fbpx

Viimeisimmät postaukset

MYSTINEN SFAKIA

Kuten useimmilla turisteilla, ei minullakaan 20 vuotta sitten ollut mitään käsitystä Kreetan vuoristoon ja etelärannikolle sijoittuvasta Sfakia -nimisestä alueesta Hanian läänissä.  Ajellessamme etelärannikolle päin muistan kiinnittäneeni huomiota Askifoun ylängöllä erilailla pukeutuneisiin miehiin; mustat vaatteet, kiiltävät nahkasaappaat, puukko vyöllä ja virkattu musta päähine (sariki) josta omituiset pienet pampulat roikkuivat pitkin otsaa ja poskia.

Rikkiammutut liikennemerkit kuulemma symboloivat paikallisten vastenmielisyyttä esivaltaa kohtaan, häissä oli pakko ammuskella juovuspäissään holtittomasti ympäriinsä ja vendetta kuulemma oli vielä melko yleistä, tosin turisteille sellaisesta ei puhuttu.

Totta ja tarinaa

Mieltäni kiihotti myös eräs keino. Jos kreetalaistyttö tuntee ahdistuvansa kreetalaispojan lähentelystä baarissa, hän tekee tiettäväksi että poikaystävä – sfakialainen muuten – tulee häntä kohta hakemaan kotiin. Ongelma ratkaistu, ahdistelija vaihtaa baaria.

Tänä syksynä sain käsiini mielenkiintoisen kirjan , ’SFAKIA – A History of the Region in its Cretan Context’ (Dalidakis-Trudgill).  Siitä se alkoi, selvitystyö mistä on kysymys. Sfakialaiset ovat aina eläneet melko eristäytyneenä. He ovat paimentaneet lampaita ja vuohia villeillä vuorilla ja  käyneet kauppaa rakentamillaan laivoilla etelärannikon satamista, jotka useimmin olivat tiettömien taipaleiden takana. Saaren valloittajat, venetsialaiset ja turkkilaiset, eivät halunneet sitoa resursseja tälle syrjäseudulle ja päättivät pitää alueen rauhallisena lahjomalla alueen mahtisukuja avokätisesti.

Venetsialaisten yli 400 vuoden hallintokaudella 1204-1669 Kreetalla syntyi kuitenkin 27 kapinaa, useimpien takana olivat sfakialaiset. Yleisimmät syyt liittyivät epäoikeudenmukaiseen verotukseen tai kunnianloukkauksiin. Kapinat kukistettiin aina verisesti murhaamalla suuri osa väestöä ja tuhoamalla kylät. Kallikratis taitaa olla ranking-listan ykkösenä, se on tuhottu 4 kertaa eli ’nelinkertainen marttyyrikylä’.

Chryssamaloussa

Chryssamaloussan (Kultainen hiussuortuva) kapina vuonna 1319 alkoi, kun Chora Sfakionin venetsialaisen varuskunnan komentaja iski silmänsä kauniiseen Chryssamaloussa- neitoon. Yrittäessään suudella tätä keskellä katua, komentaja Capoletto sai tietysti korvilleen. Komentaja leikkasi kuitenkin puukollaan suortuvan tytön kauniista hiuksista. Moista häväistystä ei voitu katsoa läpi sormien, joten isä – Skordilisin mahtisukua – ja tytön sulhanen tappoivat komentajan ja kyläläiset tuhosivat koko varuskunnan yksin tein. Venetsialaisten lähetettyä apuvoimia, koko Sfakia asettui perheen taakse. Selkkaus saatiin loppumaan vasta kuukausien kuluttua, jopa bysantin silloista hallitsijaa tarvittiin kiistaan välittäjäksi.

Chryssamaloussan hauta on muuten Ossia Marian kappelin vieressä Samarian rotkossa.

Kandaleon

Toinen kummallinen kapina oli Kandaleonin kansannousu, joka alkoi Koustojerakossa vuonna 1570. Kandaleonin poika Petros ja venetsialaisen ylimyksen Francesco da Molinan tytär Sophia halusivat mennä naimisiin. Kandaleon oli kapinallisjohtaja jonka kautta da Molina uskoi pääsevänsä käsiksi koko kapinallisporukkaan suostumalla häihin. Juhlat olivat tottakai melkoiset ja viiniä kului runsaasti, väitetään että viiniin oli sekoitettu ooppiumia jotta vieraat varmasti sammuisivat. Yöllä venetsialaiset piirittivät alueen ja vangitsivat pölämystyneen juhlaväen.

Kandaleon ja sulhanen yhdessä 30 päävieraan kanssa hirtettiin heti ja sadat muut vieraat myöhemmin Haniassa, Rethymnonissa ja Mesklassa. Koko Sfakia nousi vastarintaan ja kapina loppui vasta vuoden kuluttua venetsialaisten murskattua sen armottomasti. Tähän tapahtumaan viittaa myös sanonta “kreetalaiset häät”. Häiden pitopaikasta on muutamakin kylä ottanut kunnian, mm. Lappan kylä Argiropolin yläpuolisilla rinteillä.

Daskalogiannis

Sfakian ja koko Kreetan suuri sankari on Daskalogiannis, nimen olette ehkä huomanneet Hanian lentokentän nimessäkin. Daskalogiannis, oikealta nimeltään Yiannis Vlachos, oli menestyvä laivanvarustaja sekä liikemies. Kutsumanimensä ’opettaja’ (daskalos) hän sai, koska hän neuvoi kansalaisia tekniikassa, maanviljelyssä, taloudenhoidossa ym taidoissa. Matkoillaan Mustalle Merelle hän tutustui Katariina Suuren neuvonantajaan kreivi Orloviin, joka yllytti Daskalogianniksen järjestämään kansannousun turkkilaisia vastaan samanaikaisesti, kun venäläiset joukot hyökkäävät valloittamaan Konstantinopolin. Sfakialaiset aloittivat kapinan, mutta venäläisten laivasto ei koskaan saapunut Konstantinopoliin. 

Veristen  taistelujen jälkeen turkkilaiset, vangittuaan Yianniksen vaimon ja lapsia, ehdottivat aselepoa ja lupasivat armahduksen kapinallisille. Kansaansa ja perhettään suojellakseen Daskalogiannis päätti antautua. Armahduslupaus unohdettiin kuitenkin ja Daskalogiannis surmattiin nylkemällä elävältä. Muistomerkki Anopolin kylän aukiolla muistuttaa vuoden 1770 tapahtumista ja Daskalogianniksen kohtalosta.

Daskalogianniksen patsas Anopolissa, kuva internetistä

Sitten saksalaiset

Vastaavia kansannousuja on kymmeniä. Myös  saksalaiset saivat vuosina 1941-1945 maistaa sfakialaisten ’Vapaus tai Kuolema’ -periaatetta. Nikos Kazantsakis on kirjoittanut samannimisen kirjan aiheesta. Sfakialaisen suvun päämiehen ensisijainen velvollisuus on puolustaa perheensä sekä Sfakian kunniaa ja vapautta. Kuolemankin uhalla on aina käyty valloittajien kimppuun, sehän koituu suvun kunniaksi ennen pitkää.

