BALKANIN HELMI

eli AUTOILLEN EUROOPAN HALKI, OSA 1/3 

Vanhan auton vienti Kreetalle – Roadtrip Euroopan halki alkoi kypsyä kun omakotitalomme myynnin jälkeen Saabilla ei enää ollut kotia kahden auton lämpimässä tallissa. Paikka kerrostalon ulkoparkissa hangen alla ei ollut optio eikä tallin vuokraaminen Helsingissä näyttänyt helpolta, ei varsinkaan edulliselta. Ainoa järkevän tuntuinen ratkaisu  oli mennä maakuntaan navetan ylisille.  Homma toimi säilytyksen kannalta kohtuullisesti, mutta etäisyyksien takia hiukan vaivalloisesti. Pikku huoltoja ja fiksausta olisi ollut mukava tehdä talvella, se ei vain tuntunut luontevalta pakkasessa ja pimeässä navetassa.

Koska vietämme puolet vuodesta Kreetalla (www.kreetanmaku.fi), tuntui vitsikkäältä ajaa auto sinne ja rekisteröidä Saabi historialliseksi ajoneuvoksi. Ajattelin, että projekti onnistuu, koska saarella ei tietääkseni ole rekisterissä  ainuttakaan ysisatasta umpimallia ja Hanian mobiilikerho suhtautui projektiin kannustavasti. Ajoitus tuntui hyvältä, autoa saisi ymmärtääkseni käyttää uusien sääntöjen mukaan rajattomasti eikä enää ainoastaan sunnuntaisin. Hintakin rekisteröinnille on kohtuullinen, puhutaan satasista, ei käyttö/tieveroa ja vakuutusmaksut ovat lähinnä nimelliset. Meininki on siis samanhenkinen kuin Suomessakin, joten vanhan auton vienti Kreetalle kannattaa.

Auto on entisöity Hollannissa vuonna 2009, minulle se tuli vuonna 2012 ja on ollut ympärivuotisessa käytössä kakkosautona. Se on aito  ’Pearlwhite’ esituotantoyksilö silloin uudella 16-venttiilisellä kannella, rekisteröity 30.12.1983.  Autossa on punaisenruskea nahkasisustus ja kattoluukku. Näitä valmistettiin tietojeni mukaan 27 kappaletta esittelykäyttöön, varmaa tietoa vielä liikkuvista yksilöistä minulla ei ole, mutta montaa ei voi olla.

Auto on toiminut luotettavasti noin 50.000 kilometriä ja säännöllisesti huollettu, joten en ollut peloissani pahoista teknisistä vastoinkäymisistä. Jos laukeaa niin toimitaan sitten tilanteen mukaan.

Useimpien mielestä, mukaan lukien rakas vaimo, ajatus oli pähkähullu. Ja vielä jonnekin Itä-Eurooppaan ja Albaniaan. Mitä sitten tehdään jos jotain tapahtuu?  Sairaustapauksessa mennään sairaalaan. Jos auto hajoaa, viedään se korjaamolle. EU’n sairausvakuutuskortilla tekee jo ihmeitä eivätkä sairaalakäynnit itäisessä Euroopassa todella maksa paljoa. Mitä teknisiin ongelmiin tulee, Itä-Euroopan maat toimivat  vanhojen autojen kohdalla paremmin kuin meillä Suomessa tai muissa länsimaissa. Siellä osataan vielä korjata autoja eikä vain vaihtaa osia. 

Lähtökohtana on katsoa ensin voiko osaa korjata ja vasta sitten tutkia varaosaluetteloita. Varaosat ovat kaikkialla suunnilleen saman hintaisia mutta työn kustannukset aivan eri tasolla.

Pena oli ystävistäni ainoa jolle aikataulu ja elämäntilanne sopi ja hänellä on rock’n’rollia vielä veressä tällaista reissua varten. Eikä turhista natise.  Asia selvä, mennään kaksistaan!

