fbpx

Ja Johannes juhlii

Auton valot pyyhkivät pieneen kylään johtavaa kapeaa tietä ja sitä reunustavia kiviaitoja. Peräperään tien laitaan parkkeeratut autot viestivät kansanjuhlasta jo satoja metrejä ennen kylää. Raitin toisessa päässä kirkkaat valot ja musiikki kutsuvat. Kaskaat ovat vaienneet. Pään päällä linnunrata ja otava. Ilta on samettinen, lämmin ja pimeä. Aukion puiden alle on katettu pitkiä pöytiä, niiden ääressä istuu jo kolmisen sataa henkeä.

Ostamme liput kyläyhdistyksen kipsasta. Löydämme varaamamme paikat. Tanssilattia on vielä tyhjä, orkesteri lämmittelee yleisöä. Pöytäämme tuodaan favaa, jättipapuja, tsatsikia, salaattia ja ihanan mureaksi kypsennettyä porsaanpaistia, jossa viipyilee savun maku. Ja viiniä ja virvokkeita. 

Aukiota reunustavat mulperit ja johanneksenleipäpuut. Suurimman puun alla on orkesterin lava. Johannes Kastajan kerrotaan ravinneen itseään autiomaassa nimikkopuunsa paloilla neljäkymmentä päivää paastoten. Mistäpä sopivamman paikan orkesterille löytäisi.  Tänään juhlitaan Johannes Kastajan vapisevaa hahmoa, Johannes Rigologosta. Perimätiedon, kyläläisten kertoman mukaan, ei siis Uuden Testamentin, tarina menee jotenkin näin: Johannes oli tuotu Herodesin eteen. Tällä oli tytär, Salome, turhamainen itseään täynnä oleva hemmoteltu penikka, joka päätti vietellä Kastajan tanssillaan peittonaan seitsemän huntua. Kun Johannes ei edes katsonut päin, kimmastui tytär. Herodes kysyi mitä tytär halusi kiitokseksi tanssistaan ja tämä pyysi Johanneksen pään. Ja sai sen. Tarjottimella.

Tästä syystä tänään ei ole saanut veitsiä käytellä edes keittiössä, paastotaan ja pukeudutaan muihin väreihin kuin mustaan ja punaiseen, nekun muistuttavat verestä ja kuolemasta.

Niin me syömme ja tanssimme muistaen tätä päivää. Menneeseen aikaan, silloin kun juhlakansaa oli puolta vähemmän, kertoo vieressäni istuva Lola, pöytiin kannettiin paastoruokia, papuja, vihanneksia puoleen yöhön saakka, mutta kun kello löi 24 ja paasto päättyi, täyttyivät pöydät lihavadeista!

Seitsemää huntua en näe yhdelläkään, mutta aukiolla tanssii notkeita neitoja kuin ligariá ja miehet kuin sypressit suoraselkäisinä näyttävät mallia. Ja miten he tanssivatkaan! Näin huikeita esityksiä ei odottaisi valkotukkaisilta, vatsakkailta, viiksekkäiltä herroilta. Keski-ikä siinä 70 korvilla. Korkeita hyppyjä ja kiemuroita! Oman kylän miehiä suurin osa, kerrotaan, muutama naapurista lainattu. 

Lapset paiskovat ilmapalloja, juoksevat pöytien välissä, nukkuvat sylissä. Ja tanssi jatkuu aamuun. 

Johanneksenleipäpuun alla soittavaa kreetalainen neilimiehinen orkesteri tanssittaa yleisöä kitaran, liiran ja kahden luutun tahdeilla

Kyläreissuja pyhimysten luo

 

Tulevaa Kreetan länsipään opaskirjaa varten olen koonnut juhlakalenteria, siis sellaista, jossa on paitsi kreetalaiset juhlapyhät, myös tärkeimmät panijírit. Nehän ovat pyhimysjuhlia, siis pyhimyksen nimipäiviä. Nimipäiville ovat kaikki tervetulleita. Ei tarvitse olla uskovainen tai harras kirkossa kävijä, ei suinkaan, uteliaisuus riittää. Näitä pyhimysjuhlia on ympäri vuoden, onhan nimipäiviäkin. Eivätkä pelkästään pyhimykset juhli, vaan ne kaikki, jotka ovat saaneet nimensä kyseisen pyhimyksen mukaan. Kreetalaiset tuntevatkin pyhimyksensä hyvin ja siis nimipäivänsä myös. Syntymäpäiviä ei ole tapana juhlia, vain nimipäiviä. Ortodoksinen kirkko osaa näissä nimipäiväjärjestelyissä olla hyvin maanläheinen, vai mitä sanot seuraavasta: maaliskuun 25. päivä juhlitaan Neitsyt Marian ilmestystä. Maria siis sai tietää olevansa raskaana. Siitä on yhdeksän kuukautta jouluun. Maaliskuisena Marian-päivänä viettävät nimipäiviään naimattomat Mariat. Naineiden Marioiden nimipäivä on elokuun 15. päivä.