Tämä herra oli oikeasti tosi ystävällinen, ehkei edes sfakialainen, mutta niin kuvauksellinen.

Sfakia tänään?

Miten tämän erikoisen ’heimon’ historia ja erityisominaisuudet sitten nykyään näyttäytyvät?

Pohjoisrannikon ranta-alueen ihmiset, siis paikalliset, pitävät sfakialaisia hillybilleinä, joiden olisi jo aika siirtyä nykyaikaan. He ovat kuulemma pelottavia ja epäluotettavia, aina pitää varoa sanojaan tai muuten puukko otetaan livakasti esille. Myös vendettaa paheksutaan. Jotkut kylät, esim Asi Gonia ja Anogia, eivät edes halua kehittää turismia, sehän toisi paikalle muukalaisia. Omien kokemuksieni mukaan sfakialaiset ovat toki ystävällisiä mutta vähän totisia ja pidättyväisiä. Muutamat ystäväni ovat kyllä kokeneet hyvinkin kylmäkiskoista kohtelua syrjäkylillä.

Taannoin kun Chora Sfakionin jalkapallojoukkue pelasi Kandanoksen joukkuetta (siis muukalaisia) vastaan, ottelu päättyi vieraitten selkeään voittoon. Joukkue ei kuitenkaan päässyt kotimatkalle koska tiet oli tukittu. Ilmeni että isännät olivat ottaneet tuomarin puhutteluun. Koska tuomiot ja samalla lopputulos olivat epäreiluja, ottelua vaadittiin uusittavaksi. Ja kotiin vierasjoukkue päästettäisiin vasta kun uusintaottelu on pelattu. Näin oli pakko tehdä ja kotijoukkue tietysti voitti uusinnan. Sfakialainen oikeus voitti.

Paikallinen ystävämme on syntyjään Asi Goniasta muttei kovinkaan usein käy siellä. Häntä pidetään luopiona, joka on hylännyt kotikontunsa tienatakseen elantonsa turistirannikolla. Vanhojen kavereitten kanssa iltaa istuessa häntä häiritsee se tiukka tuijotus silmiin ja ahdistava hiljaisuus, kun jokin kommentti on ollut liian uskalias. Siellä kotikylällä porukka ei maailman menosta tiedä mitään, ainoa mistä voi puhua on lampaat ja aseet. Kalasnikov on kuulemma kovin suosittu merkki.

Kävelimme kerran ryhmän kanssa Imbroksen rotkon, jonka päätteeksi voi kioskista ostaa juomaa ja välipaloja. Innokas nuorimies tarjosi kyytiä avolavalla takaisin Imbrosin kylälle hintaan 10 per nenä. Kiitin tarjouksesta ja selitin, että meillä on lounastapaaminen parin kilometrin päässä, Komitadesin kylässä. Syötyämme paikallinen tarjosi kyytiä 15 eurolla. Olin jo hyväksymässä tarjouksen, kun eräs patikoijista halusi neuvotella hinnasta perustellen sitä aiemmin saamallamme halvemmalla hinnalla. ’No sitten te varmaan kävelette sinne takaisin ja otatte sen halvemman kyydin’ oli tiukka kommentti. Ei mitään neuvoteltavaa. Emme viitsineet kävellä!

Kun itsetunto on kohdallaan

Simon Reeven Kreikan BBC-matkadokumentissa yksi osa on omistettu Kreetalle. Hän ajelee Anogiaan, jossa paikallinen ampumaseura ammuskeluharjoitusten jälkeen kutsuu Simonin vuorille viettämään iltaa. Lammasta grillataan ja rakia siemaillaan. Ampumaseuran puheenjohtaja, kylän pappi,  kehuu harrastustaan välttämättömäksi. Aina on oltava valmius puolustaa itseään ja perhettään. “Merkelin ja ’sen rullatuolimiehen’ (Schäuble) aikomuksena on vain saattaa loppuun se työ joka Hitleriltä jäi kesken.” Eli valmiina ollaan, äijä vahvisti ja ampui mojovan sarjan taivaalle.  Hmm, Simon Reevekin oli hetken ihan hiljaa.

Eli myyttinen ja mystinen alue kaiken kaikkiaan. Vanhemmat ihmiset täällä ovat usein todenneet että oikea Kreeta on vuorilla. Sieltä löydät aidon elämän ja ihmiset, rannikko on vain kulissi turisteja varten. Totta tosiaan, onhan ruoka siellä erinomaista ja patikointimahdollisuudet ylivertaisia. Kylät ovat melkein tyhjillään ja vähän ränsistyneitä mutta aitoja sekä rakenteeltaan että kuutioarkkitehtuuriltaan. Maisemat joka suuntaan ovat henkeäsalpaavia. Silti Sfakia on jotenkin karu !

Ystäväni, joka tuntee Kreetan 40 vuoden ajalta, totesi että tutustuttuaan Sfakiaan hän vasta löysi sen aidon Kreetan.  Mutta eikö silti voisi olla vähän sosiaalisempi ja joskus vaikka vilauttaa aurinkoisen hymyn turistin iloksi?  …okei, ei sitten.

Karun kaunista, Anopolin kirkon pihalla kasvaa tämä kaunotar, muualta tuotu.

Miten tukea kreetalaisia?

Olen usein miettinyt miksi tätä teen? Miksi jaan Kreeta-tietoutta kanssakulkijoilleni? Vaikka kuinka syvälle kaivaisin, löydän aina saman syyn: halun jollain tavalla auttaa kreetalaisia

  • ymmärtämään oman maansa ainutlaatuisuuden ja rikkauden,
  • katsomaan saartansa ulkoa tulevan silmin nähden mahdollisuudet,
  • lopettamaan valittamisen siitä, että ei ole mitään mitä kehittää,
  • osoittamaan väylää, jota kautta kreetalaiset tuotteet voisivat saada laajemman näkyvyyden/käyttäjäkunnan,
  • valitsemalla sellaiset paikalliset yhteistyökumppanit, että matkailun mukanaan tuoma raha jää kyliä kiertämään eikä lihavoita suuryritysten taskuja.

Tässä on syitä, miksi tuotamme pienelle yleisölle kokemuksellisia ja yhteisöllisiä matkailupalveluja. Emme haikaile massamatkailun perään emmekä halua viedä bussilastillista väkeä sinne, missä palvelut tai luonto tai sosiaalinen rakenne ei sitä kestä. Tärkeämpää on luoda leveä yhteistyöpohja kreetalaisten pienyrittäjien kanssa kuin ohjata virtoja sinne, missä jo porskutetaan.

