.  Monet jopa kuukausia. Nudisteja näki edelleen jollain rannoilla, yksittäisiä henkilöitä, pariskuntia, jopa lapsiperheitä. Minimarketeissa, niitäkin nyt jo useampi, myytiin kalastustarvikkeita ja purkkimuonaa, leipää, jyviä, linssejä, papuja, kaikkea mahdollista mitä voi kuivattuna myydä, riisiä, jne. Vihanneksiakin jonkin verran. Ja saarelle oli ilmestynyt jopa leipomo, Stella’s Bakery, jonka piiraat olivat varsin maukkaita. Saarella on jopa oma sähkölaitos. Viime kerrasta muistan lähinnä aggregaattien jytkytyksen. Netti löytyi jo joka tavernasta, majapaikkamme huoneissa se ei oikein toiminut, ei oikein kännykkäkään. Oli pakko istua majatalon tavernassa, oivoi! Saarelta löytyi, ainakin teoriassa, yksi pankkiautomaattikin. Tosin se sijaitsi jonkin hotelliksi kuvittelemani alueen sisällä ja lukossa olevien porttien takana. Ehkä tämä kausi nyt oli tällainen.

Kesäasukkaiksi tosin voi kutsua myös valtaosaa tavernoiden ja majoitustilojen yrittäjistä. Kesäsesonkina työt tehdään Gavdoksella, talveksi palataan joko Kreetalle tai jopa Ateenaan töihin.

Terveydenhuolto kohdallaan

Viime kerralla varoin lähtemästä rantasandaaleilla vaelluspoluille nilkkojani tärvelemään, lääkäriä kun saarella ei ollut tuolloin. Toisin oli nyt. Saarella on kolme lääkäriä, joista yksi on kardiologi. “Sehän on enemmän kuin  Paleohorassa, jossa on asukkaita ainakin kymmenkertainen määrä” nauroi Gavdos Metohin ”Oi nostimies tis Eftihias” tavernan tarjoilija kertoessaan asiasta meille. Sen sijaan saarella päivysti edelleen vain yksi poliisi. Armeijan nuorukaisia näkyi laivalla mennen tullen, mutta  eipä niitä oikein siellä saarella näkynyt. Ei liioin alueita jotka olisivat olleet merkitty armeijan haltuun. Liekö päivystäneet mahdollisten pakolaisten varalta?

Pakolaisia ?

Viitisentoista vuotta sitten saarelle rantautui noin 70 henkilön pakolaisporukka, Tripitin rannalle. Saaren väestömäärä tuplaantui hetkessä ja mm. juomavesi loppui parissa päivässä. Ensiavuksi Kreetalta tuotiin vettä ja ruokaa helikoptereilla. Pakolaislaivan jäänteitä näkyy vielä rannalla, puuosat ovat joko lahonneet tai hyödynnetty uudelleen väliaikaisasumuksissa, rautaosat törröttövät syysmyrskyjen levittäminä siellä täällä. Senjälkeen pakolaisrintamalla onkin ollut hiljaista.

Vesille venhon mieli

Kolmannen päivän retkiohjelmaksi päätimme parin tunnin veneretken, jolla pääsimme tutustumaan saaren niihin nähtävyyksiin joita ei maista näe, eikä niihin maitse kaikkiin edes pääse. Kumiveneen kyytiin hypättiin Karaven satamassa, ja melkoista rytkytystä matka hetken olikin. “Are you ready?” huusi kippari ja väänsi hanat auki. Sitten olikin hetken kokka kohden taivasta, kunnes meno rauhoittui. Kun pääsimme lähelle Lakkoudin rantaa ja sen lähellä olevia jyrkänteitä meille paljastui aivan upeita pieniä luolia (Alargospilian alue), joihin kipparimme näppärästi venhon peruutteli, jotta pääsisimme ihan kosketusetäisyydelle niiden kivisistä, veden ja tuulen siloittelemista pinnoista. Näihin luoliin, oikeastaan luolan perukoilla oleviin kuiviin taskuihin tulevat hylkeet talvella synnyttämään. Tähän aikaan siellä vielä pystyi vierailemaan, mutta poikimisaikaan sinne ei ihmisiä viedä. Näihin luoliin pääsee vain veneellä. Ne sijaitsevat monikymmenmetristen jyrkänteiden alareunalla.

Hylkeiden synnytysluola

Dianan muistoa kunnioittaen

Luolien jälkeen matka jatkui Tripitin ohi ns. Dianan rannalle. Rannalla oli aiemmin ollut toki muukin nimi. Ranta sijaitsee, kuten nuo luolatkin, jyrkänteen juurella. Sinne ei näe maista mistään, eikä sinne pääse maateitse mistään. Vuoden 1997 kesällä rannan  tuntumassa vietti kuitenkin hulppea huvipursi aikaa kuukauden verran. Paikalliset sitä ihmettelivät, mutta laivasta tai sen matkustajista ei tietoja tihkunut. Ennen kuin viisi vuotta myöhemmin, kun muuan  kapteeni vieraili saarella ja kertoi oleensa tuon mystisen laivan kapteenina saarella viisi vuotta aikaisemmin. Matkustajina silloin olivat olleet Prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed. Vain kuukautta myöhemmin prinsessa Diana ja Dodi menehtyivät auto-onnettomuudessa. Prinsessan muistoa kunnioittaen saarelaiset antoivat rannalle uuden nimen: Diana Beach .

Diana Beach

Dianan rannalta palasimme vielä Tripitin rantaan uimaan ennen paluutamme Karaven satamaan. Tuli siis nähtyä Tripiti myös merenpinnan tasolta. Huikea reissu. Jos sielläpäin liikutte niin yhteystiedot ovat tässä.

Tripiti ja se tuoli

Iltalenkin teimme muutaman kilometrin päässä olevalle Agios Joanniksen rannalle. Sen silmiinpistävin piirre oli huikeat dyynit jotka toimivat ilmeisen hyvinä kasvualustoina sankalle seetrimetsiköille.

Agios Joanniksen ranta

Kotimatkalle tai sitten ei

Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Paitsi Kalypson mielestä. Meri mylläsi siihen malliin, ettei laivaa tullut. Tällä kertaa tieto kuitenkin otettiin vastaan taputuksin. Mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa! Päiväohjelma kehittyi heti. Kimi kertoi facebookissa eilen hänen vaelluspäivästään. Me Merjan kanssa veimme pojat reitin alkupäähän ja jäimme fiilistelemään riippukeinuihin, ylimääräinen ”vapaapäivä” maistui. Reissun tarkoituksena oli myös tutustua saaren mahdollisiin talvimajoituspaikkoihin ja varsinkin aktiviteetteihin ja palveluihin. Ystävättäreni kun jaksaa hehkuttaa varsinkin niitä talvikuukausia, joita on Gavdoksella viettänyt. Saarella sataa noin viitenä päivänä vuodessa. Istuksimme siis lepopäivää kahviloissa, tavernoissa ja haastattelimme paikallisia Gavdoksen talvesta. Olisiko tämä sellainen paikka johon kyselyymme vastanneet eristäytyjät ihastuisivat. Minä ainakin ikävöin taas takaisin sinne. Ekstriimiporukalle sopiva paikka siis :-).

Lepopäivän ratoksi

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Seuraava aamuna Kiki vahvisti jo varhain laivan saapuvan meitä noutamaan. Aamiaisen jälkeen ehti kuitenkin tehdä pienen kävelyreissun Lavrakas rannan suuntaan, ennen pitkää maittavaa lounasta satamatavernassa laivaa odotellessa. Viime kertainen vierailu saarella sijainneeseen vankilaan ei onnistunut. Nykyisin Aris Velouhiotis House -nimellä kulkeva rakennus näytti olevan kiinni. Paluumatka sujui samojen satamien kautta kuin menokin. Agia Roumelista saimme kyytiin muutama sata enemmän tai vähemmän väsynyttä Samarian vaeltajaa. Eikä delfiinejä tai valaita näkynyt vieläkään, liekö taruolentoja nekin. 

