Koustogerakon Pyhä Katarina

 

Koustogerakon marttyyrikylä sijaitsee kymmenisen kilometriä Sougian rantakylästä pohjoiseen, Agia Irinin rotkon yläpuolella vuorilla (750m myp). Siis todella vuorilla, tie sinne on paikoin vain yhden auton levyinen kippura, ilman kaiteita tottakai. Kylä on nelinkertainen marttyyrikylä eli se on tuhottu neljästi, viimeksi sen tuhosivat saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Sitä ennen venetsialaiset tuhosivat sen kahdesti ja turkkilaiset kerran. Joka kerran jälkeen kylä on uudelleen noussut tuhkasta. Samoin  –  ja syystä – on noussut kapinamieliala ulkopuolista vihollista vastaan.

Kylä osuu E4-vaellusreitistön varrelle, joka ylhäällä vuorilla kulkee huikeiden havumetsiköiden keskellä vielä huikeampien maisemien äärellä. Tuolla reitillä taatusti silmä lepää vaikka retkireidet huutaisivatkin hoosiannaa.  Allaoleva kuva on otettu kirkolta alas Koustogerakon kylään.

 

Tie tai oikeastaan kärrypolku jatkuu kylältä vielä ylöspäin vuorille Pyhän Katarinan  (Agia Ekaterini) kirkolle. Nelisen kilometriä ylämäkeen tietä, jonka luonnehtisin paikka paikoin kammottavaksi. Matalapohjaisella autolla en sinne lähtisi yrittämään ja korkeanpaikankammoisille laittaisin hupun päähän tai rakipullon kouraan. No, suosittelen käyntiä tuolla kirkolla joka tapauksessa, eihän se kävellenkään niin pitkä matka kylältä ole. Mainioissa maisemissa.

Pyhän Katarinan panijiri

Kirkon pystyttämisen takana on tarina toisen maailmansodan ajalta. Sodan aikana saksalaiset etsivät Paterakisin perheen organisoimaa kapinallisjoukkoa kylän yläpuolisten rinteiden luolasta. Eräällä kapinallisista kerrotaan olleen mukanaan Pyhän Katarinan ikoni, jonka äärellä rukoiltiin ja luvattiin että mikäli pako saksalaisilta ja varmalta kuolemalta onnistuu, niin paikalle rakennetaan kirkko. Vahvistaakseen lupauksensa kukin kapinallinen kirjoitti nimensä ikoniin. Paksu sumu laskeutui alueelle, saksalaiset joutuivat perääntymään ja kapinalliset pelastuivat. Pyhä Katerina sai kirkkonsa kukkulalle pian sodan jälkeen ja joka marraskuun 25 päivä, Katariinan päivänä, pidetään kirkolla panijiri. Praasniekka kai suomalaisittain. Kirkko on pieni kuten allaolevasta kuvasta näkyy, osa juhlaväestä kuunteli palveluksen ulkona auringossa.

 

Tämän tarinan innoittamina ja toisaalta Kimin luotsaamien sotahistoriaretkien pohjalta päätimme mekin tuonne pilvirajalle lähteä juhliin. Tiellä kohti kirkkoa huristeli enimmäkseen lava-autoja, mummot ja vaarit sisällä, nuorempi väki lavalla, uskaltauduimme kuitenkin meidän vähän reippaamman maavaran omaavalla Dusterilla ylämäkeen mekin. Parkkipaikalla oli vain yksi tavallinen pikkuauto, miten lie tien kuopat selvittänyt, Pyhän Katerinan avulla kai ? Palvelus kirkossa oli vielä käynnissä kun saavuimme kirkolle, mukanamme ollut ortodoksi ”edusti” meitä mallikkaasti kirkossa, itse piipahdin siellä vasta palveluksen loputtua. Katarinan lisäksi kunnioitettiin kylän vastarintaliikkeen jäseniä heidän muistomerkillään kirkon kupeessa. Kirkon kiertänyt ristisaatto päättyi muistomerkille.  Senjälkeen alkoi sitten perinteiset pidot, pöydät oli katettu ulos ja ruokalajeja toisensa perään kannettiin esiin. Meidätkin, ulkomaalaiset, sysittiin lempeästi joukkoon mukaan. Fasoladaa, suolakalaa, leipiä erilaisine päällysteineen, paahdettuja kastanjoita, jotain makeaa vielä jälkiruuaksi, viiniä ja rakia. Erikoisuutena sieniä, ihan siitä mäeltä löytyneitä metsäsieniä, kuulemma. Vähän grillattuina, rosmariinilla, merisuolalla ryyditettyinä, leivän päällä. Ensimmäinen kerta kun niitä pääsin maistamaan. Nam ! Kotitavernalla katsoivat meitä kauhuissaan kun kerroimme, uskalsitteko siis syödä niitä ? Hengissä ollaan.  Lämmin päivä helli juhlijoita jotka jäivät vielä vaihtamaan kuulumisiaan pöytien ääreen meidän vierailijoiden jo poistuessa, ”tou xronou” meille toivotettiin, ensi vuoteen siis. Kupponen kahvia vielä Sougiassa ennen kotimatkaa, aurinko lämmitti, meri oli tyyni, muutama auringonpalvoja vielä rannalla, paikalliset saapuivat kahvilleen mopoilla toppatakissa, pipo päässä ja hanskat käsissään, niin erilaiset ovat termostaatit meillä.