Pienet yhteistyökumppanit levittävät rahan paikalliseen yhteisöön

Olemme tietoisia, että pienryhmämme lyhyt pysähdys paikallisessa vuoristokahvilassa voi tuplata kahvilanpitäjän sen päivän kassan. Mummolta ostettu omenapussi/appelsiinikassi/hunajapurkki/oliiviöljy ilahduttaa sekä mummoa että syöjää. Siinä saa aitoja tuliaisia ja raha taatusti jää kylille, korkeintaan menee sähkölaskun maksamiseen. Eikä tule kannettua kiinalaista krääsää kotinurkkiin.

Tämä asenne ja liiketoimintatapa ei osu yhteen nykyisen äkkiä rikkaaksi-mentaliteetin kanssa. Se on kuitenkin osoittanut voimansa vuosien vieriessä. Olemme pieni, mutta meidät tunnetaan ja tiedetään, olemme vahvoilla puolustaessamme kreetalaisten etua ja haluamme, että he saavat kohtuullisen palkkion tekemästään arvokkaasta työstä.

Ilias oliivinkorjuun tauolla

Ilmastonmuutos kurittaa oliivitarhureita

Kreetalainen pienviljelijän tie on viime vuosina kulkenut katastrofista toiseen. Menneen viikon uutisia ovat taas kerran olleet rankkasateet, nyt Keski-Kreetan pohjoisrannikolla vanhoissa perinteisissä turistikohteissa, joissa oliivitarhat ovat menettäneet paitsi satonsa myös multansa. Uivia täysinäisiä oliivisäkkejä on kuulemma kerrostunut Ylä- ja Ala-Hersonissoksen väliselle tielle, Malliassa joistakin kasvihuoneista on tullut jokia niin että koko sato on virrannut mullan mukana mereen. Ja raekuuro joku viikko sitten pudotti oliivimarjat maahan siellä missä rakeita tuli.

Eikä nämä sateet tähän lopu, lisää on tulossa. Meri on hyvin lämmin ajankohtaan nähden, pohjoisesta saapuvat kylmät ilmamassat kohtaavat Afrikan lämmöt Kreetan länsipuolella merellä ja ajavat pilvet sitten Kreetan ylle. Ja silloin sataa, sataa rankasti.

Lähes kaikki kreetalaiset ovat oliivinviljelijöitä. Saarella on arvioitu olevan ainakin 40 miljoonaa oliivipuuta, 65 % viljelypinta-alasta on oliivilla. Sadot ovat kuitenkin pienentyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Yhtenä syynä ilmastonmuutoksen rinnalla on ollut oliiviöljyn heikko hinta suhteessa työvoimakustannuksiin. Suurin osa öljystä myydään halvalla italialaisille, jotka eivät ilman kreetalaista lisäystä saisi öljyään nostetuksi myyntikelpoiseen luokkaan! Kreetalaiset siis avustavat italialaisia keräämään voitot.

Oliivit korjataan tällaisina puoliraakoina, jotta polyfenoliepitoisuus olisi korkea

Auta uusi yrittäjä alkuun

Monet jättävät oliivinsa keräämättä ellei omaa korjuuväkeä ole. Vanhojen viljelijöiden poistuma on suuri eivätkä nuoret koe alaa houkuttelevana. Saari tuottaa vuosittain noin 80 000 tonnia oliiviöljyä, josta yli 90 % on extra virgin-tasoa. Mutta jos he saavat myytyä öljynsä vientiin, kokevat he saavansa tuotteestaan kannattavan hinnan

Kun matkailu ei tunnu vielä vähään aikaan lähtevän liikkeelle, kun paluuta entiseen ´normaaliin´ ei ole, olemme mekin Kreetan Maun piirissä pohtineet tulevaa. Kun loppukesästä meihin otti yhteyttä nuori yrittäjä, joka halusi lähteä auttamaan kreetalaisia oliivinviljelijöitä, löytyi yhteinen tahto auttaa hänet alkuun tarjoamalla laaja kontaktien verkostomme hänen käyttöönsä.

Me olemme nyt auttaneet nuoren yrittäjän niin pitkälle, että Happy Olive-verkkokauppa on avattu. Nyt on sinun vuorosi. Voit tukea sekä kreetalaista pienvelijelijää että suomalaista yrittäjää varaamalla itsellesi varhaisen sadon tuoretta oliiviöljyä, sellaista mitä se parhaimmillaan on.

Jos et koskaan ole tuoretta öljyä vielä kokenut, niin kerron: Se on vihreää, aromikasta, sen tuoksu tuo kesän keittiöösi, se nostaa erityisesti vihannesten makua suhteessa (1+1=3) ja se tekee sinulle hyvää!!

Happy olive-verkkokauppa tarjoaa tämän syksyn tuoretta oliiviöljyä joko isoissa 0,75 litran pulloissa tai kolmen litran kanistereissa. Käy varaamassa omasi!

Lisää asiaa oliiviöljystä ja oliivitarhasta  löydä täältä!
Lisää asiaa ruuanlaitosta oliiviöljyllä löydät täältä! 

Gavdos – kymmenen vuotta myöhemmin

Kirjoitin muutama viikko sitten blogin Gavdos  –  Kalypson saari. Nyt pääsimme sinne vihdoin uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin. Koska tällä kertaa ei ollut kiire pois, kuten edellisellä kerralla, varasimme majoituksen heti kolmeksi yöksi. Niin vain se Gavdos ja Kalypso taas meidän yllätti. Joitain makupaloja saarelta olemme jo teille tarjoilleet facebook – päivityksissämme, tässä vielä lisää tarinaa.

Miten sinne oikein mennään

Laivamatka saarelle sujui mutkan kautta. Hora Sfakionissa nousimme laivaan joka kieppasi ensin Loutron ja vielä Agia Roumelinkin kautta, ennen kuin kokka kääntyi kohden Gavdoksen saarta ja Karaven satamaa. Istuin sinnikkäästi kannella koko nelituntisen matkan delfiini- ja valasvahtina. Turhaan. Eivät merten kujeilijat sen paremmin kuin jättiläisetkään meille malttaneet näyttäytyä. Mikäpä siinä oli vahdissa istuskellessa, leppeässä tuulessa upean sinistä merta katsellessa. Toki saarelle pääsee vierailemaan sesonkina vaikka päiväseltään pikalaivoilla, mutta me halusimme oman auton mukaan. Siksi tuo reilu parinkymmenen kilometrin merimatka kesti noinkin kauan.

