NÄINKIN PÄÄSEE KREETALLE
Kimin kesäretki …
Vuonna 1975, kirjoitusten jälkeen kesällä päätimme Pikkarin ja Markun kanssa lähteä Interrailille, se oli kova sana silloin. Matka oli hauska silloin, mutta olisiko se nyt, eläkeiässä, yhtä kivaa, kaikki kun on vanhoja naavapartoja.
Päätettiin Markun kanssa ottaa yhteyttä Pikkariin ja myös Rulleen, joka ei silloin ollut meidän matkassa mutta reilaamassa kuitenkin. Muistaakseni tavattiin Akropolin juurella. Kumpaakaan en ollut juuri tavannut 70-luvun jälkeen mutta puhelinnumerot selville ja kysymys perään että lähdetäänkö uudelleen, oletko messissä? Pikkari vastasi pikaisesti yhdellä sanalla ’Olen’, Topi sentään taisi kysellä vähän yksityiskohtaisemmin mistä on kyse ennen päätöstä, joka sekin tuli aika nopeasti.
Pari kertaa kokoonnuttiin suunnittelemaan ja aika pikaisesti kävi selväksi ettei ketään kiinnostanut Länsi-Euroopan metropolit vaan oltiin hakemassa jotain vähän erikoisempaa. Porukan ”nuoruuden vasemmistolaiset”, nyttemmin turvallisesti keskiluokkaistuneet tosin, innostuivat heti Itä-Euroopasta ja Balkanista, josta olisikin pikku juttu siirtyä Kreetalle elpymään matkan rasituksista.
Liettua
Lento 12 elokuuta Helsingistä Vilnaan, siellä ensimmäinen majapaikka varattiin etukäteen hostellista, sen jälkeen reititys jätettiin avoimeksi, ainoana rajoituksena että kahden tyypin piti olla takaisin kotosalla syyskuun alussa.
Vilnasta jäi hienon vanhankaupungin lisäksi mieleen Uzupis-kaupunginosa, jonka asukkaat 1997 julistivat itsenäiseksi utopistiseksi valtioksi perustuslakineen ja rahoineen kaikkineen. Perustuslain pykälistä jäi mieleen mm. numero 15: ’Jokaisella on oikeus kuolla mutta se ei ole velvollisuus’. Tai että ’Koiralla on oikeus olla koira’. Alueelta löytyy myös Frank Zappan patsas, Zappaa pidetään siellä jonkinasteisena messiaana. Uzupisin suurlähetystö löytyy Pispalasta, Hirvitalon kulttuurikeskuksesta, joten sinne vaan yhteyttä jos kiinnostuit.
Ukraina
Parissa yössä saimme aika kattavan kuvan kaupungista joten oli aika siirtyä seuraavaan kummallisuuksien kaupunkiin, Lviviin Ukrainassa. Sekä bussi- että junayhteydet olivat tosi hitaat, 600 km:n siirtymiseen olisi mennyt melkein kaksi päivää ja olisi pitänyt kiertää Puolan ja ehkä myös Unkarin kautta. Ei kiitos, niitä maita meidän tiedostava ryhmämme ei tule tukemaan edes matkailun välityksellä. Joten Ukrainan Air sai hoitaa siirtymisen, Kievin kautta.
Lvivistä varattiin reissun ainoa kunnon hotelli hintatason ollessa houkuttelevan halpa, kuten koko maa muutenkin. Oikein hävetti välillä hyväksyä naurettavia ravintolalaskuja.
Lviv on entisen Itävalta-Unkariin kuuluneen Galitsian pääkaupunki joka 1700-luvulla rakennettiin wieniläiseen tyyliin. Kaupunkia ei ole koskaan tuhottu, niinpä se onkin 800.000 tuhannen asukkaan ulko-ilmamuseo. Prahan ja Krakovan kuuluisat keskiaikaiset keskustat tuntuivat tosi pieniltä, täällä koko kaupunki oli yhtä arkkitehtuurin museota, ei tosi makeaksi kuorrutettuna turistirysänä vaan elävänä kaupunkina.