Saaren sotahistoriasta ja esim. e.m. Paterakisin perheen osuudesta Koustogerakossa voi Kimi tarinoida teille lisää sotahistoriaan keskittyvillä päiväretkillä, olkaahan yhteydessä.

Antonis Sanudakis

Lauantaina tapasimme mielenkiintoisen herran. Antonis Sanudakis on eläköitynyt Iraklionin yliopiston professori joka on kirjoittanut 31 kirjaa Kreetan 2 maailmansodan ja sisällissodan historiasta. Uransa aikana Antonis on käynyt 5 oikeustaistelua ja hänet on yritetty kolmasti murhata johtuen liian liberaalisesta suhtautumisesta (lue vasemmistosympatioista) sodan ja sisällisodan tapahtumiin. Eli hän kirjoitti niistä. Kreikassa ei vielä ole edetty kovinkaan pitkälle sisällisodan traumojen selvittelyssä, kuten esim Suomessa.

Meidän tarkoituksemme  oli erityisesti laventaa ymmärrystä Kreetan vastarintaliikkeestä; itse valloitustaistelujen kulkua ja englantilaisten agenttien tekemisiä on käsitelty laajasti englanninkielisessä kirjallisuudessa, kuten myös saksalaisten edesottamuksia, mutta kattavammat selonteot vastarintaliikkeen toimista ovat kreikkalaisten kirjoittamia.

Antonis valotti ymmärrettävästi esim vastarintaliikkeen spontaania, nopeaa järjestäytymistä ja siviilien uhrautuvaa tukea sille. Vastarintamiesten synnyinseudut olivat pääasiassa vuorilla kylissä joita perinteisesti ei koskaan ole valloitettu ankaran vastarinnan ja vaikean saavutattevuuden takia. Saksalaisille tämä tuli aikamoisena yllätyksenä, propagandakoneisto oletti että kansa hyväksyisi saksalaisten miehityksen päästäkseen eroon brittimielisestä kuninkaasta ja pääministeri Metaxasin fasistihallinnosta (Natsitko halusivat auttaa kansaa pääsemään eroon diktatuurista???). Erehtyivät pahasti.

Barbaarisilla kostotoimenpiteillä haluttiin kitkeä vastarinta, mutta sitä mukaa kun siviileitä tapettiin ja kyliä poltettiin, saivat vastarintaryhmittymät lisää jäseniä. Liittoutuneiden lisättyä asetoimituksia sisseille kävi tilanne saksalaisille todella kuumaksi; vapaaehtoisten värvääminen vuoristo-operaatioihin kävi vaikeaksi koska sissit iskivät armottomasti vaikekulkuisilla poluilla jonne ns. yhteistyökumppanit ohjasivat saksalaisia partioita suoraan väijytyksiin. Siinä saattoi mennä hermot.

Laajimmillaan saksalaiset joutuivat pitämään saarella yli 100.000 miestä varmistaakseen kuljetukset Pohjois-Afrikkaan

Merkittävää oli myös vastarintaliikkeen poliittiset ryhmittymät. Mukana oli monenlaisia kommunisteja, rojalisteja ja oikeistolaisia jotka englantilaiset saivat toimimaan jonkinlaisessa yhteistyössä (toisin kuin Kreikan mantereella). Sodan päätyttyä Kreetalla tapahtui joitakin yhteenottoja em. ryhmien välillä kun Kreikasta yritettiin rakentaa kansandemokratiaa Itä-Euroopan mallin mukaan, mutta ne eivät johtaneet samanlaiseen karmeaan sisällissotaan joka nähtiin mantereella.

Saksalaisten pelkoa sissejä kohtaan kuvastaa että he linnoittautuivat taistelujen päätyttyä Chanian muurien sisään ja suostuivat antautumaan vasta 26.5.1945 kun liittoutuneet takasivat normaalin sotavankien kohtelun eivätkä saksalaiset joutuisi sissien käsiin. Saksalaiset itse asiassa salakuljetettiin pois Kreetalta paikallisten harmiksi, jotka olisivat halunneet sotarikolliset välittömästi tuomiolle.

Antonis neuvoi meitä menemään Retymnoniin sukulaisensa pitämään kirjakauppaan josta kuulemma löytyy suurinpiirtein kaikki käännetty kirjallisuus tästä aiheesta, ehkä myös hänen itsensä kirjoittamia. Eikun sinne ja matka jatkuu.