Mieluusti lähdemme teille saarta esittelemään, ehkä kuitenkin sesonkina, mutta varatkaapa aikaa sitten vähintään viikko lisää ennen paluulentoja, Kalypsosta kun ei koskaan tiedä .

Otetaan iisisti, jooko !

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Tarina kreetalaisista viestinviejistä toisen maailmansodan aikana.

Vietettyämme viininpoiminnan ja siihen liittyvän juhlan jälkeisen yön Vamosissa, päätimme aamulla lähteä retkelle vuoristokyliin. Totesimme, että Asi Gonian alueella emme aikoihin ole käyneetkään. Sieltä saattaisi löytyä mielenkiintoisia reittejä ja kenties jotain uutta kylän suuresta pojasta. Cretan runner – Georgios Psychondakis on nimittäin sieltä kotoisin. Ja kyllähän sieltä löytyikin!

Asi Goniaa ympäröi vuoret, ja sitä suojelee kirkot

Asi Gonia

Asi Gonia sijaitsee vuoristossa vajaa 10 km Argiropolista länteen, erittäin mutkaisen tien varrella.  Kylä on ikivanha setlementti joka on aina saanut elantonsa lampaiden hoidosta. Monet kreetankävijät lienevät käyneet siellä 23.4. jolloin kyläaukiolla ja sen kirkolla vietetään Agios Jorgoksen (lampaiden ja paimenten suojelijan) panijiria. Silloin lammaslaumat tuodaan kylän kirkolle siunattavaksi ja lypsettäväksi. Pienen kylän aukiolla on useita kymmeniä lammaslaumoja ja paimenia asiaan kuuluvasti pukeutuneina, keppeineen. Mukana niin kylän pienimmät paimenpojat kuin koukkuselkäisen vaaritkin. Lampaiden määkiminen ja kaaos on melkoinen. Kirkolla on tarjolla leipää ja lämmintä, tuoretta, lampaanmaitoa. Uskalla maistaa !

Asi Gonia on kuuluisa myös vastarintaliikkeen taistelijoistaan. Kaikki venetsialaisista natseihin ovat saaneet osansa yrittäessään vuoristoon. Vuonna 2017 kylään perustettiin “The Cretan Runner Museum“, josta meille vinkkasi kyläkahvilan vanha isäntä. Koska oli sunnuntai, museo oli auki. Siinä vierailussa sitten hurahtikin muutama tunti kreetalaiseen tyyliin perheen seurassa pöydän ympärillä, rakeineen kaikkineen.

Georgios Psychondakis syntyi 1922 rutiköyhään lammaspaimenen perheeseen. Hän erottautui jo lapsena muista oppimalla nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan. Kuulemma hyvin vilkas ja huumorintajuinen poika jonka ensimmäinen kirjallinen tuotos oli nimeltään ’Oodi mustetahrasta opettajattaren valkoisella hameella,’

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Sodan sytyttyä englantilainen John Pendlebury toimi Knossoksen museon intendenttinä,a ja siinä ohessa hän toimi myös salaisen palvelun (SOE) leivissä tehtävänään kartoittaa saarta tulevaa vastarintatoimintaa varten mahdollisen saksalaisen invaasion varalle. Suhteet luotiin vuoriston kylien kyläpäälliköihin ja merkkihenkilöihin. Paikallisia innokkaita löytyi kosolti, heidän joukossaan Georgios, joka nokkeluutensa ja paikallistietämyksensä perusteella koulutettiin lähetiksi.

Välittömästi saksalaisen miehityksen alettua, SOE organisoi vastarinnan ympäri saarta. Saarelle tuotiin lisää brittiagentteja, joiden pääasiallinen tehtävä oli koordinoida vastarintaa ja attentaatteja, mutta myös viestittää Lontooseen saksalaisten aikomuksista. Liikuteltavia radioasemia perustettiin vuorille ja luoliin. Ne lähettivät tietoja laivasaattueista sekä lentosuunnitelmista, jotka liittyivät lähinnä Rommelin armeijan huoltoon Afrikassa. Toiminta sisälsi paljon riskejä, koska saksalaiset pystyivät peilaamaan signaaleja ja näin yrittivät paikallistaa asemia, joita piti siksi jatkuvasti siirrellä. Koska myös teknisten ongelmien takia yhteydenpito ryhmien välillä oli hankalaa, tarvittiin lähettejä juoksemaan tiedonantojen kanssa. Georgioksesta tuli legendaarisen SOE-komentajan Sir Patrick Leigh Fermorin ja hänen seuraajiensa luottolähetti ja myös henkilökohtainen ystävä. Cretan runner – Georgios Psychoundakis – legenda syntyi.

Museon esineistöä

Äärimmäisen vaarallinen työ

Lähettien toiminta oli äärimmäisen vaarallista koska saksalaiset olivat koko ajan heidän perässään. Kyläläiset suojelivat ja ruokkivat heitä mutta natsien tiedusteluverkosto (Bad Cretans) välitti koko ajan tietoa lähettien liikkeistä, joiden avulla pyrittiin  pääsemään käsiksi vastarintaliikkeeseen ja sen radioasemiin. Georgios oli helppo tunnistaa sillä hän oli pienikokoinen, kärppämäinen hahmo, joten hänet pidätettiin monta kertaa. Aina hän onnistui kuitenkin pakenemaan.

Britit totesivat sodan jälkeen että ilman lähettejä ja siviilien tukea heidän toimintansa ei olisi jatkunut vuorokautta pidempään.

Ultrajuoksua ennenvanhaan

Georgioksen ja hänen kollegoidensa fyysiset suoritukset ovat legendaarisia. Pisin dokumentoitu suoritus oli juoksu Kissamoksesta Paleochoraan, 82 kilometriä yhdessä päivässä. Ei ollut teitä vaan maasto oli lampaiden ja aasien kivipolkuja ylös ja alas jyrkässä vuoristossa. Tunnettu ultrajuoksija, Christopher Macdougall (mm. kirja Born to Run) kirjoitti myös kirjan ’Natural Born Heroes’, jossa hän tutki edellytyksiä suoriutua vastaavanlaisista rasituksista, joihin lammaspaimenlähetit pystyivät. Hän päätyi siihen että, lihaksiston sijaan kalvot määrittelivät suorituskykyä. Ruokavalio, joka koostui etanoista, juustosta, hortasta (villivihannekset) ja viinistä, mahdollisti energian saannin rasvasta eikä hiilihydraateista. Välillä läheteillä oli taskun pohjalla vanhoja korpun jämiä, muttei muuta.

Myös lapsena omaksuttu tasapainoilu kivien välillä ja rinteissä oli ainutlaatuista. Macdougall yritti itse juosta tiedettyjä reittejä muttei päässyt lähellekään lähettien suorituksia ja oli kykenemätön jatkamaan seuraavana päivänä kokeilua. Suurin ongelma juoksijoilla olivat jalkineet. Nahkapohjaiset saappaat hajosivat nopeasti, kuten myös autonrenkaista suutarien nyhräämät varapohjat. Kun britit vaihtoivat henkilöstöä, olikin tapana jättää saappaat saarelle lähettien käyttöön.

Sodan jälkeenkään ei ollut helppoa

Georgios selvisi sodasta, mutta joutui heti vankileirille, koska hänellä ei ollut esittää mitään dokumenttia sodanaikaisista toimistaan. Niinpä häntä epäiltiin armeijaa pakoilleeksi kommunistiksi. Englantilaiset kirjoittivat vetoomuksia viitaten brittien myöntämiin kunniamerkkeihin, mutta Georgios vapautettiin vasta sisällissodan jälkeen ja hän palasi rahattomana kotikyläänsä löytääkseen vain tuhotun kotinsa ja majassa asuvan perheensä. Hän elätti perhettään tietöillä ja muilla hanttihommilla tienaamillaan roposilla. 20 vuotta myöhemmin saksalaiset palkkasivat Georgioksen sotilashautausmaan hoitajaksi Malemeen, yhdessä vastarintalegendan Manolis Paterakiksen kanssa.

Kun teloitetun komentaja Bruno Bräuerin jäämistö tuotiin haudattavaksi sotilaidensa joukkoon Malemeen vuonna 1974, Psychontakis kuulemma totesi yksikantaan että “ai jaa, tämän tyypin minä tunnenkin”.

