fbpx

Kotiin matkalla, jännitystä ja ilonpisaroita

Palasimme viime viikolla Kimin kanssa Suomeen. Paluu meni jännittäväksi. Kreetalla oli voimassa ulkonaliikkumiskielto ja lentoja peruttiin asiakkaiden puutteen vuoksi nopeaan tahtiin.

Juuri kun olimme saaneet oliivit poimittua ja öljyn kotiin, ja paluulennot tilattua, levisi huhu että tulossa on lennonjohtajien lakko. Juuri siksi päiväksi kun meillä oli lento. Pikainen soitto lentoyhtiöön, heillä ei ollut mitään tietoa kyseisestä lakosta. Jatkoimme lähtövalmisteluja, mutta aina kun puhelimeen kilahti jokin viesti, niin vatsassa vihlaisi. Vielä edellisenä päivänäkin liikkui ”varmaa tietoa” lakosta. Kun lentoyhtiöltäkin tuli viesti aikataulumuutoksesta, niin alkoi verenpaine kohota. Tieto aikataulumuutoksesta oli niin kryptinen, etten vieläkään tiedä mitä se oikein koski. Lähtöaikoja oli ainakin kolme eri versiota. Koska lentoa ei selkeästi peruttu, ja pääsimme myös tsekkaamaan itsemme lennoille, niin lähdimme kentälle sen aikaisimman lähtöajan mukaisesti.

Lentokenttien autiutta

Kentällä oli aavemaisen hiljaista, muutamia odottelijoita vain. Palvelutiskit olivat kiinni, infotaulut ammottivat pimeinä. Kuulutuksia tuli tuon tuostakin mutta niistä on todella hankalaa saada selvää kaikuvassa odotusaulassa, onpa kieli sitten kreikkaa tai englantia. Jossain vaiheessa olin erottavinani puhetulvasta sanat ”is cancelled” . Sydän kurkussa katsomaan kännykältä flight radarin tietoja ja sielläkin luki ”cancelled”. Virkailijoita ei näkynyt missään. Kim säntäsi lähimmän paikallisen luokse, liekö ollut siivooja; ”kyllä kone on tulossa ja lähdössä, se on vain hieman myöhässä”. Katsoin puhelintani uudelleen, se olikin seuraavan päivän lento joka oli peruutettu. Taisi olla hermot hiemat pinnassa .  

Pakkaamisen tosiasiat

Seuraava yllätys tuli, kun jätimme matkalaukkujamme. Ilmeisesti käsivaakamme kaipaa kalibrointia, koska meillä molemmilla oli muutama ylikilo. Siis matkatavaroissa. Matkalaukkujamme ei ollut täytetty millään turhalla kuten vaatteilla, vaan siellä oli oliiviöljyä, oliiveja, trahanaa, juustoja, romeikoa, rakia ja muuta tuiki tarpeellista. Kuten kinkku. Ja työpapereita kilotolkulla. Virkailija kysyi olenko maksanut ylikiloista? Ja jatkoi samantien ”sorry, my mistake, it’s ok.” Ei mitään käsitystä mitä tapahtui, mutta ylikiloista ei tarvinnut maksaa. Iloista ! Kone tuli aikanaan ja lähti, me mukana, melkein tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Tämä oli se keskimmäinen aika joka meille oli ilmoitettu. Ensimmäinen jännityksen paikka oli ohitettu, päästään siis ainakin Ateenaan.

Ateenassa meillä oli vaihto, vaihtoaikaa ensimmäisen aikataulun mukaan yli 3 tuntia, joka siis kutistui tunnilla tuon aikataulumuutoksen vuoksi. Toinen tunti kului jonottaessa jättämään matkatavaroita seuraaville lennoille. Ensimmäisen lennon (Olympic) ja kahden seuraavan lennon lentoyhtiö (KLM) eivät ole samassa poolissa, joten jouduimme tsekkaamaan matkatavarat Ateenassa uudelleen koneeseen. Ja jännittämään lisäkilojen kohtaloa. Ei sanaakaan lisäkiloista. Iloinen asiakaspalvelija tivasi sen sijaan koronatestin tulosta, joka kuulemma tarvitaan Suomeen menijöiltä.  Kerroimme olevamme suomen kansalaisia, niin ongelmaa siis.

Suunnittelemamme lounastauko Ateenan kentällä kutistui puoleksi tunniksi. Eipä silti, ei siellä ollut auki kuin yksi kahvila josta sai sämpylöitä. Portilla, koneeseen noustessamme, iloinen virkailija totesi ”hello again” ja Kimin kohdalla vielä lisäsi nimenkin. Mainio kasvomuisti. Kone Haniasta Ateenaan oli täynnä, samoin Amsterdamiin menevä. Tarjolla oli totutusti pussiruokailua koneessa; paperipussissa pikkuruinen sämpylä jonka sisältö jäi meille epäselväksi. Kuten edessämme istuvallekin ilmeisesti. Hänen kysymykseensä onko sämpylässä mahdollisesti kanaa, herra pursesi totesi ”ei ei, se on hyvin nuorta kanaa, eli siis kananmunaa”. Tällaiset letkautukset on mukavaa piristystä muuten ihan tappavan tylsässä lentomatkailussa.

Kuka muu tykkää vaan katsella ihmisvilinää?

On suuri sun rantas autius …

Olen ennen ollut innokas matkustaja, minusta on aina ollut mukavaa istua lentokentillä ja katsella ihmisiä, arvuutella heidän taustojaan, ammattejaan, onko lomalla vai työmatkalla, ekakertalainen, muka rutinoitunut, lentopelkoinen… ihan loputtomasti seurattavaa. Mutta nyt kentällä ei ole ketään, tai ainakin melkein ei ketään. Niin Hanian kuin Ateenankin kentät olivat aavemaisen hiljaisia. Amsterdamin kenttä oli vilkkaampi. Siellä ei ollut aikaa katsella yhtään mitään. Vaihtoaika oli 40 minuuttia, ja kaikki jotka tietävät sen kentän, tietävät että kilometrejä kertyy, jos lento tulee terminaalin eri siipeen, kuin mistä seuraava lähtee. Toki jo koneessa kippari kuulutti, että olemme ihan ajoissa perillä ja jatkolennoille kyllä ehtii ellei itse viivyttele matkalla. Ehdittiin.

Pikavauhtinen kävely ei välttämättä edes ole huono asia kahden lennon välissä, mutta hitaasti liikkuville ja shoppailua rakastaville en tätä vaihtoa suosittele. Kävelimme käytännössä suoraan koneesta koneeseen. Eipä ehtinyt olla yli vartin lähikontakteja silläkään kentällä. Hyvä niin. Amsterdamista lensimme pienemmällä Embraer-suihkukoneella Helsinkiin. Sellaisella missä on vain kaksi vierekkäin ja käytävän toisella puolella toiset kaksi. Vaikka vielä oli yksi jännityksen paikka jäljellä (ehtivätkö myös matkatavarat tähän koneeseen) niin tällä lennolla jo uskalsimme tilata punaviinit. Ihan sen kunniaksi että alkoi näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, että pääsemme kotiin kaikkien epävarmuustekijöiden jälkeenkin. Lentoemo ilahtui viinitilauksestamme, “ihanaa, mitä te juhlistatte?” – no, vaikka kotiin pääsyä. Harvoinpa on emoilla aikaa jäädä jutustelemaan asiakkaiden kanssa. Aikaa tai edes kiinnostusta. Mukavaa. Lisää ilonpilkahduksia. 

Helsinki-Vantaa

Helsinki Vantaalle saavuimme aikataulun mukaisesti. Tämän pandemia tilanteen vuoksi jonottelimme hyvän tovin passintarkastuksessa. Toisaalta saman verran olisimme odotelleet matkatavararoitammekin. Iloinen yllätys taas, myös matkatavaramme olivat ehtineet mukaan. Kaikki tuntui vieläpä pysyneen ehjänä, ei mitään tuoksuvaa rakivanaa matkatavarahihnalla tai muuta ihmeellistä . Vielä yksi kohta jännitystä. Päätimme mennä vielä HUS:n ilmaiseen ja vapaaehtoiseen covid-testiin, se näytti olevan auki vielä keskiyölläkin. Riskit että meillä olisi covid, ovat pienet. Kreetalla tilanne on paremmalla tolalla kuin Suomessa. Koska siellä oli ulkonaliikkumiskielto viimeiset kolme viikkoa, lisäksi vielä maskipakko ulkonaliikkuessakin, niin eipä juuri riskipaikkoja syntynyt. Myös kotimatkan aikana ovelta ovelle oli maskipakko. Luottavaisin mielin tuloksia odotelleltiin.

Lentomatkailu on tänä vuonna aiheuttanut paljon keskustelua. Miksi sitten piti matkustaa Suomeen. Kuten aiemmin mainitsin, vahvat perhesyyt tulla (määräämättömäksi) hetkeksi Suomeen. Ja joulupukki, jos se vaikka ei osaakaan tulla Kreetalle.

Ja miksi sinne Kreetalle sitten ylipäänsä piti mennä tänä syksynä? Syksyllä meillä, Kreetan Maun väellä, oli erinomainen tilaisuus leikkiä itsekin turistia ja tutkia saarta uudet kujeet mielessä. Ihanat asiakkaamme kun eivät meitä päässeet häiritsemään lainkaan tänä vuonna. Teimme myös kartoitusta mahdollista talvimatkailua ajatellen. Löysimme uusia kyliä, kujia, rotkoja, paimenpolkuja, kirkkoja, luostareita, tavernoita, pikkupuoteja, maisemia ja tunnelmia joista haluamme teidänkin pääsevän nauttimaan. Koitukoon tämä siis iloksenne tulevaisuudessa. Olemme myös ehtineet vetää henkeä. Pandemian vaikutus ensi vuoteen on vielä epäselvää, mutta toivomme todella että saisimme ensi vuoden vietyä läpi tämänhetkisten suunnitelmien mukaan. Niin paljon on kaikkea kivaa odottamassa.

Toisten kokemukset – pureksittua ruokaa

Yleensäkin matkailusta on puhuttu paljon tämän pandemian aikana. Onko se ylipäänsä tarpeellista? Ehkä olen matkatoimistoyrittäjänä puolueellinen vastaamaan, mutta vanha sanonta ”matkailu avartaa” pitää kyllä edelleen paikkansa ihan sataprosenttisesti. Niin hienoa dokumenttia tai niin upeaa ja täydellistä matkakirjaa ei ole tehty etteikö se olisi aina jonkun muun kokemus. Parhaimmillaankin se on ”pureksittua ruokaa”. Omaan elämääni, jopa maailmankatsomukseeni, ovat aivan mielettömästi vaikuttaneet aikuistuvan poikani opiskelujen ”siivellä” tehdyt matkat Afrikkaan. Ne jos jotkin ovat avanneet silmiäni ja laajentaneet näkökulmaa maailman menoon enemmän kuin mitkään matkakirjat tai ulkoapäin tulleet tarinat. 