Toinen kummallisuus oli paikan kahvilakulttuuri joka aikanaan kopioitiin Wienistä eikä siitä ole koskaan luovuttu, edes Neuvostovalta ei sitä pystynyt lopettamaan. Joka kadunkulmassa oli ainakin yksi kahvila kakkuineen kaikkineen. Tuntui kummalliselta mennä aamukahville laitakaupungin rähjäisen näköiseen pikkuruiseen kahvilaan, jossa päätyi valitsemaan 11 erilaisesta papulaadusta mieleisensä. Pavut jauhettiin ja automaattisesti mukaan tuotiin pieni makea pala, lasku oli 40 senttiä.
Jos satutte matkustamaan joskus Lviviin, älkää unohtako hautausmaata. Aivan uskomattoman hieno paikka jossa paraatipaikalla kukkien keskellä on lukemattomia tuoreita hautoja vieläkin jatkuvasta sodasta. En ollut koskaan käynytkään Ukrainassa joten minulle oli pieni yllätys ettei ukrainalainen edes oikein ymmärrä venäjää, ne ovat ihan eri kansoja. Vähän niin kuin Suomi ja Eesti. Sen siitä saa kun kasvoi Neuvostoliiton aikana.
Romania
Koska Puola ja Unkari, niiden kansallisintoilun takia, oli pakko jättää reitin ulkopuolelle, meillä oli visainen ongelma miten päästä Romaniaan, jota etukäteen pidimme ehkä reissun mielenkiintoisimpana kohteena. Matka Lvivistä Cluj-Napocaan on noin 520 kilometriä ja bussi tai juna olivat toivottoman hitaita. Yhtäkkiä välähti; mennäänpä Odessaan katsomaan niitä elokuvan Panssarilaiva Potjomkin’in kuuluisia portaita. Loistoidea mutta kun sieltä ei ole mitään yhteyttä Romaniaan johtuen Transnistrian levottomuuksista. Aiemmin oli laivayhteys Romanian Constanzaan mutta ei enää.
Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin neuvotella Igorin kanssa paljonko kustantaisi taksilla 520km ja 11 tuntia kahdella rajanylityksellä Cluj’hin. Pikku Dacialla 200€ ja minibussilla 300€, lukija saa arvata kumman valitsimme.
Valtavien mustan mullan viljapeltojen ja Ukrainan karpaattien kautta (jonne käsittääkseni varattiin Igorilta hiihtoloma ensi talveksi) tultiin Unkarin rajalle. Ensimmäisessä ylityspaikassa oli viiden tunnin jono, mutta Igor ammattimiehenä ei häkeltynyt vaan ajoi seuraavalle ylityspaikalle pikkutietä pitkin, siellä homma etenikin rivakasti. Joten nyt kuitenkin oltiin Unkarin maaperällä, tosin vain tunnin verran. Vähän luistettiin periaatteesta kun jouduimme käymään puskassa Unkarin maaperällä.
Seuraavana Romanian rajan helpohko ylitys ja suoraan Cluj-Napocaan missä Bogdan jo odottelikin varaamamme huoneiston liepeillä. Ulospäin keskustan asumus näytti olevan sortumispisteessä mutta sisältä tosi hieno kahden makuuhuoneen kämppä. Paperi-kivi-sakset-periaatteella jaettiin punkat, muuta keinoa ei ollut kun sängyt koko reissun ajan vaihtelivat Kingin, Queenin ja erillispunkkien välillä Booking.com-varauksista riippumatta. Älkää kysykö enempää miten yöt meni…
Cluj on viehättävä ja suorastaan komea kaupunki leveine bulevardeineen ja vanhakaupunki oli ihan viihtyisä. Mikähän meni pieleen kun Nokia ei viihtynyt täällä paria vuotta pidempään.
Seuraavana iltana mentiin katsomaan Cluj’n ja Dynamo Bukarestin ottelua. Dynamo on entinen kommunistihallinnon turvallisuusjoukkojen seura josta ei kuulemma muualla juuri pidetä. Taksi vei meidät noin kilometrin päähän stadionista josta alkoi kävely vierasjoukkueen fanaattisten ultrakannattajien mukana ylämäkeen mellakkapoliisien seuratessa tarkkaan tilanteen kehittymistä. Ei tehnyt mieli paljastua kotijoukkueen kannattajiksi, sen verran köriläiltä porukka näytti mölytessään ja sotilaallisia eleitä esitellessään. Aika natsimeininkiä, josta ahdistuneena yksi joukostamme sai tarpeekseen ja poistui lisäahdistuksen pelossa. Matsi meni oikein hyvin ja Cluj voitti eikä mitään välikohtauksia esiintynyt.