Cretan runner -kirja syntyy

1950-luvun alussa Patrick Leigh Fermor palasi Kreetalle ja tapasi tietysti Georgioksen, joka mainitsi kirjoittaneensa vankeusaikoinaan kirjan sodanaikaisista tapahtumista. Ja ojensi pyydettäessä matkalaukullisen käsinkirjoitettuja liuskoja.

Fermor, itsekin kuuluisa kirjailija, joka on kirjoittanut alkusanat englanninkieliseen käännökseen, ei voinut käsittää miten käytännössä kouluttamaton lammaspaimen on saattanut kyetä sellaiseen kirjalliseen suoritukseen. Teoksen nimi on siis ’Cretan Runner’, se löytyy kaikista Hanian kirjakaupoista. Uskomattoman hieno kirja, joka antaa upean kuvan kreetalaisesta luonteenlaadusta ja vapauden merkityksestä saarelaisille. Myöhemmin Georgios myös käänsi Odysseuksen Kreetan murteelle. Sitä ei liene käännetty ymmärrettävistä syistä.

Georgios Psychontakis kuoli 84 vuoden iässä kotikylässään 2006. Omaisten mukaan hän oli loppuun asti vikkelän huumorintajuinen ja ikuinen optimisti, joka ei katunut mitään eikä muistellut ketään tai mitään pahalla.

Nikos Psychoundakis

Kun saavuimme museolle Asi Gonian liepeillä, kyselin englantia puhuvalta museonpitäjältä, josko tämä henkilökohtaisesti tunsi Georgioksen. “No tavallaan; hän oli isäni”. Asia selvä! Museo oli täynnä aiheeseen liittyvä kirjallisuutta, valokuvia ja esineistöä. Mielenkiintoisin vaihe tuli kuitenkin kun meidät kutsuttiin ulkopuolelle pöytään ottamaan lasilliset ja jatkamaan keskustelua. Seurueessa oli myös teatterinjohtaja ja käsikirjoittaja joka oli valmistelemassa Giorgioksen elämään perustuvaa näytelmää joka käännettäisiin myös englanniksi. Minusta tulisi kuulemma hyvä vaihtoehto kenraali Kreipen rooliin!!!

Valokuvia Georgioksen elämän varrelta

Museon on perustanut ja sitä hoitaa hänen poikansa Nikos Psychoundakis. Se sijaitsee rakennuksessa jonka Georgios rakensi itselleen 1969 ja jossa hän siis itsekin asui kuolemaansa saakka. Museon tarkoitus on saada esille kirjallisuutta, kuvia ja muuta esineistöä sotahistoriasta kiinnostuneille. Mielummin kuin pitää niitä piilossa laatikoissa. Museosta löytyi jopa saksankielinen versio Cretan Runner kirjasta, jonka julkaisun Georgios kuitenkin päätti kieltää.

Georgios ja kenraali Kreipe

Huhtikuussa 1944 englantilaiset agentit (Leigh Fermor ja Billy Moss) yhdessä kreetalaisten partisaanien kanssa toteuttivat saksalaisen kenraali Kreipen kaappauksen lähellä Knossosta. Suoritus herätti suurta huomiota ja lasketaan yhdeksi toisen maailmansodan uskaliaimmista operaatioista. Psychontakiksellakin oli siinä rooli, lähinnä pakoreittien ja piilopaikkojen varmistamisessa. Joukkio käveli vuorten yli etelärannikolle Rodakinoon, josta kenraali evakuoitiin Kairoon ja sotavankeuteen. Reissu kesti 16 päivää. Suosittelen kirjaa William Stanley Moss: Ill met by moonlight, myös samanniminen elokuva nähtävissä Youtubessa, Fermoria esittää Dirk Bogard.

Asi Gonia oli kaappauksen jälkeisen yön levähdyspaikka, mutta selvää kuvaa tarkoista koordinaateista ei ole. Paikalliset valmistelevat Kreipen kaappaukseen liittyvän reitin kartoittamista kokonaisuudessaan, sitä ei ole kokonaan dokumentoitu ja alkaa tulla kiire ennen kuin tietäjät kaikki kuolevat. Jerakarin liepeillä on merkitty reitti eräälle luolista, jossa Kreipe yöpyi matkallaan. Myös lähettien tukikohtanaan käyttämä luola täytyisi vielä löytää.

Kouluissa historianopetus ei enää kerro sodanaikaisista tapahtumista joten Georgios Psychontakis on nuoremmille aivan tuntematon. Museon avulla tietoisuutta saaren lähihistoriastakin pidetään yllä. Museolla on sivu myös facebookissa ’Cretan Runner Museum’.

Ja miksi juuri tuolloin lähdimme Asi Goniaan. Tuossa vuorivalokuvassa näkyy keskellä pieni kirkko, siellä oli kyseisenä sunnuntaina panijiri illalla. Siitä saimme vinkin ystävältämme, Asi Goniasta kotoisin olevalta Manthokselta. Laitoin hänelle kuvan museosta ja Nikoksesta. Vastaus tuli välittömästi: “Tuohan on enoni, ja Giorgios on isoisäni. “Enkö ole kertonut?” Hän kuulemma kertoo mielellään enemmän isoisästään.

Cretan runner – Georgios Psychontakis

Olipa iltapäivä! Tuli taas varsinainen tietopläjäys. Itsekin kaivoin heti kotona uudelleen Cretan Runnerin esiin, siitä irtoaa taatusti taas paljon uutta kuvakulmaa sekä Georgios Psychontakiksen hahmoon että Kreetan saareen ylipäänsä.

Gavdos – Kalypson saari

Kymmenen vuotta sitten kesällä, rakennusprojektin (House Kastri) ollessa kiivaimmassa viimeistely vaiheessa, päätimme ottaa yhden yön irtioton suomalaisen juhannuksen ja lyhyimmän yön kunniaksi. Ajelimme aamulla anivarhain Plataniaksesta Hora Sfakioniin josta autolauttaan. Neljän tunnin matkan päässä häämötti usvassa Gavdos – Kalypson saari.

Gavdos on EU:n eteläisin asuttu saari. Se on kooltaan noin 4 x 7 km, ja tuolloin siellä oli tasan kaksi tietä ja yksi risteys. Arvelimme yhden yön siellä riittävän saareen tutustumiseen. Eikä töiden puolestakaan ollut sen enempää aikaa. Matkaseurallamme kun oli hotellikin pyöritettävänään. Kalypson saari pääsi kuitenkin yllättämään meidän totaalisesti.

Vaaleat kreikkalaiset

Tulopäivänä majoituimme, ajelimme saaren molemmat tiet päästä päähän, ja katsastimme sen varrelle sattuneet uneliaat kylät. Saaren majakalle etsiydyimme auringonlaskun aikoihin juhannusyön auringonlaskua seuraamaan. Olin huomannut jo aiemmin päivällä vaaleahkon naisen pienen vauvansa kanssa kaupassa. Pohjoismaalaisiako? Tapasimme majakanvartijan työmaallaan ja hänellä sattui olemaan aikaa seurustella kanssamme. Hän myös esitteli aiemmin tapaamani naisen ranskalaiseksi vaimokseen ja pojakseen. Yllättävää oli miehen totaalinen vaaleus. Vaaleat hiukset ja siniset silmät, samoin kuin pienellä pojallaankin. Ihan suomalaisesta oli käynyt ja ihan syntyperäinen gavdoslainen hän oli. Ja minä kun olin tottunut pitämään kreikkalaisia tummina. Näin tälläkin pikkuruisella saarella näkyi tuhatvuotinen ohikulkevien valloittajien perimä. Gavdos – Kalypson saari on kiehtonut ja itseensä kiinnittänyt monia.

Perimä tuli puheeksi muutenkin. Majakanvartija kertoi näet, että saaren perimä alkoi mennä jo kovin sisäsiittoiseksi, siksi hän valitsi itselleen ulkomaalaisen vaimon. Ja iski silmää. Ja laskihan se aurinkokin aikanaan. Ihan näytti kuin kahteen kertaan. Taivaanrannan peitti tumma pilvipatja jonka taakse aurinko katosi. Ilmestyäkseen uudelleen hetken päästä ennen kuin painui lopullisesti horisontin taa.