Jos tällä hetkellä tyydymmekin television tuottamiin matkaohjelmiin, kirjoihin ja vanhoihin valokuviin, niin jonain päivänä on aika taas omille elämyksille.

Ja tottahan on myös se, että sekä tämä Kreetan Maku että talomme House Kastri Plataniaksessa ovat hieman kuin lapsia, kun ne kerran on tullut hommattua, niin pitäähän niistä pitää huolta. Jos se vaatii matkustamista, niin sitten matkustetaan. Vastuullisesti.

Ei silti että meillä olisi ollut mitään hätää kotona Kreetalla, se tunne vain kun olet päättänyt palata kotiin Suomeen. Syyt olivat vahvasti perheeseen liittyvät … ja mehän olemme matkalla kotiin, lennämmepä kumpaan suuntaan tahansa.

Niin, ja ne covid-testit; ne olivat negatiivisia, kuten myös toinen muutamaa vuorokautta myöhemmin otettu testi.

Valoa tunnelin päässä

MYSTINEN SFAKIA

Kuten useimmilla turisteilla, ei minullakaan 20 vuotta sitten ollut mitään käsitystä Kreetan vuoristoon ja etelärannikolle sijoittuvasta Sfakia -nimisestä alueesta Hanian läänissä.  Ajellessamme etelärannikolle päin muistan kiinnittäneeni huomiota Askifoun ylängöllä erilailla pukeutuneisiin miehiin; mustat vaatteet, kiiltävät nahkasaappaat, puukko vyöllä ja virkattu musta päähine (sariki) josta omituiset pienet pampulat roikkuivat pitkin otsaa ja poskia.

Rikkiammutut liikennemerkit kuulemma symboloivat paikallisten vastenmielisyyttä esivaltaa kohtaan, häissä oli pakko ammuskella juovuspäissään holtittomasti ympäriinsä ja vendetta kuulemma oli vielä melko yleistä, tosin turisteille sellaisesta ei puhuttu.

Totta ja tarinaa

Mieltäni kiihotti myös eräs keino. Jos kreetalaistyttö tuntee ahdistuvansa kreetalaispojan lähentelystä baarissa, hän tekee tiettäväksi että poikaystävä – sfakialainen muuten – tulee häntä kohta hakemaan kotiin. Ongelma ratkaistu, ahdistelija vaihtaa baaria.

Tänä syksynä sain käsiini mielenkiintoisen kirjan , ’SFAKIA – A History of the Region in its Cretan Context’ (Dalidakis-Trudgill).  Siitä se alkoi, selvitystyö mistä on kysymys. Sfakialaiset ovat aina eläneet melko eristäytyneenä. He ovat paimentaneet lampaita ja vuohia villeillä vuorilla ja  käyneet kauppaa rakentamillaan laivoilla etelärannikon satamista, jotka useimmin olivat tiettömien taipaleiden takana. Saaren valloittajat, venetsialaiset ja turkkilaiset, eivät halunneet sitoa resursseja tälle syrjäseudulle ja päättivät pitää alueen rauhallisena lahjomalla alueen mahtisukuja avokätisesti.

Venetsialaisten yli 400 vuoden hallintokaudella 1204-1669 Kreetalla syntyi kuitenkin 27 kapinaa, useimpien takana olivat sfakialaiset. Yleisimmät syyt liittyivät epäoikeudenmukaiseen verotukseen tai kunnianloukkauksiin. Kapinat kukistettiin aina verisesti murhaamalla suuri osa väestöä ja tuhoamalla kylät. Kallikratis taitaa olla ranking-listan ykkösenä, se on tuhottu 4 kertaa eli ’nelinkertainen marttyyrikylä’.

Chryssamaloussa

Chryssamaloussan (Kultainen hiussuortuva) kapina vuonna 1319 alkoi, kun Chora Sfakionin venetsialaisen varuskunnan komentaja iski silmänsä kauniiseen Chryssamaloussa- neitoon. Yrittäessään suudella tätä keskellä katua, komentaja Capoletto sai tietysti korvilleen. Komentaja leikkasi kuitenkin puukollaan suortuvan tytön kauniista hiuksista. Moista häväistystä ei voitu katsoa läpi sormien, joten isä – Skordilisin mahtisukua – ja tytön sulhanen tappoivat komentajan ja kyläläiset tuhosivat koko varuskunnan yksin tein. Venetsialaisten lähetettyä apuvoimia, koko Sfakia asettui perheen taakse. Selkkaus saatiin loppumaan vasta kuukausien kuluttua, jopa bysantin silloista hallitsijaa tarvittiin kiistaan välittäjäksi.

Chryssamaloussan hauta on muuten Ossia Marian kappelin vieressä Samarian rotkossa.

Kandaleon

Toinen kummallinen kapina oli Kandaleonin kansannousu, joka alkoi Koustojerakossa vuonna 1570. Kandaleonin poika Petros ja venetsialaisen ylimyksen Francesco da Molinan tytär Sophia halusivat mennä naimisiin. Kandaleon oli kapinallisjohtaja jonka kautta da Molina uskoi pääsevänsä käsiksi koko kapinallisporukkaan suostumalla häihin. Juhlat olivat tottakai melkoiset ja viiniä kului runsaasti, väitetään että viiniin oli sekoitettu ooppiumia jotta vieraat varmasti sammuisivat. Yöllä venetsialaiset piirittivät alueen ja vangitsivat pölämystyneen juhlaväen.

Kandaleon ja sulhanen yhdessä 30 päävieraan kanssa hirtettiin heti ja sadat muut vieraat myöhemmin Haniassa, Rethymnonissa ja Mesklassa. Koko Sfakia nousi vastarintaan ja kapina loppui vasta vuoden kuluttua venetsialaisten murskattua sen armottomasti. Tähän tapahtumaan viittaa myös sanonta “kreetalaiset häät”. Häiden pitopaikasta on muutamakin kylä ottanut kunnian, mm. Lappan kylä Argiropolin yläpuolisilla rinteillä.

Daskalogiannis

Sfakian ja koko Kreetan suuri sankari on Daskalogiannis, nimen olette ehkä huomanneet Hanian lentokentän nimessäkin. Daskalogiannis, oikealta nimeltään Yiannis Vlachos, oli menestyvä laivanvarustaja sekä liikemies. Kutsumanimensä ’opettaja’ (daskalos) hän sai, koska hän neuvoi kansalaisia tekniikassa, maanviljelyssä, taloudenhoidossa ym taidoissa. Matkoillaan Mustalle Merelle hän tutustui Katariina Suuren neuvonantajaan kreivi Orloviin, joka yllytti Daskalogianniksen järjestämään kansannousun turkkilaisia vastaan samanaikaisesti, kun venäläiset joukot hyökkäävät valloittamaan Konstantinopolin. Sfakialaiset aloittivat kapinan, mutta venäläisten laivasto ei koskaan saapunut Konstantinopoliin. 

Veristen  taistelujen jälkeen turkkilaiset, vangittuaan Yianniksen vaimon ja lapsia, ehdottivat aselepoa ja lupasivat armahduksen kapinallisille. Kansaansa ja perhettään suojellakseen Daskalogiannis päätti antautua. Armahduslupaus unohdettiin kuitenkin ja Daskalogiannis surmattiin nylkemällä elävältä. Muistomerkki Anopolin kylän aukiolla muistuttaa vuoden 1770 tapahtumista ja Daskalogianniksen kohtalosta.

Daskalogianniksen patsas Anopolissa, kuva internetistä

Sitten saksalaiset

Vastaavia kansannousuja on kymmeniä. Myös  saksalaiset saivat vuosina 1941-1945 maistaa sfakialaisten ’Vapaus tai Kuolema’ -periaatetta. Nikos Kazantsakis on kirjoittanut samannimisen kirjan aiheesta. Sfakialaisen suvun päämiehen ensisijainen velvollisuus on puolustaa perheensä sekä Sfakian kunniaa ja vapautta. Kuolemankin uhalla on aina käyty valloittajien kimppuun, sehän koituu suvun kunniaksi ennen pitkää.

Tämä herra oli oikeasti tosi ystävällinen, ehkei edes sfakialainen, mutta niin kuvauksellinen.

Sfakia tänään?

Miten tämän erikoisen ’heimon’ historia ja erityisominaisuudet sitten nykyään näyttäytyvät?

Pohjoisrannikon ranta-alueen ihmiset, siis paikalliset, pitävät sfakialaisia hillybilleinä, joiden olisi jo aika siirtyä nykyaikaan. He ovat kuulemma pelottavia ja epäluotettavia, aina pitää varoa sanojaan tai muuten puukko otetaan livakasti esille. Myös vendettaa paheksutaan. Jotkut kylät, esim Asi Gonia ja Anogia, eivät edes halua kehittää turismia, sehän toisi paikalle muukalaisia. Omien kokemuksieni mukaan sfakialaiset ovat toki ystävällisiä mutta vähän totisia ja pidättyväisiä. Muutamat ystäväni ovat kyllä kokeneet hyvinkin kylmäkiskoista kohtelua syrjäkylillä.

Taannoin kun Chora Sfakionin jalkapallojoukkue pelasi Kandanoksen joukkuetta (siis muukalaisia) vastaan, ottelu päättyi vieraitten selkeään voittoon. Joukkue ei kuitenkaan päässyt kotimatkalle koska tiet oli tukittu. Ilmeni että isännät olivat ottaneet tuomarin puhutteluun. Koska tuomiot ja samalla lopputulos olivat epäreiluja, ottelua vaadittiin uusittavaksi. Ja kotiin vierasjoukkue päästettäisiin vasta kun uusintaottelu on pelattu. Näin oli pakko tehdä ja kotijoukkue tietysti voitti uusinnan. Sfakialainen oikeus voitti.

Paikallinen ystävämme on syntyjään Asi Goniasta muttei kovinkaan usein käy siellä. Häntä pidetään luopiona, joka on hylännyt kotikontunsa tienatakseen elantonsa turistirannikolla. Vanhojen kavereitten kanssa iltaa istuessa häntä häiritsee se tiukka tuijotus silmiin ja ahdistava hiljaisuus, kun jokin kommentti on ollut liian uskalias. Siellä kotikylällä porukka ei maailman menosta tiedä mitään, ainoa mistä voi puhua on lampaat ja aseet. Kalasnikov on kuulemma kovin suosittu merkki.

