fbpx

MYSTINEN SFAKIA

Kuten useimmilla turisteilla, ei minullakaan 20 vuotta sitten ollut mitään käsitystä Kreetan vuoristoon ja etelärannikolle sijoittuvasta Sfakia -nimisestä alueesta Hanian läänissä.  Ajellessamme etelärannikolle päin muistan kiinnittäneeni huomiota Askifoun ylängöllä erilailla pukeutuneisiin miehiin; mustat vaatteet, kiiltävät nahkasaappaat, puukko vyöllä ja virkattu musta päähine (sariki) josta omituiset pienet pampulat roikkuivat pitkin otsaa ja poskia.

Rikkiammutut liikennemerkit kuulemma symboloivat paikallisten vastenmielisyyttä esivaltaa kohtaan, häissä oli pakko ammuskella juovuspäissään holtittomasti ympäriinsä ja vendetta kuulemma oli vielä melko yleistä, tosin turisteille sellaisesta ei puhuttu.

Totta ja tarinaa

Mieltäni kiihotti myös eräs keino. Jos kreetalaistyttö tuntee ahdistuvansa kreetalaispojan lähentelystä baarissa, hän tekee tiettäväksi että poikaystävä – sfakialainen muuten – tulee häntä kohta hakemaan kotiin. Ongelma ratkaistu, ahdistelija vaihtaa baaria.

Tänä syksynä sain käsiini mielenkiintoisen kirjan , ’SFAKIA – A History of the Region in its Cretan Context’ (Dalidakis-Trudgill).  Siitä se alkoi, selvitystyö mistä on kysymys. Sfakialaiset ovat aina eläneet melko eristäytyneenä. He ovat paimentaneet lampaita ja vuohia villeillä vuorilla ja  käyneet kauppaa rakentamillaan laivoilla etelärannikon satamista, jotka useimmin olivat tiettömien taipaleiden takana. Saaren valloittajat, venetsialaiset ja turkkilaiset, eivät halunneet sitoa resursseja tälle syrjäseudulle ja päättivät pitää alueen rauhallisena lahjomalla alueen mahtisukuja avokätisesti.

Venetsialaisten yli 400 vuoden hallintokaudella 1204-1669 Kreetalla syntyi kuitenkin 27 kapinaa, useimpien takana olivat sfakialaiset. Yleisimmät syyt liittyivät epäoikeudenmukaiseen verotukseen tai kunnianloukkauksiin. Kapinat kukistettiin aina verisesti murhaamalla suuri osa väestöä ja tuhoamalla kylät. Kallikratis taitaa olla ranking-listan ykkösenä, se on tuhottu 4 kertaa eli ’nelinkertainen marttyyrikylä’.

Chryssamaloussa

Chryssamaloussan (Kultainen hiussuortuva) kapina vuonna 1319 alkoi, kun Chora Sfakionin venetsialaisen varuskunnan komentaja iski silmänsä kauniiseen Chryssamaloussa- neitoon. Yrittäessään suudella tätä keskellä katua, komentaja Capoletto sai tietysti korvilleen. Komentaja leikkasi kuitenkin puukollaan suortuvan tytön kauniista hiuksista. Moista häväistystä ei voitu katsoa läpi sormien, joten isä – Skordilisin mahtisukua – ja tytön sulhanen tappoivat komentajan ja kyläläiset tuhosivat koko varuskunnan yksin tein. Venetsialaisten lähetettyä apuvoimia, koko Sfakia asettui perheen taakse. Selkkaus saatiin loppumaan vasta kuukausien kuluttua, jopa bysantin silloista hallitsijaa tarvittiin kiistaan välittäjäksi.

Chryssamaloussan hauta on muuten Ossia Marian kappelin vieressä Samarian rotkossa.

Kandaleon

Toinen kummallinen kapina oli Kandaleonin kansannousu, joka alkoi Koustojerakossa vuonna 1570. Kandaleonin poika Petros ja venetsialaisen ylimyksen Francesco da Molinan tytär Sophia halusivat mennä naimisiin. Kandaleon oli kapinallisjohtaja jonka kautta da Molina uskoi pääsevänsä käsiksi koko kapinallisporukkaan suostumalla häihin. Juhlat olivat tottakai melkoiset ja viiniä kului runsaasti, väitetään että viiniin oli sekoitettu ooppiumia jotta vieraat varmasti sammuisivat. Yöllä venetsialaiset piirittivät alueen ja vangitsivat pölämystyneen juhlaväen.

Kandaleon ja sulhanen yhdessä 30 päävieraan kanssa hirtettiin heti ja sadat muut vieraat myöhemmin Haniassa, Rethymnonissa ja Mesklassa. Koko Sfakia nousi vastarintaan ja kapina loppui vasta vuoden kuluttua venetsialaisten murskattua sen armottomasti. Tähän tapahtumaan viittaa myös sanonta “kreetalaiset häät”. Häiden pitopaikasta on muutamakin kylä ottanut kunnian, mm. Lappan kylä Argiropolin yläpuolisilla rinteillä.