Ei se Karaven satama suuren suuri ole. Oikeanpuoleinen on ns. pikalaiva

Pientä draamaa majoittaessa

Edellisestä kerrasta tieverkko saarella oli kohentunut kovasti. Paitsi että muutaman päivän takaiset sateet olivat vieneet osia teistä mennessään, ja monenlaisten työkoneiden joukossa joutui välillä puikkelehtimaan. Liikenteen joustavuudessa meillä suomalaisilla on kyllä paljon opittavaa. Majoittumisen kanssa sensijaan oli hieman ”teknisiä” ongelmia kun yritimme löytää saman Kikin majatalon kuin edellisellä kerralla. Olimme varanneet huoneet puhelimitse ihan oikeasta paikasta, mutta kun reissuporukan pääluku muuttui, niin peruutus tuli tehtyä, auts, väärään numeroon. Manolis niminen kaveri tosin totesi puhelimessa että ”no problem, in Sarakiniko this is all same”. Ja varasi samalla meille huoneet omasta majatalostaan. No, draamaahan siinä syntyi kun totuus valkeni hänelle. Ei suostunut neuvotteluihin edes osakorvauksesta, joten ei auttanut kuin todeta tylysti ettei mustaa valkoisella varauksesta ole. Ja niin rullasimme pakaasimme tien toiselle puolelle siihen oikeaan Kikin majataloon.

Eipä kyllä aikaisemmin ole tullut sellaista oloa Kreikassa matkatessa,  että meitä yritetään vedättää. Alun harmistus huuhtoutui ouzolla ja viimeinenkin kiukkukireys jäi leppeisiin aaltoihin Sarakinikon rannalla. Harmillista vain että Manoliksella olisi ollut ihan kelpo kalataverna, joka ei tuon episodin jälkeen oikein houkuttanut. Ja sekin sitten selvisi että nämä asiakkaista taistelevat omistajat olivat keskenään sisar ja veli. ”Sister is sister and business is business” totesi Manolis. Tällä kertaa sisko veri pitemmän korren.

Gavdos, Sarakiniko

Gavdos ja sen aurinkonlasku

Tämänkin reissun ensimmäisenä iltana päädyimme katsomaan auringonlaskua Gadvoksen majakalle. Ensimmäisellä reissullamme olimme paikalla kesäpäivän seisauksen aikaan, niin tällä kertaa majakkavierailu osui syyspäivän tasaukseen. Majakanvartija oli sama, mutta vaimo ja poika olivat poissa. Olivat muuttaneet Kreetalle koulujen vuoksi. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei se ihan ainoa syy ollut. Upea ranskatar, Gavdoksen eristäytyneisyys ja kreikkalainen mies, voi olla haasteellinen yhdistelmä. Majakka oli hienossa kunnossa. Alkuperäisen majakan toiminta päättyi saksalaisten pommittaessa sen ja ympäröivät asumukset maan tasalle vuonna 1942. Majakka rakennettiin uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan vuonna 2003 josta lähtien se on toiminut siis vain museona. Auringonlaskun puolelle oli kerätty muutamia pöytäryhmiä ihailijoita varten, mutta niiden kunnossapito oli tainnut tyystin unohtua. Ikävää.

Illan hämärtyessä ja Kreetan silhuetin kadottua näkyvistä, ajelimme takaisin Sarakinikoon ja lähitavernaan iltapalalle. Kiki oli valitettavasti lopettanut oman mainion tavernansa ja perustanut sen tilalle pienen minimarketin. Iltapalaksi söimme “kevyesti” vuohta ja salaattia, ja mitä kaikkea siinä nyt sitten tuli mukana. Jopa kreetalaisten mukaan Gavdoksen vuohi on parasta vuohenlihaa. Sitten vain vatsan viereen unille. Huoneet olivat suurempia kuin muistin eikä niin järkyttävää kloriten tuoksua enää ollut kuten edellisellä kerralla. Yö oli pimeä ja ihan käsittämättömän hiljainen. Ei edes meri kohissut. Mitä nyt kissat tappelivat aamuyöstä. Tai saattoi ne olla kivinäätiäkin, niillä kuulemma alkaa olla paritteluaika.

Aurinko laskee

Tripiti, täältä tullaan

Tripiti tai Trypiti, Euroopan eteläisin kohta kutsui seuraavana päivänä. Hieman hitaasti käynnistynyt aamu oli koitua kohtalokkaaksi kun päivälämpötila ehti nousta vaeltamista ajatellen vähän liiakin korkeaksi. Tripitin niemellä seisoo yksinäinen tuoli, jonka venäläinen ryhmä on sinne pystyttänyt. Tuolilla istuessasi käännät selän Libyalle ja katse tähyää kohti Eurooppaa. Kannanottoko? Tripitiin vaeltamisesta tein facebook-päivityksen viime keskiviikkona, kurkatkaahan sieltä lisää.

Niin, se venäläinen ryhmä joka tuon Tripitin tuolin on rakentanut 

Tsernobylin räjähdyksestä (1986) selvinnyt ydinfyysikko Andrei Drozdov lähti Gavdoksen saarelle elpymään räjähdyksen jälkitöissä saamistaan vammoista. Mukaansa hän sai kuusi muutakin tiedemiestä, mm. psykoanalyytikon, avaruusrakettien kehittämiseen erikoistuneen insinöörin. Alussa ryhmä eli eristynyttä elämää omassa kommuunissaan julistautuen kuolemattomuutta tavoittelevaksi ryhmäksi. He halusivat myös profiloitua epäitsekkäinä ortodoksisen kirkon palvelijoina. Alussa paikalliset suhtautuivat heihin hyvin varautuneesti. Olivatko he mahdollisesti vakoojia? Vai jonkun oudon kultin edustajia? Erityisesti heidän toimintansa kiinnosti eurooppalaisia turvallisuusviranomaisia, joita myös saarella vieraili. Ryhmä kuitenkin keskittyi lähinnä maanviljelyyn, rakentamiseen ja oman utopiansa kehittämiseen. He aloittivat jopa Apollon temppelin rakentamisen tarkoituksenaan herättää henkiin Pythagoraan filosofia ja muinaiset kreikkalaiset mytologiat. Paikalliset eivät kuitenkaan hyväksyneet pakannallista temppeliä ja sen rakentaminen keskeytettiin. 

Internetin syövereistä löytyy hakusanalla ”Russian Scientists in Gavdos” paljonkin mielenkiintoista historiaa heistä. Tällä hetkellä paikalla on enää kaksi alkuperäistä jäsentä. Joukko on integroitunut saarelle, oppinut kielen ja eristyneisyys on muuttunut avuliaisuudeksi paikallisia kohtaan. ”Aina ovat auttamassa kun apua tarvitaan”, kertoi eräs kyläläinen. Ortodoksisuus lienee ollut se yhdistävä tekijä alusta alkaen.