Kävelimme kerran ryhmän kanssa Imbroksen rotkon, jonka päätteeksi voi kioskista ostaa juomaa ja välipaloja. Innokas nuorimies tarjosi kyytiä avolavalla takaisin Imbrosin kylälle hintaan 10 per nenä. Kiitin tarjouksesta ja selitin, että meillä on lounastapaaminen parin kilometrin päässä, Komitadesin kylässä. Syötyämme paikallinen tarjosi kyytiä 15 eurolla. Olin jo hyväksymässä tarjouksen, kun eräs patikoijista halusi neuvotella hinnasta perustellen sitä aiemmin saamallamme halvemmalla hinnalla. ’No sitten te varmaan kävelette sinne takaisin ja otatte sen halvemman kyydin’ oli tiukka kommentti. Ei mitään neuvoteltavaa. Emme viitsineet kävellä!

Kun itsetunto on kohdallaan

Simon Reeven Kreikan BBC-matkadokumentissa yksi osa on omistettu Kreetalle. Hän ajelee Anogiaan, jossa paikallinen ampumaseura ammuskeluharjoitusten jälkeen kutsuu Simonin vuorille viettämään iltaa. Lammasta grillataan ja rakia siemaillaan. Ampumaseuran puheenjohtaja, kylän pappi,  kehuu harrastustaan välttämättömäksi. Aina on oltava valmius puolustaa itseään ja perhettään. “Merkelin ja ’sen rullatuolimiehen’ (Schäuble) aikomuksena on vain saattaa loppuun se työ joka Hitleriltä jäi kesken.” Eli valmiina ollaan, äijä vahvisti ja ampui mojovan sarjan taivaalle.  Hmm, Simon Reevekin oli hetken ihan hiljaa.

Eli myyttinen ja mystinen alue kaiken kaikkiaan. Vanhemmat ihmiset täällä ovat usein todenneet että oikea Kreeta on vuorilla. Sieltä löydät aidon elämän ja ihmiset, rannikko on vain kulissi turisteja varten. Totta tosiaan, onhan ruoka siellä erinomaista ja patikointimahdollisuudet ylivertaisia. Kylät ovat melkein tyhjillään ja vähän ränsistyneitä mutta aitoja sekä rakenteeltaan että kuutioarkkitehtuuriltaan. Maisemat joka suuntaan ovat henkeäsalpaavia. Silti Sfakia on jotenkin karu !

Ystäväni, joka tuntee Kreetan 40 vuoden ajalta, totesi että tutustuttuaan Sfakiaan hän vasta löysi sen aidon Kreetan.  Mutta eikö silti voisi olla vähän sosiaalisempi ja joskus vaikka vilauttaa aurinkoisen hymyn turistin iloksi?  …okei, ei sitten.

Karun kaunista, Anopolin kirkon pihalla kasvaa tämä kaunotar, muualta tuotu.

Pikkupossuja raitavuorilla

Kreetalla odotan lokakuuta ja sen tyyniä, rauhallisia päiviä, jolloin kuumuus on taittunut lempeäksi lämmöksi. Viime vuonna sellaisena päivänä lähdin syysretkelle Rethimnon toiselle puolen. Kaupunkia ohittava tie kulkee korkealla. Meren pinta oli vaaleansininen ja liikkumaton aina horisonttiin saakka. Se houkutteli kellumaan. Rannalla oli muutama muu syysuimari. Tyyntä vedenpintaa ei voi rikkoa hätäilemällä ja äänekkäästi, sellaiseen mereen on mentävä rauhallisesti, sitä häiritsemättä. Meditoiden Mediterrassa.

Päiväretkeni jatkui itään. Pyrin Balissa olevaan luostariin, mutta se oli jo sulkenut ovensa. Jatkoin matkaa Iraklioon päin. Hieman ennen Sissesin kylää tie kulkee syvällä laaksossa ja nousee vastapäisillä rinteillä korkealle ylös Talosvuorille. Vatsanpohjasta kouraisi kun päätin ryhtyä tutkimusmatkailijaksi ja ottaa haltuuni kyseisen tien mutkat. Säikähdys oli ihan turha, tie oli hyvässä kunnossa, leveää asfalttia koko matkan.

Vosáakuun vievää tietä reunustavat raidalliset vuoret

Taloksen raitavuoret

Tálosvuorilla muinoin asuneesta Talos-nimisestä titaanista kerrotaan, että hän vartioi saarta ja juoksi kaksi kertaa päivässä sen ympäri. Hän oli myös mytologian ajan teknologinen ihme, robotti, joka oli rakennettu kiiltävästä metallista, ja joka siis juoksi ja käveli ja puhui. Robotit eivät kuole, saattavat vain muuttua käyttökelvottomiksi. Niin varmaan kävi Táloksellekin, hänestä kun ei ole mitään viime aikoina kuulunut.

Mutta jotain erityistä näissä vuorissa on. Aiemmin väitettiin, että vuorissa on niin paljon rautaa, että se sotkee magneetit. Jospa Tálos itse on unohtunut vuorten sisään? Sissesin nurkilta geologit ovat hämmentyneinä löytäneet kiviä, joissa on 300 miljoonaa vuotta sitten eläneitä fossiileja. Niiden päällä on paksu kerros vaaleaa Sissesin marmoria.

Noustessani rantavuoria ylös runsaaseen 500 metriin seurasin toisella silmällä kallionkylkeä, johon tie oli viilletty. Kyläläiset kertoivat, että tietä kallioon louhittaessa satuttiin katkomaan vesisuoni. Ei siis vesijohtoa vaan suoni. Ei sen olemassaolosta kukaan tiennyt. Niinpä runsaiden sateiden jälkeen tien varren kallioseinämästä pursuaa vettä pieninä putouksina.

Sissesin valkoista marmoria

Ylempänä leikkauspinnoissa näkyi selviä valkoisia poikkiraitoja, marmoria sekin. Tie nousi solaan, joka lienee noin 600 metrin korkeudessa. Raitoja, nyt pystysuoria, näyti myös olevan Aloídesin kylän takaisella vuorella. Itse kylä sijaitsi pienessä vuorten väliin jäävässä taskussa. Tai ensin se näytti taskulta, kun sinne laskeutui, mutta kun ajoi kylän ohi, huomasikin olevansa ylängöllä, joka oli kuin kämmen. Siitä sojotti monta sormea eri suuntiin ja Aloídes oli yksi sormenpäistä.

Kohden Drosían kylää

Seutu oli hedelmällistä, viini- ja oliivitarhoja, syvän oranssinpunaista rautapitoista maata, reikäisiä oliivipuita. Joku on joskus laskenut, että vuosisadassa oliivipuuhun syntyy neljä reikää. Silloin näillä on paljon ikää.

Tie laskeutui puronvartta loivaa alamäkeä ja johti Drosián kylään. Ennen sen nimi oli Jeni Kavé, vanha kahvila turkin kielellä. Nyt kylän raitilla leikitään sanoilla, Uusi kahvilakin on avattu. Drosiá tarkoittaa viileätä, varjoisaa, vilpoisaa, virkistävää. Sanassa on jotain herkkää, se tarkoittaa myös kasteista luontoa enkä löydä sille täsmällistä käännöstä.

Vilpoisuudesta huolehtii puro, joka saa alkunsa ilmeisesti jo jostain Aloídesin pelloilta. Kylän raitti on pitkä ja siinä on vieri vieressä tavernoita. Yksi toisensa perään. Osa on suljettu jo, sesonki on lopuillaan, jotkut ovat olleet suljettuina jo monta vuotta. Mutta moni on auki. Valitsin yhden. Kun astuin sisään, kuuluu jostain nurkasta miehen kaikuva huuto: Vageljó! Huomio! Ja niin Vageljó (lempinimi sanasta Evangelía) kävelee minua kohti.

Pikkupossua

-Yksinkö olet? Istu tuohon, ja hän ohjaa minut kaiteen viereen katettuun pieneen pöytään.
– Näin paljon tavernoita? Mitä te oikein tarjoatte?
Gurunópula! pikkupossua, vain sitä! Sitä tänne tullaan syömään. Me kasvatetaan niitä täällä kylässä. Tuonko annoksen, tuolla suvlassa sitä pyörii?
– No, mikä ettei. Mitä sen kanssa, kun perunoita en halua? Salaattia?
– Tuon sinulle horta-salaattia, siinä on tuoreita villivihanneksien lehtiä, siinä on paljon kaikkea muutakin, granaattiomenan siemeniä, porkkanaa, balsamicoa…

Drosián kylän pikkupossua…

Kun sain juoman pöytään, kysyin lisää:

-Miksi näin paljon katettuja pöytiä? Nyt on sesongin loppu, keskiviikko ja iltapäivä…? Mistä tänne näin paljon väkeä tulee, ryhmääkö odotatte?
Vageljó lupaa, että kohta saan ihmetellä. Ja samassa kuulin ääniä. Kalkattava korkeaääninen lauma iäkkäitä kreetalaisia eläkeläisiä pelmahti tavernaan, ainakin 50. Suljin korvani. En halunnut kuulua joukkoon. Eläkeläiset olivat päiväretkellä hekin. Vosákun luostarista (Βωσακου) tulivat. Iraklioniin palaisivat.

-Tänään on vaan yksi bussillinen, lohdutti Vageljó.

Keskityin pikkupossuun. Siinä oli rapea paperinohut kuori. Se oli sopivasti revennyt ja paljasti alta parin sentin ihrakerroksen. Kuten ennen possuissa oli. Sen alla oli lihaa, mureaa kuin mikä. Aiai. Tämä on niitä kerran vuodessa-herkkuja.

Laskostetut vuoret

Lähdin toista tietä paluumatkalle, nyt kohden Retimnoa. Alempana näin viitan Vosákun luostariin, jonka olemassaolosta olin ollut tietoinen vasta lyhyen aikaa. Olin halunnut käydä siellä ja muistan, että sielläkin piiloteltiin liittoutuneita toisen maailmansodan aikana. Rantahan ei siitä ole kovin kaukana, ainakaan linnuntietä.

Löysin helposti Vosákuun johtavan risteyksen ja päättelin, että jos siellä bussit käyvät, täytyy tien olla hyvä. Se oli päällystetty, nousi loivin kaartein ylös. Bongasin kallioleikkauksessa komeita vekattuja kiviä, siksak-kuvioista pintaa, ruskeaa ja valkoista. Marmoria sekin, ja siinä pieniä kristalleja, totesin, kun jalkauduin. Hetkeä myöhemmin näkyi pieni marmorilouhos. Kaunista kiveä.

Vosákun laskotetut kivet

Luostarin rauhaa

Tie nousi taas solaan, josta se laskeutui alas pienelle punaiselle tasangolle. Vuohia ja lampaita oli kaikkialla. Itse luostari oli vuoren kyljessä pienen laakson perällä. Rytmikkäästi sommiteltu. Kävelin portilta ylös ja ihailin paikan harmoniaa. Vanhoja kivipintoja. Komea portti. Suurissa ruukuissa hyvin hoidettuja kukkia.

