fbpx

Lahjan antamisen ja vastaanottamisen jalo taito

 

Olet varmaan saanut Kreetalla lahjan, ihan odottamatta, henkilöltä, jolta et osannut lahjaa odottaa? Sait basilikan tai jasmiinin oksan haisteltavaksi, persikan tai appelsiinin suoraan puusta, naapuri koputti oveen ja toi sinulle lautasellisen appelsiinikakkua, antoi pullon rakia ja toisen oliiviöljyä. Tunnistatko jo ilmiön? Näitä lahjoja kreetalaiset jakelevat joka hetki eivätkä odota vastalahjaa. He osaavat tämänkaltaisen suhdetoiminnan ja liittävät sen vieraanvaraisuuteensa.

Kaikkina näinä kymmeninä Kreetalla vietettyinä vuosina erityisesti tämä tapa on saanut minut hiljaiseksi.  Siitä tuli käsin kosketeltavaa, kun muutin lasten kanssa takaisin Suomeen parikymmentä vuotta sitten. Nuorempi tytär törmäsi kulttuurimuuriin kolmannen luokan tyttöjen kesken.  Hän ojensi karamellipussia kavereilleen meidän pihassa. Tytöt tarttuivat innokkaasti tarjottuihin karamelleihin ja tyhjensivät pussin, mutta piilottivat omat pussinsa tiukasti taskuihinsa eivätkä tarjonneet vastavuoroisesti. Emmin ilme oli ällistynyt ja epäuskoinen. – Ei voi olla totta, ajattelin itsekin, ollaanpa sitä ahneita ja ymmärtämättömiä. Kyllä ´me´ Kreetalla sentään tällaiset sosiaaliset suhteet osaamme hoitaa´. Ja tarkoitin, että olimme oppineet kreetalaisen vaihdannaistalouden säännöt: tarjoa niin sinulle tarjotaan. Lahja luo vastalahjan. Anna niin saat. Kuitenkin ajatusteni takana möyri hahmoton möhkäle, josta en saanut otetta, jotain konkreettista oli minulta jäänyt tajuamatta. Jokin suurempi konteksti odotti löytämistään. Mutta mikä?

Olin alkuvuosina Kreetalla ollut häkeltynyt naapurien tuomista lahjoista. Milloin yläkerran Sotiría toi palan kakkua ´kun meillä nyt tänään leivottiin´ tai Marina poikkesi tuomaan annoksen kanipaistia. Vihannespeltoa kuokkiva, Stelioksen  mykkä isä ojensi ihmettelevälle naapurilleen pari sipulia ja nipun pinaattia. Eftimia, jolla oli kahvila ylämäen puolivälissä,  työnsi kahvilansa ohi hengästyneenä ylämäkeen kiipeävälle turistille pari luumua kouraan ´että jaksat kylään saakka.` Anni-täti ojensi aidan yli vielä lämpimän lautasellisen vastahyytynyttä viinirypälemehua, mustalevriaa, ja Nikos paiskasi kokonaisen jaloistaan sidotun kukon verannalleni autostaan edes vaivautumatta pysähtymään…Lautasta ei palauteta tyhjänä, sen käsitin. Jotain oli syytä antaa vastalahjana, mutta mitä? Ymmärsin kyllä, että useimmat lahjan antajat antoivat pieniä eriä oman vihannesmaansa tai keittiönsä tuotoksia, mutta mitä antaisin minä, kun en omistanut kasvimaata, hedelmäpuita eikä minulla alkuun ollut mukanani muuta kuin matkalaukullinen vaatteita.  Pitäisi antaa jotain, jota vastaanottaja osaisi arvostaa ja jonka päälle ymmärtäisi, ei siis kovin erikoista suomalaista, ei ruisleipää, ei lakritsia, ei kotimaan herkkuja, ehkä jotain itsetehtyä kuitenkin? Niinpä usein päädyin leipomaan sitten kun olin vihdoin saanut uunin. Korvapuustit, piparit ja kakunpalat olivat mainioita kiitoksia.