VANHAN AUTON VIENTI KREETALLE – REITTIVALINTA

Kreikkaan voi ajaa Via Baltican kautta Itä-Europan halki tai seilata laivalla Lyypekkiin ja siitä jotain reittiä Balkanille. Koska tiedossa oli yli 3000 kilometrin ajorupeama, ei Via Baltican uuvuttavat tasamaat juurikaan kiinnostaneet, joten päädyimme mukavuus syistä laivavaihtoehtoon. Vuonna 2018 tehdyn Itä-Euroopan interrail-matkan (samojen kaverien kanssa kuin vuonna 1974) innoittamana valitsimme Penan kanssa itäisen reitin entisen DDR’n kautta Tsekkiin ja sieltä entisen Jugoslavian kautta Kreikan mannermaalle ja viimeinen legi lautalla Kreetalle.

Erona taannoiseen interrailiin oli, että emme sattuneesta syystä päässeet ajamaan Ukrainan kautta. Sieltä meille jäi upeat muistot, älyttömän kaunis ja vieraanvarainen maa. Erityisen kammottavia tälläkin hetkellä ovat Lvivin kaupungin tuhot, kaupunki on poikkeuksellisen komea vanhan arkkitehtuurin helmi.  Ihan kuin olisi Wienissä, upeat kahvilat ja kaikki.

Valintaan vaikuttivat aiempien kokemusten lisäksi Itä-Euroopan ja Balkanin rennompi meininki ja merkittävästi alhaisempi hintataso. Tuntuu vaan niin vapauttavalta, kun ravintoloissa tai muissakaan palveluissa ei tarvitse miettiä hintaa vaan voi luottaa siihen, että se on murto-osa läntisen Euroopan kuluista, mukaan lukien Suomi. Ja onhan nuo siistit ja länsimaisen pittoreskit Saksat ja Itävalta moneen kertaan koluttu, ensimmäisen kerran jo 60-luvulla nelihenkisen ydinperheemme kanssa kuplavolkkarilla.

Matkasta jäi elävästi mieleen etupenkillä piippua käryttelevä isämme joka ei voinut pitää ikkunaa auki, koska olkapäätä rupesi kivistämään.

Tarkka reitti jätettiin auki, mukaan lukien lopullinen siirtyminen Kreikasta Kreetalle. Lautta on ainoa vaihtoehto, mutta ajaako Pireukseen ja sieltä vanhoilla ruotsinlaiva-tyyppisillä härveleillä Haniaan vai Peloponnesoksen länsilaidalta Gythionista pikkupaatilla Kreetan luoteiskärkeen Kissamokseen. Jääköön nähtäväksi, mennään fiilispohjalta.

Aikarajoituksia meillä ei ollut. Penan kanssa päätettiin ajaa Jack Kerouacin viitoittamalla tiellä periaatteella ’matka on tärkeä, ei aika eikä päämäärä’ . Tie vie, vaikka meillä päämäärä oli tiedossa. Alustavasti laskimme että 14 päivän ajo olisi sopiva lähtökohta eli noin 250-300 kilometriä päivässä. Leppoisa tahti jättäisi myös mahdollisuuden viipyä jossakin kohteessa jopa pidempään kuin yhden yön, jos paikka todella viehättää.

VANHAN AUTON VIENTI KREETALLE – LAIVALLA TRAVEMUNDEEN

Laivamatka sujui  leppoisasti, pääosa matkustajista oli  rekkakuskeja, useasta eri maasta. Juttuja kuunnellessa sai rautaisannoksen rekkamiesten arkea ja eri maiden ajo-olosuhteita.  Ongelmia puitiin monipuolisesti ja antaumuksella. Koska oli elokuu, joillain kuskeilla oli myös vaimo mukana. Ihan oikeasti viettivät yhteistä lomaa, koska muuten äijää tapaa  harvakseltaan. Kahden viikon loma rekan nupissa, hm…

Juttuja kuunnellessa kunnioitus  ammattiryhmää kohtaan nousi, miesten hommaa. Eikä se  ole vain ratin pyörittämistä, vaan kommelluksia ja ongelmia selvitetään yhtenään. Painojen kanssa pitää olla  tarkkana, tarkastuksia tulee yhtenään ja aikataulut painavat päälle. Erityisesti Itävalta tuntui olevan epäsuosiossa, pysäyttelevät sekä vahtaavat koko ajan ja kaikki dokumentit on oltava jatkuvasti käden ulottuvilla hyvässä järjestyksessä.

