fbpx

Pikkupossuja raitavuorilla

Kreetalla odotan lokakuuta ja sen tyyniä, rauhallisia päiviä, jolloin kuumuus on taittunut lempeäksi lämmöksi. Viime vuonna sellaisena päivänä lähdin syysretkelle Rethimnon toiselle puolen. Kaupunkia ohittava tie kulkee korkealla. Meren pinta oli vaaleansininen ja liikkumaton aina horisonttiin saakka. Se houkutteli kellumaan. Rannalla oli muutama muu syysuimari. Tyyntä vedenpintaa ei voi rikkoa hätäilemällä ja äänekkäästi, sellaiseen mereen on mentävä rauhallisesti, sitä häiritsemättä. Meditoiden Mediterrassa.

Päiväretkeni jatkui itään. Pyrin Balissa olevaan luostariin, mutta se oli jo sulkenut ovensa. Jatkoin matkaa Iraklioon päin. Hieman ennen Sissesin kylää tie kulkee syvällä laaksossa ja nousee vastapäisillä rinteillä korkealle ylös Talosvuorille. Vatsanpohjasta kouraisi kun päätin ryhtyä tutkimusmatkailijaksi ja ottaa haltuuni kyseisen tien mutkat. Säikähdys oli ihan turha, tie oli hyvässä kunnossa, leveää asfalttia koko matkan.

Vosáakuun vievää tietä reunustavat raidalliset vuoret

Taloksen raitavuoret

Tálosvuorilla muinoin asuneesta Talos-nimisestä titaanista kerrotaan, että hän vartioi saarta ja juoksi kaksi kertaa päivässä sen ympäri. Hän oli myös mytologian ajan teknologinen ihme, robotti, joka oli rakennettu kiiltävästä metallista, ja joka siis juoksi ja käveli ja puhui. Robotit eivät kuole, saattavat vain muuttua käyttökelvottomiksi. Niin varmaan kävi Táloksellekin, hänestä kun ei ole mitään viime aikoina kuulunut.

Mutta jotain erityistä näissä vuorissa on. Aiemmin väitettiin, että vuorissa on niin paljon rautaa, että se sotkee magneetit. Jospa Tálos itse on unohtunut vuorten sisään? Sissesin nurkilta geologit ovat hämmentyneinä löytäneet kiviä, joissa on 300 miljoonaa vuotta sitten eläneitä fossiileja. Niiden päällä on paksu kerros vaaleaa Sissesin marmoria.

Noustessani rantavuoria ylös runsaaseen 500 metriin seurasin toisella silmällä kallionkylkeä, johon tie oli viilletty. Kyläläiset kertoivat, että tietä kallioon louhittaessa satuttiin katkomaan vesisuoni. Ei siis vesijohtoa vaan suoni. Ei sen olemassaolosta kukaan tiennyt. Niinpä runsaiden sateiden jälkeen tien varren kallioseinämästä pursuaa vettä pieninä putouksina.

Sissesin valkoista marmoria

Ylempänä leikkauspinnoissa näkyi selviä valkoisia poikkiraitoja, marmoria sekin. Tie nousi solaan, joka lienee noin 600 metrin korkeudessa. Raitoja, nyt pystysuoria, näyti myös olevan Aloídesin kylän takaisella vuorella. Itse kylä sijaitsi pienessä vuorten väliin jäävässä taskussa. Tai ensin se näytti taskulta, kun sinne laskeutui, mutta kun ajoi kylän ohi, huomasikin olevansa ylängöllä, joka oli kuin kämmen. Siitä sojotti monta sormea eri suuntiin ja Aloídes oli yksi sormenpäistä.

Kohden Drosían kylää

Seutu oli hedelmällistä, viini- ja oliivitarhoja, syvän oranssinpunaista rautapitoista maata, reikäisiä oliivipuita. Joku on joskus laskenut, että vuosisadassa oliivipuuhun syntyy neljä reikää. Silloin näillä on paljon ikää.

Tie laskeutui puronvartta loivaa alamäkeä ja johti Drosián kylään. Ennen sen nimi oli Jeni Kavé, vanha kahvila turkin kielellä. Nyt kylän raitilla leikitään sanoilla, Uusi kahvilakin on avattu. Drosiá tarkoittaa viileätä, varjoisaa, vilpoisaa, virkistävää. Sanassa on jotain herkkää, se tarkoittaa myös kasteista luontoa enkä löydä sille täsmällistä käännöstä.

Vilpoisuudesta huolehtii puro, joka saa alkunsa ilmeisesti jo jostain Aloídesin pelloilta. Kylän raitti on pitkä ja siinä on vieri vieressä tavernoita. Yksi toisensa perään. Osa on suljettu jo, sesonki on lopuillaan, jotkut ovat olleet suljettuina jo monta vuotta. Mutta moni on auki. Valitsin yhden. Kun astuin sisään, kuuluu jostain nurkasta miehen kaikuva huuto: Vageljó! Huomio! Ja niin Vageljó (lempinimi sanasta Evangelía) kävelee minua kohti.

