fbpx

Kreetan lähihistoriaa – agentit kirjailijoina

Kreetan historiaa tutkiessa ei materiaalista todellakaan ole puutetta, se vain painottuu kovin pitkälle menneisyyteen. Minolaista aikaa on tutkittu joka toisessa Euroopan ylipistossa, antiikkia samoin mutta bysantin  kohdalla on jo hiljaisempaa.

1800-luvun romantiikan innoittamana Robert Pashley sekä muutamat ranskalaiset ja saksalaiset kiertelivät saarella, lähinnä etsimässä jälkiä muinaisesta loistosta mutta joutuivat pettymään. Saaren elämä oli kovin alkukantaista ja köyhyys oli silmiinpistävää. 1900-luvun historiasta ei sitten paljoa löydykään, turkkilaisen miehityksen jäljiltä saari tuntui jääneen kehityksessään pysähtyneeseen tilaan, Venizeloksen edesottamukset Kreikan yhdistämisessä kyllä ovat tuttuja vuosisadan alun eurooppalaisesta historiasta mutta englanniksi käännettyä kirjallisuutta ei hevin löydy, puhumattakaan suomenkielisestä.

Moneen kertaan olen tankannut Toista Maailmansotaa käsitteleviä teoksia, aluksi kiinnostuin vain sodan tapahtumista mutta pian huomasin kahden kirjailijan kohdalla hyviä huomioita saaren ihmisistä, heidän luonteestaan ja elinympäristöstään sekä historian vaikutuksesta saarelaisten elämään.

Liittoutuneiden jätettyä Kreetan saksalaisille kesäkuussa 1941, lähetettiin jo syksyllä englantilaisia agentteja organisoimaan vastarintaa miehittäjille.  Kiireellisempi tavoite oli kuitenkin saarelle jääneet harhailevat sotilaat, jotka pikimmin piti saada evakuoitua Egyptiin.

Englannin siirtomaahallinnosta tehtävää suorittamaan löytyi kyllä väkeä, mutta nopeasti selvisi ettei siirtomaaherruuden näivettämistä virkamiehistä ollut paljon apua. He eivät puhuneet kreikkaa, eivät tunteneet saaren historiaa (Ovatko alkuasukkaat ystävällismielisiä?), pitivät palvelijoita kantamassa tarvikkeitaan ja käyttäytyivät  kaikin tavoin ylimielisesti, joten mitään yhteistoimintaa paikallisten sissipäälliköiden kanssa ei syntynyt.

Nopeasti päämaja Kairossa ymmärsi ongelman ja ryhtyi rekrytoimaan väkeä joka tunsi saarta ja sen historiaa sekä ennen kaikkea hallitsi kielen, toiset jopa Kreetan murteen.Paikalle haluttiin toiminnan miehiä joilta ei mene sormi suuhun alkeellisissa oloissa ja ovat valmiita tarvittaessa koviinkin otteisiin.  Vakiokysymys rekrytointihaastattelussa esimerkiksi oli :  ’Onko Teillä henkilökohtaista  ongelmaa ihmisten tappamisen suhteen?’

Kaksi merkittävintä agenttia mielestäni olivat Patrick Leigh Fermor ja Xan Fielding, varsinkin kirjallisilta ansioiltaan.

Herrat eivät tunteneet toisiaan ennen komennustaan Kreetalle mutta siellä tavatessaan he huomasivat omaavansa paljon yhtäläisyyksiä.  Kummankin opinnot olivat jääneet kesken kurittomuuden ja sopeutumisvaikeuksien takia, kumpikin oli opiskellut kirjallisuutta ja kumpikin oli jo poikasena matkustanut laajasti, puhuivat Kreikkaa ja olivat intomielisiä filhelleenejä. Perinteinen brittiläinen sotilaskuri oli kummallekin kammotus, kunnon boheemi ei sellaisen taivu.

Sekä kreetalainen laulu että tanssi luonnistui, tukka ja viikset värjättiin ja asusteina käytettiin lammaspaimenten rääsyjä, ei univormuja. Yksikään saksalainen ei erottanut heitä paikallisista.

Sekä Fermor että Fielding kirjoittivat sodan jälkeen kokemuksistaan Kreetalla.