Laivan hytti oli perustasoa, ruokaa oli runsaasti ja erittäin ravitsevaa, vanhan koulun laivakeittiötyyliä, jossa keittiössä puuhaa kokki eikä lääkäri. Toisin sanoen rasvaa ja suolaa oli riittämiin. Rekkakuskit kehuivat kilvan ruuan tasoa, kuinkas muuten.  36 tunnin seilauksen jälkeen auto ulos laivasta ja nokka kohti Berliiniä ja Puolan rajaa, pikkuteitä ajellen läpi entisen DDR’n.

ON THE ROAD – VANHAN AUTON VIENTI KREETALLE

Olimme jo päättäneet että välttelemme moottoriteitä ja suuria kaupunkeja mahdollisuuksien mukaan. Ei tarvitse miettiä tietulleja ja onhan noita suurkaupunkeja nähty, kaikki periaatteessa samanlaisia. Eikä yhden yön pikavisiitti edes jättäisi paljoa aikaa miljoonakaupunkeihin tutustumiseen. Jos päivän reitistä olisi tullut kohtuuttoman pitkä ilman moottoritieosuuksia, poikkesimme niillekin jos vaihtoehdot näyttivät turhan työläiltä.

Tietulleja, itse asiassa, ei tarvitse pelätä sen kummemmin. Opimme, että Itävallassa, Tsekissä ja Sloveniassa edellytetään päivälupien hakemista joka onnistuu joko kioskeista tai sovelluksen kautta sähköisesti. Sovelluksien kautta  homma toimi oikein hyvin, puhelinta vilauttamalla puomi nousi vikkelästi. Muissa eteläisemmissä maissa käytimme luottokorttia, joka aukaisi väylän kunhan lainasi sitä portinvartijalle.

Tiemaksut ovat melkein samansuuruisia joka maassa, noin 3-4 euroa sataa kilometriä kohden joten budjetti ei niihin kaadu. Autobaanat imevät raskaan liikenteen niin tehokkaasti, että emme pienemmillä teillä juuttuneet kertaakaan ruuhkiin. Erityisesti Saksassa ja Itävallassa pikkukaupunkien keskustat kapeine katuineen pystyi helposti ja opastetusti kiertämään.

Keskustelusivustoilta ja Autoliiton julkaisuista saa sellaisen kuvan, että teiden kunto itäisillä alueilla olisi jonkinlainen riski. Rengas- sekä akselirikot ovat kuulemma tuiki tavallisia hurjien kuoppien takia. Kaikki suosittelevat tavanomaista tarkempaa keskittymistä ajamiseen, myös eksoottista ja vaarallista liikennekulttuuria ajatellen.

Katin kontit, emme missään, edes Albaniassa, kohdanneet niin surkeita teitä kuin Suomessa. Missään ei ole uria, asfaltti on silkkistä ja ajokulttuuri on helppo. Toki luovuutta on enemmän. Suomessa pidetään kiinni säännöistä ja oikeuksista, esimerkiksi risteyksissä, kun taas meidän itäisellä reitillämme mennään tilanteen mukaan. Kuljettajan elekielellä ratkaistaan monen monta tilannetta.  Hurjastelua emme nähneet missään eikä autokanta mitenkään eronnut kotimaisesta, ainakaan huonompaan suuntaan.

Lämpötilat saattavat elokuussa vielä nousta reilusti yli kolmenkympin, varsinkin etelämpänä. Kattoluukku, jota muuten olen pitänyt pelkkänä vettä vuotavana turhakkeena, osoitti  ajossa käyttökelpoisuutensa; apukuski nostaa kätensä luukusta ja kämmenen asentoa säätämällä ohjailee ilmavirtaa vuorotellen kummankin naamaan. Varsinainen manuaalinen ilmastointi, mutta toimi aika hyvin. Tosin tunnin kurottelun jälkeen apukuski oli yleensä valmis siirtymään rattiin.

Kun kerroimme tästä viilennystoiminnosta eräälle saksalaiskaverille, hän muuttui vähän pohdiskelevaksi; kenties ei kannata ajella ihan joka paikassa käsi  tervehdysmoodissa luukusta sojottaen.