Kesäsaarelaisia monenmoisia

Saaren kesäasujaimisto ei juurikaan ollut muuttunut. Reppureissaajat ja vaihtoehtoihmiset majoittuivat edelleen  teltoissaan tai pelkän sadesuojan alla seetripuskien suojissa.  Monet jopa kuukausia. Nudisteja näki edelleen jollain rannoilla, yksittäisiä henkilöitä, pariskuntia, jopa lapsiperheitä. Minimarketeissa, niitäkin nyt jo useampi, myytiin kalastustarvikkeita ja purkkimuonaa, leipää, jyviä, linssejä, papuja, kaikkea mahdollista mitä voi kuivattuna myydä, riisiä, jne. Vihanneksiakin jonkin verran. Ja saarelle oli ilmestynyt jopa leipomo, Stella’s Bakery, jonka piiraat olivat varsin maukkaita. Saarella on jopa oma sähkölaitos. Viime kerrasta muistan lähinnä aggregaattien jytkytyksen. Netti löytyi jo joka tavernasta, majapaikkamme huoneissa se ei oikein toiminut, ei oikein kännykkäkään. Oli pakko istua majatalon tavernassa, oivoi! Saarelta löytyi, ainakin teoriassa, yksi pankkiautomaattikin. Tosin se sijaitsi jonkin hotelliksi kuvittelemani alueen sisällä ja lukossa olevien porttien takana. Ehkä tämä kausi nyt oli tällainen.

Kesäasukkaiksi tosin voi kutsua myös valtaosaa tavernoiden ja majoitustilojen yrittäjistä. Kesäsesonkina työt tehdään Gavdoksella, talveksi palataan joko Kreetalle tai jopa Ateenaan töihin.

Terveydenhuolto kohdallaan

Viime kerralla varoin lähtemästä rantasandaaleilla vaelluspoluille nilkkojani tärvelemään, lääkäriä kun saarella ei ollut tuolloin. Toisin oli nyt. Saarella on kolme lääkäriä, joista yksi on kardiologi. “Sehän on enemmän kuin  Paleohorassa, jossa on asukkaita ainakin kymmenkertainen määrä” nauroi Gavdos Metohin ”Oi nostimies tis Eftihias” tavernan tarjoilija kertoessaan asiasta meille. Sen sijaan saarella päivysti edelleen vain yksi poliisi. Armeijan nuorukaisia näkyi laivalla mennen tullen, mutta  eipä niitä oikein siellä saarella näkynyt. Ei liioin alueita jotka olisivat olleet merkitty armeijan haltuun. Liekö päivystäneet mahdollisten pakolaisten varalta?

Pakolaisia ?

Viitisentoista vuotta sitten saarelle rantautui noin 70 henkilön pakolaisporukka, Tripitin rannalle. Saaren väestömäärä tuplaantui hetkessä ja mm. juomavesi loppui parissa päivässä. Ensiavuksi Kreetalta tuotiin vettä ja ruokaa helikoptereilla. Pakolaislaivan jäänteitä näkyy vielä rannalla, puuosat ovat joko lahonneet tai hyödynnetty uudelleen väliaikaisasumuksissa, rautaosat törröttövät syysmyrskyjen levittäminä siellä täällä. Senjälkeen pakolaisrintamalla onkin ollut hiljaista.

Vesille venhon mieli

Kolmannen päivän retkiohjelmaksi päätimme parin tunnin veneretken, jolla pääsimme tutustumaan saaren niihin nähtävyyksiin joita ei maista näe, eikä niihin maitse kaikkiin edes pääse. Kumiveneen kyytiin hypättiin Karaven satamassa, ja melkoista rytkytystä matka hetken olikin. “Are you ready?” huusi kippari ja väänsi hanat auki. Sitten olikin hetken kokka kohden taivasta, kunnes meno rauhoittui. Kun pääsimme lähelle Lakkoudin rantaa ja sen lähellä olevia jyrkänteitä meille paljastui aivan upeita pieniä luolia (Alargospilian alue), joihin kipparimme näppärästi venhon peruutteli, jotta pääsisimme ihan kosketusetäisyydelle niiden kivisistä, veden ja tuulen siloittelemista pinnoista. Näihin luoliin, oikeastaan luolan perukoilla oleviin kuiviin taskuihin tulevat hylkeet talvella synnyttämään. Tähän aikaan siellä vielä pystyi vierailemaan, mutta poikimisaikaan sinne ei ihmisiä viedä. Näihin luoliin pääsee vain veneellä. Ne sijaitsevat monikymmenmetristen jyrkänteiden alareunalla.

Hylkeiden synnytysluola

Dianan muistoa kunnioittaen

Luolien jälkeen matka jatkui Tripitin ohi ns. Dianan rannalle. Rannalla oli aiemmin ollut toki muukin nimi. Ranta sijaitsee, kuten nuo luolatkin, jyrkänteen juurella. Sinne ei näe maista mistään, eikä sinne pääse maateitse mistään. Vuoden 1997 kesällä rannan  tuntumassa vietti kuitenkin hulppea huvipursi aikaa kuukauden verran. Paikalliset sitä ihmettelivät, mutta laivasta tai sen matkustajista ei tietoja tihkunut. Ennen kuin viisi vuotta myöhemmin, kun muuan  kapteeni vieraili saarella ja kertoi oleensa tuon mystisen laivan kapteenina saarella viisi vuotta aikaisemmin. Matkustajina silloin olivat olleet Prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed. Vain kuukautta myöhemmin prinsessa Diana ja Dodi menehtyivät auto-onnettomuudessa. Prinsessan muistoa kunnioittaen saarelaiset antoivat rannalle uuden nimen: Diana Beach .

Diana Beach

Dianan rannalta palasimme vielä Tripitin rantaan uimaan ennen paluutamme Karaven satamaan. Tuli siis nähtyä Tripiti myös merenpinnan tasolta. Huikea reissu. Jos sielläpäin liikutte niin yhteystiedot ovat tässä.

Tripiti ja se tuoli

Iltalenkin teimme muutaman kilometrin päässä olevalle Agios Joanniksen rannalle. Sen silmiinpistävin piirre oli huikeat dyynit jotka toimivat ilmeisen hyvinä kasvualustoina sankalle seetrimetsiköille.

Agios Joanniksen ranta

Kotimatkalle tai sitten ei

Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Paitsi Kalypson mielestä. Meri mylläsi siihen malliin, ettei laivaa tullut. Tällä kertaa tieto kuitenkin otettiin vastaan taputuksin. Mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa! Päiväohjelma kehittyi heti. Kimi kertoi facebookissa eilen hänen vaelluspäivästään. Me Merjan kanssa veimme pojat reitin alkupäähän ja jäimme fiilistelemään riippukeinuihin, ylimääräinen ”vapaapäivä” maistui. Reissun tarkoituksena oli myös tutustua saaren mahdollisiin talvimajoituspaikkoihin ja varsinkin aktiviteetteihin ja palveluihin. Ystävättäreni kun jaksaa hehkuttaa varsinkin niitä talvikuukausia, joita on Gavdoksella viettänyt. Saarella sataa noin viitenä päivänä vuodessa. Istuksimme siis lepopäivää kahviloissa, tavernoissa ja haastattelimme paikallisia Gavdoksen talvesta. Olisiko tämä sellainen paikka johon kyselyymme vastanneet eristäytyjät ihastuisivat. Minä ainakin ikävöin taas takaisin sinne. Ekstriimiporukalle sopiva paikka siis :-).