Ja sitten tutkimaan miten päästäisiin Transilvaniaan. Brasovin kaupunki ei ollut kuin 130 km:n päässä mutta jälleen kerran bussit ja junat veisivät koko päivän. Degeneroituneet reilaajat päätyivät taas autokyytiin, tällä kerralla ei taksilla vaan Bogdanin sukulaismiehen omalla Skodalla. Ei ollut kuulemma ollut parempaakaan tekemistä. Äijä oli varmaan vanha rallikuski, sen verran oli hiveleviä ajolinjoja ja kuolemaa halveksivia ohituksia. Huh…
Brasovissa odotti ehkä reissun iloisin hotelli, mutkaton henkilökunta piti hyvää huolta ja Kristina pesi jopa pyykkimme. Keskusta, niin kuin muissakin Transilvanian kaupungeissa, oli selkeän saksalaistyylinen. Saksilaiset rakensivat alueen kaupungit 1300-luvulta eivätkä kaupungit koskaan ole joutuneet sotien tuhoamiksi, johtuen kai vuoristoisesta sijainnista. Ravintoloiden nimet ovat tyyliä ’Hofkeller’ ja ruokalistat ovenpielissä olivat usein saksankielisiä. Saksalainen, aika iso, vähemmistö häipyi alueelta takaisin Saksaan heti Ceausescun hallinnon kaaduttua.
Ensimmäisenä iltana valitsimme tosi hyvän italialaisen ravintolan jossa, kuinkas muuten, tarjoilija suunnilleen heti aluksi tiedusteli josko me ollaan Markun kanssa kaksosia. Aina tää vaan jatkuu. Ylipäänsä ruoka oli pieni pettymys Romaniassa, suurin syy taitaa olla että siellä käytetään yhtä paljon rasvaa kuin Kreetalla mutta ainoastaan auringonkukkaöljyä, jossa on kumman eltaantunut sivumaku kreetalaiseen oliiviöljyyn tottuneelle. Viinit sen sijaan ovat erittäin hyviä kunhan ei sorru Feteascan tyyppisiin makeisiin litkuihin joita on kaupassa esillä ensimmäisenä. Kuivat, erittäin hyvät olivat kyykkypuolella joten piti olla tarkkana.
Seuraavana päivänä teimme turistiliikkeen eli soitimme Gabrielille, joka toimi oppaana omalla autollaan. Ensin Pelesin linnaan, jonka Romanian kuningas Carol I rakennutti valmiiksi 1914. Paikka on upea, sitä pidetään Euroopan 10 hienoimman linnan listalla. Sitten tunnin ajo Draculan linnaan Braniin. Tämä on Romanian ehdoton turistipyydys, nytkin paikka oli tupaten täynnä väkeä ja jonotus kesti yli tunnin. Hienohan se on vaikkei Vlad Seivästäjä tässä linnassa ikinä itse asunutkaan. Vlad Tepes tunnetaan maailmalla kauhistuttavana tyrannina mutta romanialaisille hän on edelleen suuri kansallissankari ja innoittaja. Ylipäänsä vahva kansallistunne on näissä Itä-Euroopan maissa hämmästyttävän voimakasta. Pakolaisia ja romaaneja ei siedetä, välillä oli pakko esimerkiksi taksissa katkaista liian innokkaat vuodatukset väärän veren sekoittumisesta jaloon alkuperäisväestöön. Aina ei vaan jaksa, varsinkin kun Unkarin ja Puolan sekoilua tulee joka tuutista.
Vielä yhden linnan rauniot piti käydä tutkimassa ja sitten takaisin Brasoviin hotelliin levähtämään. Illaksi oli sovittu tapaaminen paikallisten nuorten kanssa Markun tuttavan tyttären kautta. Käytiin ensin syömässä ja sitten sovittuun baariin kaljalle. Tosi fiksuja nuoria, melkein kaikki töissä ulkomailla. Ilmeni ettei juuri kukaan usko hallinnon paranemiseen ilman vallankumousta ja sitä odotellessa on pakko lähteä ulkomaille. Tosin kouluttamattomalla väestön osalla ei juuri näitä mahdollisuuksia ja aloitekykyä ole. Pikkari ehdotteli revoluution sijasta evoluutiota mutta hänet teilattiin aika tyystin. Ei kuulemma ole aikaa mihinkään evoluutioon, mehän ehditään kuolla ennen kuin evoluutio saa mitään kohennusta aikaiseksi. Taitaa olla vähän sama meininki koko Balkanilla, hallintokoneistolla ei ole minkäänlaista luottamusta. Erosimme kuitenkin ystävinä.