Se on ilmoista kiinni

Saarelle pääsee siis, periaatteessa, kerran päivässä laivalla. Kun kerroimme aikeistamme palata Kreetalle seuraavana päivänä, hän vilkaisi olkansa yli merelle ja totesi ”ei huomenna tule laivaa, tuuli nousee”. Itse pidin sitä turistien kiusaamisena. Vähänpä tiesin. Paluumme viivästyi kovan merenkäynnin vuoksi usealla päivällä. Merenkäynti ei itsessään ollut kova, mutta tuolloin liikkuvien laivojen partaat olivat liian matalat, jotta ne olisivat uskaltautuneet merelle. Nykyisin näyttää liikenteessä olevat laivat olevan paremmin tehtäväänsä suunnitellut.

Ihmiskoe kerrassaan

Majoituimme  Sarakinikon rannan tuntumassa pienessä majatalossa, jota piti hanialainen, nuori ja täräkkä nainen. Mukana oli hänen äitinsä joka katsoi lapsenlapsensa perään, silloin kun tämä ei kieppunut äitinsä apuna keittiössä. Huoneet olivat askeettiset mutta puhtaat, toki kovasti desinfiointiaineelta tuoksuvat. Samaisella rouvalla oli myös pieni taverna jossa sai erinomaista ruokaa ellei halunnut tarpoa säkkipimeässä seuraavaan tavernaan. Sinne pystyi suunnistamaan äänen perusteella.

Aika mielenkiintoinen ihmiskokeilu viikosta tuli. Saari on kuten aiemmin kerroin kaukana ja eristäytynyt kaikesta. Sen vakituinen ympärivuotinen asukasluku tuolloin oli noin 150 henkilöä. Saarella on muutama kylä, joita yhdistää teiden lisäksi kinttupolkujen verkosto. Lisäksi saarella on useita upeita hiekkarantoja, valtavia dyynejä ja seetrimetsiköitä. Saaren “julkisen liikenteen” virkaa hoiti kirjavaksi maalattu kuuskytluvun bussi ja sen vähintään yhtä värikäs, pitkäpartainen kuski. Sillä reppureissaajan saivat hauskan kyydin majapaikkoihinsa.

Vaihtoehtoista lomailua

Saaren ovatkin ottaneet omakseen retkeilijät ja erilaiset ns. vaihtoehtoihmiset. Sieltä löytyi niin nudistiyhdyskunta, kuin hippiyhdyskuntakin. Kesäsaarelaiset asuivat joko teltoissa tai riippumatossa metsikössä paljaan taivaan alla. Eräskin italialainen EU:ssa työskentelevä kielenkääntäjä vietti saarella riippumatossaan koko toukokuun joka vuosi.

Sähkön saarella tuottivat aggregaatit ja  aurinkopaneelit. Ei katuvaloja, eikä muutenkaan tarpeetonta valosaastetta. Upea tähtitaivas kaartui yllä öisin. Tavernat löytyivät pimeydestä lähinnä äänen perusteella. Saarella oli yksi kauppa jonka tarjonta oli lähinnä aurinkovoide, hellehatut ja kalastustarvikkeet. Hellehattujakin vain naisille joten siihen oli herraseuramme tyydyttävä. Leveälierinen pitsihattu raavaan kreikkalaisen päässä ei tällä saarella herättänyt sen kummenpaa huomiota. Matkarekvisiittaa ei siis juuri päässyt täydentämään. Vähän kiusallista kun luulit tulleeksi yhdeksi yöksi. Itselläni oli mukana päälläni olevien hellemekon ja läpsyjen lisäksi hartiahuivi ja uimapuku. Vaatteet pesuun illalla, yöksi kuivumaan ja aamulla päälle, kätevää. Pesuaineena mukaan sattunut shampoo.

Katse ympärillesi eikä kännykkään

Nettiä saarelta oli turha toivoa, puhelin piti ladata tavernan pistokkeessa, mikäli laturi tuli mukaan. Kirjoja löytyi, mutta vain yksi englanniksi. Ranskaksi niitä olisi kyllä ollut. Älypuhelimia ei meillä silloin ollut, liekö ollut keksittykään silloin ja kun lataaminenkin oli haastellista niin eipä niillä sähköhärpäkkeillä mitään olisi tehnyt muutenkaan. Tietenkin meiltä alkoi käteinen raha loppua, pankkiautomaattia ei ollut eikä kortilla voinut maksaa jne. Onneksi luottoa oli, piikki auki ja lasku mukaan. 

Kummasti alkoi päivien mittaan stressikierrokset laskea. Tavernanpitäjillä ehkä vähän nousta, vaikka ainahan saarelaiset ovat oppineet varautumaan veden ja ruuan suhteen. Kun laivoja ei tullut, ei tullut myöskään ruokatäydennystä. Leivinuunit alkoivat lämmitä, leivät leivottiin itse ja jälkilämmössä valmistuivat herkulliset uuniruuat.  Yhtenä päivänä tavernan terassilla roikkui vuohenruho, muutaman tulevan päivän liharuuat oli taattu.  Nälkään ja janoon ei saarella päässyt tuupertumaan. Pikemminkin päinvastoin, ruokailu kun oli yksi niitä harrastuksia joita siellä pystyi tekemään. Aamuisin kuuli jo ennen sängystä nousua oliko laivaa odotettavissa tänäänkään. Jos meren kohina kuului selvästi, aloimme suunnitella päivän ohjelmaa saarella.

Jos mukaan olisi tulleet edes hieman läpsyjä vakaammat kengät olisi saaren kinttupolut kiinnostaneet kovasti, ne olisi mukavasti ehtinyt kävellä viikossa. Mutta kun ei tullut mukaan. Saarella ei ollut lääkäriä joten eipä tehnyt mieli ehdoin tahdoin lähteä kinttujaan kivikkoon taittamaan. Toki sen verran riskeerasimme että kävimme saarelle pystytetyn jättimäisen tuolin luona. Sille jos pääsisi istumaan niin voisi melkein Libya näkyä. Tuolin on pystyttänyt Tsernobylin pelastustehtävistä vapautetut venäläiset tiedemiehet. Osa heistä oli hyvin sairaita. Olihan Kalypson saari mytologian mukaan kuolemattomien saari. Varsin mielenkiintoinen yhteisö sekin, johon emme ehtineet tutustua sillä reissulla. Tulevalla toivottavasti.

Unohda ennakkoluulosi

Sen sijaan majatalomme asujaimistoon tuli tutustuttua paremmin, ihan olosuhteiden pakosta. Aika hauskaa oli huomata, että kun ajattelee viettävänsä vain yhden illan juuri tässä tavernassa, ei juuri kiinnitä huomiota muihin asiakkaisiin. Ainakaan elleivät ne ärsytä liikaa. Niin kuin teki tuo em. italialainen kielenkääntäjä. Millä italialaisella lipevyydellä (stereotypiaa, ehdottomasti) hän onnistuikaan ärsyttämään jo muutenkin suunnitelmiensa muutoksesta suivaantuneet kreikkalaiset raivottaret. Ei sille voinut kuin nauraa. Kun tutustuimme häneen paremmin, huomasimme että ihan kiusallaan hän piikkejään heitteli, ja nautti suunnattomasti aikaan saamastaan reaktiosta. Fiksu ja mukava kaveri, samoin oli hänen kreikkalainen muotisuunnittelijapoikaystävänsä. Asujaimistoon kuului myös bussikuski Manchesteristä vaimoineen, rakennusurakoitsija Haniasta perheineen ja muuta sekalaista sakkia.

Nähtävää

Tuon Tripitin jättituolin lisäksi saarelta löytyy juntan aikainen vankila, jonne karkoitettiin kreikkalaisia kommunisteja, mm. Aris Velouchiotis joka perusti aikanaan the Greek People’s Liberation Army (ELAS – 1942) – järjestön. Rakennus sijaitsee Sarakiniko rannan toisessa päässä ja tunnetaan nykyisin nimella Aris Veouhiotis House-nimellä.  Ja sitten se majakka. 