Lepopäivän ratoksi

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Seuraava aamuna Kiki vahvisti jo varhain laivan saapuvan meitä noutamaan. Aamiaisen jälkeen ehti kuitenkin tehdä pienen kävelyreissun Lavrakas rannan suuntaan, ennen pitkää maittavaa lounasta satamatavernassa laivaa odotellessa. Viime kertainen vierailu saarella sijainneeseen vankilaan ei onnistunut. Nykyisin Aris Velouhiotis House -nimellä kulkeva rakennus näytti olevan kiinni. Paluumatka sujui samojen satamien kautta kuin menokin. Agia Roumelista saimme kyytiin muutama sata enemmän tai vähemmän väsynyttä Samarian vaeltajaa. Eikä delfiinejä tai valaita näkynyt vieläkään, liekö taruolentoja nekin. 

Mieluusti lähdemme teille saarta esittelemään, ehkä kuitenkin sesonkina, mutta varatkaapa aikaa sitten vähintään viikko lisää ennen paluulentoja, Kalypsosta kun ei koskaan tiedä .

Otetaan iisisti, jooko !

Pikkupossuja raitavuorilla

Kreetalla odotan lokakuuta ja sen tyyniä, rauhallisia päiviä, jolloin kuumuus on taittunut lempeäksi lämmöksi. Viime vuonna sellaisena päivänä lähdin syysretkelle Rethimnon toiselle puolen. Kaupunkia ohittava tie kulkee korkealla. Meren pinta oli vaaleansininen ja liikkumaton aina horisonttiin saakka. Se houkutteli kellumaan. Rannalla oli muutama muu syysuimari. Tyyntä vedenpintaa ei voi rikkoa hätäilemällä ja äänekkäästi, sellaiseen mereen on mentävä rauhallisesti, sitä häiritsemättä. Meditoiden Mediterrassa.

Päiväretkeni jatkui itään. Pyrin Balissa olevaan luostariin, mutta se oli jo sulkenut ovensa. Jatkoin matkaa Iraklioon päin. Hieman ennen Sissesin kylää tie kulkee syvällä laaksossa ja nousee vastapäisillä rinteillä korkealle ylös Talosvuorille. Vatsanpohjasta kouraisi kun päätin ryhtyä tutkimusmatkailijaksi ja ottaa haltuuni kyseisen tien mutkat. Säikähdys oli ihan turha, tie oli hyvässä kunnossa, leveää asfalttia koko matkan.

Vosáakuun vievää tietä reunustavat raidalliset vuoret

Taloksen raitavuoret

Tálosvuorilla muinoin asuneesta Talos-nimisestä titaanista kerrotaan, että hän vartioi saarta ja juoksi kaksi kertaa päivässä sen ympäri. Hän oli myös mytologian ajan teknologinen ihme, robotti, joka oli rakennettu kiiltävästä metallista, ja joka siis juoksi ja käveli ja puhui. Robotit eivät kuole, saattavat vain muuttua käyttökelvottomiksi. Niin varmaan kävi Táloksellekin, hänestä kun ei ole mitään viime aikoina kuulunut.

Mutta jotain erityistä näissä vuorissa on. Aiemmin väitettiin, että vuorissa on niin paljon rautaa, että se sotkee magneetit. Jospa Tálos itse on unohtunut vuorten sisään? Sissesin nurkilta geologit ovat hämmentyneinä löytäneet kiviä, joissa on 300 miljoonaa vuotta sitten eläneitä fossiileja. Niiden päällä on paksu kerros vaaleaa Sissesin marmoria.

Noustessani rantavuoria ylös runsaaseen 500 metriin seurasin toisella silmällä kallionkylkeä, johon tie oli viilletty. Kyläläiset kertoivat, että tietä kallioon louhittaessa satuttiin katkomaan vesisuoni. Ei siis vesijohtoa vaan suoni. Ei sen olemassaolosta kukaan tiennyt. Niinpä runsaiden sateiden jälkeen tien varren kallioseinämästä pursuaa vettä pieninä putouksina.

Sissesin valkoista marmoria

Ylempänä leikkauspinnoissa näkyi selviä valkoisia poikkiraitoja, marmoria sekin. Tie nousi solaan, joka lienee noin 600 metrin korkeudessa. Raitoja, nyt pystysuoria, näyti myös olevan Aloídesin kylän takaisella vuorella. Itse kylä sijaitsi pienessä vuorten väliin jäävässä taskussa. Tai ensin se näytti taskulta, kun sinne laskeutui, mutta kun ajoi kylän ohi, huomasikin olevansa ylängöllä, joka oli kuin kämmen. Siitä sojotti monta sormea eri suuntiin ja Aloídes oli yksi sormenpäistä.

Kohden Drosían kylää

Seutu oli hedelmällistä, viini- ja oliivitarhoja, syvän oranssinpunaista rautapitoista maata, reikäisiä oliivipuita. Joku on joskus laskenut, että vuosisadassa oliivipuuhun syntyy neljä reikää. Silloin näillä on paljon ikää.

Tie laskeutui puronvartta loivaa alamäkeä ja johti Drosián kylään. Ennen sen nimi oli Jeni Kavé, vanha kahvila turkin kielellä. Nyt kylän raitilla leikitään sanoilla, Uusi kahvilakin on avattu. Drosiá tarkoittaa viileätä, varjoisaa, vilpoisaa, virkistävää. Sanassa on jotain herkkää, se tarkoittaa myös kasteista luontoa enkä löydä sille täsmällistä käännöstä.

Vilpoisuudesta huolehtii puro, joka saa alkunsa ilmeisesti jo jostain Aloídesin pelloilta. Kylän raitti on pitkä ja siinä on vieri vieressä tavernoita. Yksi toisensa perään. Osa on suljettu jo, sesonki on lopuillaan, jotkut ovat olleet suljettuina jo monta vuotta. Mutta moni on auki. Valitsin yhden. Kun astuin sisään, kuuluu jostain nurkasta miehen kaikuva huuto: Vageljó! Huomio! Ja niin Vageljó (lempinimi sanasta Evangelía) kävelee minua kohti.

Pikkupossua

-Yksinkö olet? Istu tuohon, ja hän ohjaa minut kaiteen viereen katettuun pieneen pöytään.
– Näin paljon tavernoita? Mitä te oikein tarjoatte?
Gurunópula! pikkupossua, vain sitä! Sitä tänne tullaan syömään. Me kasvatetaan niitä täällä kylässä. Tuonko annoksen, tuolla suvlassa sitä pyörii?
– No, mikä ettei. Mitä sen kanssa, kun perunoita en halua? Salaattia?
– Tuon sinulle horta-salaattia, siinä on tuoreita villivihanneksien lehtiä, siinä on paljon kaikkea muutakin, granaattiomenan siemeniä, porkkanaa, balsamicoa…

Drosián kylän pikkupossua…

Kun sain juoman pöytään, kysyin lisää:

-Miksi näin paljon katettuja pöytiä? Nyt on sesongin loppu, keskiviikko ja iltapäivä…? Mistä tänne näin paljon väkeä tulee, ryhmääkö odotatte?
Vageljó lupaa, että kohta saan ihmetellä. Ja samassa kuulin ääniä. Kalkattava korkeaääninen lauma iäkkäitä kreetalaisia eläkeläisiä pelmahti tavernaan, ainakin 50. Suljin korvani. En halunnut kuulua joukkoon. Eläkeläiset olivat päiväretkellä hekin. Vosákun luostarista (Βωσακου) tulivat. Iraklioniin palaisivat.