Daskalogiannis

Sfakian ja koko Kreetan suuri sankari on Daskalogiannis, nimen olette ehkä huomanneet Hanian lentokentän nimessäkin. Daskalogiannis, oikealta nimeltään Yiannis Vlachos, oli menestyvä laivanvarustaja sekä liikemies. Kutsumanimensä ’opettaja’ (daskalos) hän sai, koska hän neuvoi kansalaisia tekniikassa, maanviljelyssä, taloudenhoidossa ym taidoissa. Matkoillaan Mustalle Merelle hän tutustui Katariina Suuren neuvonantajaan kreivi Orloviin, joka yllytti Daskalogianniksen järjestämään kansannousun turkkilaisia vastaan samanaikaisesti, kun venäläiset joukot hyökkäävät valloittamaan Konstantinopolin. Sfakialaiset aloittivat kapinan, mutta venäläisten laivasto ei koskaan saapunut Konstantinopoliin. 

Veristen  taistelujen jälkeen turkkilaiset, vangittuaan Yianniksen vaimon ja lapsia, ehdottivat aselepoa ja lupasivat armahduksen kapinallisille. Kansaansa ja perhettään suojellakseen Daskalogiannis päätti antautua. Armahduslupaus unohdettiin kuitenkin ja Daskalogiannis surmattiin nylkemällä elävältä. Muistomerkki Anopolin kylän aukiolla muistuttaa vuoden 1770 tapahtumista ja Daskalogianniksen kohtalosta.

Daskalogianniksen patsas Anopolissa, kuva internetistä

Sitten saksalaiset

Vastaavia kansannousuja on kymmeniä. Myös  saksalaiset saivat vuosina 1941-1945 maistaa sfakialaisten ’Vapaus tai Kuolema’ -periaatetta. Nikos Kazantsakis on kirjoittanut samannimisen kirjan aiheesta. Sfakialaisen suvun päämiehen ensisijainen velvollisuus on puolustaa perheensä sekä Sfakian kunniaa ja vapautta. Kuolemankin uhalla on aina käyty valloittajien kimppuun, sehän koituu suvun kunniaksi ennen pitkää.

Tämä herra oli oikeasti tosi ystävällinen, ehkei edes sfakialainen, mutta niin kuvauksellinen.

Sfakia tänään?

Miten tämän erikoisen ’heimon’ historia ja erityisominaisuudet sitten nykyään näyttäytyvät?

Pohjoisrannikon ranta-alueen ihmiset, siis paikalliset, pitävät sfakialaisia hillybilleinä, joiden olisi jo aika siirtyä nykyaikaan. He ovat kuulemma pelottavia ja epäluotettavia, aina pitää varoa sanojaan tai muuten puukko otetaan livakasti esille. Myös vendettaa paheksutaan. Jotkut kylät, esim Asi Gonia ja Anogia, eivät edes halua kehittää turismia, sehän toisi paikalle muukalaisia. Omien kokemuksieni mukaan sfakialaiset ovat toki ystävällisiä mutta vähän totisia ja pidättyväisiä. Muutamat ystäväni ovat kyllä kokeneet hyvinkin kylmäkiskoista kohtelua syrjäkylillä.

Taannoin kun Chora Sfakionin jalkapallojoukkue pelasi Kandanoksen joukkuetta (siis muukalaisia) vastaan, ottelu päättyi vieraitten selkeään voittoon. Joukkue ei kuitenkaan päässyt kotimatkalle koska tiet oli tukittu. Ilmeni että isännät olivat ottaneet tuomarin puhutteluun. Koska tuomiot ja samalla lopputulos olivat epäreiluja, ottelua vaadittiin uusittavaksi. Ja kotiin vierasjoukkue päästettäisiin vasta kun uusintaottelu on pelattu. Näin oli pakko tehdä ja kotijoukkue tietysti voitti uusinnan. Sfakialainen oikeus voitti.

Paikallinen ystävämme on syntyjään Asi Goniasta muttei kovinkaan usein käy siellä. Häntä pidetään luopiona, joka on hylännyt kotikontunsa tienatakseen elantonsa turistirannikolla. Vanhojen kavereitten kanssa iltaa istuessa häntä häiritsee se tiukka tuijotus silmiin ja ahdistava hiljaisuus, kun jokin kommentti on ollut liian uskalias. Siellä kotikylällä porukka ei maailman menosta tiedä mitään, ainoa mistä voi puhua on lampaat ja aseet. Kalasnikov on kuulemma kovin suosittu merkki.