Saari tuli viikosssa tutkittua se mitä läpsyilä ehti ja uskalsi.  Aika tuntui välillä matelevan, mutta kuten sanoin aiemmin, vääjäämättömän edessä sitä vaan mukautuu tilanteeseen. 

Vierailuamme edeltävällä viikolla saarella oli järjestetty Gavdoksen ensimmäinen kulttuuriviikko, monipuolisine ohjelmineen. Oli ollut taidemaalausta, keramiikkapajaa, itseilmaisua, naurujoogaa jne. Koko tämä kulttuuriväkikin siis jäi Kalypson vangiksi saarelle. Ehkä sekin omalta osaltaan väritti saarella oleskelevaa porukkaa. 

Gavdos – Kalypson saari

Niin, Kreikkalaisessa mytologiassa Kalypso asui Gavdoksen saarella. Odysseuksen saavuttua sinne Kalypso-nymfi vangitsi hänet saarelleen ja piti häntä siellä seitsemän vuotta. Odysseuksen mukana matkanneet merimiehet hän muutti sioiksi. Lopulta peliin puuttui Athene joka anoi Zeusta vapauttamaan Odysseuksen piinastaan. Zeus heltyi ja lähetti sanansaattajansa Hermeksen  viemään viestiä Kalypsolle. Viesti kun saapui ylijumalalta,  ei Kalypso sitä uskaltanut vastustaa  ja niin Odysseus pääsi vihdoin jatkamaan matkaansa Ithakalle vaimonsa Penelopen luokse. Viimeisenä tarjouksenaan Kalypso vielä tarjosi kuolemattomuutta Odysseukselle jos hän vain jäisi Kalypson luokse. Tästä Odysseus kuitenkin kieltäytyi. Kalypso lupasi palauttaa myös Odysseuksen matkaseuralaiset sioista takaisin miehiksi. Kerroin tätä tarinaa kerran eräällä bussimatkalla. Tässä kohden bussin uumenista kuului kyllästyneellä naisäänellä esittetty kysymys: ”Missä se sitten meni pieleen?” 

Joidenkin tarinoiden mukaan Kalypso kuoli suruun jouduttuaan luopumaan Odysseuksesta.

Tämä reissu tehtiin siis kymmenen vuotta sitten ja siitä lähtien on haaveena ollut palata saarelle joskus. Nyt näyttää siltä, että toiveen voisi toteuttaa, ehkä jo ensi viikolla. Ja ihan varmasti kuulette siitä heti lisää. Ja kuvia. Viimereissun kuvat ovat jossa kätköissä ja vielä ihan filmikameralla otettuja, siksi tässä blogissa enemmän lainatavaraa. Gavdos – Kalypson saari odottaa, saapa nähdä moneksiko päiväksi Kalypso meidät tällä kertaa pauloihinsa kietoo.

Helvetti alkaa Mesklasta – pyöräilyä Kreetalla, vol 2

Helvetti alkaa Mesklasta 

Niin kuin otsikosta voi päätellä, tarina kertoo leppoisasta pyöräretkestä Kreetan lämmössä.

Raila tuossa taannoin jo käsittelikin pyöräilyä saarella, noin yleisellä tasolla. Minulle tulee aina aiheesta mieleen harkitsematon ja ehkä hullunrohkeakin reissu Plataniaksesta Mesklan kautta Therisoon ja sieltä alas Haniaan ja takaisin Plataniakseen Evropi-hotellille.

Taisi olla vuosi 2004 kun päätimme varata koko hotellin yhdeksi viikoksi meille ja ystävillemme. 54 henkilöä joukossa myös kymmenkunta teini-ikäistä. Yksi huoneisto vapautui peruuntumisen vuoksi. Siihen asettui meille tuntematon noin seitsemänkymppinen pahaa-aavistamaton mummoporukka. Alkujärkytyksestä selvittyään, he pärjäsivät ihan hienosti.

Nuorisolle ohjelmaa, vai miten se nyt meni ?

Nuorisolle piti tietysti kehittää joku rock’n’roll-henkinen ohjelmanumero, jolla oli myös tarkoitus osoittaa että kyllä me naavaparratkin vielä jaksetaan. Samalla otetaan vähän etäisyyttä niin ouzoon kuin limuviinaankin, jonka myynti oli (silloinkin) melkoisen vapaamielistä.

Olimme tietysti ajaneet aiemmin autolla huikean Therison rotkon ja takaisin vuoren toista puolta Mesklaan. Maasto tuntui sopivan haastavalta neljälle nuorelle ja neljälle aikuiselle hurjapäälle, joten ei kun pyörävuokraamoon varaamaan fillarit vuoristovälityksillä.

Nestetankkaus suoritettiin jo varmuuden vuoksi edellisenä iltana, jottei turhan päiten tarvitse yhtenään pysähdellä vettä litkimään. Ymmärrys noihin aikoihin nesteytyksestä ja ravinteista äärimmäisessä suorituksessa oli lähellä nollaa, se tuntui vaan lapselliselta ja oli tarkoitettu huonosti harjoitelleille.

Ensin ylämäkitreeniä

Reitti koostuu noin 18 kilometrin melkein tasamaasta Plataniaksesta Mesklaan, 6 km noususta Zourvan yläpuolelle (noin 800 metriä merenpinnasta). Sieltä lasku Therisson kylään, josta lasku rotkon pohjaa pitkin Haniaan ja siitä  Plataniakseen tasaista rantatietä. Kokonaismatka ei ole kuin noin 52 kilometriä mutta rasitus vastasi hyvinkin myöhempiä 200 kilometrin fillarointeja Helsingistä Verlaan. 

Alkumatka Mesklaan aamun viileydessä sujui kaikin puolin rattoisasti. Iloista puheensorinaa ja pari  pysähdystä appelsiinitarhoilla kun poimijat ehdottomasti vaativat meitä syömään tuoreita hedelmiä energian turvaamiseksi. Fournesissa pysähdyimme mehulle ja vielä Mesklassa kevyelle välipalalle.

Nousu joenvarresta ylös Mesklan kirkolle on aika jyrkkä, mutta emme vielä ymmärtäneet, että se ei ole väliaikaista vaan sitä jatkuu seuraavat 7 kilometriä. Ensimmäinen 3 kilometriä on tosi jyrkkää neulansilmärinnettä. Huomasimme heti, että ainoa sopiva vaihde on maastopyörän ykkönen. Kävellen olisi saavuttanut saman nopeuden. Jokainen hetkittäinen loivempi pätkä antoi uskoa että nyt helpottaa kunnes tuli seuraava neulansilmä ja paljasti karun totuuden. Uusia vuoria ilmestyi kuin tyhjästä ja tiukasti kiemurteleva tie jatkui johonkin kaukaisuuteen.

Taukoja, ja taas taukoja

Taukoja alkoi tulla aika tiheään, porukka naukkaili vähistä vesivarastoistaan syvässä hiljaisuudessa eikä kukaan jaksanut enää edes kommentoida upeita maisemia. Koivet oli jo aika tönkkönä ja takalisto aika hellä. Lämpötila lähenteli tässä vaiheessa kolmeakymppiä eikä varjopaikkoja juurikaan löytynyt. Zourvassa ylämäki muuttuu hetkeksi vähän loivemmaksi mutta viimeinen nousu vuorenhuipulle oli taas tosi paha. Huipulta pystyy näkemään Therisson kylän siintävän laakson pohjalla, joten ilmapiiri muuttui hetkessä riehakkaan iloiseksi. We made it!

Huipulta on hienot maisemat

Alamäki on alkanut

Laskettelimme jyrkkää rinnettä kylään, jossa söimme lounasta. Mukana olleen sporttisen ja pelottoman likkalapsen vanhemmat olivat kovin huolissaan edessä olevasta vauhdikkaasta laskuosuudesta jota olimme etukäteen hehkuttaneet palkintona kaikesta vaivasta. Äiti ilmestyikin paikalle pyörä pick-upin lavalla tarkoituksenaan toimia valvovana turvapyöränä. Tytön ilme oli lievästi sanoen pettynyt.