YÖPYMISET – AUTOILLEN EUROOPAN HALKI

Olimme yhtä mieltä myös yöpymisistä. Vaikka yksityismajoitukset ovat halvempia, suosimme kuitenkin hotelleita, tähdillä ei kummallekaan ollut niin väliä. Pääasia oli, että majoitus on kävelymatkan etäisyydellä keskustasta. Lisäksi arvioimme, että hotellit ovat joustavampia saapumisajan suhteen, eikä tarvitse miettiä kadulla odottelevaa, kärsimätöntä omistajaa jos tulee jotain viivästystä.

Aamukahvilla tutkimme kartasta mihin suuntaan kannattaisi minäkin päivänä lähteä ja kuinka pitkälle. Koska Euroopassa elokuun loppupuoli on vielä loma-aikaa, buukkasimme neuvottelun jälkeen heti aamusta seuraavan yön majoituksen booking.com kautta.

Vaatimattomatkin hotellit olivat poikkeuksetta kaikkialla erittäin viihtyisiä ja edullisia.  Koska emme yöpyneet suurissa kaupungeissa, ei meluhaittaa ilmennyt missään. Ei edes viikonloppuisin. Huoneen hinta on tyypillisesti 30-40 euroa. Kummallakin oli aina oma huone, joten meluhaittaa siltäkään osin ei ollut. Kertaakaan ei yösijan etsiminen tuottanut ongelmia, ensimmäisellä yrityksellä löytyi aina tilaa.

MUISTIKUVIA – VANHAN AUTON VIENTI KREETALLE

Saksa

Saksan itäinen osa on pullollaan keskiaikaisia kyliä, jotka on saatu erinomaisesti restauroitua pitkän kommunistisen hallinnon jäljiltä. Valitsimme ensimmäiseksi taukopaikaksi Beeskowin, jossa on komea linna joen varrella ja vanha asemakaava voimassa ilman ainuttakaan modernia rakennusta rikkomassa kokonaisuutta. Sivummalla näkyi  kuuluisaa DDR-arkkitehtuuria, sekin nyttemmin korjattuna ja maalattuna muillakin väreillä kuin harmaalla. Kannatti pysähtyä pullakahvilla ja nautiskella leppeästä tunnelmasta keskiaikaisen torin kupeessa.

Ensimmäiseksi yösijaksi valitsimme Cottbusin itäisessä Saksassa lähellä Puolan rajaa. Se valikoitui useasta ehdokkaasta varmaan syystä, että saksalainen ystäväni, itsekin entinen derkku, varoitti tästä maailman tympeimmästä, taantuvasta teollisuuskaupungista, joka on täynnä syrjäytyneitä nistejä. Sinne siis tutustumaan Saksan tällaiseen puoleen. 

Mielestämme Cottbus oli  normaali keskisuuri (noin 200.000 asukasta) kaupunki, jonka keskusaukio oli täynnä terasseja ja baareja. Aurinko paistoi heleästi ja viihdyimme oikein hyvin itäsaksalaista legendaarista Radebergiä siemaillen ja currywurstia natustellen. Oikein maittavaa, pitkästä aikaa. Vanhan auton vienti Kreetalle on maukas seikkailu.

Keskustan kaupunginmuseossa on korkea torni, josta avautui upea maisemat silmänkantamattomiin. Tarjoilivat myös paikallista, ikivanhaan keskiaikaiseen reseptiin perustuvaa olutta; oikein hyvää, sillä eivät valmistustavat mihinkään ole muuttuneet. Reinheitsgebod on yhä kunniassa.

Tsekin tasavalta

Seuraava päivä oli jo vähän pidempi puristus, noin 300 kilometriä. Päätimme ajaa kaakkoisen Saksan läpi pikatahdilla suoraan Tsekin tasavaltaan. Kohteeksi valittiin Liberec, noin 100.000 asukkaan teollisuuskaupunki. Majoituimme vanhaan keskustaan joka ei taaskaan pettänyt. Tsekkiläiseen tyyliin keskusta on rakennettu keskiajalla, kaikki on kauniisti entisöityä.

