fbpx

Vuosi vaihtuu …

… sataa tai paistaa 

Vuosi vaihtuu joka tapauksessa, vuosi toisensa perään, se on varmaa. Katastrofin kanssa, sitä ilman – tai siitä huolimatta. Suomessa olen vuodenvaihdetta juhlistanut useimmin sisätiloissa. Vilukissa kun olen. Mitä nyt paukuteltu papatteja ja ammuttu rahaa – eikun raketteja – taivaalle, kun lapset olivat pieniä, hetken ulkona. Paukkupakkasilla todella lyhyen hetken.

Kyllä ne vaihtelevat kelit Kreetallakin. Kymmenkunta vuodenvaihdetta saarella on tarjonnut monenlaisia kelejä. Joskus Hanian kauppahallin, Agoran, vuodenvaihteen seremonioita on seurattu lähes t-paitakelissä, joskus kahlattu sääriä myöten vedessä ja tuulessa, joka pitää huolen siitä ettei tilkkuakaan kuivaa vaatetta ole päällä.

Mieluusti kuulisin paikallisten kertomuksia mikä on normaalia vuodenvaihteen viettoa. Omat paikalliset tuttavani eivät ole kovin tapaorientoituneita. Sen tiedän että aattona leikataan vasilopita-kakkua, lahjoja jaetaan aattona ja Uudenvuodenpäivänä, ainakin.  Ja korttia pelataan kuulemma. Alla muutamia omia, ehkä epäortodoksisia, seikkailuja vuosien varrelta. En tiedä onko edes Haniassa joka vuonna samanlainen ohjelma. Tämä vuodenvaihde menee Suomessa, joten kerron lisää joskus toiste. Tosin nykyisin olen alkanut uskoa että vuosi vaihtuu ilman että olen sitä valveilla vahtimassa.

Agorassa aattona

Uudenvuoden aattona Agorassa on juhlatunnelma korkealla jo päivällä. Käytäville on nostettu pitkiä pöytiä, täynnä paikallisia; herroja, rouvia ja kerrassaan huumaavaa ja hurmaavaa meteliä. Ja ruokaa ja juomaa. Joskus kreetaeloni alkuvuosina, tapoja tuntemattomana, päädyin sinne ostoksille ja johonkin pöydän kulmaan istumaan tietenkin. Ruokaa nosteltiin lautaselle, rakia kaadettiin, maljoja nosteltiin ja vierasta tentattiin. Käytin kaikki tuntemani kreikankielen fraasit ja sanat. Ei niitä kovin paljon ollut, mutta hilpeyttä ne herätti. Kun kyselin kainosti voinko jotenkin osallistua, esim. maksamalla jollekin, minulle tuhahdettiin ”ei tule kuuloonkaan, filoxenia (vieraanvaraisuus)”.

Olisihan siinä joutunut päivä mukavasti, elleivät omat muonitusvelvoitteet olisi kutsuneet. Jokusena vuonna tuon jälkeenkin olen sinne päätynyt, ihan tarkoituksella, turvahenkilöinä ja tapojen tulkkeina paikallisia ystäviäni. Silloinkin on pitänyt toimia salamannopeasti, jotta on päässyt itsekin jotenkin kiitollisuuttaan osoittamaan. 

Agoran ulkopuolellakin on elämää

Myös Agoran ulkopuolella tapahtuu aattona. Taannoin, ilonpidon vaiettua sisätiloissa alkoi hallin pääovien edessä, sinne rakennetulla esiintymislavalla, non-stop esitykset. Tanssiryhmiä esiintyi useita. Yksi toisensa jälkeen, ihan iki-ihanista pikkuisista taaperoista alkaen, välillä energisiä teinejä ja lopuksi pitkälle rutinoituneita ympäri maata esiintyvät ryhmät. Viglatoresin jatkuvuus on taattu. Välillä esiintyi paikallisia soittajakokoonpanoja, jopa pienimuotoista sirkusta. Tuntitolkulla, minusta tuntui.

Massojen täyttämät yleisötilaisuudet on minulle aina haastavia. Kun katselee maailmaa noin puolentoista metrin korkeudelta, niin aina jää jalkoihin.  Eteen parkkeeraa aina joku jenkkikaapin kokoinen toppatakkimies tai muhkea madame. Näkyvyys katoaa ja ahtaanpaikan kammo iskee, savu alkaa nousta korvista. Ellei sitten löydy jotain kiviaidan pätkää jonka päälle kiivetä. Silloin vie tietenkin paikan joltain lapsukaiselta ja aiheuttaa näin traumojen siirtymisen sukupolvelta toiselle. 

Vuodenvaihteen h-hetken lähestyessä tunnelma ja tungos Agoran pihalla vain tiivistyy. Niin maallisen kuin taivaallisen vallankin edustaja pääsevät ääneen, pitävät puheensa, yhteisesti lauletaan myös. Ja niin se vuosi vaihtuu, paikallisten toppatakkikansan pehmeässä puristuksessa, “hronia polla” (monia vuosia) – toivotusten kaikuessa. Skoolataan jos kädessä on jotain millä skoolata ja tunnelma oli vähintäänkin ”tiivis”.

Hyvä vasikka elää juomallakin – ellei ruokaa löydy

Kerran, tungoksen hiukan hälvettyä, tai kun ylipäänsä pystyi liikkumaan, lähdimme vaeltelemaan Hanian kujille. Ehkä jostain saisi jotain ruokaakin. Ruuan suhteen tilanne oli vaikea, mutta ”hyvä vasikka elää juomallakin”, tietää vanha kansa. Jokaisessa kuppilassa johon pääsimme ts. mahduimme sisään näet tarjottiin ensimmäinen kierros ilmaiseksi. Kuohuviiniä, joka meillä kuuluu vuodenvaihteen juomiin, emme juuri onnistuneet saamaan.

Ensimmäisessä paikassa saimme ihan kirjaimellisesti mukilliset viskiä sillä aikaa, kun tarjoilija lähti metsästämään meille kuohuviinipulloa. Ruokaa ei sielläkään saatanut, mutta sen sijaan päädyimme tanssimaan bulgarialaisia kansantansseja kanssajuhlijoiden kera. Vai olisiko ne olleet albanialaisia, en saanut selville. Baarimikko palasi kuoharin kanssa, jonka koimme velvollisuudeksemme maksaa ja juoda pois, vaikkei se ollutkaan kuohuviiniä, valkoviiniä se oli ja lisäksi makeaa. Hronia polla vaan ! Btw, tuota baaria en sen koomin ole onnistunut löytämään.

Pari seuraavaakin baaria veti vesiperän ruuan suhteen, mutta juomien suhteen onnisti aina. Ja se ensimmäinen kierros oli aina ilmainen, joten koimme että myös yksi maksullinen kierros piti ottaa. Se luterilainen kasvatus tiedättehän, ”ettei vaan jää kiitollisuudenvelkaa”. Neljän aikaan aamuyöstä vihdoin istuimme venetsialaisen sataman kupeessa pienessä baarissa jossa tarjoiltiin paahdettuja kastanjoita. Ne maistuivat taivaallisilta. No, kotiin Plataniakseen päästiin kuitenkin kunnialla. Aamulla aurinko paistoi vaikka juuri silloin suomalainen hämäränhyssy olisikin sopinut jotenkin valonherkille silmilleni paremmin. 