Aikakirjojen mukaan ensimmäinen kirkko olisi rakennettu jo 1198. Se olisi ollut alempana merelle kallistuvalla, turvattomalla rinteellä sijainneen isomman luostarin suojaisempi kirkko, Pyhälle Ristille pyhitetty. Kirkon ympärille rakentui 1600-luvulla pääluostari ja vanha raunioitui.

Tuohon aikaan näille Psiloritisin reunavuorille pystytettiin monta muutakin luostaria noin samalle korkeudelle, mm. Krusónas, Savathianós, Jerusalem, Eleúsa, Gorgoleimonas, Ajíos Antónios, Vrontísi, Varsamónero, Asómaton jne.

Laakson vastapäisellä reunalla sijaitseva Dioskuridesin luostari ja tämä Vosáku hallitsivat melkoisia maa-alueita aina Psiloritisin huipusta Zóminthosin ja ylisen vuoriston laidunalueiden kautta rannikolla sijaitsevaan Sissesiin saakka. Vosáku vartioi Taloksen myytin ympärille kiertyviä pyhiä paikkoja. Kaikki kolme paikkaa on pyhitetty Tímios Stavrosille, Pyhälle Ristille. Ja Zeulle, Dian kreetalaiselle hahmolle.

Turkkilaisaikaan Vosákun munkit osallistuivat vallankumousyrityksiin 1821 ja 1866, jonka jälkeen luostari hävitettiin, mutta rakennettiin uudelleen. En tavannut yhtään munkkia tai nunnaa, mutta joku sisätiloissa hääri, radio oli auki ja vaimea puheääni kuului avoimesta ikkunasta.

Kaikesta näkemästäni henki vastuullisuus, hyvä hoito ja henkiset arvot. Kissojakin kohdeltiin hyvin. Istahdin kivipenkille kirkon eteen ja hengitin syvään. Rauha. Tällaisessa paikassa tulee yhtä hyvä olo kuin kellumisesta tyynessä meressä. Laskeva aurinko heijastui luostarin ikkunoista. Oli aika sulkea ovet. Vieraat poistukoot.

Kun haluat lukea lisää Kreetasta, käy kirjapuodissani ja ryhdy uutiskirjeemme tilaajaksi.

Helvetti alkaa Mesklasta – pyöräilyä Kreetalla, vol 2

Helvetti alkaa Mesklasta 

Niin kuin otsikosta voi päätellä, tarina kertoo leppoisasta pyöräretkestä Kreetan lämmössä.

Raila tuossa taannoin jo käsittelikin pyöräilyä saarella, noin yleisellä tasolla. Minulle tulee aina aiheesta mieleen harkitsematon ja ehkä hullunrohkeakin reissu Plataniaksesta Mesklan kautta Therisoon ja sieltä alas Haniaan ja takaisin Plataniakseen Evropi-hotellille.

Taisi olla vuosi 2004 kun päätimme varata koko hotellin yhdeksi viikoksi meille ja ystävillemme. 54 henkilöä joukossa myös kymmenkunta teini-ikäistä. Yksi huoneisto vapautui peruuntumisen vuoksi. Siihen asettui meille tuntematon noin seitsemänkymppinen pahaa-aavistamaton mummoporukka. Alkujärkytyksestä selvittyään, he pärjäsivät ihan hienosti.

Nuorisolle ohjelmaa, vai miten se nyt meni ?

Nuorisolle piti tietysti kehittää joku rock’n’roll-henkinen ohjelmanumero, jolla oli myös tarkoitus osoittaa että kyllä me naavaparratkin vielä jaksetaan. Samalla otetaan vähän etäisyyttä niin ouzoon kuin limuviinaankin, jonka myynti oli (silloinkin) melkoisen vapaamielistä.

Olimme tietysti ajaneet aiemmin autolla huikean Therison rotkon ja takaisin vuoren toista puolta Mesklaan. Maasto tuntui sopivan haastavalta neljälle nuorelle ja neljälle aikuiselle hurjapäälle, joten ei kun pyörävuokraamoon varaamaan fillarit vuoristovälityksillä.

Nestetankkaus suoritettiin jo varmuuden vuoksi edellisenä iltana, jottei turhan päiten tarvitse yhtenään pysähdellä vettä litkimään. Ymmärrys noihin aikoihin nesteytyksestä ja ravinteista äärimmäisessä suorituksessa oli lähellä nollaa, se tuntui vaan lapselliselta ja oli tarkoitettu huonosti harjoitelleille.

Ensin ylämäkitreeniä

Reitti koostuu noin 18 kilometrin melkein tasamaasta Plataniaksesta Mesklaan, 6 km noususta Zourvan yläpuolelle (noin 800 metriä merenpinnasta). Sieltä lasku Therisson kylään, josta lasku rotkon pohjaa pitkin Haniaan ja siitä  Plataniakseen tasaista rantatietä. Kokonaismatka ei ole kuin noin 52 kilometriä mutta rasitus vastasi hyvinkin myöhempiä 200 kilometrin fillarointeja Helsingistä Verlaan. 

Alkumatka Mesklaan aamun viileydessä sujui kaikin puolin rattoisasti. Iloista puheensorinaa ja pari  pysähdystä appelsiinitarhoilla kun poimijat ehdottomasti vaativat meitä syömään tuoreita hedelmiä energian turvaamiseksi. Fournesissa pysähdyimme mehulle ja vielä Mesklassa kevyelle välipalalle.

Nousu joenvarresta ylös Mesklan kirkolle on aika jyrkkä, mutta emme vielä ymmärtäneet, että se ei ole väliaikaista vaan sitä jatkuu seuraavat 7 kilometriä. Ensimmäinen 3 kilometriä on tosi jyrkkää neulansilmärinnettä. Huomasimme heti, että ainoa sopiva vaihde on maastopyörän ykkönen. Kävellen olisi saavuttanut saman nopeuden. Jokainen hetkittäinen loivempi pätkä antoi uskoa että nyt helpottaa kunnes tuli seuraava neulansilmä ja paljasti karun totuuden. Uusia vuoria ilmestyi kuin tyhjästä ja tiukasti kiemurteleva tie jatkui johonkin kaukaisuuteen.

Taukoja, ja taas taukoja

Taukoja alkoi tulla aika tiheään, porukka naukkaili vähistä vesivarastoistaan syvässä hiljaisuudessa eikä kukaan jaksanut enää edes kommentoida upeita maisemia. Koivet oli jo aika tönkkönä ja takalisto aika hellä. Lämpötila lähenteli tässä vaiheessa kolmeakymppiä eikä varjopaikkoja juurikaan löytynyt. Zourvassa ylämäki muuttuu hetkeksi vähän loivemmaksi mutta viimeinen nousu vuorenhuipulle oli taas tosi paha. Huipulta pystyy näkemään Therisson kylän siintävän laakson pohjalla, joten ilmapiiri muuttui hetkessä riehakkaan iloiseksi. We made it!

Huipulta on hienot maisemat

Alamäki on alkanut

Laskettelimme jyrkkää rinnettä kylään, jossa söimme lounasta. Mukana olleen sporttisen ja pelottoman likkalapsen vanhemmat olivat kovin huolissaan edessä olevasta vauhdikkaasta laskuosuudesta jota olimme etukäteen hehkuttaneet palkintona kaikesta vaivasta. Äiti ilmestyikin paikalle pyörä pick-upin lavalla tarkoituksenaan toimia valvovana turvapyöränä. Tytön ilme oli lievästi sanoen pettynyt.

Lähdimme laskuun taktiikalla ’alhaalla nähdään’ eli kaikki omaan tahtiin. Polkea ei enää tarvinnut, vauhti yltyi hurjaksi aivan itsestään. Muistan ohittaneeni henkilö auton, jonka nopeusmittari näytti kuuttakymppiä. Tukka hulmusi ja iloiset huudahdukset kaikuivat vuoren seinämistä. Jarrutella piti jyrkissä mutkissa ja lampaanpaskojen kohdalla, muuten annettiin vaan mennä.

Nousu ylös kesti noin viisi tuntia mutta alhaalla Perivoliassa oltiin jo 14 minuutin kuluttua. Kymmenen minuutin kuluttua tuli vielä kaksi pyörää, edellä mainittu äiti ja tyttärensä. Hiljaista oli.

Voimien palautuminen ja adrenaliini auttoivat tylsällä loppumatkalla, Mythos alkoi jo kangastella silmissä rantatiellä. Saavuimme aikataulun puitteissa Evropiin. Janoisin ei malttanut edes jättää pyörää kadulle vaan töräytti suoraan baaritiskille jossa virvoke jo odotti.

Olen myöhemminkin 2 kertaa tehnyt eri porukoilla saman matkan, mutta vahingosta viisastuneena paljon rauhallisemmin ja energiatason heittelyihin varautuneena. Ensimmäinen kertahan on aina mieleenpainuvin.

Vieläkin kun ajamme reitin Mesklasta ylöspäin, tuntuu hieman puistattavalta enkä enää edes harkitse mokomaa kärsimysnäytelmää. Taisi muuten olla Matias joka lanseeerasi sanonnan

’Mesklasta alkaa helvetti’!!!!

Valoa tunnelin päässä

Polkupyöräily Kreetalla

Polkupyöräily Kreetalla

Aikanaan kun aloin viettämään yhä enemmän aikaa Kreetalla, vuokrasin huoneiston Evropi-hotellista. Silloin alkoi myös varsinainen saareen tutustuminen toden teolla. Koska vakituinen autokuskini (lue aviomies) vietti aikaansa enimmäkseen Suomessa töidensä vuoksi, niin kätevin tapa liikkua paikasta toiseen oli pyöräily. Itselleni auton ajaminen vielä silloin ei tullut kuuloonkaan, siitä kerroin edellisessä blogissani. Polkupyöräily Kreetalla, se oli ok.

Oma vai vuokrattu?

Aluksi riitti vuokraamon pyörät, niitä sai kohtuullisella hinnalla jos vuokrasi pidemmäksi aikaa. Ja olivathan ne huoltovarmoja. Jos tuli ongelma, niin kävin vaihtamassa pyörän toiseen. Jossain vaiheessa kuitenkin tuli ajankohtaiseksi hankkia oma pyörä. Olimme jo silloin päättäneet kiinnittyä saareen ainakin osa-aikaisesti, joten sekin puolsi oman pyörän hankintaa. Myös polveni alkoivat olla siinä kunnossa että runttailu Kreetan ylämäissä – ja niitä riittää – liian vähillä vaihteilla alkoi käydä tuskalliseksi.