Fermorin ’Abducting a General’ ja Fieldingin ’Hide and Seek’ kuuluvat molemmat sotakirjallisuuden  klassikoihin, mutta operatiivisten asioiden lisäksi kummastakin löytyy pitkiä osia joissa kuvataan heitä auttaneita ihmisiä, heidän elinolosuhteitaan, urheuttaan ja tapoja. Uskomattoman yksityiskohtaista luonnon kuvausta löytyy osioista joissa pakoillaan saksalaisia vuoristossa ja nautitaan kyläläisten tuomaa illallista kuunvalossa. Ruokalajit kuvataan tarkasti, yleensä linssejä, juustoa, korppua ja munia. Juhlapäivinä tietysti teurastettiin lammas. Ja viiniä sekä rakia joka päivä, sitä oli aina saatavilla! Välillä jouduttiin yöpymään lammaspaimenten vieraana mitatoissa (paimenten suojat vuoristossa), lukutaidottomien huumori ja elämänviisaus on jatkuva kummastelun aihe.

Kreetalaisten rohkeus ja uhrimieli oman turvallisuuden kustannuksella teki kaveruksiin lähtemättömän vaikutuksen, jota he eivät ikinä unohtaneet. Kairossa sijainneen päämajan komentaja, Jack Smith-Hughes kirjoittikin sodan jälkeen etteivät agentit olisi selvinneet hengissä edes 24 tuntia ilman paikallisten apua.

Fermor jatkoi sodan jälkeen lupaavasti alkanutta uraansa matkakirjailijana. Hän kirjoitti useita teoksia, sekä Kreikan matkoiltaan että muualta maailmasta. Fermoria pidettiin Englannissa aikansa parhaana matkakirjailijana ja hänet aateloitiin 2004. Kaikki hänen kirjansa antavat mielenkiintoisen kuvan menneestä maailmasta, varsinkin ’A time of Gifts’illä alkava trilogia 18- vuotiaan kokemuksista 30-luvun Euroopasta nousevan natsismin muuttuvassa maailmassa.

Fielding palasi Kreetalle vuodeksi 1951, koska halusi tavata kaikki ystävänsä rauhan oloissa.  Tästä ajasta synty merkkiteos ’Stronghold’, jossa vain paikoitellen viitataan sodan tapahtumiin mutta sitäkin enemmän käsitellään eri alueita, kyliä ja ihmisiä sekä historiaa. Kuvaukset esimerkiksi Koustojerakosta ja Sougiasta tuntuvat kovin tutulta.

Vaikka tuhotut kylät ovat vielä puoliksi raunioina, on jälleenrakennus käynnissä ja uudistuksia on tiedossa. Sougiaankin ollaan ehkä rakentamassa tietä, Loutroon ei koska se on mahdotonta. Vieraanvaraisuus on voimissaan, hetkeäkään ei saa olla rauhassa. Häät kestävät viikon ja mukaan otettu valokuvaajavaimo joutuu välillä pakenemaan Englantiin lepäämään. Koko ajan liikutaan jalan, yli vuorten ja rotkoja pitkin, rikkumattomassa luonnon rauhassa.

Eri alueiden ihmisistä Fielding antaa pistämättömän tarkan kuvan, eroavaisuudet sfakialaisten ja retymnolaisten välillä ovat selkeitä .

Näiden herrojen teokset olen lukenut useaan kertaan. Teksti on niin värikästä ja sanasto niin monipuolista, ettei englanninkielellä tunnu olevan juurikaan mitään yhteistä nykyisen populaarikirjallisuuden kanssa. Kieli on muuttunut 50 vuodessa aivan toisenlaiseksi.

Siitä vaan syventämään Kreetan tuntemustaan ja englannin kielen taitoa!

Koustogerakon Pyhä Katarina

 

Koustogerakon marttyyrikylä sijaitsee kymmenisen kilometriä Sougian rantakylästä pohjoiseen, Agia Irinin rotkon yläpuolella vuorilla (750m myp). Siis todella vuorilla, tie sinne on paikoin vain yhden auton levyinen kippura, ilman kaiteita tottakai. Kylä on nelinkertainen marttyyrikylä eli se on tuhottu neljästi, viimeksi sen tuhosivat saksalaiset toisen maailmansodan aikana. Sitä ennen venetsialaiset tuhosivat sen kahdesti ja turkkilaiset kerran. Joka kerran jälkeen kylä on uudelleen noussut tuhkasta. Samoin  –  ja syystä – on noussut kapinamieliala ulkopuolista vihollista vastaan.

Kylä osuu E4-vaellusreitistön varrelle, joka ylhäällä vuorilla kulkee huikeiden havumetsiköiden keskellä vielä huikeampien maisemien äärellä. Tuolla reitillä taatusti silmä lepää vaikka retkireidet huutaisivatkin hoosiannaa.  Allaoleva kuva on otettu kirkolta alas Koustogerakon kylään.