Aina ei kuitenkaan paista aurinko

Se toinen ääripää kelien suhteen oli vuonna 2014. Jouluna vielä säät olivat suosineet ja  joulupäivän retkellä kinkkuvoileivät syötiin Elafonissin rannalla +25 lämmössä. Juuri ennen vuodenvaihdetta, ja heti sen jälkeen kun saarelle houkuttelemamme vieraat olivat saapuneet, alkoi rankkasade. Eikä mikään pieni kuuro. Eikä lyhyt. Vettä tuli taivaan täydeltä kaksi vuorokautta. Olimme edellä kerrotusta muonanmetsästyskokemuksesta viisastuneina varanneet pöydän Agia Marinassa sijaitsevasta pikkuravintolasta. Aika harva paikka meitä lähellä on avoinna talvella ja vielä harvempi uudenvuodenaikaan.

Kävin tarkistamassa päivällä onko kaikki siellä ok. Ja totesin, että perille pääsee vain autolla. Jos jopa meidän yläkylän alamäessä virtaa vettä niin paljon että vaelluskengät ei riitä, niin voitte kuvitella paljonko sitä vettä tasaisella maalla oli. Autolla siis matkattiin tavernalle se muutama kilometri. Tilaaminen oli helppoa. Omistaja vilkaisi ryhmäänne ja totesi ”minä tuon teille ruokia niin kauan kuin teille maistuu, kaikkia erilaisia”. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittävästi. 

Koska innokkaita autonkuljettajia – uudenvuodenyönä, outoa – ei ruuan päätteeksi ollut, tilasimme taksit viemään meidät Hanian keskustaan. Vettä tuli edelleen kaatamalla, mutta peruspositiivisena ihmisenä ajattelin, että jospa jokin pieni rakonen sateessa sattuisi vuoden vaihtumisen aikaan. Ei sattunut. Taksi tipautti meidät Everest-kahvilan kulmalle ja parkkeerasimme sinne sateensuojaan. Mutta eihän siellä nyt koko iltaa voi viettää.

Joukon urhein lähti tarkistamaan lenkkarit loiskuen kulmia josko joku taverna olisi auki. Seuratessaan iloista äänensorinaa ja vilkkuvaloja, hän päätyi johonkin yksityiseen tavernassa vietettävään illanviettoon, ”ei hätää, täällä on pöytä vapaana, tulkaa vain”. Sinne sitten päädyimme. Söimme, taas, nautimme kohtuulliset ruokajuomat ja poistuimme soveliaaksi katsomallamme hetkellä, muutamien tanssien jälkeen. Upeasti laittautuneiden paikallisrouvien joukossa olimme läpimärissä tamineissamme juuri kuin se kuuluisa hajuvesi lihapullissa. Laskua ei taaskaan saatu, mutta jätimme pöydälle toki reippaat ”tipit”. Että kiitos ja anteeksi !

Aamuyön extreme

 Kotimatka Plataniakseen osoittautuikin sitten tosi haasteelliseksi. Parin päivän rankkasateet olivat muuttaneet maaston mudaksi. Mudaksi vettynyt maa-aines valui teille ja Kato Staloksen kohdalla maanvyörymä oli katkaissut tien kokonaan. Rantatietä ei päässyt Plataniaksen suuntaan lainkaan. Taksi nousi siis kansallistielle, Galataksesta ei päässyt alas rantatielle. Plataniaksessa ei päässyt alas rantatielle. Ensimmäinen liittymä josta kansallistieltä pääsi rantatielle laskeutumaan oli Tavronitiksen kohdalla. Sieltä sitten ajeltiin tulvivaa rantatietä takaisin Plataniakseen. Kun meidän oma mäki alkoi näkyä jotain puuttui. Sähköt ! Koko mäki oli pilkkopimeänä. Eikä siellä ole lunta maisemaa valaisemassa. Kun siellä on pimeää, niin siellä on sitten todella pimeää. Kun taivas on vielä pilvessä, niin kenkien asennosta voi päätellä seisooko nenä kohti alamäkeä vai ylämäkeä.

Kännykän taskulampputoiminto oli kullanarvoinen kun etsittiin porttia, avaimenreikiä, kynttilöitä, tulitikkuja, otsalamppuja ja niiden pattereita, ja toisiamme. Kämpät saa onneksi lämpöä myös ”porinmateista”, ja valoakin tulee kun uunissa on lasiset luukut. Olisi se ollut kodikasta! Vessaa vaan ei voi käyttää, kun ei tullut vettä, kun pumput ei toimi ilman sähköä. Eipä hätää, etsitään ämpärit ja haetaan vettä uima-altaalta vessanpytyn viereen. Näinhän se vesivessa toimi. 

Otsalamppu päähän ja ämpärit käteen. Pohjakerroksessa odotti sitten illan viimeinen ekstiimielämys, tai aamun ensimmäinen, vettä puoleen sääreen. En nyt toista niitä sanoja mitä silloin ilmoille pääsi, mutta niitä oli paljon ja ne tulivat täydestä sydämestä. Kello oli viisi aamulla ja oli uudenvuoden päivän aamu. Juhlaseurue oli jo untenmailla. Laitoin tekstarin vt-talkkarille, joka asustelee seuraavalla mäellä; ”tervetuloa talkoisiin aamulla, omat ämpärit mukaan”. Vastaus tuli salamannopeasti, ”sorry, tiet poikki talon molemmilta puolilta, ei täältä pääse pois”.

Jepjep! Pari tuntia lepoa ja herätys ankeaan arkeen. Ämpärit mukaan ja vettä lappamaan. Vt-talkkari vahvistuksineen oli kuin olikin löytänyt jonkun oliivitarhatien jota pitkin saapui talkoisiin. Meneehän se uuden vuoden ensimmäinen aamu näinkin. Ei tullut mietittyä oliko jollain krapulaa vai ei. Onneksi sähköt olivat palanneet. Vedenpaisumuksen aiheutti nimittäin sähkökatkosta johtuva tyhjennyspumppujen toiminnan pysähtyminen. Tankki johon vesi kerääntyy poispumpattavaksi ”valtakunnan verkkoon” oli taas piripintaan täynnä kahden päivän tauottoman rankkasateen johdosta. 

Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy

Kun aurinko taas suvaitsi näyttäytyä päivää myöhemmin, kaikki talon parvekkeiden kaiteet olivat täynnä kuivuvia suomalaisia räsymattoja. Varsinaiset asunnot ovat toki maanpinnan yläpuolella joten ne säilyivät, mutta nuo pohjakerroksen varastotilat saivat kyllä peruspesun. Ja niissä säilytyksessä olleet räsymatot myös. Nykyisin olemme jo varautuneet tällaisiin vedenpaisumuksiinkin. Oppia ikä kaikki !