Lähdimme laskuun taktiikalla ’alhaalla nähdään’ eli kaikki omaan tahtiin. Polkea ei enää tarvinnut, vauhti yltyi hurjaksi aivan itsestään. Muistan ohittaneeni henkilö auton, jonka nopeusmittari näytti kuuttakymppiä. Tukka hulmusi ja iloiset huudahdukset kaikuivat vuoren seinämistä. Jarrutella piti jyrkissä mutkissa ja lampaanpaskojen kohdalla, muuten annettiin vaan mennä.

Nousu ylös kesti noin viisi tuntia mutta alhaalla Perivoliassa oltiin jo 14 minuutin kuluttua. Kymmenen minuutin kuluttua tuli vielä kaksi pyörää, edellä mainittu äiti ja tyttärensä. Hiljaista oli.

Voimien palautuminen ja adrenaliini auttoivat tylsällä loppumatkalla, Mythos alkoi jo kangastella silmissä rantatiellä. Saavuimme aikataulun puitteissa Evropiin. Janoisin ei malttanut edes jättää pyörää kadulle vaan töräytti suoraan baaritiskille jossa virvoke jo odotti.

Olen myöhemminkin 2 kertaa tehnyt eri porukoilla saman matkan, mutta vahingosta viisastuneena paljon rauhallisemmin ja energiatason heittelyihin varautuneena. Ensimmäinen kertahan on aina mieleenpainuvin.

Vieläkin kun ajamme reitin Mesklasta ylöspäin, tuntuu hieman puistattavalta enkä enää edes harkitse mokomaa kärsimysnäytelmää. Taisi muuten olla Matias joka lanseeerasi sanonnan

’Mesklasta alkaa helvetti’!!!!

Valoa tunnelin päässä

Shindo ja TRE 25.4-2.5.2021

Tule hakemaan hyvän olon eväitä keväiselle Kreetalle.

Tarjoamme Kreetan ainutlaatuisessa ympäristössä lempeitä ja virkistäviä kehonhuoltoharjoituksia. Kurssilla saat mahtavan paketin lempeää harjoittelua, hyvää kreetalaista ruokaa, mielenkiintoisia retkiä ja yhteisiä illallisia.

Kurssin idea on soveltaa Shindon menetelmää käytännön olosuhteissa. Teemme retkiä rannoille ja vuorille. Matkalla pysähdymme pitämään virkistäviä taukoja Shindon parissa. Saat oivalluksia siitä miten helppoa Shindoa on soveltaa missä tahansa; matkustaessa, luonnossa tai vaikka kahvilassa. Saat myös kokemuksen siitä, miten shindo vaikuttaa välittömästi arkeesi.

Kurssilla tutustumme myös toiseen kehon viisauteen perustuvaan kehonhuotomenetelmään. TRE-peruskurssi (Trauma Releasing Exercises) antaa rentoutumiseen uuden näkökulman. Osallistumisestasi saat mukaasi peruskurssi-todistuksen. Kurssi sopii mainiosti Shindo-ohjaajille, mutt sopii myös Shindoa ennestään tuntemattomille.

Hyvinvointilomallamme voit keskittyä hyvinvointiisi ja pääset kokeilemaan uusia hyvinvointiasi edistäviä menetelmiä sekä ennen kaikkea nauttia kokemuksesta ja Kreetasta samanhenkisessä seurassa.

Alustava ohjelma

25.4.2021 Sunnuntai”Tervetuloa – appelsiinilehtojen kautta Tavernaan”

  • Noudamme teidät Hanian lentokentältä aamukoneilta noin klo 10.00
  • Majoittuminen Plataniaksessa, House Kastri tai läheinen pikkuhotelli valintasi mukaan
  • irroitteleva kävely appelsiinlehtojen kautta Drakiana Tavernaan, tulolounas (sisältyy hintaan), tutustumista toisiimme ja viikon ohjelman läpikäynti 
  • illemmalla House Kastrin kokoustilassa käymme läpi viikon ohjelman
  • vapaaehtoinen, omakustanteinen illallinen jossain yläkylän tavernassa

26.4.2021 Maanantai ”Aistit auki Kreetan kevääseen”

  • Aamushindo talolla, herättelevät harjoitukset
  • verryttelevä, noin tunnin kävely yläkylän kukkuloilla
  • lounastauko
  • TRE, Tärinän aloittamisen rutiinit,  ensimmäinen tärinätuokio – rentoutuminen uuden oppimisen tukena, Shindo- harjoituksia
  • vapaaehtoinen yhteinen illallinen

27.4.2021 Tiistai ”Kukkuloilta rotkoihin ja rantaan”

  • Päiväretkellä lähdemme tutustumaan Sirikari – Polirrinian alueeseen, mahdollisuus tutustua Polirrinian kaupunkivaltion raunioalueeseen, tai kävellä SIrikarin rotko (noin kaksi tuntia), paluumatkalla poikkeamme Potamidan komoliiteillä, jossa shindotuokio , myöhäinen lounas Ravdouhan rannalla. Virkistäviä Shindo -harjoituksia jaloille
  • omat välipalat retkelle mukaan
  • vapaaehtoinen yhteinen illallinen/iltapala Plataniaksessa

28.4.2021 Keskiviikko ”Kehon viisaus”

–                    Aamushindo talolla: Hanten – riko rutiinit

–        verryttelevä 1-2 tunnin kävely yläkylän kukkuloilla tai vielä tyhjillä rannoilla

–        lounastauko

–        TRE-opetus aiheena, lihastoimintoketjut, tunteet kehossa

–        tärinätuokio

  • –        vapaaehtoinen yhteinen illallinen

29.4.2021 Torstai, ”Yrttien hurmaava ja huumaava maailma”

  • päiväretki Spilin kylään ja Maravelin perheen yrttitilalle, vapaaehtoinen,

maksullinen retki, 25€, 

  • tai vaellusretki myöhemmin sovittavaan rotkoon, min. 3 hlöä
  • retkillä ohjattuja shindo-hetkiä matkan varrella
  • lähtö aamiaisen jälkeen
  • paluun aikataulu tarkennetaan myöhemmin
  • Palauttava rauhoittuminen

30.4.2021 (Pitkä)Perjantai ”Hidasta, pysähdy ja oivalla ”  vapaa päivä

  • kiinnostuneille voimme järjestää lisää maksullisia opastettuja retkiä (mm. Toisen Maailmansodan historia- teemalla, rotkovaellus, viinitilavierailu, olutpanimo tms.)
  • Illalla Plataniaksen yläkylän kirkolla ortodoksinen palvelu ja epitafion (Kristuksen kuvan) kantaminen kylän kujilla, jonon jatkoksi voi liittyä J
  1. Lauantai ”Viivy ja hengitä vihreyttä ”

      –     Päiväretki Botanical Park and Gardens, jossa puutarhakävely, shindotuokio ja lounas

       –    Pura aivokuormaa – aivoergonomiaa, ja – energiaa shindon avulla.

       –     Illalla yhteinen illanvietto tai yhdessä sovittu ohjelma, sisältyy hintaan

       –      Keskiyöllä Plataniaksen kirkolla Pääsiäisyön palvelu ja Pyhän tulen jakaminen paikallaolijoille, mukaan sopii mennä, jos jaksaa.

OHJELMA ON ALUSTAVA JA PÄIVÄOHJELMA VOIVAT VAIHTAA PAIKKAA,

ESIM. KELEISTÄ JOHTUEN

Lisätiedot Muurlan opisto.

Polkupyöräily Kreetalla

Polkupyöräily Kreetalla

Aikanaan kun aloin viettämään yhä enemmän aikaa Kreetalla, vuokrasin huoneiston Evropi-hotellista. Silloin alkoi myös varsinainen saareen tutustuminen toden teolla. Koska vakituinen autokuskini (lue aviomies) vietti aikaansa enimmäkseen Suomessa töidensä vuoksi, niin kätevin tapa liikkua paikasta toiseen oli pyöräily. Itselleni auton ajaminen vielä silloin ei tullut kuuloonkaan, siitä kerroin edellisessä blogissani. Polkupyöräily Kreetalla, se oli ok.