Pikkupossua

-Yksinkö olet? Istu tuohon, ja hän ohjaa minut kaiteen viereen katettuun pieneen pöytään.
– Näin paljon tavernoita? Mitä te oikein tarjoatte?
Gurunópula! pikkupossua, vain sitä! Sitä tänne tullaan syömään. Me kasvatetaan niitä täällä kylässä. Tuonko annoksen, tuolla suvlassa sitä pyörii?
– No, mikä ettei. Mitä sen kanssa, kun perunoita en halua? Salaattia?
– Tuon sinulle horta-salaattia, siinä on tuoreita villivihanneksien lehtiä, siinä on paljon kaikkea muutakin, granaattiomenan siemeniä, porkkanaa, balsamicoa…

Drosián kylän pikkupossua…

Kun sain juoman pöytään, kysyin lisää:

-Miksi näin paljon katettuja pöytiä? Nyt on sesongin loppu, keskiviikko ja iltapäivä…? Mistä tänne näin paljon väkeä tulee, ryhmääkö odotatte?
Vageljó lupaa, että kohta saan ihmetellä. Ja samassa kuulin ääniä. Kalkattava korkeaääninen lauma iäkkäitä kreetalaisia eläkeläisiä pelmahti tavernaan, ainakin 50. Suljin korvani. En halunnut kuulua joukkoon. Eläkeläiset olivat päiväretkellä hekin. Vosákun luostarista (Βωσακου) tulivat. Iraklioniin palaisivat.

-Tänään on vaan yksi bussillinen, lohdutti Vageljó.

Keskityin pikkupossuun. Siinä oli rapea paperinohut kuori. Se oli sopivasti revennyt ja paljasti alta parin sentin ihrakerroksen. Kuten ennen possuissa oli. Sen alla oli lihaa, mureaa kuin mikä. Aiai. Tämä on niitä kerran vuodessa-herkkuja.

Laskostetut vuoret

Lähdin toista tietä paluumatkalle, nyt kohden Retimnoa. Alempana näin viitan Vosákun luostariin, jonka olemassaolosta olin ollut tietoinen vasta lyhyen aikaa. Olin halunnut käydä siellä ja muistan, että sielläkin piiloteltiin liittoutuneita toisen maailmansodan aikana. Rantahan ei siitä ole kovin kaukana, ainakaan linnuntietä.

Löysin helposti Vosákuun johtavan risteyksen ja päättelin, että jos siellä bussit käyvät, täytyy tien olla hyvä. Se oli päällystetty, nousi loivin kaartein ylös. Bongasin kallioleikkauksessa komeita vekattuja kiviä, siksak-kuvioista pintaa, ruskeaa ja valkoista. Marmoria sekin, ja siinä pieniä kristalleja, totesin, kun jalkauduin. Hetkeä myöhemmin näkyi pieni marmorilouhos. Kaunista kiveä.

Vosákun laskotetut kivet

Luostarin rauhaa

Tie nousi taas solaan, josta se laskeutui alas pienelle punaiselle tasangolle. Vuohia ja lampaita oli kaikkialla. Itse luostari oli vuoren kyljessä pienen laakson perällä. Rytmikkäästi sommiteltu. Kävelin portilta ylös ja ihailin paikan harmoniaa. Vanhoja kivipintoja. Komea portti. Suurissa ruukuissa hyvin hoidettuja kukkia.

Aikakirjojen mukaan ensimmäinen kirkko olisi rakennettu jo 1198. Se olisi ollut alempana merelle kallistuvalla, turvattomalla rinteellä sijainneen isomman luostarin suojaisempi kirkko, Pyhälle Ristille pyhitetty. Kirkon ympärille rakentui 1600-luvulla pääluostari ja vanha raunioitui.

Tuohon aikaan näille Psiloritisin reunavuorille pystytettiin monta muutakin luostaria noin samalle korkeudelle, mm. Krusónas, Savathianós, Jerusalem, Eleúsa, Gorgoleimonas, Ajíos Antónios, Vrontísi, Varsamónero, Asómaton jne.

Laakson vastapäisellä reunalla sijaitseva Dioskuridesin luostari ja tämä Vosáku hallitsivat melkoisia maa-alueita aina Psiloritisin huipusta Zóminthosin ja ylisen vuoriston laidunalueiden kautta rannikolla sijaitsevaan Sissesiin saakka. Vosáku vartioi Taloksen myytin ympärille kiertyviä pyhiä paikkoja. Kaikki kolme paikkaa on pyhitetty Tímios Stavrosille, Pyhälle Ristille. Ja Zeulle, Dian kreetalaiselle hahmolle.

Turkkilaisaikaan Vosákun munkit osallistuivat vallankumousyrityksiin 1821 ja 1866, jonka jälkeen luostari hävitettiin, mutta rakennettiin uudelleen. En tavannut yhtään munkkia tai nunnaa, mutta joku sisätiloissa hääri, radio oli auki ja vaimea puheääni kuului avoimesta ikkunasta.

Kaikesta näkemästäni henki vastuullisuus, hyvä hoito ja henkiset arvot. Kissojakin kohdeltiin hyvin. Istahdin kivipenkille kirkon eteen ja hengitin syvään. Rauha. Tällaisessa paikassa tulee yhtä hyvä olo kuin kellumisesta tyynessä meressä. Laskeva aurinko heijastui luostarin ikkunoista. Oli aika sulkea ovet. Vieraat poistukoot.

Kun haluat lukea lisää Kreetasta, käy kirjapuodissani ja ryhdy uutiskirjeemme tilaajaksi.