Meidän onnemme oli että vesi oli puhdasta. Nämä rankkasateet nimittäin aiheuttivat järkyttävää tuhoa Plataniaksen alakylässä. Kun meidän katastrofi oli selvitetty lähdimme tutkimaan mitä alakylälle kuuluu. Ja hakemaan rannan tuntumaan edellisenä iltana jäänyttä autoamme. Auto löytyi paikaltaan mutta muuten näky alakylässä oli lohduton. Vasilis  (Evropi-hotelli) kertoi heränneensä yöllä kylkeä kääntäessään siihen että käsi valahti sängyn ulkopuolelle. Ja upposi samalla jääkylmään mutavelliin. Asuvat hotellillaan pohjakerroksen asunnossa. Säkkipimeässä yössä sitten oli pitänyt etsiytyä ulos tulvivasta asunnosta, löytää vara-avaimet pojan pari kerrosta ylempänä olevaan, sillä hetkellä tyhjillään olevaan asuntoon. Onneksi sellainen oli olemassa!  Voitte kuvitella että jos mutavelliä on sängynlaidan tasolle, vahingot eivät ole vähäiset. Kun kävin ottamassa valokuvia heidän tuhoutuneista tiloistaan vakuutusyhtiötä varten, itketti.

Me pääsimme vähällä loppujen lopuksi. Sama lohduttomuus nimittäin jatkui ympäri kylää. Autotalleja jotka yleensä ovat juuri pohjakerroksissa, täynnä mutaa, autoineen. Rantakadun kuppilat ja turistikaupat olivat saaneet osansa mudasta myös. Pahiten taisi ”ottaa siipeensä” Porto Platanias -hotelli, jonka pohjakerros sai osansa sekä vuorilta tulvivasta mudasta että mereltä tulvivasta suolavedestä. Hotellin pohjakerroksessa sijaitsivat mm. leipomo, pesula, gym, sähköpääkeskus, jäähdytetyt muonavarastot (tosin hotelli oli kiinni talvella) jne. Kävelin ohi kuukauden päästä uudelleen ja edelleen pohjakerroksesta tuotiin mutaa ulos kottikärryillä. 

Rojun siivousta 2014 mutavyöryjen jälkeen

Mutta vuosi oli kuitenkin vaihtunut !

Näidenkin katastrofien jälkeen on seurannut Kreetalla jo uusia katastrofeja ja uusia tulvia. Niistäkin on pinnalle noustu.

Ehkä me voimme siis toivoa että viime vuoden katastrofin –  tiedättekylläminkä –  jälkeen, tästä taas noustaan. Ilmojen haltijoina emme kai voi toimia, mutta vuoden 2020 katastrofin tuhoja voimme loiventaa palaamalla saarelle, kun se taas on mahdollista. 

Ja vuosi on jälleen vaihtunut !

Tervetuloa 2021 ! Vaikeaa kuvitella että se voisi olla hankalampi kuin edeltäjänsä.  

Valkoiset vuoret on niin kauniit lumipeitteessään

Demokratian kehto Kreikassa

Demokratian kehto Kreikassa, totta vai tarua ?

Sain joululahjaksi ystävältäni (kiitos Kaija!) teoksen ’Kreikan kansa persialaissotien aikana’ jonka on kirjoittanut O.E. Tudeer. Se oli maannut divarin nurkassa iäisyyden ja siivouksen yhteydessä Kaija oli kai ajatellut, että tässäpä oiva lahja historiahörhölle. Luin sen niin kovalla kiihkolla että lukemisen aikana sivut irtosivat sitä mukaan kun lukeminen edistyi. 

Kirja kuuluu sarjaan ’Tieteen työmailta’ ja se on julkaistu vuonna 1900. Teksti perustuu tämän Helsingin Yliopiston kreikan kielen ja kirjallisuuden professorin luentosarjaan. Se on tietysti alun perin kirjoitettu ruotsiksi mutta käännetty myös suomeksi. Kieli on ymmärrettävää mutta vaatii keskittymistä, ei niinkään sanaston takia vaan pitkien, runollisten lauserakenteiden vuoksi jollaista ei nykykirjallisuudessa enää tapaa. Esimerkkinä vaikka : “Suuri oli myös voittoisan ylipäällikön, Pausanian, maine, vieläpä niin suuri ettei hän jaksanut sitä kunnolleen kantaa; kunnian huumauksessa hän menetti siveellisen tasapainonsa.”

Mitähän oikeasti oli tapahtunut? Jotain niin karmeata ettei sitä tohdittu vuonna 1900 enempää selvittää yleisen järkytyksen ja pahennuksen pelossa.

Kaikki ovat varmaan ymmärtäneet, tai ainakin kuulleet kerrottavan, että demokratian kehto on antiikin Kreikassa. Koulussa en ehkä ollut historian tunnilla(kaan) tarpeeksi tarkkana, kun ei jäänyt minkäänlaista käsitystä mistä ajanjaksosta puhutaan. 5000, 4000 vai 3000  vuotta sitten? Muutenkin antiikin historia tuntui aika huuhaalta; raunioita, maljakon palasia ja kummallinen uskonto ja mytologia. Vähän niin kuin Sormusten herran maailma, satuja.

Pari ensimmäistä lukua käsittelee teorioita, jotka ovat edellytyksiä taiteellisesti ja sivistyksellisesti kehittyneelle yhteiskunnalle, joissa on tilaa avarille ajatuksille ja uudistuksille. Rotu on tietysti itsestäänselvyys (huom vuonna 1900)!

Toinen tärkeä edellytys on rannikon pituus suhteessa alueen kokonaislaajuuteen. Mitä enemmän rantaviivaa, sitä enemmän on mahdollisuuksia kaupankäyntiin ja yhteyksiin muihin kulttuureihin, jotka avartavat maailmankäsitystä ja edistävät kansojen välistä kanssakäymistä sekä immigraatiota (nykyään filoxenia?) Merta katsellessa ajatus kuulemma juoksee paremmin kuin jotain pöheikköä tai vuorenseinämää tuijotellessa.

Ateena kauan kauan sitten. Kuva kirjasta joka siis painettu vuonna 1900.

Sparta

Joka tapauksessa demokratian synty ja kehitys ajoittuvat jaksoon 700-600 ekr. Tuolloin Kreikka oli jakaantunut kaupunkivaltioihin, joista suurimmat olivat Sparta ja Ateena. Ensin mainittu oli puhdas sisämaan sotilasvaltio, jossa sekä pojat että tytöt kasvatettiin ainoastaan kaupunkivaltion puolustusta silmällä pitäen. Pojat jopa erotettiin perheestään jo 7-vuotiaina valtion kasvatettaviksi kunnon sotilaiksi.

Myös tytöistä kasvattettiin karskeja ja voimakkaita, jotta he jaksaisivat osallistua Spartan hyökkäyssotiin sekä puolustamiseen. Ja lisäksi tietysti synnyttääkseen lisää sotilaita. Sparta ei todellakaan ollut otollista maaperää demokratian synnylle. 

Ateena

Ateena oli sen sijaan rannikolla ja se kehittyi aivan eri suuntaan kuin Sparta. Kauppa, merenkulku ja taiteet kukoistivat, valtio sekä kansalaiset rikastuivat. Arkaainen valtarakennelma johti kuitenkin eriarvoisuuden kasvuun, kun pääoma keskittyi valtaa pitävälle yläluokalle, lähinnä arkonteille, jotka toimivat johtavina virkamiehinä ja jotka yläluokka valitsi keskuudestaan johtamaan valtiota.

Taluden kehityksen myötä yhteiskunta siirtyi luontaistaloudesta rahatalouteen. Pääoman keskittyessä työväenluokka eli pienviljelijät joutuivat kilpailun kiristyessä ahdinkoon ja joutuivat myymään kiinnitetyt tilansa velkojille, joten heistä tuli torppareita, usein jopa orjia.  Äänioikeutta heillä ei tietenkään ollut, sehän kuului kuuluisille ’vapaille miehille’ eli rahamiehille. Kehityksestä seurauksena oli, yllätys yllätys, luokkaviha, joka johti Ateenan sisällissodan partaalle.