Oma kuitenkin

Sinnittelin vielä yhden kesän vuokraamon pyörällä kun kuvittelin, että pyörät ovat syksyllä alennusmyynnissä, niin kuin Suomessakin. Jep jep! Marssin tuttavan suosittelemaan pyöräkauppaan Haniaan, Gladisos-risteyksen liepeille ja aloitin pyörän valitsemisen. Asiantuntijaliike kun oli, niin ensin mittailtiin kuski ja kysyttiin ajotapa, istuva vai makaava. Valittiin kuskin rungolle sopivan kokoinen pyörän runko ja ohjaustanko toiveiden mukaan. En röhnötä kippurasarvisen pyörän päällä, en. Vaihteita paljon, 21. Polkimet tavalliset, ei lukkopolkimet, kiitos. Pyörän jalka, tottakai, miksi ei sisälly hintaan? Takalokasuoja ja tarakka, tietenkin, nekään ei ole automaattisesti mukana. Halusin vielä pienen korin, jonka voi kiinnittää ohjaustankoon. Ja kypärän. Punainen tätipyörä ja kypärä näytti heistä kai koomiselta yhdistelmältä, mutta pidin pääni ja sen sisuskalujen arvoa irvailuarvoa suurempana.  

Kun kyselin alennusmyynnistä, myyjän kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Eihän niitä syksyllä ole, vastahan kausi alkaa. Eihän kukaan kesäkuumalla pyöräile. Keväällä sitten on alennusmyyntejä. Vilkaisin kypärä päässäni peiliin ja vastaan tuijotti typerys. Niinpä tietenkin. Pyörän hinta kaikkine herkkuineen oli alle 500 euroa. Lisäksi sain pari ensimmäistä virittelyä ja huoltoa samaan hintaan. Hienosti on palvellut jo toistakymmentä vuotta.

Muutama karikko liikenteessä

Uutukaisen pyöräni kanssa sitten ajelin kohti Plataniasta. Ehkei reitti erinomaisen vilkkaasti liikennöidyn rantatien laitaa ollut unelmien täyttymys, mutta hengissä selvisin. Ongelmana ei sinänsä ole ollut itse liikenne. Muutaman melkein sydänkohtauksen ja melkein ojaanajon aiheutti ihan alussa autojen torven töräytykset kunnes opin, että se on vain paikallinen tapa ilmoittaa kohteliaasti olevansa tulossa. Mikäli nyt töräytys oli lainkaan minulle tarkoitettu. Toinen varottava kohde ovat edelleenkin tienlaitaan juuri pysäköivät autot. Yleensä ne kurvaavat tienlaitaan juuri nenäsi edestä, pysähtyvät ja avaavat oven saman tien. Ovesta ulos työntyy lähes poikkeuksetta piikkarit ja pitkät sääret. Sitten joko ehdit väistää, tai et. Asenteellista kyllä, mutta omasta kokemuksestanihan puhun. Kun nämä karikot on oppinut välttämään, niin hyvin uskaltaa saarella ajella. Yleisesti ottaen pyöräilijöitä väistetään ihan kiitettävästi. Sitäpaitsi polkupyöräily Kreetalla on mukavaa, kunhan sitä ei tee kuumimpaan aikaan vuodesta.

Helpointa on pyöräillä pinnoitetuilla teillä, hauskinta on eksyä niille muille.

Tosiharrastajan harjoitteluparatiisi

Polkupyöräily Kreetalla on kilpapyöräilijälle harjoittelua paratiisissä, harjoitusmaastoja löytyy aina helposta hemmetin vaativaan. Muutama vuosi sitten koko Kreikan kymmenen parhaan kilpapyöräilyjoukkueen joukkoon mahtui seitsemän kreetalaista joukkuetta. Ja kyllä siellä niitä pyöräilijäryppäitä näkyy polkevan, ihan kesälläkin. Kymmenen vuoden takainen lama lisäsi pyöräilyä ihan tavallisen kansan parissakin. Sitä ennen näin vain turisteja ja kilpapyöräilijöitä liikenteessä, nykyisin pyörän päällä näkee niin ikkunanpesijöitä harja-arsenaaleineen kuin maalareita maalisankoineen ja tikkaineenkin. Arvatkaahan mikä on tikkaiden kääntösäde kurvissa? Kannattaa kyykistyä .

Mikä ihana vapaus, kun oli oma pyörä. Vettä, aurinkorasvaa, muutama kolikko, uimapuku ja kartta mukaan, ja retkeilemään. Niin ja pelikortit. Aurinkorasvan opin muistamaan, kun ensimmäisen kerran poltin kämmenselkäni ihan totaalisesti. Luoja on suonut minulle melkoisen rasvanahan, enkä ole helposti palavaa sorttia. En toki vietä aikaa rannoilla tai altailla itseäni grillaten, mutta ulkona liikun kyllä paljon. Mikään muu kohta ei tuollakaan kertaa reagoinut sen kummemmin, mutta ne kämmenselät. “Panajia mou”, sanoi paikallinen apteekkari, kun esittelin kirkkaanpunaisia, turvonneita palleroitani. Niitä sitten yritin lepytellä kaikilla mahdollisilla paikallisten ehdottamilla keinoilla, jääpaloista sitruunamehuun ja jugurtista aloe veraan. Lopulta aika oli se joka auttoi.

Kartta ja kompassi

Kartta on hyvä olla mukana, vaikka ei siitä niin paljon hyötyä ole ollut pikkuteillä. Tiet kun kulkevat miten sattuu, lainkaan piittaamatta siitä miten ne karttaan on merkitty. Saarella sijaitsee NATO-tukikohta, joten ei  karttojen kanssa niin tarkkoja olla. Parhaat pyöränostoaikaan löytyneet kartat olivat saksalaisten painattamia. Jokainen toisen maailmansodan historiaan perehtynyt ymmärtää miksi.

Muutamankin kerran olen päätynyt sisämaassa risteykseen, josta matkaa saattoi jatkaa viiteen eri suuntaa, eikä mihinkään niistä ollut mitään viittaa. Arpomalla ja ajelemalla hetken matkaa kutakin, päätyi aina jonnekin. Joskus ihan kerrasta sinne minne oli ajatellutkin. Pakko tunnustaa myös, että minulla ei ole suuntavaistoa. Sen sijaan sain kai syntymässä sen rasvanahan. Ei pala niin helposti kun kuitenkin eksyy. Osaan toki lukea ja kirjoittaa, uskallan kysyä neuvoa ja tietä. Sitäpaitsi eksymiseni ovat tuottaneet minulle paljon huvia. Keväällä appelsiinitarhojen välissä ajellessa saattaa pientareelta ojentua käsi jossa kassillinen vastapoimittuja appelsiineja. Kerran olisin joutunut kiertämään kilometrejä pidemmän reitin ellei appelsiinitarhan kaveri olisi vinkannut tarhansa poikki kulkevaan kärrypolkuun. Laskettelin varsinaisen “rännin” alas ja olin tavernan takapihalla. Samaisen tavernan pihaan olisin päätynyt omia, pidempiä reittejäni myös. Tämä kotimatkalle osunut oikopolku kyllä sopi mainiosti. Polkupyöräily Kreetalla voi siis olla vaikka alamäkiajoa. Done that! Suuntavaistottomuuden sijaan olen oppinut katsomaan kulkiessani myös taakseni ja luottamaan hyvään näkömuistiini. Montaa kertaa en samaan paikkaan eksy, eikä kertareissun jälkeen yleensä ole karttaakaan tarvinnut. Olen myös lohduttautunut sillä että Kreeta on saari, joten ihan loputtomiin siellä ei voi eksyä. Ja nykyisin on tietenkin netin karttaohjelmat käytettävissä. Siis mikäli netti toimii.

Reitillä Platanias – Rodoupoun niemimaa

Retket aloitin tutustumalla lähitienoon teihin. Helpointa oli ajella rannan suuntaisesti kohti auringonlaskua eli länteen eli Kolimbarin suuntaan. Plataniaksen jälkeen voit tehdä kiepauksen ihan rannan tuntumaan jossa on rauhallisempaa ja palata Malemessa takaisin päätielle. Malemessa voit käydä tutustumassa saksalaisten sotilaiden hautausmaahan tai ajella ylös Kontomarin kylään, jonka verisimmät hetket on niinikään koettu saksalaismiehityksen aikana. Aikansa kuluksi pyöräilevän retkillä on aina se hyvä puoli, että voi kääntää pyörän nokan kohti kotia siinä vaiheessa kun vielä uskoo jaksavansa takaisin.

Malemesta voit jatkaa Tavronitikseen, jossa on niinikään sodan jäljiltä vanha saksalaisten rakentama rautasilta, uuden sillan oikealla puolella. Ennen kun käännyt oikealle Tavronitikseen, on vasemmalla puolella myös muistomerkki taisteluista. Aivan Malemen ja Tavronitiksen rajalla on myös varuskunta ja pieni vanha sotilaslentokenttä jonne on taltioituna muutamia vanhoja pienkoneita. Joskus se on jopa auki ja koneita pääsee katsomaan läheltä. Tavronitiksesta tie jatkuu pikkukylien, Papaniana, Skoutelonas ja Minothiana, kautta Kolimbariin. Kylän satamaan käännytään alas oikealle. Kolimbarin satama on tunnettu mainioista kalaravintoloistaan, aika monta kertaa on tullut pyöräiltyä sinne lounaalle. Oma suosikkini on Taverna Argentina vaikkei nimestä heti tulekaan mieleen kalaravintola. Se on auki ympärivuotisesti. Mainio tutustumisen kohde Kolimbarissa on myös Goniaksen luostari. Luostari on pyhitetty Neitsyt Maria Tiennäyttäjälle, Marian juhlapäivää juhlittiin eilen sielläkin. Luostarissa on myös pari vuotta sitten avattu häkellyttävän upea museo. 

Plataniaksesta Kolimbariin on vähän reilu 13 km tasaista pyöräiltävää. Jos ruokahalu pyöräilyn suhteen kasvaa, niin jatkapa Kolimbarista kohden Afratan kylää. Sinne on matkaa Kolimbarista viisi kilometriä, paha kyllä, pelkää ylämäkeä. Maisemat matkan varrella ovat huikeat ja ainahan voit polkemisesta pitää tauon valokuvien ottamista varten, eikö. Matkalla, upealla paikalla sijaitseen 20 kadetin muistomerkki toisen maailmansodan ajalta. Ja hei, muistathan että matka ei tapa vaan vauhti. Tein tuon alla mainitun pyöräretken, noin 40km, Afratan ja Rodopoun kautta takaisin porukassa, jossa nuorin oli parikymppinen poikani ja vanhin kahdeksankymppinen isäni. Kaikki nauttivat.

Afrata

Ellet ole ruokaillut jo Kolimbarissa, niin Afratan kylässä on mainio Kali Kardia taverna. Tavernaa pitää tällä hetkellä jo kolmas sukupolvi, ruoka on hyvää, toivottavasti jaksavat pitää sen auki taas talvellakin. 

Afratasta eteenpäin on vielä muutama vaihtoehto, ellet jo käänny takaisin päin. Takaan että tuon viiden kilometrin kapuamisen jälkeen paluumatkan alamäki korvaa kurimuksen.  Sillä vauhdilla laskettelee Plataniakseen saakka kevyesti. Ja uimarantoja on matkan varrella, joissa voi pulahtaa, nauttia virvokkeita ja lepäillä hetkisen. 