   Aterian jälkeen tarjottava kerasma on yksi esimerkki lahjasta, tässä saksanpähkinärakia ja kuluraa.

 

Järjestellessäni kirjahyllyäni tartuin vaatimattoman näköiseen kirjaan nimeltä Village on the plateau by Sonja Greger. Olen ostanut sen 1985 ja jättänyt silloin lukematta. Ensimmäinen lapseni syntyi tuolloin ja ruuhkavuodet alkoivat.

Jo ensimmäiset sivut tätä Gregerin antropologista tutkimusta veivät mennessään. Yhdessä humahduksessa olin 80-luvulla ja Lasíthissa, jossa noina vuosina kävin ahkerasti sekä turistina että oppaana että miehen sukulaisia ja tuttavia tapaamassa. Greger kuvaa Magulan kylää 1980-luvun alkuvuosina, jolloin muutos omavaraistaloudesta silloisen EEC:n markkinoista riippuvaiseksi yhteisöksi oli alkanut Kreikan juuri liityttyä yhteismarkkinoihin.

Muutos sekä kylässä että kyläläisten mielissä oli suuri ja nopea ja ongelmallinen. Omavaraistaloudella oli vuosituhantiset juuret, se oli homeerinen perintö, joka oli muokannut ajattelua ja mielikuvia ja joiden viimeisiä häntiä ja liepeitä vieläkin huomaa kuin katkenneita langanpätkiä suuressa punaisessa sängynpeitteessä, jollaisia Lasíthin naiset vielä tuolloin kangaspuillaan kolkuttivat. Jos meidän nykyiseen markkinatalouteemme kuuluu kapanteko ja voitontavoittelu olennaisena osana, oli se homeerisessa kulttuurissa tabu, se oli hävettävää ja alentavaa. Kauppaa toki käytiin, mutta vallitsevana periaatteena oli tasavertaisuus ja molemminpuolinen hyöty. Yksipuolinen hyötyminen toisen kustannuksella kuului toisenlaiseen kehykseen, sodankäyntiin ja ryöstöretkiin, mutta silloinkin voitot saavutettiin urheudella ja nokkeluudella eikä röyhkeydellä, manipuloinnilla tai tinkimällä. Kunnia ja kasvot piti säilyttää, selkäranka pitää suorana, piti seistä oman asiansa takana taipumatta.

Lasithilaiset Gregerin mukaan käyttäytyivät homeerisen kaavan mukaan, joka minullekin Kreetalle tuolloin juuri asettuneelle ulkomaalaiselle, tuli hyvinkin tutuksi. Oman kylän väen kanssa käydään tasavertaista kauppaa vaihtamalla tuotteita ja palveluita, mutta kauempaa tulleet saavat erilaisen kohtelun. Ulkopuolisen oletetaan hyötyvän enemmän kaupanteossa, siksi on syytä olla varuillaan ja pitää korkeampaa hintaa. Mitä kauempaa vieras tulee, sitä korkeampi on hinta, mitä tuntemattomammasta maailmankolkasta vieras saapuu sitä todennäköisemmin hän ei koskaan palaa takaisin.  Silloin pätevät jopa ryöstämisen lait, kunhan tekee sen ovelasti: neljä ouzoa Retimnon vanhassa satamassa neljälle suomalaiselle 80 eurolla! Ja todentotta, nämä asiakkaat eivät koskaan palanneet (tähän ravintolaan).

Kyläläisten keskeisessä vaihtotaseessa ei käytetä rahaa eikä numeroita, mutta lahjojen odotetaan aikanaan tuovan vastalahjan. Vaihdantatalouden aikana ennen markkinataloutta maatalouden ylijäämätuotteet annettiin lahjoina eteenpäin naapureille ja tällöin käytettiin paljon aikaa jakamisen oikeudenmukaiseen suunnitteluun ja arvon puntarointiin, olihan tarkoituksena saada vastalahjoina sellaisia hyödykkeitä, joista itsellä oli tarve. Samalla piti pitää yllä omaa mainettaan reiluna antajana ja suhteuttaa annetut lahjat harmoniseen tasapainoon saatujen vastalahjojen kanssa samalla kun suunniteltiin uusia tavaranvaihtokanavia sen mukaan, millaisia omat tarpeet olivat.