Solon

Tudeer kirjoittaa korkealentoiseen tyyliinsä: “Ateenan kansan onneksi eli sen keskuudessa mies, jossa oli kreikkalaisen hengen jaloimmat kyvyt harvinaiseen täydellisyyteen kehittyneinä, mies, jossa kirkas äly, tarmokas tahto, lempeä inhimillisyys olivat puhjenneet runoilijan elävään ymmärtämykseen ja mielenlentoon, jännittyneet suuren valtiomiehen tulevaisuutta luovaan työhön. Tämä mies oli Soloon”.

Tämmöisen poliitikon Suomikin ehkä tarvitsisi…

Solon ymmärsi, että tarvitaan uusi järjestys (eunomia) joka hillitsee röyhkeyttä ja harvainvaltaa sekä “toteuttaa siveellisen tietoisuuden”. Toimenpiteet olivat melko jyrkkiä: kaikki viljeliöiden velat ja tilojen kiinnitykset mitätöitiin, velkaorjuuteen joutuneet vapautettiin  sekä ulkomaille orjuuteen myydyt ostettiin valtion varoilla vapaiksi. Näin alemmatkin luokat saivat äänioikeuden, tosi melko rajallisen, mutta kuitenkin.

Kansa oli yhtenäinen ja vähän aikaa tyytyväinen. Mutta ei kauan. Yläluokka, jota Solonkin syntyperältään edusti, kehotti häntä siirtymään suosionsa perusteella yksinvaltaan ja toisaalta vapautettu luokka vaati entisiä sortajiaan teoistaan tilille. Solon itse kommentoi olleensa sutena koirien keskellä, mutta persoonallaan ja uusilla säädöksillään hän sai tilanteen rauhoitettua. Lainananto henkilövakuutta, velkaorjuutta vastaan kiellettiin. Kukaan ei saanut omistaa maata määrärajaa enempää, tarkoitus oli estää maaomistuksen uudelleen kasautuminen. Solonin vakaumus oli että liian epätasainen varallisuuden jakautuminen uhkaa yhteiskunnan kehitystä.

Tekstin tässä vaiheessa innostuin tosissani; tällaista vallankumousta päästiin seuraavan kerran todistamaan vasta Venäjällä vuonna 1917 ja muutenkin nyky-yhteiskunnan ongelmat eivät ole tyystin erilaisia Ateenan tilanteeseen 2700 vuotta sitten!!! Ja kaikki sujui ilman väkivaltaa, koska johtajalla oli kansan luottamus, osittain jopa yläkuokan.

Äänioikeutta ja demokratiaa

Oikeuslaitoksessakin tapahtui merkittäviä, nykyisinkin joissakin maissa, ajankohtaisia, muutoksia. Jokaisella ateenalaisella oli oikeus nostaa kanne virkamiehen päätöksiä vastaan. Perustettiin kansantuomioistuimia, joihin valittiin 30 jäsentä nuhteettomien kansalaisten joukosta, ei siis ainoastaan yläluokan, niin kuin ennen. Nämä tuomioistuimet korvasit aiemmat vanhemmat, elinikäiset virkaoikeudet ja niistä tuli kansalaisoikeuksien perusta.

Solonin uudistukset pysyivät voimassa 30 vuotta eli maailmanhistoriallisesti mitättömän lyhyen ajanjakson. Eikä tuo aika todellakaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Rahvas, eli vuoristolaispaimenet, maanviljelijät, merenkulkijat ja kalastajat tappelivat keskenään koska eivät kokeneet olevansa tasa-arvoisia ja toisaalta vanha ylimystö manipuloi kansaa ja käytti hyväkseen entistä johtaja-asemaansa jota tietty kansanosa aina kaipaa.

Ylimys nimeltään Peisistratos alkoi muka suojella köyhää kansanosaa ja keplotteli itsensä Eponyymiksi Arkontiksi eli hallitsijaksi. Solon lähti maanpakoon Kyprokselle. Vaikka Ateena kehittyi suotuisasti ja kansan etuja puolustettiin Peisistratoksen hallintoaikana, demokratia oli poispyyhkäisty. Peisistratosta voisi luonnehtia valistuneeksi yksinvaltiaaksi. 

Loppuosa kirjasta käsittelee Persialaissotia sekä taiteita. Niistä joskus myöhemmin kunhan jaksan kiinnostua, jos milloinkaan. Persialaissotien aikana 400 luvulla ekr Ateena tuhottiin täydellisesti eikä se enää noussut samanlaiseen johtavaan asemaan Kreikassa. Persialaiset lyötiin lopulta kuuluisissa Salamiin ja Thermopylain taisteluissa, joista kaikki kreikkalaiset jaksavat paasata tuntikausia. Hieno demokratiakokeilu ei ikinä palannut Kreikkaan, ei oikeastaam vieläkään.

Entä tänään ?

Näitä tarinoita lukiessani ja pohdiskellessani, jouduin taas toteamaan ettei ihmisissä eikä politiikassa oikeastaan ole mikään muuttunut. Koko 1900-luku oli sotimista, valtataistelua, diktatuureja ja demokratian kehittämistä. Pääomien kasautumisessa ja Neuvostoliiton kaatumisessa on huomattavia yhtymäkohtia Ateenan demokratian tarinaan. Puhumattakaan oikeistolaisesta kansallisvaltiokehityksestä, joka väistämättä tuo mieleen militantin Spartan ja liberaalin Ateena erot.

Kyllä oikeasti tuntuu siltä, että ymmärrän demokratian olemusta nyt vähän paremmin. Kannatti lukea ja pohtia. Joku viisashan on sanonut että “jos et ymmärrä historiaa et ymmärrä nykypäivääkään” tai “historia toistaa itseään”.

Ateenan demokratiakokeilu jäi siis lyhytaikaiseksi mutta yllättävän suuri vaikutus sillä on maailmassa ollut.

Gavdos – kymmenen vuotta myöhemmin

Kirjoitin muutama viikko sitten blogin Gavdos  –  Kalypson saari. Nyt pääsimme sinne vihdoin uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin. Koska tällä kertaa ei ollut kiire pois, kuten edellisellä kerralla, varasimme majoituksen heti kolmeksi yöksi. Niin vain se Gavdos ja Kalypso taas meidän yllätti. Joitain makupaloja saarelta olemme jo teille tarjoilleet facebook – päivityksissämme, tässä vielä lisää tarinaa.

Miten sinne oikein mennään

Laivamatka saarelle sujui mutkan kautta. Hora Sfakionissa nousimme laivaan joka kieppasi ensin Loutron ja vielä Agia Roumelinkin kautta, ennen kuin kokka kääntyi kohden Gavdoksen saarta ja Karaven satamaa. Istuin sinnikkäästi kannella koko nelituntisen matkan delfiini- ja valasvahtina. Turhaan. Eivät merten kujeilijat sen paremmin kuin jättiläisetkään meille malttaneet näyttäytyä. Mikäpä siinä oli vahdissa istuskellessa, leppeässä tuulessa upean sinistä merta katsellessa. Toki saarelle pääsee vierailemaan sesonkina vaikka päiväseltään pikalaivoilla, mutta me halusimme oman auton mukaan. Siksi tuo reilu parinkymmenen kilometrin merimatka kesti noinkin kauan.