 

Tie tai oikeastaan kärrypolku jatkuu kylältä vielä ylöspäin vuorille Pyhän Katarinan  (Agia Ekaterini) kirkolle. Nelisen kilometriä ylämäkeen tietä, jonka luonnehtisin paikka paikoin kammottavaksi. Matalapohjaisella autolla en sinne lähtisi yrittämään ja korkeanpaikankammoisille laittaisin hupun päähän tai rakipullon kouraan. No, suosittelen käyntiä tuolla kirkolla joka tapauksessa, eihän se kävellenkään niin pitkä matka kylältä ole. Mainioissa maisemissa.

Pyhän Katarinan panijiri

Kirkon pystyttämisen takana on tarina toisen maailmansodan ajalta. Sodan aikana saksalaiset etsivät Paterakisin perheen organisoimaa kapinallisjoukkoa kylän yläpuolisten rinteiden luolasta. Eräällä kapinallisista kerrotaan olleen mukanaan Pyhän Katarinan ikoni, jonka äärellä rukoiltiin ja luvattiin että mikäli pako saksalaisilta ja varmalta kuolemalta onnistuu, niin paikalle rakennetaan kirkko. Vahvistaakseen lupauksensa kukin kapinallinen kirjoitti nimensä ikoniin. Paksu sumu laskeutui alueelle, saksalaiset joutuivat perääntymään ja kapinalliset pelastuivat. Pyhä Katerina sai kirkkonsa kukkulalle pian sodan jälkeen ja joka marraskuun 25 päivä, Katariinan päivänä, pidetään kirkolla panijiri. Praasniekka kai suomalaisittain. Kirkko on pieni kuten allaolevasta kuvasta näkyy, osa juhlaväestä kuunteli palveluksen ulkona auringossa.

 

Tämän tarinan innoittamina ja toisaalta Kimin luotsaamien sotahistoriaretkien pohjalta päätimme mekin tuonne pilvirajalle lähteä juhliin. Tiellä kohti kirkkoa huristeli enimmäkseen lava-autoja, mummot ja vaarit sisällä, nuorempi väki lavalla, uskaltauduimme kuitenkin meidän vähän reippaamman maavaran omaavalla Dusterilla ylämäkeen mekin. Parkkipaikalla oli vain yksi tavallinen pikkuauto, miten lie tien kuopat selvittänyt, Pyhän Katerinan avulla kai ? Palvelus kirkossa oli vielä käynnissä kun saavuimme kirkolle, mukanamme ollut ortodoksi ”edusti” meitä mallikkaasti kirkossa, itse piipahdin siellä vasta palveluksen loputtua. Katarinan lisäksi kunnioitettiin kylän vastarintaliikkeen jäseniä heidän muistomerkillään kirkon kupeessa. Kirkon kiertänyt ristisaatto päättyi muistomerkille.  Senjälkeen alkoi sitten perinteiset pidot, pöydät oli katettu ulos ja ruokalajeja toisensa perään kannettiin esiin. Meidätkin, ulkomaalaiset, sysittiin lempeästi joukkoon mukaan. Fasoladaa, suolakalaa, leipiä erilaisine päällysteineen, paahdettuja kastanjoita, jotain makeaa vielä jälkiruuaksi, viiniä ja rakia. Erikoisuutena sieniä, ihan siitä mäeltä löytyneitä metsäsieniä, kuulemma. Vähän grillattuina, rosmariinilla, merisuolalla ryyditettyinä, leivän päällä. Ensimmäinen kerta kun niitä pääsin maistamaan. Nam ! Kotitavernalla katsoivat meitä kauhuissaan kun kerroimme, uskalsitteko siis syödä niitä ? Hengissä ollaan.  Lämmin päivä helli juhlijoita jotka jäivät vielä vaihtamaan kuulumisiaan pöytien ääreen meidän vierailijoiden jo poistuessa, ”tou xronou” meille toivotettiin, ensi vuoteen siis. Kupponen kahvia vielä Sougiassa ennen kotimatkaa, aurinko lämmitti, meri oli tyyni, muutama auringonpalvoja vielä rannalla, paikalliset saapuivat kahvilleen mopoilla toppatakissa, pipo päässä ja hanskat käsissään, niin erilaiset ovat termostaatit meillä.

Saaren sotahistoriasta ja esim. e.m. Paterakisin perheen osuudesta Koustogerakossa voi Kimi tarinoida teille lisää sotahistoriaan keskittyvillä päiväretkillä, olkaahan yhteydessä.