Vietimme vielä yhden päivän Brasovissa luuhaten pitkin kaupunkia eri kansanosien asuinalueilla (romanialaiset, unkarilaiset ja saksalaiset) sekä gondolin päässä olevalla huikealla näköalapaikalla.
Seuraavana aamuna päästiin vihdoin reilaamaan! Kohteena Transilvanian helmi Sibiu, jonne noin sadan kilometrin siirtymä vei vain nelisen tuntia. Rata on yksiraiteinen joten vuorten keskellä odoteltiin vastaantulevaa pikajunaa tunnin verran. Heti pysähdyksen jälkeen kuljettaja käveli määrätietoisesti lähimmälle päärynäpuulle ja puolet matkustajista seurasi esimerkkiä. Aika sujui rattoisasti kulkukoiria syötellessä kauniissa vuoristomaisemassa. Vihdoin päästiin liikkeelle ja Sibiun juna-asemalta sitten talsittiin lähellä keskustaa olevalla vaatimattomalle mutta OK hotellille.
Sibiu siis on yksi Transilvanian helmistä. Uskomattoman hienosti säilynyt keskiaikainen vanhakaupunki jonka keskellä 1300-luvulla rakennettu kirkko ja tori ja sen ympärillä korttelikaupalla 1400-1700-luvuilla rakennettua Sibiulle tyypillisiä rakennuksia. Kaupungissa ei juuri ole mitään ihmeellistä tekemistä mutta aika ei tullut ollenkaan pitkäksi kaupunkia ees taas tallustellessa ja viinibaareissa aikaa viettäen. Turisteja oli paljon mutta tunnelma oli rauhallinen, kaukana Länsi-Euroopan turistikeskusten kaupallisesta hälinästä.
Kaupungin ytimessä on Valehtelijoiden silta (ks yllä) joka on tietysti nykytyylin mukaisesti täynnä rakkauslukkoja. Suhtautuisin kyllä kyseisellä sillalla tehtyihin ikuisen rakkauden lupauksiin kriittisesti, niin kuin Rulle heti totesi. Monta upeaa kaupunkia jäi näkemättä Transilvaniassa mutta koko porukka on kyllä valmis suosittelemaan tätä aluetta. Uskomaton aarreaitta. 
Syynä pikaiseen poistumiseen Sibiusta oli Romanian ja Suomen välinen lentopallo-ottelu Craiovassa, jonne oli ehdittävä 26.8. mennessä. Sinne siis ja taas junalla joka kerrankin tuntui sopivan aikatauluihin. Illan pimeydessä saavuimme tähän hiukan värittömään teollisuus- ja yliopistokaupunkiin jonka keskusta sinänsä oli vanha ja tyylikäs muttei vetänyt vertoja aiemmille ulkoilmamuseoille. Sitä paitsi hotelli oli aivan eri mitä Booking.comin kuva esitti. Se ei ollutkaan vanha kastelli vaan moderni kuutio jonka alakerrassa vielä vietettiin häitä. Jotkut puhuvat kreikkalaisesta kissantappomusiikista mutta tämä romanialainen juhlamusa on kyllä vain kaoottisesti metelöivää mustalaismeininkiä. Vähän niin kuin Serbiassa, torvet ja muut instrumentit tuntuvat kaikki soittavan ihan omiaan.
Seuraavana päivänä valmistauduimme huolella illan otteluun joka käytiin keskustan ulkopuolella olevassa komeassa 4000 katsojan hallissa. Paikalla oli ehkä sata lentopallofania, joten Suomen joukkue ei voinut erehtyä neljästä paikalle ilmestyneestä suomipojasta, jotka aloittivat villin kannustuksen jo lämmittelyvaiheessa. Pelaajat olivat vähän hölmistyneen näköisiä, mistä tämä jengi on ilmestynyt Craiovaan??? Kannustuksesta huolimatta tuli pataan 3-1 ja upotimme pettymyksemme paikallisessa tavernassa tutustumalla Romanian viiniteollisuuden koko tuotantoon.