Ei se Karaven satama suuren suuri ole. Oikeanpuoleinen on ns. pikalaiva

Pientä draamaa majoittaessa

Edellisestä kerrasta tieverkko saarella oli kohentunut kovasti. Paitsi että muutaman päivän takaiset sateet olivat vieneet osia teistä mennessään, ja monenlaisten työkoneiden joukossa joutui välillä puikkelehtimaan. Liikenteen joustavuudessa meillä suomalaisilla on kyllä paljon opittavaa. Majoittumisen kanssa sensijaan oli hieman ”teknisiä” ongelmia kun yritimme löytää saman Kikin majatalon kuin edellisellä kerralla. Olimme varanneet huoneet puhelimitse ihan oikeasta paikasta, mutta kun reissuporukan pääluku muuttui, niin peruutus tuli tehtyä, auts, väärään numeroon. Manolis niminen kaveri tosin totesi puhelimessa että ”no problem, in Sarakiniko this is all same”. Ja varasi samalla meille huoneet omasta majatalostaan. No, draamaahan siinä syntyi kun totuus valkeni hänelle. Ei suostunut neuvotteluihin edes osakorvauksesta, joten ei auttanut kuin todeta tylysti ettei mustaa valkoisella varauksesta ole. Ja niin rullasimme pakaasimme tien toiselle puolelle siihen oikeaan Kikin majataloon.

Eipä kyllä aikaisemmin ole tullut sellaista oloa Kreikassa matkatessa,  että meitä yritetään vedättää. Alun harmistus huuhtoutui ouzolla ja viimeinenkin kiukkukireys jäi leppeisiin aaltoihin Sarakinikon rannalla. Harmillista vain että Manoliksella olisi ollut ihan kelpo kalataverna, joka ei tuon episodin jälkeen oikein houkuttanut. Ja sekin sitten selvisi että nämä asiakkaista taistelevat omistajat olivat keskenään sisar ja veli. ”Sister is sister and business is business” totesi Manolis. Tällä kertaa sisko veri pitemmän korren.

Gavdos, Sarakiniko

Gavdos ja sen aurinkonlasku

Tämänkin reissun ensimmäisenä iltana päädyimme katsomaan auringonlaskua Gadvoksen majakalle. Ensimmäisellä reissullamme olimme paikalla kesäpäivän seisauksen aikaan, niin tällä kertaa majakkavierailu osui syyspäivän tasaukseen. Majakanvartija oli sama, mutta vaimo ja poika olivat poissa. Olivat muuttaneet Kreetalle koulujen vuoksi. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei se ihan ainoa syy ollut. Upea ranskatar, Gavdoksen eristäytyneisyys ja kreikkalainen mies, voi olla haasteellinen yhdistelmä. Majakka oli hienossa kunnossa. Alkuperäisen majakan toiminta päättyi saksalaisten pommittaessa sen ja ympäröivät asumukset maan tasalle vuonna 1942. Majakka rakennettiin uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan vuonna 2003 josta lähtien se on toiminut siis vain museona. Auringonlaskun puolelle oli kerätty muutamia pöytäryhmiä ihailijoita varten, mutta niiden kunnossapito oli tainnut tyystin unohtua. Ikävää.

Illan hämärtyessä ja Kreetan silhuetin kadottua näkyvistä, ajelimme takaisin Sarakinikoon ja lähitavernaan iltapalalle. Kiki oli valitettavasti lopettanut oman mainion tavernansa ja perustanut sen tilalle pienen minimarketin. Iltapalaksi söimme “kevyesti” vuohta ja salaattia, ja mitä kaikkea siinä nyt sitten tuli mukana. Jopa kreetalaisten mukaan Gavdoksen vuohi on parasta vuohenlihaa. Sitten vain vatsan viereen unille. Huoneet olivat suurempia kuin muistin eikä niin järkyttävää kloriten tuoksua enää ollut kuten edellisellä kerralla. Yö oli pimeä ja ihan käsittämättömän hiljainen. Ei edes meri kohissut. Mitä nyt kissat tappelivat aamuyöstä. Tai saattoi ne olla kivinäätiäkin, niillä kuulemma alkaa olla paritteluaika.

Aurinko laskee

Tripiti, täältä tullaan

Tripiti tai Trypiti, Euroopan eteläisin kohta kutsui seuraavana päivänä. Hieman hitaasti käynnistynyt aamu oli koitua kohtalokkaaksi kun päivälämpötila ehti nousta vaeltamista ajatellen vähän liiakin korkeaksi. Tripitin niemellä seisoo yksinäinen tuoli, jonka venäläinen ryhmä on sinne pystyttänyt. Tuolilla istuessasi käännät selän Libyalle ja katse tähyää kohti Eurooppaa. Kannanottoko? Tripitiin vaeltamisesta tein facebook-päivityksen viime keskiviikkona, kurkatkaahan sieltä lisää.

Niin, se venäläinen ryhmä joka tuon Tripitin tuolin on rakentanut 

Tsernobylin räjähdyksestä (1986) selvinnyt ydinfyysikko Andrei Drozdov lähti Gavdoksen saarelle elpymään räjähdyksen jälkitöissä saamistaan vammoista. Mukaansa hän sai kuusi muutakin tiedemiestä, mm. psykoanalyytikon, avaruusrakettien kehittämiseen erikoistuneen insinöörin. Alussa ryhmä eli eristynyttä elämää omassa kommuunissaan julistautuen kuolemattomuutta tavoittelevaksi ryhmäksi. He halusivat myös profiloitua epäitsekkäinä ortodoksisen kirkon palvelijoina. Alussa paikalliset suhtautuivat heihin hyvin varautuneesti. Olivatko he mahdollisesti vakoojia? Vai jonkun oudon kultin edustajia? Erityisesti heidän toimintansa kiinnosti eurooppalaisia turvallisuusviranomaisia, joita myös saarella vieraili. Ryhmä kuitenkin keskittyi lähinnä maanviljelyyn, rakentamiseen ja oman utopiansa kehittämiseen. He aloittivat jopa Apollon temppelin rakentamisen tarkoituksenaan herättää henkiin Pythagoraan filosofia ja muinaiset kreikkalaiset mytologiat. Paikalliset eivät kuitenkaan hyväksyneet pakannallista temppeliä ja sen rakentaminen keskeytettiin. 

Internetin syövereistä löytyy hakusanalla ”Russian Scientists in Gavdos” paljonkin mielenkiintoista historiaa heistä. Tällä hetkellä paikalla on enää kaksi alkuperäistä jäsentä. Joukko on integroitunut saarelle, oppinut kielen ja eristyneisyys on muuttunut avuliaisuudeksi paikallisia kohtaan. ”Aina ovat auttamassa kun apua tarvitaan”, kertoi eräs kyläläinen. Ortodoksisuus lienee ollut se yhdistävä tekijä alusta alkaen.