Antonis Sanudakis

Lauantaina tapasimme mielenkiintoisen herran. Antonis Sanudakis on eläköitynyt Iraklionin yliopiston professori joka on kirjoittanut 31 kirjaa Kreetan 2 maailmansodan ja sisällissodan historiasta. Uransa aikana Antonis on käynyt 5 oikeustaistelua ja hänet on yritetty kolmasti murhata johtuen liian liberaalisesta suhtautumisesta (lue vasemmistosympatioista) sodan ja sisällisodan tapahtumiin. Eli hän kirjoitti niistä. Kreikassa ei vielä ole edetty kovinkaan pitkälle sisällisodan traumojen selvittelyssä, kuten esim Suomessa.

Meidän tarkoituksemme  oli erityisesti laventaa ymmärrystä Kreetan vastarintaliikkeestä; itse valloitustaistelujen kulkua ja englantilaisten agenttien tekemisiä on käsitelty laajasti englanninkielisessä kirjallisuudessa, kuten myös saksalaisten edesottamuksia, mutta kattavammat selonteot vastarintaliikkeen toimista ovat kreikkalaisten kirjoittamia.

Antonis valotti ymmärrettävästi esim vastarintaliikkeen spontaania, nopeaa järjestäytymistä ja siviilien uhrautuvaa tukea sille. Vastarintamiesten synnyinseudut olivat pääasiassa vuorilla kylissä joita perinteisesti ei koskaan ole valloitettu ankaran vastarinnan ja vaikean saavutattevuuden takia. Saksalaisille tämä tuli aikamoisena yllätyksenä, propagandakoneisto oletti että kansa hyväksyisi saksalaisten miehityksen päästäkseen eroon brittimielisestä kuninkaasta ja pääministeri Metaxasin fasistihallinnosta (Natsitko halusivat auttaa kansaa pääsemään eroon diktatuurista???). Erehtyivät pahasti.

Barbaarisilla kostotoimenpiteillä haluttiin kitkeä vastarinta, mutta sitä mukaa kun siviileitä tapettiin ja kyliä poltettiin, saivat vastarintaryhmittymät lisää jäseniä. Liittoutuneiden lisättyä asetoimituksia sisseille kävi tilanne saksalaisille todella kuumaksi; vapaaehtoisten värvääminen vuoristo-operaatioihin kävi vaikeaksi koska sissit iskivät armottomasti vaikekulkuisilla poluilla jonne ns. yhteistyökumppanit ohjasivat saksalaisia partioita suoraan väijytyksiin. Siinä saattoi mennä hermot.

Laajimmillaan saksalaiset joutuivat pitämään saarella yli 100.000 miestä varmistaakseen kuljetukset Pohjois-Afrikkaan

Merkittävää oli myös vastarintaliikkeen poliittiset ryhmittymät. Mukana oli monenlaisia kommunisteja, rojalisteja ja oikeistolaisia jotka englantilaiset saivat toimimaan jonkinlaisessa yhteistyössä (toisin kuin Kreikan mantereella). Sodan päätyttyä Kreetalla tapahtui joitakin yhteenottoja em. ryhmien välillä kun Kreikasta yritettiin rakentaa kansandemokratiaa Itä-Euroopan mallin mukaan, mutta ne eivät johtaneet samanlaiseen karmeaan sisällissotaan joka nähtiin mantereella.

Saksalaisten pelkoa sissejä kohtaan kuvastaa että he linnoittautuivat taistelujen päätyttyä Chanian muurien sisään ja suostuivat antautumaan vasta 26.5.1945 kun liittoutuneet takasivat normaalin sotavankien kohtelun eivätkä saksalaiset joutuisi sissien käsiin. Saksalaiset itse asiassa salakuljetettiin pois Kreetalta paikallisten harmiksi, jotka olisivat halunneet sotarikolliset välittömästi tuomiolle.

Antonis neuvoi meitä menemään Retymnoniin sukulaisensa pitämään kirjakauppaan josta kuulemma löytyy suurinpiirtein kaikki käännetty kirjallisuus tästä aiheesta, ehkä myös hänen itsensä kirjoittamia. Eikun sinne ja matka jatkuu.

Natural Born Heroes

Tällainenkin kirja on olemassa liittyen Toisen Maailmansodan tapahtumiin Kreetalla. Kirjailija on aika kuuluisa fyysisen suorituskyvyn tutkija ja melkoinen triathlonisti. Aiheena tässä on englantilaisten agenttien ja kreetalaisten vastarintamiesten uskomattomat kestävyyssuoritukset ja miten ne olivat mahdollisia. Niin kuin nimestä voi päätellä, kyse on myös sankaruudesta

Tämä Kreetan historia pukkaa esiin mitä kummallisimmissa yhteyksissä