Kävelimme kerran ryhmän kanssa Imbroksen rotkon, jonka päätteeksi voi kioskista ostaa juomaa ja välipaloja. Innokas nuorimies tarjosi kyytiä avolavalla takaisin Imbrosin kylälle hintaan 10 per nenä. Kiitin tarjouksesta ja selitin, että meillä on lounastapaaminen parin kilometrin päässä, Komitadesin kylässä. Syötyämme paikallinen tarjosi kyytiä 15 eurolla. Olin jo hyväksymässä tarjouksen, kun eräs patikoijista halusi neuvotella hinnasta perustellen sitä aiemmin saamallamme halvemmalla hinnalla. ’No sitten te varmaan kävelette sinne takaisin ja otatte sen halvemman kyydin’ oli tiukka kommentti. Ei mitään neuvoteltavaa. Emme viitsineet kävellä!

Kun itsetunto on kohdallaan

Simon Reeven Kreikan BBC-matkadokumentissa yksi osa on omistettu Kreetalle. Hän ajelee Anogiaan, jossa paikallinen ampumaseura ammuskeluharjoitusten jälkeen kutsuu Simonin vuorille viettämään iltaa. Lammasta grillataan ja rakia siemaillaan. Ampumaseuran puheenjohtaja, kylän pappi,  kehuu harrastustaan välttämättömäksi. Aina on oltava valmius puolustaa itseään ja perhettään. “Merkelin ja ’sen rullatuolimiehen’ (Schäuble) aikomuksena on vain saattaa loppuun se työ joka Hitleriltä jäi kesken.” Eli valmiina ollaan, äijä vahvisti ja ampui mojovan sarjan taivaalle.  Hmm, Simon Reevekin oli hetken ihan hiljaa.

Eli myyttinen ja mystinen alue kaiken kaikkiaan. Vanhemmat ihmiset täällä ovat usein todenneet että oikea Kreeta on vuorilla. Sieltä löydät aidon elämän ja ihmiset, rannikko on vain kulissi turisteja varten. Totta tosiaan, onhan ruoka siellä erinomaista ja patikointimahdollisuudet ylivertaisia. Kylät ovat melkein tyhjillään ja vähän ränsistyneitä mutta aitoja sekä rakenteeltaan että kuutioarkkitehtuuriltaan. Maisemat joka suuntaan ovat henkeäsalpaavia. Silti Sfakia on jotenkin karu !

Ystäväni, joka tuntee Kreetan 40 vuoden ajalta, totesi että tutustuttuaan Sfakiaan hän vasta löysi sen aidon Kreetan.  Mutta eikö silti voisi olla vähän sosiaalisempi ja joskus vaikka vilauttaa aurinkoisen hymyn turistin iloksi?  …okei, ei sitten.

Karun kaunista, Anopolin kirkon pihalla kasvaa tämä kaunotar, muualta tuotu.

Yhden teemamatkan historiikki eli kielenopiskelun mielekkyys

Ihan ensimmäisen kerran kreikan aakkosia tavasin jo 80-luvun alkupuolella kun asuin muutaman vuoden Lahdessa. Jostain syystä olin päättänyt että Kreikka on ”mun juttu” vaikken koskaan maassa ollut käynytkään. Silloinen ammattiopiskeluni ei vaatinut iltalukemista juurikaan joten aikaa riitti harrastuksille. Niihin kuului myös jäsenyys Lahden Suomi-Kreikka Yhdistyksessä (liekö sellaista edes olemassa enää), jonka kursseilla opittiin niin ruuanlaittoa, kreikkalaisten tanssien askeleita kuin kielen alkeitakin. Tuolloin myös elävän kreikkalaisen musiikin tarjonta oli runsasta, verrattuna nykypäivään. Jopa Lahteen saakka päätyi kreikkalaisia muusikoita esiintymään ja koska viikonloput asuin Helsingissä niin konsertteihin oli helppoa päästä. Ruoanlaittoa harjoiteltiin  yhdistyksen omien aktiivien johdolla ravintolakoulun tiloissa (muistaakseni), tanssin saloihin meitä opasti maankuulut kreikkalaisten tanssien opettajat Christina Walli ja Visa Salojärvi. Molemmat olen tavannut sittemmin pääkaupunkiseudun tapahtumissa ja saanut kiittää ihan henkilökohtaisesti innoittajiani vuosikymmenten takaa. Christina valitettavasti poistui joukostamme alkutalvesta opettamaan taivaallisille tanssikentille.