Kesäsaarelaisia monenmoisia

Saaren kesäasujaimisto ei juurikaan ollut muuttunut. Reppureissaajat ja vaihtoehtoihmiset majoittuivat edelleen  teltoissaan tai pelkän sadesuojan alla seetripuskien suojissa.  Monet jopa kuukausia. Nudisteja näki edelleen jollain rannoilla, yksittäisiä henkilöitä, pariskuntia, jopa lapsiperheitä. Minimarketeissa, niitäkin nyt jo useampi, myytiin kalastustarvikkeita ja purkkimuonaa, leipää, jyviä, linssejä, papuja, kaikkea mahdollista mitä voi kuivattuna myydä, riisiä, jne. Vihanneksiakin jonkin verran. Ja saarelle oli ilmestynyt jopa leipomo, Stella’s Bakery, jonka piiraat olivat varsin maukkaita. Saarella on jopa oma sähkölaitos. Viime kerrasta muistan lähinnä aggregaattien jytkytyksen. Netti löytyi jo joka tavernasta, majapaikkamme huoneissa se ei oikein toiminut, ei oikein kännykkäkään. Oli pakko istua majatalon tavernassa, oivoi! Saarelta löytyi, ainakin teoriassa, yksi pankkiautomaattikin. Tosin se sijaitsi jonkin hotelliksi kuvittelemani alueen sisällä ja lukossa olevien porttien takana. Ehkä tämä kausi nyt oli tällainen.

Kesäasukkaiksi tosin voi kutsua myös valtaosaa tavernoiden ja majoitustilojen yrittäjistä. Kesäsesonkina työt tehdään Gavdoksella, talveksi palataan joko Kreetalle tai jopa Ateenaan töihin.

Terveydenhuolto kohdallaan

Viime kerralla varoin lähtemästä rantasandaaleilla vaelluspoluille nilkkojani tärvelemään, lääkäriä kun saarella ei ollut tuolloin. Toisin oli nyt. Saarella on kolme lääkäriä, joista yksi on kardiologi. “Sehän on enemmän kuin  Paleohorassa, jossa on asukkaita ainakin kymmenkertainen määrä” nauroi Gavdos Metohin ”Oi nostimies tis Eftihias” tavernan tarjoilija kertoessaan asiasta meille. Sen sijaan saarella päivysti edelleen vain yksi poliisi. Armeijan nuorukaisia näkyi laivalla mennen tullen, mutta  eipä niitä oikein siellä saarella näkynyt. Ei liioin alueita jotka olisivat olleet merkitty armeijan haltuun. Liekö päivystäneet mahdollisten pakolaisten varalta?

Pakolaisia ?

Viitisentoista vuotta sitten saarelle rantautui noin 70 henkilön pakolaisporukka, Tripitin rannalle. Saaren väestömäärä tuplaantui hetkessä ja mm. juomavesi loppui parissa päivässä. Ensiavuksi Kreetalta tuotiin vettä ja ruokaa helikoptereilla. Pakolaislaivan jäänteitä näkyy vielä rannalla, puuosat ovat joko lahonneet tai hyödynnetty uudelleen väliaikaisasumuksissa, rautaosat törröttövät syysmyrskyjen levittäminä siellä täällä. Senjälkeen pakolaisrintamalla onkin ollut hiljaista.

Vesille venhon mieli

Kolmannen päivän retkiohjelmaksi päätimme parin tunnin veneretken, jolla pääsimme tutustumaan saaren niihin nähtävyyksiin joita ei maista näe, eikä niihin maitse kaikkiin edes pääse. Kumiveneen kyytiin hypättiin Karaven satamassa, ja melkoista rytkytystä matka hetken olikin. “Are you ready?” huusi kippari ja väänsi hanat auki. Sitten olikin hetken kokka kohden taivasta, kunnes meno rauhoittui. Kun pääsimme lähelle Lakkoudin rantaa ja sen lähellä olevia jyrkänteitä meille paljastui aivan upeita pieniä luolia (Alargospilian alue), joihin kipparimme näppärästi venhon peruutteli, jotta pääsisimme ihan kosketusetäisyydelle niiden kivisistä, veden ja tuulen siloittelemista pinnoista. Näihin luoliin, oikeastaan luolan perukoilla oleviin kuiviin taskuihin tulevat hylkeet talvella synnyttämään. Tähän aikaan siellä vielä pystyi vierailemaan, mutta poikimisaikaan sinne ei ihmisiä viedä. Näihin luoliin pääsee vain veneellä. Ne sijaitsevat monikymmenmetristen jyrkänteiden alareunalla.

Hylkeiden synnytysluola

Dianan muistoa kunnioittaen

Luolien jälkeen matka jatkui Tripitin ohi ns. Dianan rannalle. Rannalla oli aiemmin ollut toki muukin nimi. Ranta sijaitsee, kuten nuo luolatkin, jyrkänteen juurella. Sinne ei näe maista mistään, eikä sinne pääse maateitse mistään. Vuoden 1997 kesällä rannan  tuntumassa vietti kuitenkin hulppea huvipursi aikaa kuukauden verran. Paikalliset sitä ihmettelivät, mutta laivasta tai sen matkustajista ei tietoja tihkunut. Ennen kuin viisi vuotta myöhemmin, kun muuan  kapteeni vieraili saarella ja kertoi oleensa tuon mystisen laivan kapteenina saarella viisi vuotta aikaisemmin. Matkustajina silloin olivat olleet Prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed. Vain kuukautta myöhemmin prinsessa Diana ja Dodi menehtyivät auto-onnettomuudessa. Prinsessan muistoa kunnioittaen saarelaiset antoivat rannalle uuden nimen: Diana Beach .

Diana Beach

Dianan rannalta palasimme vielä Tripitin rantaan uimaan ennen paluutamme Karaven satamaan. Tuli siis nähtyä Tripiti myös merenpinnan tasolta. Huikea reissu. Jos sielläpäin liikutte niin yhteystiedot ovat tässä.

Tripiti ja se tuoli

Iltalenkin teimme muutaman kilometrin päässä olevalle Agios Joanniksen rannalle. Sen silmiinpistävin piirre oli huikeat dyynit jotka toimivat ilmeisen hyvinä kasvualustoina sankalle seetrimetsiköille.

Agios Joanniksen ranta

Kotimatkalle tai sitten ei

Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Paitsi Kalypson mielestä. Meri mylläsi siihen malliin, ettei laivaa tullut. Tällä kertaa tieto kuitenkin otettiin vastaan taputuksin. Mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa! Päiväohjelma kehittyi heti. Kimi kertoi facebookissa eilen hänen vaelluspäivästään. Me Merjan kanssa veimme pojat reitin alkupäähän ja jäimme fiilistelemään riippukeinuihin, ylimääräinen ”vapaapäivä” maistui. Reissun tarkoituksena oli myös tutustua saaren mahdollisiin talvimajoituspaikkoihin ja varsinkin aktiviteetteihin ja palveluihin. Ystävättäreni kun jaksaa hehkuttaa varsinkin niitä talvikuukausia, joita on Gavdoksella viettänyt. Saarella sataa noin viitenä päivänä vuodessa. Istuksimme siis lepopäivää kahviloissa, tavernoissa ja haastattelimme paikallisia Gavdoksen talvesta. Olisiko tämä sellainen paikka johon kyselyymme vastanneet eristäytyjät ihastuisivat. Minä ainakin ikävöin taas takaisin sinne. Ekstriimiporukalle sopiva paikka siis :-).