Jos lievä extreme kiinnostaa, niin ylhäältä Afratan kylästä voi lasketella uimaan Afrata Beachille, noin reilun kilometrin. Takaisin tullessa on siis noustava tuo sama matka, joten se siitä virkistävästä uinnista. Ranta on pieni, soma ja kivikkoinen, uimakengät ovat suositeltavat. Sesonkina siellä on avoinna taverna, sen ruuan tasosta en osaa sanoa, mutta virvokkeet eivät koskaan petä, vai?

Afratan rannalta voi tavata yllättäen vaikka nykyajan merenneitoja.

Afratasta mutkan kautta kohti kotia

Afratasta voit jatkaa myös kohden Rodopoun kylää, reitti on kohtuutasaista ylänköä. Ellet halua poiketa Rodopoun kylään voit jatkaa Astratikoksen ja Aspra Neran kylien kautta ja lasketella alas vanhalle kansallistielle ja kohden Kolimbaria ja edelleen kohden Plataniasta. Itselläni nämä reitit alkavat Plataniaksesta ja sinne päättyvät koska kotipesä on siellä. Siksi myös parhaiten tuntemani pyöräreitit sijoittuvat saaren läntiseen päähän.

Tosi extremen harrastajat voivat jatkaa Rodopoun kylästä parikymmentä kilometriä eteenpäin Rodopoun nimen kärkeen Menies Beachille. Sinne tie on kivinen, joten kuminpaikkausvälineet on ehdottomat mukana. Jos sinne päädyt autolla yrittämään, niin tsekkaa vararengas ja sen kunto. Jos olisin niin extremefillaristi, niin mukanani olisi varmaan yöpymisvarusteet. Tuskin missään on niin rauhallista kuin tuolla rannalla illalla ja yöllä. Mitään palveluja ei Rodopoun kylän jälkeen ole, ei myöskään asutusta, joten ihan kaikki tarvittava pitää olla mukana. Polkupyöräily Kreetalla voi olla siis myös retkipyöräilyä, melkoisia varustuksia on jo näkynytkin. Ja mikäpä siinä, lumesta ja jäästä johtuvaa liukkautta ei ainakaan tarvitse varoa, ellei nyt ole talvella liikkeellä ja ihan vuorille lähde.

Meniesin ranta

Jatketaan tarinoita myöhemmin

Reittejä piisaa, saatanpa hyvinkin kertoa niistä lisää myöhemmin. Tosi harrastajille vinkiksi sivusto Cretan Sport Cycling.  Ihan kevyimmästä päästä ei ole myöskään reitti Platanias – Alikianos – Meskla – Zourva -Therisso – Hania – Platanias. Noin karrikoidusti seitsemän tuntia ylämäkeä ja tunti alamäkeä. Kimi kertokoon joskus tuosta reitistä, ja jos hän sattuu unohtamaan mainita niin olen minäkin sen tehnyt.

Kun aiemmin mainitsin nämä rämät polveni, niin olen Kreetalta löytänyt mainion lääkkeen myös niihin. Muutama tippa rosmariiniuutetta kuumottaviin ja turvonneisiin polviin auttaa kummasti. Tämä on saaren paimenten käyttämä ihmeaine, ja löytyy myös omasta ensiaputarvikkeistostani varsinkin vaelluksilla. Auttaa kipuihin ja venähdyksiin. Itse noudan uutteen Spilistä Maravelin yrittitilalta (Rosemary 100% pure essential oil). Minulle se on ainoa oikea. Ostan niitä yleensä kymmenen pullon satsin kerralla, kun on tullut koukutettua useampikin tuttava tähän tuotteeseen. Taannoin kun hahmoni ilmestyi Maravel Shopin oviaukkoon, totesi Stelion ”oh shit, I have only six”.   

Ja mihin niitä pelikortteja sitten tarvitaan? Jos eksyt, eikä ketään näy missään, istahda hetkeksi ja ala pelata pasianssia. Ei mene kauaa kun joku on selän takana neuvomassa. 

Ollaan kuulolla ! Voikaa hyvin !

Maalauskurssi 2-9.5.2021

Kuvailmaisun iloa ja värien voimaa Vamosissa

(myös Vedamaalausta)

Viikon pituinen maalauskurssi kokoaa yhteen meidät kuvailmaisun ja taiteen ystävät. Voit tulla mukaan elämäsi ensimmäiselle maalauskurssille tai sitten ties kuinka monennelle. Löydät uutta, syvennät aikaisempaa kokemustasi ja ennen kaikkea – osaat ja onnistut varmasti. 

Maalaamisen lisäksi pääsemme retkille ja seikkailemaan Vamosin kotifarmimme lähellä ja vähän kauempanakin oleviin kyliin ja niiden elämään. Nautimme kuuluisasta hyvästä kreetalaisesta ruuasta. Ja annamme sielun levätä saaren lämmössä keväisen kauniissa miljöössä.

Maalauskurssilla pääset tutustumaan ja kokeilemaan erilaisia helppoja tekniikoita ja innostavia tapoja tehdä kuvia. Löydät itsellesi luontaisen ilmaisun tavan ja kädenjäljen. Pidempään maalausta harrastaneena saat uusia tulokulmia ja sisältöjä omaan työskentelyyn. Ohjelmassa on kevyttä teoriaa, innostavia harjoituksia sekä aiheissa mukana ripaus Kreetan mytologiaa. Kurssia ohjaa taiteilija ja kuvailmaisun opettaja Kirsi Ryynänen.

Matkoillamme syömme kiiteltyjä kreetalaisia maalaisaterioita

Maalauskurssin viikko-ohjelma

Tulopäivä sunnuntai 2.5. 2021 Saapuminen Hanian kentälle joko Norwegianin tai Finnairin aamulennolla noin klo 10.00. Kuljetus Vamosiin, jossa majoitumme.  Syömme tavernassa yhteisen lounaan, tutustumme toisiimme ja menemme siestalle. Illalla kokoonnumme farmilla, tutustumme työskentelytiloihin ja nautimme yhdessä iltapalaa ja alottelemme kurssiamme.

Maanantai 3.5. Aamiainen omaan tahtiin tai tavernassa. Työskentelyä.  Lounas. Työskentelyä. Iltäkävely paikallishistorian valossa vanhankylän kujilla, mahdollisesti uimaretki sekä illallinen naapurikylässä.   

Tiistai 4.5. Aamiainen kuten yllä. Työskentelyä. Kevyt lounas. Työskentelyä. Illalla retki Paimenten luo vuorille ja siellä runsas ateria.

Keskiviikko 5.5. Aamiainen tuttuun tapaan. Työskentelyä. Lounas farmilla. Työskentelyä. Käydään illalla uimassa.

Torstai 6.5. Aamiainen tuttuun tapaan. Työskentelyä. Lounas farmilla. Työskentelyä. Iltaretki Surin naapurikylään, käydään ihmettelemässä sen kivestä kasvavia iäkkäitä ja graafisen kauniita oliivipuita, joita voimme luonnostella, ja sieltä uimaan ja syömään…

Perjantai vapaapäivä 7. 5.

Lauantaina 8.5. retkipäivä. Lähdetään heti aamiaisen jälkeen ja suunnataan etelärannikolle. Noustaan Askífun ylängön kautta ylös Kallikratiin ylängölle, jossa käydään yrttikahvilassa, jaloitellaan tasangolla ja laskeudutaan Miriokefálan kautta Argirúpoliin ja syödään lopuksi värikkäässä Arkudenassa ´maailman paras ateria´. Sitten Vamosiin pakkaamaan…

Sunnuntaina 9.5. Aamiainen omaan tahtiin ja lähtö kentälle klo 8

Matkan hinta

riippuu majoitusvaihtoehdosta:

   880 €  jaettu 2h huone  
   980 €  oma huone
1 070 €  oma pieni huoneisto
   940 € / hlö, oma pieni huoneisto kahdelle

Hintaan sisältyy
– majoitus valitussa huonetyypissä
– lentokenttäkuljetukset
– viikon ohjelma retkineen
– oppaan ja matkanjohtajan palvelut
– ohjelmassa tummennettuna merkatut ateriat – pruukaavat olla runsaita.. – opetus, 4 kurssipäivää  

Hintoihin eivät sisälly
– lennot, matkavakuutus, aamiainen

Lisämaksusta
50 € / vko, runsas maalaisaamiainen tavernassa

Farmillla majoitumme huoneistoihin, joissa on kaksi kahden vuoteen makuuhuonetta ja ne ovat kahdessa kerroksessa, makuuhuone/kerros ja kussakin oma kylpyhuone. Alakerrassa ovat terassi ja tupakeittiö ja
yläkerrassa parvekkeet. Jos haluaa majoittua omassa pienessä huoneistossa, se sijaitsee n. 700 – 800 metrin päässä alempana kylällä.

Kysythän tarvittaessa tarkennuksia!

HUOM!
Maalauskurssille mahtuu 7 lähtijää ja matka toteutuu, jos lähtijöitä on vähintään 5.
Matkan peruutus- ja muut ehdot määräytyvät Finnairin ja Kreetan Maku Oy:n yleisten ehtojen mukaan.

Maalaustarvikkeet ja välineet: Jokainen työskentelee kurssilla omilla väreillä ja välineillä. Suosittelen akryylivärejä, ne ovat helppo- ja monikäyttöiset. Mikäli väri-maailma on sinulle uusi, niin autan mielelläni hankinnoissa. Pienellä varustuksella pääsee hyvin alkuun ja nyt on hyvä varustautua ”matkapakkauksella”.

Siveltimiä erilevyisiä, palettiveitsi, pieni tela, kertakäyttölautasia, akvarellipaperia ja vaikka muutamia valmiiksi päällystettyjä kovapohjia ja muistiinpanovälineet voi olla mukana. Kurssipaikalla on astioita vedelle ja sivellin-huoltoon.

Otathan yhteyttä Kreetan Makuun, jos haluat lisää tietoa kohteesta tai majoittumisesta. Jos taas haluat lisää tietoa kurssin sisällöstä, ota yhteyttä kirsi@piitta.fi

Valkoisten Vuorten kutsu

Valkoisten Vuorten kutsu, Hanian alueen vuoristomajat, Tavri 

Jos rannat ja tavernat eivät ole ainoa asia, joka sinua Kreetalla kiinnostaa, niin yksi loistava tapa tutustua Kreetan saareen, on patikointi. Jo viikon reissulla näet paljon ja kauas, ihan kirjaimellisestikin. Reitit kun pakostakin nousevat kukkuloille ja vuorille, vaikka välillä palaatkin merenpinnan tasolle. Helpoin tapa ottaa saari haltuun, ellei ihan katuja halua tallata, on hakeutua E4 vaellusreitistölle, ja valita sieltä itsellesi sopiva pätkä tai parikin. Kuule Valkoisten Vuorten kutsu. 