Ei ollut tarvetta vientiin tai myymiseen ulkopuolisille, oli vain tarve tuontiin, jotta saatiin vaihdantaan kelpaavia lahjoja. Liian runsaista lahjoista menetti maineensa samoin kuin ylenmääräisestä saituudesta. Tällaisen rauhallisesti laajenevan tai supistuvan vaihdantajärjestelmän ylläpito on yksi arvostetuimmista hyveistä edelleenkin Kreetalla. Tämä ei koske pelkästään maatalouden ylijäämää vaan se ulottuu koko yhteiskuntaan läpi sen jokaisen kerroksen aina maailmankylämme katoille saakka. Se, että sinä tai minä kylän ulkojäsenenä saa pieniä lahjoja, asettuu nyt omaan suurempaan lokeroon: vieraanvaraisuus luo ystävyyssuhteita, pieni lahja voi poikia odottamattomia tapahtumia, siitä saa hyvän mielen lisäksi hyvän jutun kerrottavaksi talvella kahvilassa kamiinan ääressä, kun tuuli vinkuu, sade piiskaa ikkunoita ja oliivihalot savuttavat. Samalla pieni lahja on homeerisen talouden näkökulmasta oiva kosiskelumuoto. Jos lahjan saaja lähtee leikkiin mukaan, voi vaihdantatalous nousta uudelle tasolle.

Tyttäreni koki karamellipussinsa joutuneen odottamattoman ryöstön kohteeksi, kun vaihdantajärjestelmä kohtasi markkinatalouden. Kun taas pian  pakkaan laukkujani  valmistautuessani lähtemään Kreetalle mietin millaisia henkisiä taitoja pakkaisin tuliaiskassiin savulohen lisäksi.

Hyvän Sydämen luostarissa

 

Kera Kardiótisa/ Panajiá Kera oli varhaisimpina Kreetan-vuosinani usein pysähdyspaikkani matkalla Lasíthin ylätasangolle. Ensimmäisellä käynnilläni 1985 muistan etsineeni vessaa. Tiesin, että jossain se on, ja availin ovia. Erään ruskeaksi maalatun metallioven päällä oli risti. Ovi oli tiukassa, mutta antoi lopulta periksi. Ei sen takana vessaa ollut vaan piilossa ollut cocacola-automaatti! Se toimi ja sain pullon juotavaa, mutta asia huvitti minua niin paljon, että otin valokuvan. Samassa paikalle tuli nunna, joka hyvin vihaisesti komensi minut pois automaatilta ja lukitsi oven. En vieläkään tiedä keitä varten automaatti oli, mutta pari vuotta myöhemmin se oli kadonnut.

Luostarin löytää itäpäästä saarta Lasithia ympäröivien Diktivuorten länsireunalta noin 50 km Iraklionista. Joko poikkeat päätieltä Hersonisosin risteyksessä ja lähdet sisämaahan tai sitten nouset Mallian rampista ensin ylös Mohoksen kylään. Siellä Goniesin kylän laidalla oliivitarhoissa tiet yhtyvät ja jatkavat nousuaan Krasin kylän ohitse kunnes Keran luostari jää rinteelle tien sivuun.  Se on pieni varsinkin jylhien vuorten rinnalla, rakennukset ovat pieniä mutta harmonisia, alueen kellanpunaisena hohtavasta kalkkikivestä ja tiilestä tehtyjä. Ihan vain näköalojen takia kannattaa paikassa poiketa, istahtaa hetkeksi kivipenkille sypressien juurelle kukkien ja solisevan veden rauhoitettavaksi. Jos turistibussit ovat tyhjentäneet lastinsa luostariin, ei rauhasta voi hetkeen puhua, mutta onneksi busseilla on kiire jatkaa matkaa ja rauha palautuu.