Lepopäivän ratoksi

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Seuraava aamuna Kiki vahvisti jo varhain laivan saapuvan meitä noutamaan. Aamiaisen jälkeen ehti kuitenkin tehdä pienen kävelyreissun Lavrakas rannan suuntaan, ennen pitkää maittavaa lounasta satamatavernassa laivaa odotellessa. Viime kertainen vierailu saarella sijainneeseen vankilaan ei onnistunut. Nykyisin Aris Velouhiotis House -nimellä kulkeva rakennus näytti olevan kiinni. Paluumatka sujui samojen satamien kautta kuin menokin. Agia Roumelista saimme kyytiin muutama sata enemmän tai vähemmän väsynyttä Samarian vaeltajaa. Eikä delfiinejä tai valaita näkynyt vieläkään, liekö taruolentoja nekin. 

Mieluusti lähdemme teille saarta esittelemään, ehkä kuitenkin sesonkina, mutta varatkaapa aikaa sitten vähintään viikko lisää ennen paluulentoja, Kalypsosta kun ei koskaan tiedä .

Otetaan iisisti, jooko !

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Tarina kreetalaisista viestinviejistä toisen maailmansodan aikana.

Vietettyämme viininpoiminnan ja siihen liittyvän juhlan jälkeisen yön Vamosissa, päätimme aamulla lähteä retkelle vuoristokyliin. Totesimme, että Asi Gonian alueella emme aikoihin ole käyneetkään. Sieltä saattaisi löytyä mielenkiintoisia reittejä ja kenties jotain uutta kylän suuresta pojasta. Cretan runner – Georgios Psychondakis on nimittäin sieltä kotoisin. Ja kyllähän sieltä löytyikin!

Asi Goniaa ympäröi vuoret, ja sitä suojelee kirkot

Asi Gonia

Asi Gonia sijaitsee vuoristossa vajaa 10 km Argiropolista länteen, erittäin mutkaisen tien varrella.  Kylä on ikivanha setlementti joka on aina saanut elantonsa lampaiden hoidosta. Monet kreetankävijät lienevät käyneet siellä 23.4. jolloin kyläaukiolla ja sen kirkolla vietetään Agios Jorgoksen (lampaiden ja paimenten suojelijan) panijiria. Silloin lammaslaumat tuodaan kylän kirkolle siunattavaksi ja lypsettäväksi. Pienen kylän aukiolla on useita kymmeniä lammaslaumoja ja paimenia asiaan kuuluvasti pukeutuneina, keppeineen. Mukana niin kylän pienimmät paimenpojat kuin koukkuselkäisen vaaritkin. Lampaiden määkiminen ja kaaos on melkoinen. Kirkolla on tarjolla leipää ja lämmintä, tuoretta, lampaanmaitoa. Uskalla maistaa !

Asi Gonia on kuuluisa myös vastarintaliikkeen taistelijoistaan. Kaikki venetsialaisista natseihin ovat saaneet osansa yrittäessään vuoristoon. Vuonna 2017 kylään perustettiin “The Cretan Runner Museum“, josta meille vinkkasi kyläkahvilan vanha isäntä. Koska oli sunnuntai, museo oli auki. Siinä vierailussa sitten hurahtikin muutama tunti kreetalaiseen tyyliin perheen seurassa pöydän ympärillä, rakeineen kaikkineen.

Georgios Psychondakis syntyi 1922 rutiköyhään lammaspaimenen perheeseen. Hän erottautui jo lapsena muista oppimalla nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan. Kuulemma hyvin vilkas ja huumorintajuinen poika jonka ensimmäinen kirjallinen tuotos oli nimeltään ’Oodi mustetahrasta opettajattaren valkoisella hameella,’

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Sodan sytyttyä englantilainen John Pendlebury toimi Knossoksen museon intendenttinä,a ja siinä ohessa hän toimi myös salaisen palvelun (SOE) leivissä tehtävänään kartoittaa saarta tulevaa vastarintatoimintaa varten mahdollisen saksalaisen invaasion varalle. Suhteet luotiin vuoriston kylien kyläpäälliköihin ja merkkihenkilöihin. Paikallisia innokkaita löytyi kosolti, heidän joukossaan Georgios, joka nokkeluutensa ja paikallistietämyksensä perusteella koulutettiin lähetiksi.

Välittömästi saksalaisen miehityksen alettua, SOE organisoi vastarinnan ympäri saarta. Saarelle tuotiin lisää brittiagentteja, joiden pääasiallinen tehtävä oli koordinoida vastarintaa ja attentaatteja, mutta myös viestittää Lontooseen saksalaisten aikomuksista. Liikuteltavia radioasemia perustettiin vuorille ja luoliin. Ne lähettivät tietoja laivasaattueista sekä lentosuunnitelmista, jotka liittyivät lähinnä Rommelin armeijan huoltoon Afrikassa. Toiminta sisälsi paljon riskejä, koska saksalaiset pystyivät peilaamaan signaaleja ja näin yrittivät paikallistaa asemia, joita piti siksi jatkuvasti siirrellä. Koska myös teknisten ongelmien takia yhteydenpito ryhmien välillä oli hankalaa, tarvittiin lähettejä juoksemaan tiedonantojen kanssa. Georgioksesta tuli legendaarisen SOE-komentajan Sir Patrick Leigh Fermorin ja hänen seuraajiensa luottolähetti ja myös henkilökohtainen ystävä. Cretan runner – Georgios Psychoundakis – legenda syntyi.

Museon esineistöä

Äärimmäisen vaarallinen työ

Lähettien toiminta oli äärimmäisen vaarallista koska saksalaiset olivat koko ajan heidän perässään. Kyläläiset suojelivat ja ruokkivat heitä mutta natsien tiedusteluverkosto (Bad Cretans) välitti koko ajan tietoa lähettien liikkeistä, joiden avulla pyrittiin  pääsemään käsiksi vastarintaliikkeeseen ja sen radioasemiin. Georgios oli helppo tunnistaa sillä hän oli pienikokoinen, kärppämäinen hahmo, joten hänet pidätettiin monta kertaa. Aina hän onnistui kuitenkin pakenemaan.

Britit totesivat sodan jälkeen että ilman lähettejä ja siviilien tukea heidän toimintansa ei olisi jatkunut vuorokautta pidempään.

Ultrajuoksua ennenvanhaan

Georgioksen ja hänen kollegoidensa fyysiset suoritukset ovat legendaarisia. Pisin dokumentoitu suoritus oli juoksu Kissamoksesta Paleochoraan, 82 kilometriä yhdessä päivässä. Ei ollut teitä vaan maasto oli lampaiden ja aasien kivipolkuja ylös ja alas jyrkässä vuoristossa. Tunnettu ultrajuoksija, Christopher Macdougall (mm. kirja Born to Run) kirjoitti myös kirjan ’Natural Born Heroes’, jossa hän tutki edellytyksiä suoriutua vastaavanlaisista rasituksista, joihin lammaspaimenlähetit pystyivät. Hän päätyi siihen että, lihaksiston sijaan kalvot määrittelivät suorituskykyä. Ruokavalio, joka koostui etanoista, juustosta, hortasta (villivihannekset) ja viinistä, mahdollisti energian saannin rasvasta eikä hiilihydraateista. Välillä läheteillä oli taskun pohjalla vanhoja korpun jämiä, muttei muuta.