Oma vai vuokrattu?

Aluksi riitti vuokraamon pyörät, niitä sai kohtuullisella hinnalla jos vuokrasi pidemmäksi aikaa. Ja olivathan ne huoltovarmoja. Jos tuli ongelma, niin kävin vaihtamassa pyörän toiseen. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli ajankohtaiseksi hankkia oma pyörä. Olimme jo silloin päättäneet kiinnittyä saareen ainakin osa-aikaisesti, joten sekin puolsi oman pyörän hankintaa. Myös polveni alkoivat olla siinä kunnossa että runttailu Kreetan ylämäissä – ja niitä riittää – liian vähillä vaihteilla alkoi käydä tuskalliseksi.

Oma kuitenkin

Sinnittelin vielä yhden kesän vuokraamon pyörällä kun kuvittelin, että pyörät ovat syksyllä alennusmyynnissä, niin kuin Suomessakin. Jep jep! Marssin tuttavan suosittelemaan pyöräkauppaan Haniaan, Gladisos-risteyksen liepeille ja aloitin pyörän valitsemisen. Asiantuntijaliike kun oli, niin ensin mittailtiin kuski ja kysyttiin ajotapa, istuva vai makaava. Valittiin kuskin rungolle sopivan kokoinen pyörän runko ja ohjaustanko toiveiden mukaan. En röhnötä kippurasarvisen pyörän päällä, en. Vaihteita paljon, 21. Polkimet tavalliset, ei lukkopolkimet, kiitos. Pyörän jalka, tottakai, miksi ei sisälly hintaan? Takalokasuoja ja tarakka, tietenkin, nekään ei ole automaattisesti mukana. Halusin vielä pienen korin, jonka voi kiinnittää ohjaustankoon. Ja kypärän. Punainen tätipyörä ja kypärä näytti heistä kai koomiselta yhdistelmältä, mutta pidin pääni ja sen sisuskalujen arvoa irvailuarvoa suurempana.  

Kun kyselin alennusmyynnistä, myyjän kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Eihän niitä syksyllä ole, vastahan kausi alkaa. Eihän kukaan kesäkuumalla pyöräile. Keväällä sitten on alennusmyyntejä. Vilkaisin kypärä päässäni peiliin ja vastaan tuijotti typerys. Niinpä tietenkin. Pyörän hinta kaikkine herkkuineen oli alle 500 euroa. Lisäksi sain pari ensimmäistä virittelyä ja huoltoa samaan hintaan. Hienosti on palvellut jo toistakymmentä vuotta.

Muutama karikko liikenteessä

Uutukaisen pyöräni kanssa sitten ajelin kohti Plataniasta. Ehkei reitti erinomaisen vilkkaasti liikennöidyn rantatien laitaa ollut unelmien täyttymys, mutta hengissä selvisin. Ongelmana ei sinänsä ole ollut itse liikenne. Muutaman melkein sydänkohtauksen ja melkein ojaanajon aiheutti ihan alussa autojen torven töräytykset kunnes opin, että se on vain paikallinen tapa ilmoittaa kohteliaasti olevansa tulossa. Mikäli nyt töräytys oli lainkaan minulle tarkoitettu. Toinen varottava kohde ovat edelleenkin tienlaitaan juuri pysäköivät autot. Yleensä ne kurvaavat tienlaitaan juuri nenäsi edestä, pysähtyvät ja avaavat oven saman tien. Ovesta ulos työntyy lähes poikkeuksetta piikkarit ja pitkät sääret. Sitten joko ehdit väistää, tai et. Asenteellista kyllä, mutta omasta kokemuksestanihan puhun. Kun nämä karikot on oppinut välttämään, niin hyvin uskaltaa saarella ajella. Yleisesti ottaen pyöräilijöitä väistetään ihan kiitettävästi. Sitäpaitsi polkupyöräily Kreetalla on mukavaa, kunhan sitä ei tee kuumimpaan aikaan vuodesta.

Helpointa on pyöräillä pinnoitetuilla teillä, hauskinta on eksyä niille muille.

Tosiharrastajan harjoitteluparatiisi

Polkupyöräily Kreetalla on kilpapyöräilijälle harjoittelua paratiisissä, harjoitusmaastoja löytyy aina helposta hemmetin vaativaan. Muutama vuosi sitten koko Kreikan kymmenen parhaan kilpapyöräilyjoukkueen joukkoon mahtui seitsemän kreetalaista joukkuetta. Ja kyllä siellä niitä pyöräilijäryppäitä näkyy polkevan, ihan kesälläkin. Kymmenen vuoden takainen lama lisäsi pyöräilyä ihan tavallisen kansan parissakin. Sitä ennen näin vain turisteja ja kilpapyöräilijöitä liikenteessä, nykyisin pyörän päällä näkee niin ikkunanpesijöitä harja-arsenaaleineen kuin maalareita maalisankoineen ja tikkaineenkin. Arvatkaahan mikä on tikkaiden kääntösäde kurvissa? Kannattaa kyykistyä .

Mikä ihana vapaus, kun oli oma pyörä. Vettä, aurinkorasvaa, muutama kolikko, uimapuku ja kartta mukaan, ja retkeilemään. Niin ja pelikortit. Aurinkorasvan opin muistamaan, kun ensimmäisen kerran poltin kämmenselkäni ihan totaalisesti. Luoja on suonut minulle melkoisen rasvanahan, enkä ole helposti palavaa sorttia. En toki vietä aikaa rannoilla tai altailla itseäni grillaten, mutta ulkona liikun kyllä paljon. Mikään muu kohta ei tuollakaan kertaa reagoinut sen kummemmin, mutta ne kämmenselät. “Panajia mou”, sanoi paikallinen apteekkari, kun esittelin kirkkaanpunaisia, turvonneita palleroitani. Niitä sitten yritin lepytellä kaikilla mahdollisilla paikallisten ehdottamilla keinoilla, jääpaloista sitruunamehuun ja jugurtista aloe veraan. Lopulta aika oli se joka auttoi.

Kartta ja kompassi

Kartta on hyvä olla mukana, vaikka ei siitä niin paljon hyötyä ole ollut pikkuteillä. Tiet kun kulkevat miten sattuu, lainkaan piittaamatta siitä miten ne karttaan on merkitty. Saarella sijaitsee NATO-tukikohta, joten ei  karttojen kanssa niin tarkkoja olla. Parhaat pyöränostoaikaan löytyneet kartat olivat saksalaisten painattamia. Jokainen toisen maailmansodan historiaan perehtynyt ymmärtää miksi.

Muutamankin kerran olen päätynyt sisämaassa risteykseen, josta matkaa saattoi jatkaa viiteen eri suuntaa, eikä mihinkään niistä ollut mitään viittaa. Arpomalla ja ajelemalla hetken matkaa kutakin, päätyi aina jonnekin. Joskus ihan kerrasta sinne minne oli ajatellutkin. Pakko tunnustaa myös, että minulla ei ole suuntavaistoa. Sen sijaan sain kai syntymässä sen rasvanahan. Ei pala niin helposti kun kuitenkin eksyy. Osaan toki lukea ja kirjoittaa, uskallan kysyä neuvoa ja tietä. Sitäpaitsi eksymiseni ovat tuottaneet minulle paljon huvia. Keväällä appelsiinitarhojen välissä ajellessa saattaa pientareelta ojentua käsi jossa kassillinen vastapoimittuja appelsiineja. Kerran olisin joutunut kiertämään kilometrejä pidemmän reitin ellei appelsiinitarhan kaveri olisi vinkannut tarhansa poikki kulkevaan kärrypolkuun. Laskettelin varsinaisen “rännin” alas ja olin tavernan takapihalla. Samaisen tavernan pihaan olisin päätynyt omia, pidempiä reittejäni myös. Tämä kotimatkalle osunut oikopolku kyllä sopi mainiosti. Polkupyöräily Kreetalla voi siis olla vaikka alamäkiajoa. Done that! Suuntavaistottomuuden sijaan olen oppinut katsomaan kulkiessani myös taakseni ja luottamaan hyvään näkömuistiini. Montaa kertaa en samaan paikkaan eksy, eikä kertareissun jälkeen yleensä ole karttaakaan tarvinnut. Olen myös lohduttautunut sillä että Kreeta on saari, joten ihan loputtomiin siellä ei voi eksyä. Ja nykyisin on tietenkin netin karttaohjelmat käytettävissä. Siis mikäli netti toimii.