-Tänään on vaan yksi bussillinen, lohdutti Vageljó.

Keskityin pikkupossuun. Siinä oli rapea paperinohut kuori. Se oli sopivasti revennyt ja paljasti alta parin sentin ihrakerroksen. Kuten ennen possuissa oli. Sen alla oli lihaa, mureaa kuin mikä. Aiai. Tämä on niitä kerran vuodessa-herkkuja.

Laskostetut vuoret

Lähdin toista tietä paluumatkalle, nyt kohden Retimnoa. Alempana näin viitan Vosákun luostariin, jonka olemassaolosta olin ollut tietoinen vasta lyhyen aikaa. Olin halunnut käydä siellä ja muistan, että sielläkin piiloteltiin liittoutuneita toisen maailmansodan aikana. Rantahan ei siitä ole kovin kaukana, ainakaan linnuntietä.

Löysin helposti Vosákuun johtavan risteyksen ja päättelin, että jos siellä bussit käyvät, täytyy tien olla hyvä. Se oli päällystetty, nousi loivin kaartein ylös. Bongasin kallioleikkauksessa komeita vekattuja kiviä, siksak-kuvioista pintaa, ruskeaa ja valkoista. Marmoria sekin, ja siinä pieniä kristalleja, totesin, kun jalkauduin. Hetkeä myöhemmin näkyi pieni marmorilouhos. Kaunista kiveä.

Vosákun laskotetut kivet

Luostarin rauhaa

Tie nousi taas solaan, josta se laskeutui alas pienelle punaiselle tasangolle. Vuohia ja lampaita oli kaikkialla. Itse luostari oli vuoren kyljessä pienen laakson perällä. Rytmikkäästi sommiteltu. Kävelin portilta ylös ja ihailin paikan harmoniaa. Vanhoja kivipintoja. Komea portti. Suurissa ruukuissa hyvin hoidettuja kukkia.

Aikakirjojen mukaan ensimmäinen kirkko olisi rakennettu jo 1198. Se olisi ollut alempana merelle kallistuvalla, turvattomalla rinteellä sijainneen isomman luostarin suojaisempi kirkko, Pyhälle Ristille pyhitetty. Kirkon ympärille rakentui 1600-luvulla pääluostari ja vanha raunioitui.

Tuohon aikaan näille Psiloritisin reunavuorille pystytettiin monta muutakin luostaria noin samalle korkeudelle, mm. Krusónas, Savathianós, Jerusalem, Eleúsa, Gorgoleimonas, Ajíos Antónios, Vrontísi, Varsamónero, Asómaton jne.

Laakson vastapäisellä reunalla sijaitseva Dioskuridesin luostari ja tämä Vosáku hallitsivat melkoisia maa-alueita aina Psiloritisin huipusta Zóminthosin ja ylisen vuoriston laidunalueiden kautta rannikolla sijaitsevaan Sissesiin saakka. Vosáku vartioi Taloksen myytin ympärille kiertyviä pyhiä paikkoja. Kaikki kolme paikkaa on pyhitetty Tímios Stavrosille, Pyhälle Ristille. Ja Zeulle, Dian kreetalaiselle hahmolle.

Turkkilaisaikaan Vosákun munkit osallistuivat vallankumousyrityksiin 1821 ja 1866, jonka jälkeen luostari hävitettiin, mutta rakennettiin uudelleen. En tavannut yhtään munkkia tai nunnaa, mutta joku sisätiloissa hääri, radio oli auki ja vaimea puheääni kuului avoimesta ikkunasta.

Kaikesta näkemästäni henki vastuullisuus, hyvä hoito ja henkiset arvot. Kissojakin kohdeltiin hyvin. Istahdin kivipenkille kirkon eteen ja hengitin syvään. Rauha. Tällaisessa paikassa tulee yhtä hyvä olo kuin kellumisesta tyynessä meressä. Laskeva aurinko heijastui luostarin ikkunoista. Oli aika sulkea ovet. Vieraat poistukoot.

Kun haluat lukea lisää Kreetasta, käy kirjapuodissani ja ryhdy uutiskirjeemme tilaajaksi.

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Tarina kreetalaisista viestinviejistä toisen maailmansodan aikana.

Vietettyämme viininpoiminnan ja siihen liittyvän juhlan jälkeisen yön Vamosissa, päätimme aamulla lähteä retkelle vuoristokyliin. Totesimme, että Asi Gonian alueella emme aikoihin ole käyneetkään. Sieltä saattaisi löytyä mielenkiintoisia reittejä ja kenties jotain uutta kylän suuresta pojasta. Cretan runner – Georgios Psychondakis on nimittäin sieltä kotoisin. Ja kyllähän sieltä löytyikin!

Asi Goniaa ympäröi vuoret, ja sitä suojelee kirkot

Asi Gonia

Asi Gonia sijaitsee vuoristossa vajaa 10 km Argiropolista länteen, erittäin mutkaisen tien varrella.  Kylä on ikivanha setlementti joka on aina saanut elantonsa lampaiden hoidosta. Monet kreetankävijät lienevät käyneet siellä 23.4. jolloin kyläaukiolla ja sen kirkolla vietetään Agios Jorgoksen (lampaiden ja paimenten suojelijan) panijiria. Silloin lammaslaumat tuodaan kylän kirkolle siunattavaksi ja lypsettäväksi. Pienen kylän aukiolla on useita kymmeniä lammaslaumoja ja paimenia asiaan kuuluvasti pukeutuneina, keppeineen. Mukana niin kylän pienimmät paimenpojat kuin koukkuselkäisen vaaritkin. Lampaiden määkiminen ja kaaos on melkoinen. Kirkolla on tarjolla leipää ja lämmintä, tuoretta, lampaanmaitoa. Uskalla maistaa !

Asi Gonia on kuuluisa myös vastarintaliikkeen taistelijoistaan. Kaikki venetsialaisista natseihin ovat saaneet osansa yrittäessään vuoristoon. Vuonna 2017 kylään perustettiin “The Cretan Runner Museum“, josta meille vinkkasi kyläkahvilan vanha isäntä. Koska oli sunnuntai, museo oli auki. Siinä vierailussa sitten hurahtikin muutama tunti kreetalaiseen tyyliin perheen seurassa pöydän ympärillä, rakeineen kaikkineen.