Rantojen kulkijat

Rannikon reitit kulkevat sopivasti kylien välissä, joten ruokaa et tarvitse niin paljon mukaan. Illalla yleensä olet jo seuraavassa kylässä ja patojen äärellä. Vettä tarvitset runsaasti ellei kyseisellä reittipätkällä ole erikseen mainittu makean veden saantimahdollisuutta. Vuorten ylitys saattaa vaatia yöpymisen luonnossa. Mikäpä upeampaa kuin nukkua tähtitaivaan alla ja kuunnella tuulen huminaa.

Otathan huomioon

Jos Suomessa suuri riski vaelluksilla on paleltuminen, niin Kreetalla se on ehdottomasti juomaveden loppuminen. Pidä huoli ettei tämä pääse missään olosuhteissa tapahtumaan. Ja valitse viileä aika vuodesta vaelluksellesi. E4 on Euroopan pitkän matkan vaellusreittien verkosto, joka kulkee läpi Euroopan maiden. Tietoa reitistöstä on saatavilla netistä ja Hanian vuorikiipeilijöiden (EOS) toimistosta (Mountaineering Club of Chania ). 

Suomen Lapissa Metsähallitus vuokraa tunturimajoja tai vuodepaikkoja, joko korvausta vastaan tai majoittua voi jopa ilmaiseksi. Kreetalla majat omistaa ja niitä hallinoi yleensä yksityiset yhdistykset. Hanian alueella siis tuo EOS. Jos tarvitset “selän sijaa”, ota yhteys yhdistyksen toimistoon ensin.

Valkoisten Vuorten kutsu

Aiemmin facebook-sivuillamme kerroin Kallergin majasta (Kallergi Shelter) Omaloksen ylätasangolta vielä ylöspäin. Siellä on kesäsesonkina ollut paikalla isäntä, joka hoitaa varaustilannetta ja valmistaa yksinkertaista kotiruokaa.  Muut ovat avoinna tarpeen eli varausten mukaan. Tai sitten saat avaimet majaan ja muonitat itse itsesi.

Tässä blogissa enemmän Tavrin majasta, mutta e.m. Kallergin lisäksi löytyy myös Volikas Kambi Keramian kylän yläpuolella ja Svouriti Valkoisten Vuorten sylissä Amountseran tasangon yläpuolella. Näitä kaikkia siis huoltaa pääasiassa vapaaehtoisvoimin EOS. Valtionapua majojen huoltoon ja kunnossapitoon saadaan jos saadaan.

Toki reittejä kulkee rannikon tuntumassakin, joskaan sielläkään ei kovin tasaisia reittejä ole. Jos kuitenkin kuulet vuorten kutsun, niin tässä tämä vinkki.  

Tavri 

Matkalla Tavriin ? Olet menossa Askifoun tasangolle. Jos liikut yleisillä kulkuneuvoilla, tarkista bussien aikataulut KTEL Hania -sivustolta. Jos liikut omalla autolla, lähde kansallistieltä Vrissesistä kohti Hora Sfakionia. Kun laskeudut Askifoun tasangolle, ensimmäisenä on Kareksen pieni kylä, jossa on Toisen Maailmansodan aikaisista tavaroista kerätty sotamuseo. Museo on aika lupaava sana tuolle ”tavarakokoelmalle”, mutta aiheesta kiinnostuneille siellä kyllä riittää ihmeteltävää.  

Jatka Karesista vielä muutama kilometri ja aja sisään Ammoudarin kylään. Jos haluat kokemuksen ihan aidosta vuoriston ukkokuppilasta, tältä kylältä niitä löytyy. Pysähdy kahville ja nauti vaikka sfakialainen piirakka kahvikupposen kera. Sfakialainen piirakka on “match made in heaven”, suolaisen ja makean herkullinen liitto. Lettumainen piirakka sisältää mizitra-juustoa, se tarjotaan tuoreeltaan pannukuumana, päälle valutetaan vuoriston hunajaa. Nam !

Ammoudarista eteenpäin

Kylän keskeltä, kahvilan kulmalta lähtee sekä tie että polku ylös Tavriin. Tietä pitkin voi ajaa, jos maavaraa on autossa hiukankin eikä kuski  –  tai matkustajat  –  ole heikkohermoisia. Tie on soratie, se kiemurtelee ylös 7,5 km osin jyrkänteen reunalla, kaiteita ei tietenkään ole. Kannattaa pitää peukut pystyssä ettei satu ketään tulemaan vastaan. Ohittaminen on paikkapaikoin mahdotonta ja peruuttaminen, noh, jännittävää ainakin. Kyllä sopu sijaa antaa ja joustaminen kannattaa aina. Viisas väistää, eikö niin. Maisemien katselua varten auto kannattaa tietenkin pysäyttää, sillä näkymät ovat huikeat. Koko Askifou avautuu alapuolella. Parhaiten ehdit nauttia, jos tuon matkan ylös kävelet. 

Hyvällä tuurilla, ja jos olet aamupäivällä liikkeellä, näet kun korppikotkat lähtevät tasangolta yläilmoihin. Aurinko lämmittää laaksojen ilmaa ja luo näin nosteita, joita linnut pystyvät hyödyntämään. Itselleni upein kokemus on ollut, kun istuin autossa jyrkänteen reunalla, ja katselin kymmenen korppikotkan nousevan siipienkärkien lähes hipaistessa auton kylkeä. Ensimmäisenä ei tullut mieleen astua autosta ulos ja mennä kuvaamaan. On ne sen verran hurjan näköisiä, siipivälikin melkein kolmimetrinen. 

Jos valitset polun Tavriin, niin päädyt toki kapuamaan ylämäkeä sypressimetsikössä, mutta kyllä se hieman oikaisee. Kävelyaika näin on noin 1,5-2 tuntia, riippuen kulkijan kunnosta ja otettujen valokuvien määrästä. Alastuloon aikaa menee noin tunti.

Vuorten rauhassa

Tavri sijaitsee noin 1200m merenpinnan yläpuolella. Se on valmistunut vuonna 1992 neljän vuoden uurastuksen tuloksena. Majaan mahtuu kerrallaan 45 henkilöä ja siellä on mukavuudet, se lämmitetään tarvittaessa puilla, sähkön tuottaa generaattori ja juokseva vesikin löytyy. Jopa vessat ja suihkut. Talon ulkoseinään on rakennettu kiipeilyseinä.

Tavrissa voi majailla myös talvella, mutta silloin on otettava huomioon, että noin ylhäällä vuoristossa talven sateet tulevat lumena ja Ammoudarin kylästä ei välttämättä pääse autolla ylös. Tai jos satut lumen tullessa olemaan ylhäällä, niin siellä sitten odottelet kiltisti, kun lumi sulaa. Eväiden kantaminen repussa tuon puolentoistatunnin matkan hangessa käy extremestä. Ja karsii repusta kyllä ylimääräiset gourmeet. EOS toki pitää kuivamuonavarastoja majalla ja lumesta voi aina sulattaa vettä, mutta… Uudenvuoden tienoot majalla on yleensä varattuna EOS:n omalle porukalle.

Jos olet reppureissaaja ja patikointimatkalla niin Tavrista pääset jatkamaan matkaa mm. Kastron huipulle (2219mpy), voit kävellä Sfakianon rotkon kautta Hora Sfakioniin, tai laskeutua Kavin rotkoon. Tai jatkat Katsivelin majalle E4 reitistöä pitkin. 

Päiväretkellä voit mainiosti ajella aamusta Askifouhun, nousta Tavriin ja viettää päivää Tavrin jälkeisellä Niatoksen ylängöllä, aivan Valkoisten Vuorten juurella. Palatessasi takaisin Ammoudarin kylään maistuu varmasti ansaittu ateria paikallisessa tavernassa. Vuohenlihaa, perunoita, vihanneshöystöä, kreetalainen salaatti ja paikallista romeikoa. Voiko kreetalaisempaa makua ollakaan? Kreetan Makua?

Talvella Askifoun tasangolla saattaa olla lunta, sinne pääsee jos pääsee. Ja pois pääsee tai sitten ei. On Kreetalla talvella tekemistä muutenkin, siitä lisää blogissamme aiemmin.

Talvella Kreetalla tapahtuu

Jos mielit talvella Kreetalle, niin tässä vinkkiä mitä mm. helmikuussa Kreetalla tapahtuu. Tämä tapahtui helmikuussa 2018.

“Mieli Kreetalle matkalla jo, matkalaukut pakattu ja parin ensimmäisen päivän ”marssijärjestys” suunniteltu. Vielä vain pitäisi saada lumet pois pihalta että matka edes alkaisi. Työtä ja juhlaa tiedossa perillä; viinimessut ja viinitilohin tutustumista syksyn viinimatkoja varten, kotimme House Kastrin talvihommia, on karnevaaliviikko, tuttujen tapaamista. Ou jee !”

Miten sinne pääsee ?

Turistikauden ulkopuolella ei Kreetalle ole suoria lentoja joten “pomppimiseksi” menee matka sinne, mutta viis siitä kunhan perille pääsee. Muutamana talvena on ollut Aegean Airlinesilla suoria lentoja Helsingistä Ateenaan lähes talven ympäri ja ne on reititetty mainiosti siten, että lyhyellä vaihtoajalla on mahdollista päästä eteenpäin Kreetalle ja muillekin saarille. Kovin kiitollisia olemme näistä lennoista olleet.

“Helmikuussa 2018 olimme reitittäneet lentojemme aikataulun (Helsinki-Munchen-Ateena-Hania) aika tiukaksi, koska on mukava olla perillä päiväsaikaan, jolloin ehtii lämmittämään asunnon ja tankkaamaan jääkaapin heti alkajaisiksi. Ja ehtii tuloillalliselle paikalliseen suosikkitavernaamme Agioklimaan, joka on avoinna ympärivuoden.

Hieman  tuo lumen tulo hermostutti kun mietti nopeita vaihtoaikoja kentillä, mutta Helsinki-Vantaa toimii (jos joku toimii) myräkälläkin ja matkaan päästiin. Munchenissä oltiin prikulleen aikataulun mukaisesti. Siitä eteenpäin ei edes hermostuttanut enää. Aamuöinen herätyskään ei niin harmittanut kun kahden maissa iltapäivällä laskeuduimme Haniaan. Aurinko häikäisi silmiä ja talven kirpakoihin keleihin tottunut iho kiitti leppeää länsituulta. Viinimessut Iraklionissa, Archanesin alue, laskiaiskarnevaalit   –  täältä tullaan !