Reitillä Platanias – Rodoupoun niemimaa

Retket aloitin tutustumalla lähitienoon teihin. Helpointa oli ajella rannan suuntaisesti kohti auringonlaskua eli länteen eli Kolimbarin suuntaan. Plataniaksen jälkeen voit tehdä kiepauksen ihan rannan tuntumaan jossa on rauhallisempaa ja palata Malemessa takaisin päätielle. Malemessa voit käydä tutustumassa saksalaisten sotilaiden hautausmaahan tai ajella ylös Kontomarin kylään, jonka verisimmät hetket on niinikään koettu saksalaismiehityksen aikana. Aikansa kuluksi pyöräilevän retkillä on aina se hyvä puoli, että voi kääntää pyörän nokan kohti kotia siinä vaiheessa kun vielä uskoo jaksavansa takaisin.

Malemesta voit jatkaa Tavronitikseen, jossa on niinikään sodan jäljiltä vanha saksalaisten rakentama rautasilta, uuden sillan oikealla puolella. Ennen kun käännyt oikealle Tavronitikseen, on vasemmalla puolella myös muistomerkki taisteluista. Aivan Malemen ja Tavronitiksen rajalla on myös varuskunta ja pieni vanha sotilaslentokenttä jonne on taltioituna muutamia vanhoja pienkoneita. Joskus se on jopa auki ja koneita pääsee katsomaan läheltä. Tavronitiksesta tie jatkuu pikkukylien, Papaniana, Skoutelonas ja Minothiana, kautta Kolimbariin. Kylän satamaan käännytään alas oikealle. Kolimbarin satama on tunnettu mainioista kalaravintoloistaan, aika monta kertaa on tullut pyöräiltyä sinne lounaalle. Oma suosikkini on Taverna Argentina vaikkei nimestä heti tulekaan mieleen kalaravintola. Se on auki ympärivuotisesti. Mainio tutustumisen kohde Kolimbarissa on myös Goniaksen luostari. Luostari on pyhitetty Neitsyt Maria Tiennäyttäjälle, Marian juhlapäivää juhlittiin eilen sielläkin. Luostarissa on myös pari vuotta sitten avattu häkellyttävän upea museo. 

Plataniaksesta Kolimbariin on vähän reilu 13 km tasaista pyöräiltävää. Jos ruokahalu pyöräilyn suhteen kasvaa, niin jatkapa Kolimbarista kohden Afratan kylää. Sinne on matkaa Kolimbarista viisi kilometriä, paha kyllä, pelkää ylämäkeä. Maisemat matkan varrella ovat huikeat ja ainahan voit polkemisesta pitää tauon valokuvien ottamista varten, eikö. Matkalla, upealla paikalla sijaitseen 20 kadetin muistomerkki toisen maailmansodan ajalta. Ja hei, muistathan että matka ei tapa vaan vauhti. Tein tuon alla mainitun pyöräretken, noin 40km, Afratan ja Rodopoun kautta takaisin porukassa, jossa nuorin oli parikymppinen poikani ja vanhin kahdeksankymppinen isäni. Kaikki nauttivat.

Afrata

Ellet ole ruokaillut jo Kolimbarissa, niin Afratan kylässä on mainio Kali Kardia taverna. Tavernaa pitää tällä hetkellä jo kolmas sukupolvi, ruoka on hyvää, toivottavasti jaksavat pitää sen auki taas talvellakin. 

Afratasta eteenpäin on vielä muutama vaihtoehto, ellet jo käänny takaisin päin. Takaan että tuon viiden kilometrin kapuamisen jälkeen paluumatkan alamäki korvaa kurimuksen.  Sillä vauhdilla laskettelee Plataniakseen saakka kevyesti. Ja uimarantoja on matkan varrella, joissa voi pulahtaa, nauttia virvokkeita ja lepäillä hetkisen. 

Jos lievä extreme kiinnostaa, niin ylhäältä Afratan kylästä voi lasketella uimaan Afrata Beachille, noin reilun kilometrin. Takaisin tullessa on siis noustava tuo sama matka, joten se siitä virkistävästä uinnista. Ranta on pieni, soma ja kivikkoinen, uimakengät ovat suositeltavat. Sesonkina siellä on avoinna taverna, sen ruuan tasosta en osaa sanoa, mutta virvokkeet eivät koskaan petä, vai?

Afratan rannalta voi tavata yllättäen vaikka nykyajan merenneitoja.

Afratasta mutkan kautta kohti kotia

Afratasta voit jatkaa myös kohden Rodopoun kylää, reitti on kohtuutasaista ylänköä. Ellet halua poiketa Rodopoun kylään voit jatkaa Astratikoksen ja Aspra Neran kylien kautta ja lasketella alas vanhalle kansallistielle ja kohden Kolimbaria ja edelleen kohden Plataniasta. Itselläni nämä reitit alkavat Plataniaksesta ja sinne päättyvät koska kotipesä on siellä. Siksi myös parhaiten tuntemani pyöräreitit sijoittuvat saaren läntiseen päähän.

Tosi extremen harrastajat voivat jatkaa Rodopoun kylästä parikymmentä kilometriä eteenpäin Rodopoun nimen kärkeen Menies Beachille. Sinne tie on kivinen, joten kuminpaikkausvälineet on ehdottomat mukana. Jos sinne päädyt autolla yrittämään, niin tsekkaa vararengas ja sen kunto. Jos olisin niin extremefillaristi, niin mukanani olisi varmaan yöpymisvarusteet. Tuskin missään on niin rauhallista kuin tuolla rannalla illalla ja yöllä. Mitään palveluja ei Rodopoun kylän jälkeen ole, ei myöskään asutusta, joten ihan kaikki tarvittava pitää olla mukana. Polkupyöräily Kreetalla voi olla siis myös retkipyöräilyä, melkoisia varustuksia on jo näkynytkin. Ja mikäpä siinä, lumesta ja jäästä johtuvaa liukkautta ei ainakaan tarvitse varoa, ellei nyt ole talvella liikkeellä ja ihan vuorille lähde.

Meniesin ranta

Jatketaan tarinoita myöhemmin

Reittejä piisaa, saatanpa hyvinkin kertoa niistä lisää myöhemmin. Tosi harrastajille vinkiksi sivusto Cretan Sport Cycling.  Ihan kevyimmästä päästä ei ole myöskään reitti Platanias – Alikianos – Meskla – Zourva -Therisso – Hania – Platanias. Noin karrikoidusti seitsemän tuntia ylämäkeä ja tunti alamäkeä. Kimi kertokoon joskus tuosta reitistä, ja jos hän sattuu unohtamaan mainita niin olen minäkin sen tehnyt.

Kun aiemmin mainitsin nämä rämät polveni, niin olen Kreetalta löytänyt mainion lääkkeen myös niihin. Muutama tippa rosmariiniuutetta kuumottaviin ja turvonneisiin polviin auttaa kummasti. Tämä on saaren paimenten käyttämä ihmeaine, ja löytyy myös omasta ensiaputarvikkeistostani varsinkin vaelluksilla. Auttaa kipuihin ja venähdyksiin. Itse noudan uutteen Spilistä Maravelin yrittitilalta (Rosemary 100% pure essential oil). Minulle se on ainoa oikea. Ostan niitä yleensä kymmenen pullon satsin kerralla, kun on tullut koukutettua useampikin tuttava tähän tuotteeseen. Taannoin kun hahmoni ilmestyi Maravel Shopin oviaukkoon, totesi Stelion ”oh shit, I have only six”.   

Ja mihin niitä pelikortteja sitten tarvitaan? Jos eksyt, eikä ketään näy missään, istahda hetkeksi ja ala pelata pasianssia. Ei mene kauaa kun joku on selän takana neuvomassa. 

Ollaan kuulolla ! Voikaa hyvin !