Hotellin alakerrassa oli kerrassaan tyylikäs kahvila, josta sai lounasta ja aamupalaa. Kuten sivistysmaissa yleensä, aamupalakin tilataan listasta eikä buffettia tunneta missään. Eihän asiakkaan sovi jonotella vaan häntä palvellaan.

Sitten oli vuorossa Ceske Budejovice. Oluen ystäville tämä oli niitä harvoja paikkoja jonne ehdottomasti oli päästävä maistamaan tuoretta Budvaria. ’Beer can’t travel’ niinkuin meitä joskus Irlannissa valistettiin. Uskomattoman kaunis ja laaja keskiaikainen keskusta, jossa oluthuoneita oli joka kulmalla.  Kävelyllä hotellilta kohti keskustaa kohtasimme kummallisen näyn; pikkukujalla hoksasimme kyltin jossa luki selkeästi ’Leipomo’ !

Poikkesimme tietysti sisään, myymälän työntekijä sen kummemmin kyselemättä huikkasi heti omalla kielellään takahuoneeseen ´tällä on taas sun maanmiehiäsi´. Ystävällinen suomalainen omistaja tuli paikalle ja aloimme kyselemään tarinaa. Tsekkiläisen morsiamen kanssa oli ensin asetuttu Tampereelle, mutta nopeasti oli käynyt selväksi, että leipurin homma kannattaa varmaan paremmin neidon kotimaassa, jossa elämä on muutenkin rennompaa.  Kaveri vaikutti kovin tyytyväiseltä valintaansa ja kiitteli tsekkien ennakkoluulottomuutta; suomisuvun vanhaan juureen leivottu ruisleipä on hullaannuttanut niin paljon asiakkaita, että sitä leivotaan joka päivä.

’Olipa kiva porista suomeksi ja kiitos käynnistä’,  hän huikkasi vielä ovelta. Aikamoinen fiilis, kaikenlaiseen sitä törmääkin.

Ilta sujui – tietysti – keskiaikaisessa majatalossa perinnejuoman ja hyvän, tosin melko rasvaisen ruuan merkeissä. Valitsimme ankkaa. Paikalliset porukat kokoontuivat tuopilliselle työpäivän päätteeksi, puheensorina ja ilakointi oli melkoisen intensiivistä.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme kohti etelää. Koska ei ollut kiire, valitsimme reitin pikkuteitä pitkin halki metsäisten maisemien. Ensimmäistä kertaa matkan aikana satoi rankasti. Eksyimme oikein kunnolla, ainoan kerran koko reissulla. Googlemaps kertoi koko ajan tilanteen olevan hallussa, kunnes tie muuttui hiekkatieksi ja myöhemmin mutavelliksi. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta kun ohjelma väitti kivenkovaan reitin olevan lyhin, jatkoimme matkaa kunnes saavuimme maatilan pihamaalle. Pelkäsin Saabin juuttuvan mutaan, kun pysähdyimme pohtimaan seuraavaa siirtoa.

Huomasimme isännän käynnistelemässä vanhaa Zetoriaan ja oletin hänen tulevan juttusille; osannee ehkä sen verran saksaa, että pystyy vähän neuvomaan. Äijä ei kuitenkaan reagoinut meihin tai autoon millään tavalla, pöristeli vaan askareihinsa ikäänkuin tämä olisi aivan jokapäiväinen kokemus. Taas noita suomalaisia tolloja, ei nyt jouda juttelemaan, pärjätköön omin avuin.

Koska minkäänlaista tien tapaista ei ollut kuin googlemapsissa, käännyimme takaisin  ja valitsimme seuraavan reittiehdotuksen, tällä kertaa varmistimme reitin myös paperikartasta. Epäusko tapahtumasta jäi sen verran kaivertamaan, että emme enää suunnistaneet pelkän applikaation varassa vaan paperinen kartta oli koko ajan saatavilla. Kokonaiskuva hämärtyy  salakavalasti kun tuijottelee vaan muutaman neliökilometrin alaa puhelimesta  ja seuraa kääntymisohjeita ollenkaan pohtimatta sitä isoa kuvaa.

MATKA JATKUU SEURAAVASSA BLOGISSA, VANHAN AUTON VIENTI KREETALLE OSA 2, VIIKON PÄÄSTÄ !