Tsiknopempti

Laskeutuminen kotikreetalle kutkuttaa joka kerta yhtä mukavasti vatsanpohjaa ja hymy  –  ellei suorastaan autuas virnistys  –  hiipii kasvoille kun koneen ovet avataan. Tällä kertaa kentällä oli retkuettamme vastassa talkkarimme Hilde joka oli onnistunut herättelemään talviunilla olleen automme pressun alta. Auto täyttyi neljän ihmisen matkatavaroista ääriään myöten, tavaraa kulkee uskomattoman paljon suuntaan jos toiseenkin vaikka kakkoskodissamme asuukin perusvarustus, kuten vaatteet ja hygieniatarvikkeetkin. Kummallista!

Pakaaseista löytyi mm. tyhjiä pahvisia viinipullohylsyjä (viinimessuille matka), Fazerin sinistä (lahjontaa varten), Bemer-hoitoalusta (kevään hyvinvointikursseja varten), verenpainemittari . Ylimääräiseksi kotona käynyt, mistä muusta vuokrahuoneistosta löytyy verenpainemittarikin ? Ja muutama Suomen kesässä tarpeettomaksi osoittautunut hellevaate. Tähän aikaan vuodesta niillä ei ole toki käyttöä, mutta kun seuraavan kerran taas tulen saarelle maaliskuun lopussa on pakaasit täynnä kevään ja syksyn kursseilla tarvittavaa rekvisiittaa, kuten karstat. Ja tyhjiä kardemummatuubeja, niistä sitten lisää myöhemmin.

Kotiutuminen kävi joutuin. Tulopäivänämme sattui olemaan Kreikan ortodoksien tsiknopempti -niminen juhlapäivä. Tsiknopempti voitaneen kääntää suomeksi esim. tuoksuva tai käryävä tai palava torstai ja tämä päivä aloittaa vuotuisen Suuren Paaston joka päättyy 40 päivää myöhemmin pääsiäisyönä. Käryt ja tuoksut tulevat  lähes joka pihassa kuumana olevista grilleistä ja niissä kypsyvistä kokonaisista lampaista ja muista herkuista. Tänä päivänä syödään lihaa, ja paljon. Ja juodaan viiniä. Paljon. Ja rakia. Paljon. Tuoksujen johtamina päädyimme mekin tulopäivän dinnerille lähitavernaan.

Dionysoksen matkassa

Viinin vuoksi Kkreetalle blogista voit lukea lisää viinimessuista sekä vähän muutakin viiniin liittyvää.

Samalla reissulla katsastimme Archanesin kylän majoitustarjonnan ja karnevaalitunnelman. Ja Mezedopolio Agoran. Eipä ollut moitteen sijaa missään. Archanesin vieressä kohoaa korkeusiin Juktas-vuori jolla on useampiakin vaelluspolkuja. Ne jouduimme jättämään seuraavaan kertaan. Siihen ei luultavasti kovin kauaa mene.

Rethymnonin karnevaaleissa 18.2.2018

Säiden puolesta epävakaisen viikon päätteeksi sunnuntai valkeni  aurinkoisena ja lämpimänä. Viikon varrelle osuneet sateet olivat tulleet toivotusti lumena vuorille ja ajellessamme Plataniaksesta kohti Rethymnonia maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita.

Kuva, joka sisältää kohteen ulko, ruoho, vuori, kenttä

Kuvaus luotu automaattisesti
White mountains, Lefka Ori

Perillä jätimme auton Fortezza-linnoituksen liepeille, olimme paikalla hyvissä ajoin ja kaffet kera lettujen ja tuoreiden mansikoiden maistui rantakadulla. Kaupunki kuhisi elämää jo puolenpäivän maissa;  väki oli vähintäänkin värikästä ja fiilis oli kuin vappuna Ullanlinnanmäellä. Karnevaalikulkuevaatteet oli viritelty päälle ja tunnelma odottavan kiihtynyt.

Kreikan suurin karnevaalikulkue on järjestetty Rethymnonissa jo vuodesta 1914 alkaen joka vuosi ja tänäkin vuonna kulkueväkeä oli saapunut tuhansia joka puolelta Kreikkaa. Seisoimme tanakasti juhlakadun varressa jo tuntia ennen kulkueen alkua koska kadunvarsipaikat ovat kortilla myöhemmin ja kreikkalaiset eivät tunnetusti ole niitä kohteliaimpia mitä tulee jonotukseen tai paikkojen pitämiseen.

Ryhmä toisensa perään ohitti meidät, osa ilman kummempaa “kätkettyä” viisautta sanomanaan, mutta oman osansa irvailusta saivat niin Angela Merkel (jonka pillin mukaan Tsipras tanssii), kuin lääkeyhtiö Novartis´kin jonka miljardiluokan lahjuksia juuri tutkitaan.  Suomalainen sisu punnittiin ja parin perkeleen voimin saimme pidettyä paikkamme kadunvarressa, tosin siinä tungoksessa joutui seisomaan hieman kierossa ja korkkiruuvilla koko ajan ja kun turnauskestävyytemme loppui 4,5 tuntia myöhemmin, ei kulkueen häntää edes näkynyt vielä. Olo tuon seisomisen jäljiltä oli  –  fyssarini arviota lainatakseni   – ”takakiree ja kieroonkasvanut”.  Meteli oli korviahuumaava koko päivän ja joka paikassa, joten jätimme kaupungin taaksemme ja päätimme etsiä vähän kauempaa jonkin rauhallisen, hiljaisen ruokapaikan.

Kuva, joka sisältää kohteen henkilö, ulko, henkilöt, seisominen

Kuvaus luotu automaattisesti
Kulkueissa kaikki mukana

Kuva, joka sisältää kohteen ulko, henkilö, tie, urheilu

Kuvaus luotu automaattisesti
Täällähän ne smurfit on
Kuva, joka sisältää kohteen ulko, mies, henkilöt, pitäminen

Kuvaus luotu automaattisesti

Korvien tinnitus loppui noin Apokoronoun tienoilla joten kurvasimme Vamosin kylään, vanhaan kunnon Sterna tou Blomosifiin syömään.  Tulipa maistettua viime syksyn viinisadon tuotoskin  –  ja erinomaiseksi havaittua. Mainio päätös mukavalla päivälle !

Talvisen Kreetan arkielämää tahdittavat rutiinit niin paikallisilla kuin meillä “turisteillakin”. Itse en oikein tiedä mihin kastiin kuulumme, emme ole paikallisia mutta emme myöskään turisteja. Meillä on koti täällä ja lähes puolet vuodesta asumme saarella. Kyläläiset ovat jo antaneet meille statuksen, olette Plataniaslaisia. Ja se lämmittää kyllä kovasti sydäntä. Olemme otettuja tästä. Osa paikallisista, heistäkin jotka ovat “lomalla” turistitöistä, saattaavat olla töissä oliivinkorjuussa suvun oliivitarhoilla tai appelsiini- tai vihannestarhoilla. Tarpeellinen lisä luppokauden tienesteihin.

Alkutalvesta, kohta loppiaiseen päättyvän jouluvapaan jälkeen, alkaa jo uuden sesongin valmistelu, tavernoja, kahviloita, majoitustiloja ja pikkupuoteja siivoillaan hiljakseen ja remontoidaan. Matkatoimistojen varauslistoja tutkitaan, kunnan turistitoimistojen väki spekuloi tulevaa. Turistin toiveita pyritään täyttämään. Mielestäni hyvä esimerkki oli muutama vuosi sitten kun tavernojen sisäänheittäjiä yritettiin saada kuriin. Toki kuri näyttää taas höltyneen, mutta aika mukavalta tuntui kun Hanian kujilla ei joku ollut ihan kirjaimellisesti hihassa roikkumassa. Itselläni menee helposti hermo, ellei kohtelias “ei kiitos, mukavaa päivän jatkoa” -kommentti riitä. Leivästä kysymys, ymmärrän, mutta minun pennoseni eivät ainakaan silloin päädy kyseiseen tavernaan. Monta hyvääkin tavernaa on saattanut jäädä käymättä tämän vuoksi.

Talvella sisäänheittäjiä ei tietenkään ole. Ympärivuoden avoinna olevat tavernat saavat asiakkaansa ihan muista syistä, josta tärkein tietenkin on hyvä ruoka. Turistimenuut vaihtuvat, talvella kysytään “mitä teillä on tänään tarjolla?”. Siitä sitten valitaan.

Osa-aika kreetalaisina auttelemme ystäviämme oliivinpoiminnassa, omat oliivit on korjattu yleensä päivässä, vain 25 puuta, ei siinä kauan mene. Retkeilemme ja etsiskelemme uusia kyliä, uusia kujia, uusia tavernoita, uusia rantoja ja näkemisen arvoisia reittejä. Aikaa on ajella hissukseen, katsella, pysähdellä, nautiskella. Seurataan kevään tuloa merkkejä vihreällä ja vehreällä saarella. Lehtipuut ovat vielä talvilevossa, mutta aina yhtä sykähdyttävää on nähdä ensimmäiset mantelipuut kukassa. Siitä tietää että talven selkä on taittunut.

Talven tulon taas tunnistaa siitä kun nenään tuleen palavan oliivipuun tuoksu. Takat, zombat on sytytetty. Zomba vastaa lähinnä meidän porinmatti-tyylistä kaminaamme. Siitä lämmön saa nopeasti ja huone-ilma kuivaa hyvin. Yleensä noissa kamiinoissa on myös pieni uuni, jossa ruoka valmistuu omia aikojaan. Meidän naapurustossa varsinaiset leivinuunit sijaitsevat ulkosalla. Niillä kun paistetaan leipää ja haudutellaan ruokaa myös kesällä. Leivinuunin lämmittäminen asunnon sisällä kesällä on mahdotonta, lämpöä kun saattaa olla ulkona ilman uuniakin suomalaisen hellelukeman verran.

Kun naapuritalon kohdalle kadun varteen alkaa ilmestyä risuja, klapeja ja vähän isompaakin puuta poltettavaksi, on leivontapäivä lähellä. Yritän olla paikalla. Leivontapäivänä nimittäin saataa “savukorvauksena” saada lämpimäisiä.

Noin suomalaisen mittapuun mukaan rantaelämään sopivia päiviä osuu myös talvelle. Meri on vielä marraskuussa ja joulukuussakin ihan siedettävää, noin kaksikymmentä asteista. Olen viettänyt rantapäivää Elafonisissa joulupäivänä jolloin lämmintä oli +25 ja matalassa laguunissa saman verran. Viileämmät kuulaat talvipäivät ovat oivallisia patikoinnille. Jos sataa, niin kaminaan tuli ja kirja käteen. Kreetan talvea ei voi verrata Kaukoitään tietenkään, ja taitaa Kanarian saarillakin olla tasaisemmat sääolosuhteet, mutta ei eteläinen Välimeri ole ollenkaan huono vaihtoehto.

Talvimatkailu onkin saarella toistuvasti esiin nouseva keskustelunaihe.

Mutta nyt on kesä ja ihan kohta Juhannus, nautitaan siitä !