Helmikuussa, 40 päivää joulusta, vietetään Jeesuksen kirkottamisen juhlaa, ypapantia. Vastasyntynyt siis vietiin temppeliin siunattavaksi. Tämän tapauksen muistoa juhlitaan Kreetalla mielenkiintoisessa paikassa, jossa ovat päällekkäisinä kerrostumina sekä kivikautiset uskomukset että mytologia että ortodoksisuus, kaikki tiiviisti yhteen kietoutuneina.

Paikka on Arkudiotissan eli Karhuttaren luola Akrotírin niemimaalla Guverneton luostarin naapurissa. Luolassa on vanhastaan palvottu Artemis-jumalatarta, jonka tiedettiin huolehtivan metsästäjistä, villieläimistä, luonnosta ja kuun kierrosta. Näin myös naisen kierrot, raskaus ja synnyttäminen kuuluivat Artemille. Yksi luolan stalagmiiteista muistuttaa suurta karhua, yhtä Artemiin ilmenemismuodoista, onhan karhua pidetty hyvänä lapsiaan puolustavana äitinä. Kreikkalaisessa mytologiassa karhut suojelivat vastasyntynyttä Zeus-lasta. Tästä ne palkittiin ja niistä tuli Ursa Major ja Ursa Minor taivaalle eli iso ja pieni otava. Arkudiotissan luolan suuaukolla olevassa kirkossa Jeesus-lapsen kirkottaminen on siis päivän teemana 2. helmikuuta. Joskus vielä menen mukaan!

Panijírit vetävät minua puoleensa siksi, että jaksan edelleenkin hämmästellä kuinka hienoihin paikkoihin kirkkoja on rakennettu. Niitä on rotkoissa, kallionkielekkeillä, luolissa, tasapainoilemassa kahden kiven päällä, vuorten huipuilla, lähteiden nurkalla, ruusutiheikköjen suojassa, meren rannoilla, oudosti kasvavien plataanien alla, tammimetsiköissä…Niiden rakentamisen eteen on nähty vaivaa. Ne kertovat historiaa. Niitä kannattaa opetella lukemaan. Jos noista ajoista ei meille ole muuta konkreettista jäänyt kuin nuo kirkot, niin miksemme raottaisi niiden ovia ja samalla kurkkaisi menneisyyteen, sinne josta tulemme?

Olen ihmetellyt miksi Kalivesin lähialueilla on tavallista tiheämmässä Johannes Teologin kirkkoja, siis hänen, joka kirjoitti ilmestyskirjan Patmoksen saarella. Vasta menneenä syksynä sain vinkin: niiden tiheyteen vaikutti se, että Kalivesin yläpuolisilla kukkuloilla Apterassa sijaitseva luostari toimi Patmoksen luostarin alaisuudessa. Se  oli alueen tärkein uskonnollinen keskus eikä siis ihme, että uusia lähelle nousseita kirkkoja pyhitettiin omalle hyvin tunnetulle Johannekselle.

Kalívesin kylän entisillä takamailla on myös yllättävän monta Johannes Rigologosin kirkkoa. Kukas hän sitten on? Rigologos, Vapisija, on Johannes Kastaja, jonka ruumis tarinan mukaan jäi vapisemaan mestauksen jälkeen. Tästä vedettiin se johtopäätös, että Johannes voisikin auttaa kaikkia niitä, jotka vapisevat malarian kourissa kovassa kuumeessa. Niin näitä kirkkoja löytyy kylistä, joissa malariaepidemioita esiintyi säännöllisesti. Johannes Rigologos seuraa aikaansa ja suojelee nykyään myös Parkinsoniin sairastuneita.

Kun ennen aikaan ei tauteihin ollut kummoisiakaan parannuskeinoja, ymmärtää hyvin, että kulkutaudit olivat pelättyjä ja kaikki mahdollinen apu otettiin vastaan. Lääkelaatikko ja annostelulusikka kourassa kuvattua Pyhää Panteleimonia on myös huudettu avuksi moneen vaivaan, sen kertoo jo pyhimyksen nimikin (pan+eleimon=kaikki kulkutaudit). Ja sitten Haralambos! Hänelle pystytettiin kirkkoja aina ruttoepidemioiden jälkeen, Haralambos kun suojelee siltä. Hänen tulisi varmaan päivittää osaamisensa, rutto kun on kovasti harvinaistunut.

Korjaus: sain kommentin, jonka mukaan pan+eleimon ei olekaan kaikki kulkutaudit, vaan kaikki siunaus! Ja minä kun olen harahaoppia levittänyt ainakin 20 vuotta. Pyydän anteeksi. Aina pitää tarkistaa, sen tässä oppi! Kiitos korjauksesta, Jukka Jauhiainen!

Mitäs sanot, alkaako pienten kirkkojen kutsu houkuttaa?