Bulgaria
Aikataulu alkoi painaa päälle oli aika siirtyä kohti Bulgariaa, josta ei juurikaan ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä. Ensinnäkin piti päättää mennäkö länsirajan yli Vidiniin vai itäreunalta Russeen, joka kuulemma on tosi komea paikka. Aikapulan ja yhteyksien takia päädyimme läntiseen vaihtoehtoon. Tuumasta toimeen ja lyhyt rykäisy taksilla Calafatiin johon kielitaidoton miekkonen meidät jätti ja elehti että Bulgaria on tuolla päin. Koomista muuten että kuski saapui aamulla omalla siviiliautollaan vaikka sovimme kuljetuksesta edellisenä iltana hänen duunitaksissaan. Hyvät keikat kannattaa hoidella ilman turhia välikäsiä…
Kuvittelimme että valitsemalla jonkun lukuisista busseista pääsee yli rajan, mutta ei. Sillan yli kuulemma pääsee turistiryhmäbussilla tai autolla, mutta taksit eivät suostu ylittämään siltaa Tonavan yli. Miksei, se selvisi vasta myöhemmin.
Kävelimme ehkä viiden kilometrin matkan raja-asemalle luottaen että kyllä sieltä kyyti löytyy. Paikka oli täynnä rekkoja mutta ystävällinen romanialainen tullivirkailija lupasi soittaa taksikaverilleen joka tulisi viemään meidät veden toiselle puolelle. Ei ollut kuulemma paikalla, joten päädyimme kävelemään Vidiniin päin (noin 10 km) luottaen että päästään kyllä johonkin kyytiin. Bulgarian puolella menimme vaihtamaan levoja ja kysäisimme mimmiltä miten helpoimmin pääsisimme kylille. Hän soittaisi kyllä tutulle taksille mutta reissu tulisi tosi kalliiksi koska sillalla on ylitysmaksu, kuulemma 40 levaa ja siihen vielä varsinainen taksimaksu päälle eli 50 levaa. Kysyimme miten paljon tuo on euroissa ja selvisi että puhumme 25 eurosta. Pyysimme häntä heti soittamaan kaverilleen, suomipoika kyllä maksaa.
Mukava taksikuski vei meidät suoraan hotelliin ja matkan aikana sovimme että hän tulee hakemaan meidät aamulla varhain ja vie meidät taksilla Sofiaan.
Vidin on pieni rajakaupunki josta ei paljon jutunaihetta löydy, hotellikin oli kummallinen mafian bailupaikka. Ai niin, kävimme illalla katsomassa Manun matsin paikallisessa sporttibaarissa.
Taksimatka Sofiaan kesti suunnilleen 4 tuntia joten kohtuullista englantia puhuvalla kuskilla oli kosolti aikaan selvittää Bulgarian maantiedettä ja yhteiskunnan tilaa ja ongelmia. Yritteliäs kaveri jolla oli vaikka mitä bisneksiä hunajantuotantoa myöten ja vaimo ja lapsetkin olivat kuvien perusteella kauniita ja lahjakkaita. Vuoristomaisemat ovat henkeäsalpaavia, sen lisäksi jäi mieleen romanikylä jonka läpi ajoimme. Tosi kurjan näköinen yhdyskunta täynnä romahtamispisteessä olevia hökkeleitä ja yksi ukko ja aasi. Kylä oli kuulemma ihan eläväinen kunnes yksi talo myytiin romanille, jonka jälkeen pihalle ilmestyi toinen asuntovaunuineen ja sitten kaikki alkuperäisasukkaat jo muuttivatkin pois. En tässä viitsi paljastaa kuskin mielipiteitä romanimiehen elämän rutiineista ja kohokohdista, totean vaan ja että kuuntelin tätä kaikkea hämmennyksissä ja murheellisena. En enää ihmettele Balkanin romanien monilukuisuutta Helsingissä.
Sofia on eläväinen ja nykyaikainen suurkaupunki jossa muun muassa nautimme kenties matkan parhaan aterian Georgialaisessa ravintolassa. Upeita makuja ja viinejä eikä maksanut juuri mitään. Aika sujui mukavasti, käytiin museoissa ja hengailtiin muuten vaan pitkin kaupunkia.