Kreikankielenopettajamme toimi hurmaava kreikkalainen herra, jonka nimi on jo unohtunut, mutta jonka eloisan olemuksen ja opetustavan muistan edelleen. Nykyään kun tuttavat kauhistelevat kielen oppisen vaikeutta –  aloittamisen vaikeutta oikeastaan – kun ”kirjaimetkin ovat niin oudot” voin kertoa heille ettei kirjainten oppimiseen mene paria tuntia kauempaa. Erilaiset fontit voivat toki aiheuttaa harmeja mutta kyllä silmä niihinkin tottuu. Aivan ensimmäisistä tunneista lähtien saimme harjoitella lukemaan tekstejä lehdistä, eihän sisällöstä tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta lukeminen tuki näkömuistia ja kuunteleminen kielikorvaa. Ja se oli hauskaa. Tämän lisäksi tietenkin opettelimme kielen perusteita, kielioppia ja joka kerta muutaman mukavan käyttökelpoisen fraasin. Puolitoista vuotta ehdin näitä alkeita opetella ennen ensimmäistä matkaani Kreikkaan,  Kefaloniaan. Lähtiessä tunsin itseni ihan konkariksi koska tiesin NIIN paljon jo ennakkoon, kielestä, musiikista ja tansseista. No, ylpeys käy lankeemuksen edellä, poikkeuksetta. Ei se ihan niin helppoa ollut. Mutta olihan se mukavaa kun edes kirjaimet tunsi. Ja pystyi tilaamaan tavernoissa ihan kelvollisesti ruokaa. Silloin oli vielä busuki-paikatkin voimissaan joten musiikkia pääsi kuuntelemaan vaikka joka yö. Ja osasi kuitata paikallispoikien kreikankielisiin kommentteihin jotain äkkinäistä. Tuosta matkasta alkoi pysyvä kreikkakuume.

Aikaa kului lähemmäs neljännesvuosisata ennenkuin seuraavan kerran tartuin kreikankielen oppikirjoihini. Toki Kreikassa tuli käytyä muutaman kerran ruuhkavuosina ja Kreetalla säännöllisesti vuodesta -98 alkaen. Ja joka matkan jälkeen päätin että NYT tartun kirjoihini, jotta ensi kerralla … Ongelma kuitenkin oli että kun avasin vihkoni niin en ymmärtänyt ainuttakaan lausetta tai sanaa mitä sinne olin aikoinani kirjoittanut. Miten olin osannutkin noin hyvin ja sitten unohtanut kaiken, ruuhkavuodet lienee tyhjentäneet datani täydellisesti, liekö tiedot siirtyneet johonkin ”ulkoiseen muistiin”. Paitsi laulujen sanat, jotka kyllä löytyivät tarpeen tullen jostain muistin kummallisista kätköistä. Eihän siinä sitten auttanut lopulta kun ruveta kartoittamaan kielenopiskelun mahdollisuuksia pääkaupunkiseudulta. Päätös toisen kotipesän perustamisesta Kreetalle antoi motivaatiota tarttua toimeen. Liityin Helsingin Suomi-Kreikka Yhdistykseen, ja 2008 aloitin siellä opiskeluni, taas kerran alkeista. Opiskelu on nyt jatkunut siitä saakka, sama opettaja, Soile Hartikainen, ja osa samasta alkuperäisestä ryhmästäkin on vielä tallella. Meidän on nimitetty jo ryhmäksi ”Elämäntapaopiskelijat”. Minulla on tietty oma motiivini, mutta on ollut riemullista seurata kuinka olemme saaneet ryhmämme pysymään kasassa ja innokkaina kaikki nämä vuodet. Muutamia uusiakin jäseniä olemme saaneet toivottaa tervetulleeksi ryhmäämme vuosien saatossa. Osasyynsä motiivin säilymiseen lienee sillä että olemme alusta alkaen tehneet kerran vuodessa ”luokkaretken” Kreetalle. Silloin kirjat jäävät kotiin ja retkellä harjoitellaan käytännössä kaikkea ennalta oppimaamme. Joka vuosi valitsemme yhdessä jonkun mukavan teeman retkelle ja päiväohjelmat rakentuvat sen ympärille. Olemme tutustuneet ruuanlaittoon ja ruokavalioon, vuoriin, luostareihin, kulttuuriin, teatteriin, raunioihin, luontoon, eläimiin, historiaan, ja olemme retkeilleet saarella ympäriinsä. Kaikki tämä opastettuna kreikaksi. Avecitkin ovat päässeet halutessaan mukaan ja kyllä meillä on hauskaa yhdessä ollut.

Teemamatkoja voi syntyä monella lailla, ja onnistuessaan ne jäävät muistoihin, parhaimmillaan niihin syntyy positiivinen ”pakkomielle”.

Tässä yksi sellainen. Näin suomalaisen sadepäivän ratoksi kun kreikanoppikirjani tuijottaa minua syyttävästi sohvannurkalta, “niin pitkäksi aikaa olet taas minut jättänyt”.