Kera on muunnos sanasta kirá, mikä tarkoittaa rouvaa ja viittaa siis Neitsyt Mariaan. Ihan koko nimi Kera Kardiótissa tarkoittaa Hyvän Sydämen Neitsyttä. Nimikkoikonissa neitsyt pitelee Jeesus-vauvaa sydämensä edessä. Luostari on rakennettu vuoden 921 jälkeen, mutta viimeistään 1200-luvun alussa. Tiedetään, että sen freskot on maalattu 1300-1400-luvulla.

Onnistuimme tulemaan niin ettei paikalla ollut muita. Paikan valtiaana esiintyi isokokoinen stressaantunut nunna, joka piti huolen siitä että varmasti maksoimme sisäänpääsystä, että puheäänemme olivat hiljaisia emmekä ottaneet valokuvia.  Hän papatti taukoja pitämättä luostarin tarinan, joka on samanlainen kuin monen muunkin kappelin tai luostarin: ensin ihmeitä tekevän pensaassa riippuneen ikonin löysi paimen, joka rakensi sille kappelin. Sitten se syystä tai toisesta vietiin muualle kolme kertaa, tässä tapauksessa Konstantinopoliin (nyk. Istanbul), josta se aina palasi takaisin. Viimeisellä kerralla palatessaan sillä oli mukana ketjut, joilla se piti sidottaman ikonostaasiin. Nekin ovat ihmeitä tekevät. Ketjut riippuvat ikonostaasin vieressä seinällä ja nunna halusi minun koettelevan niitä ylleni. Arvelin hiljaa mielessäni hätähätäisesti pakotetun ripustamisen ennemminkin kuluttavan ketjujen voimia, jollakulla toisella saattaisi olla niille parempaakin käyttöä ja kieltäydyin nunnan mieliharmiksi. Siinä samassa nunnan taskussa ollut vanha nokialainen puhelin pärähti kovaäänisesti soimaan. Tunnussävelenä oli liturgia, mikäpä muukaan. Nunna kääntyi ja poistui asioilleen, me saimme vartioimatta kulkea kirkossa ja pihalla.

Tosiasiassa ihka oikeita Hyvän Sydämen ikoneita on kaksi. Vanhemman ryösti venetsialainen viinikauppias vuonna 1498 ja vei sen Roomaan, jossa se on nykyään Chiesa San Alfonsossa. Se on Hyvän Sydämen sisarkunnan nimikkoikoni. Sitä korvaamaan maalattiin uusi vuonna 1735, mutta sekin varastettiin viimeksi 1980-luvulla. Se löytyi Iraklionista ja palautettiin juhlavassa arkipiispan johtamassa kulkueessa takaisin.

Luostari on hyvin hoidettu ja sisäänpääsymaksut menevät hyvään käyttöön. Parissa pienessä huoneessa pihan laidalla on arvokkaita kirkollisia vaatteita esillä. Näissä huoneissa toimi turkkilaisaikana (1669-1898)  nk. keskiyön koulu. Kun kansanopetus ja oman kielen opettaminen oli kielletty, opittiin salaa. Keskiyöllä aikuiset ja lapset saapuivat koulunpenkille hankkimaan tarpeellisia kansalaistaitoja, kuten vallankumousta. Lastenlaulu kertoo samasta asiasta näin:

Φεγγαράκι μου λαμπρό
φέγγε μου να περπατώ
να πηγαίνω στο σχολειό,
να μαθαίνω γράμματα,
γράμματα, σπουδάγματα,
του Θεού τα πράγματα.

Kuu kirkas

valaise polkuni

että näen kulkea kouluun

oppimaan kirjaimet

kirjaimet ja luvut

ja Jumalan asiat

 

Useat luostarit olivat salaa isänmaallisia ja niissä kokoontuivat usein myös alueen vallankumouskomiteat suunnittelemaan turkkilaisten vääräuskoisten syrjäyttämistä.  Luostarin toimii nykyisin nunnaluostarina ja sen panijiriä eli pyhimysjuhlaa eli ristisaattoa eli prasniekkaa vietetään 8. syyskuuta.