Kreikka
Kahden yön jälkeen tuli aika kokeilla bussia Sofiasta Thessalonikiin. Hienoissa maisemissa torkkuessa matka meni aika huomaamatta ja Thessalonikin bussiasemalta taksilla keskustaan yhdeksi yöksi ihan hienoon majapaikkaan. Illan luuhailimme kaupungilla ja kävimme nauttimassa kunnon kreikkalaisen aterian pitkästä aikaa. Pyysimme suosituksia turistialueen ulkopuolelta ja kyllä kannatti vähän kävellä. Erinomaista ruokaa ja hyvä tunnelma, vähän erilaista toki kuin kotona Kreetalla. Käyskentelimme rantabulevardilla ja vasta seuraavana päivänä junassa huomasin ettemme nähneet vilaustakaan kuuluisasta valkoisesta tornista. Täytynee mennä uudelleen…
Aamulla junalla Volokseen, josta en tiennyt muuten paljon mitään, mutta sieltä lähtee laiva saarten kautta Eviaan, joka saattaisi olla kiva kokemus. Volos on ihan mukava perinteinen kaupunki, porukan muille osalle mieleen jäi varmaan elämän ensimmäinen gyrospita-annos katukioskissa. Näytti maistuvan.
Aamulla laivaan ja Skiathoksen sekä Skopeloksen kautta Mandoudiin Evian saarella. Odotimme näkevämme Mamma Mian maisemat Skopeloksella mutta ei se ihan onnistunut laivan kannelta. Nuo upeat pikkusaaret ovat kyllä etäisyydeltä katsoen ihan toistensa kopioita vaikka niissä kussakin on varmaan oma tunnelmansa. Aika pitkä laivamatka kun ei juuri mitään muuta ohjelmaa ole kuin sämpyläkioski ja pistävää aurinkoa.
Mandoudissa odotti bussikuljetus Halkidikiin läpi jyhkeiden vuoristomaisemien. Halkidiki on tosi tunnelmallinen ja kiva kaupunki, paljon hyviä ravintoloita ja hieno silta hulluine vesineen salmen yli. Jotenkin vain rupesi vähän matka painamaan 17 päivän jälkeen, ei vaan oikein enää jaksanut rykäistä kunnolla. Otettiin iisisti pari päivää ja sitten varasimme paikan express-bussiin suoraan Ateenan lentoasemalle.
Rulle ja minä jatkettiin Kreetalle Haniaan ja Pikkari ja Markku Stadiin joten tiet erosivat tässä kohdassa.
Kuten kuvasta näkyy, oltiin hyvissä voimissa ja väleissä; koko matkan aikana ei pienintäkään erimielisyyttä tai riitaa. Kypsät miehet ovat joustavia joten kaikki sujuu hyvin.
Reissun opetukset:
- Koko Eurooppa on mielenkiintoinen ja omaleimainen. Ihmiset, kunhan unohtaa stereotypiat, ovat ystävällisiä ja auttavaisia eikä ne huijaa Balkanilla sen enempää kuin muuallakaan. Pikemminkin päinvastoin, me kohtasimme ainoastaan yhden epäselvän taksiveloituksen eikä silloinkaan ollut kyse kuin muutamasta eurosta
- Jos haluaa tehdä budjettiseikkailun, voin ehdottomasti suositella Itä-Eurooppaa. 22 päivän kulut oli kaikkine matkoineen, majoituksineen ja lentoineen kotiin Suomeen asti noin 1600€ eli 72€ per päivä. Arvelimme että sama reissu Länsi—Euroopan maissa olisi maksanut 4 kertaa enemmän, ainakin tällä freestyle meiningillä. Ja kun mikään ei maksa paljoa, pysyy tunnelma rentona kun ei koko ajan tarvitse miettiä kuinka kamala lasku tästäkin ilonpidosta seuraa.
- Vanhat kaverit ei ulkonäköä lukuun ottamatta ole muuttuneet mihinkään 43 vuodessa. Ihan samat tunnistettavat jutut ja huumorintaju ja rennon älyllinen meininki joka oli tyypillistä jo silloin 70-luvulla. Meillä oli kyllä monia unohtumattomia hauskoja keskusteluja ja väittelyitä vaikka täytyy myöntää että särmät ovat kyllä tasoittuneet, varsinkin noilla radikaaleilla.
Hieno porukka ja unohtumaton matka, kiitos kundit!