Myös lapsena omaksuttu tasapainoilu kivien välillä ja rinteissä oli ainutlaatuista. Macdougall yritti itse juosta tiedettyjä reittejä muttei päässyt lähellekään lähettien suorituksia ja oli kykenemätön jatkamaan seuraavana päivänä kokeilua. Suurin ongelma juoksijoilla olivat jalkineet. Nahkapohjaiset saappaat hajosivat nopeasti, kuten myös autonrenkaista suutarien nyhräämät varapohjat. Kun britit vaihtoivat henkilöstöä, olikin tapana jättää saappaat saarelle lähettien käyttöön.

Sodan jälkeenkään ei ollut helppoa

Georgios selvisi sodasta, mutta joutui heti vankileirille, koska hänellä ei ollut esittää mitään dokumenttia sodanaikaisista toimistaan. Niinpä häntä epäiltiin armeijaa pakoilleeksi kommunistiksi. Englantilaiset kirjoittivat vetoomuksia viitaten brittien myöntämiin kunniamerkkeihin, mutta Georgios vapautettiin vasta sisällissodan jälkeen ja hän palasi rahattomana kotikyläänsä löytääkseen vain tuhotun kotinsa ja majassa asuvan perheensä. Hän elätti perhettään tietöillä ja muilla hanttihommilla tienaamillaan roposilla. 20 vuotta myöhemmin saksalaiset palkkasivat Georgioksen sotilashautausmaan hoitajaksi Malemeen, yhdessä vastarintalegendan Manolis Paterakiksen kanssa.

Kun teloitetun komentaja Bruno Bräuerin jäämistö tuotiin haudattavaksi sotilaidensa joukkoon Malemeen vuonna 1974, Psychontakis kuulemma totesi yksikantaan että “ai jaa, tämän tyypin minä tunnenkin”.

Cretan runner -kirja syntyy

1950-luvun alussa Patrick Leigh Fermor palasi Kreetalle ja tapasi tietysti Georgioksen, joka mainitsi kirjoittaneensa vankeusaikoinaan kirjan sodanaikaisista tapahtumista. Ja ojensi pyydettäessä matkalaukullisen käsinkirjoitettuja liuskoja.

Fermor, itsekin kuuluisa kirjailija, joka on kirjoittanut alkusanat englanninkieliseen käännökseen, ei voinut käsittää miten käytännössä kouluttamaton lammaspaimen on saattanut kyetä sellaiseen kirjalliseen suoritukseen. Teoksen nimi on siis ’Cretan Runner’, se löytyy kaikista Hanian kirjakaupoista. Uskomattoman hieno kirja, joka antaa upean kuvan kreetalaisesta luonteenlaadusta ja vapauden merkityksestä saarelaisille. Myöhemmin Georgios myös käänsi Odysseuksen Kreetan murteelle. Sitä ei liene käännetty ymmärrettävistä syistä.

Georgios Psychontakis kuoli 84 vuoden iässä kotikylässään 2006. Omaisten mukaan hän oli loppuun asti vikkelän huumorintajuinen ja ikuinen optimisti, joka ei katunut mitään eikä muistellut ketään tai mitään pahalla.

Nikos Psychoundakis

Kun saavuimme museolle Asi Gonian liepeillä, kyselin englantia puhuvalta museonpitäjältä, josko tämä henkilökohtaisesti tunsi Georgioksen. “No tavallaan; hän oli isäni”. Asia selvä! Museo oli täynnä aiheeseen liittyvä kirjallisuutta, valokuvia ja esineistöä. Mielenkiintoisin vaihe tuli kuitenkin kun meidät kutsuttiin ulkopuolelle pöytään ottamaan lasilliset ja jatkamaan keskustelua. Seurueessa oli myös teatterinjohtaja ja käsikirjoittaja joka oli valmistelemassa Giorgioksen elämään perustuvaa näytelmää joka käännettäisiin myös englanniksi. Minusta tulisi kuulemma hyvä vaihtoehto kenraali Kreipen rooliin!!!

Valokuvia Georgioksen elämän varrelta

Museon on perustanut ja sitä hoitaa hänen poikansa Nikos Psychoundakis. Se sijaitsee rakennuksessa jonka Georgios rakensi itselleen 1969 ja jossa hän siis itsekin asui kuolemaansa saakka. Museon tarkoitus on saada esille kirjallisuutta, kuvia ja muuta esineistöä sotahistoriasta kiinnostuneille. Mielummin kuin pitää niitä piilossa laatikoissa. Museosta löytyi jopa saksankielinen versio Cretan Runner kirjasta, jonka julkaisun Georgios kuitenkin päätti kieltää.

Georgios ja kenraali Kreipe

Huhtikuussa 1944 englantilaiset agentit (Leigh Fermor ja Billy Moss) yhdessä kreetalaisten partisaanien kanssa toteuttivat saksalaisen kenraali Kreipen kaappauksen lähellä Knossosta. Suoritus herätti suurta huomiota ja lasketaan yhdeksi toisen maailmansodan uskaliaimmista operaatioista. Psychontakiksellakin oli siinä rooli, lähinnä pakoreittien ja piilopaikkojen varmistamisessa. Joukkio käveli vuorten yli etelärannikolle Rodakinoon, josta kenraali evakuoitiin Kairoon ja sotavankeuteen. Reissu kesti 16 päivää. Suosittelen kirjaa William Stanley Moss: Ill met by moonlight, myös samanniminen elokuva nähtävissä Youtubessa, Fermoria esittää Dirk Bogard.

Asi Gonia oli kaappauksen jälkeisen yön levähdyspaikka, mutta selvää kuvaa tarkoista koordinaateista ei ole. Paikalliset valmistelevat Kreipen kaappaukseen liittyvän reitin kartoittamista kokonaisuudessaan, sitä ei ole kokonaan dokumentoitu ja alkaa tulla kiire ennen kuin tietäjät kaikki kuolevat. Jerakarin liepeillä on merkitty reitti eräälle luolista, jossa Kreipe yöpyi matkallaan. Myös lähettien tukikohtanaan käyttämä luola täytyisi vielä löytää.

Kouluissa historianopetus ei enää kerro sodanaikaisista tapahtumista joten Georgios Psychontakis on nuoremmille aivan tuntematon. Museon avulla tietoisuutta saaren lähihistoriastakin pidetään yllä. Museolla on sivu myös facebookissa ’Cretan Runner Museum’.

Ja miksi juuri tuolloin lähdimme Asi Goniaan. Tuossa vuorivalokuvassa näkyy keskellä pieni kirkko, siellä oli kyseisenä sunnuntaina panijiri illalla. Siitä saimme vinkin ystävältämme, Asi Goniasta kotoisin olevalta Manthokselta. Laitoin hänelle kuvan museosta ja Nikoksesta. Vastaus tuli välittömästi: “Tuohan on enoni, ja Giorgios on isoisäni. “Enkö ole kertonut?” Hän kuulemma kertoo mielellään enemmän isoisästään.

Cretan runner – Georgios Psychontakis

Olipa iltapäivä! Tuli taas varsinainen tietopläjäys. Itsekin kaivoin heti kotona uudelleen Cretan Runnerin esiin, siitä irtoaa taatusti taas paljon uutta kuvakulmaa sekä Georgios Psychontakiksen hahmoon että Kreetan saareen ylipäänsä.