Georgios Psychondakis syntyi 1922 rutiköyhään lammaspaimenen perheeseen. Hän erottautui jo lapsena muista oppimalla nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan. Kuulemma hyvin vilkas ja huumorintajuinen poika jonka ensimmäinen kirjallinen tuotos oli nimeltään ’Oodi mustetahrasta opettajattaren valkoisella hameella,’

Cretan runner – Georgios Psychoundakis

Sodan sytyttyä englantilainen John Pendlebury toimi Knossoksen museon intendenttinä,a ja siinä ohessa hän toimi myös salaisen palvelun (SOE) leivissä tehtävänään kartoittaa saarta tulevaa vastarintatoimintaa varten mahdollisen saksalaisen invaasion varalle. Suhteet luotiin vuoriston kylien kyläpäälliköihin ja merkkihenkilöihin. Paikallisia innokkaita löytyi kosolti, heidän joukossaan Georgios, joka nokkeluutensa ja paikallistietämyksensä perusteella koulutettiin lähetiksi.

Välittömästi saksalaisen miehityksen alettua, SOE organisoi vastarinnan ympäri saarta. Saarelle tuotiin lisää brittiagentteja, joiden pääasiallinen tehtävä oli koordinoida vastarintaa ja attentaatteja, mutta myös viestittää Lontooseen saksalaisten aikomuksista. Liikuteltavia radioasemia perustettiin vuorille ja luoliin. Ne lähettivät tietoja laivasaattueista sekä lentosuunnitelmista, jotka liittyivät lähinnä Rommelin armeijan huoltoon Afrikassa. Toiminta sisälsi paljon riskejä, koska saksalaiset pystyivät peilaamaan signaaleja ja näin yrittivät paikallistaa asemia, joita piti siksi jatkuvasti siirrellä. Koska myös teknisten ongelmien takia yhteydenpito ryhmien välillä oli hankalaa, tarvittiin lähettejä juoksemaan tiedonantojen kanssa. Georgioksesta tuli legendaarisen SOE-komentajan Sir Patrick Leigh Fermorin ja hänen seuraajiensa luottolähetti ja myös henkilökohtainen ystävä. Cretan runner – Georgios Psychoundakis – legenda syntyi.

Museon esineistöä

Äärimmäisen vaarallinen työ

Lähettien toiminta oli äärimmäisen vaarallista koska saksalaiset olivat koko ajan heidän perässään. Kyläläiset suojelivat ja ruokkivat heitä mutta natsien tiedusteluverkosto (Bad Cretans) välitti koko ajan tietoa lähettien liikkeistä, joiden avulla pyrittiin  pääsemään käsiksi vastarintaliikkeeseen ja sen radioasemiin. Georgios oli helppo tunnistaa sillä hän oli pienikokoinen, kärppämäinen hahmo, joten hänet pidätettiin monta kertaa. Aina hän onnistui kuitenkin pakenemaan.

Britit totesivat sodan jälkeen että ilman lähettejä ja siviilien tukea heidän toimintansa ei olisi jatkunut vuorokautta pidempään.

Ultrajuoksua ennenvanhaan

Georgioksen ja hänen kollegoidensa fyysiset suoritukset ovat legendaarisia. Pisin dokumentoitu suoritus oli juoksu Kissamoksesta Paleochoraan, 82 kilometriä yhdessä päivässä. Ei ollut teitä vaan maasto oli lampaiden ja aasien kivipolkuja ylös ja alas jyrkässä vuoristossa. Tunnettu ultrajuoksija, Christopher Macdougall (mm. kirja Born to Run) kirjoitti myös kirjan ’Natural Born Heroes’, jossa hän tutki edellytyksiä suoriutua vastaavanlaisista rasituksista, joihin lammaspaimenlähetit pystyivät. Hän päätyi siihen että, lihaksiston sijaan kalvot määrittelivät suorituskykyä. Ruokavalio, joka koostui etanoista, juustosta, hortasta (villivihannekset) ja viinistä, mahdollisti energian saannin rasvasta eikä hiilihydraateista. Välillä läheteillä oli taskun pohjalla vanhoja korpun jämiä, muttei muuta.

Myös lapsena omaksuttu tasapainoilu kivien välillä ja rinteissä oli ainutlaatuista. Macdougall yritti itse juosta tiedettyjä reittejä muttei päässyt lähellekään lähettien suorituksia ja oli kykenemätön jatkamaan seuraavana päivänä kokeilua. Suurin ongelma juoksijoilla olivat jalkineet. Nahkapohjaiset saappaat hajosivat nopeasti, kuten myös autonrenkaista suutarien nyhräämät varapohjat. Kun britit vaihtoivat henkilöstöä, olikin tapana jättää saappaat saarelle lähettien käyttöön.

Sodan jälkeenkään ei ollut helppoa

Georgios selvisi sodasta, mutta joutui heti vankileirille, koska hänellä ei ollut esittää mitään dokumenttia sodanaikaisista toimistaan. Niinpä häntä epäiltiin armeijaa pakoilleeksi kommunistiksi. Englantilaiset kirjoittivat vetoomuksia viitaten brittien myöntämiin kunniamerkkeihin, mutta Georgios vapautettiin vasta sisällissodan jälkeen ja hän palasi rahattomana kotikyläänsä löytääkseen vain tuhotun kotinsa ja majassa asuvan perheensä. Hän elätti perhettään tietöillä ja muilla hanttihommilla tienaamillaan roposilla. 20 vuotta myöhemmin saksalaiset palkkasivat Georgioksen sotilashautausmaan hoitajaksi Malemeen, yhdessä vastarintalegendan Manolis Paterakiksen kanssa.

Kun teloitetun komentaja Bruno Bräuerin jäämistö tuotiin haudattavaksi sotilaidensa joukkoon Malemeen vuonna 1974, Psychontakis kuulemma totesi yksikantaan että “ai jaa, tämän tyypin minä tunnenkin”.

Cretan runner -kirja syntyy

1950-luvun alussa Patrick Leigh Fermor palasi Kreetalle ja tapasi tietysti Georgioksen, joka mainitsi kirjoittaneensa vankeusaikoinaan kirjan sodanaikaisista tapahtumista. Ja ojensi pyydettäessä matkalaukullisen käsinkirjoitettuja liuskoja.

Fermor, itsekin kuuluisa kirjailija, joka on kirjoittanut alkusanat englanninkieliseen käännökseen, ei voinut käsittää miten käytännössä kouluttamaton lammaspaimen on saattanut kyetä sellaiseen kirjalliseen suoritukseen. Teoksen nimi on siis ’Cretan Runner’, se löytyy kaikista Hanian kirjakaupoista. Uskomattoman hieno kirja, joka antaa upean kuvan kreetalaisesta luonteenlaadusta ja vapauden merkityksestä saarelaisille. Myöhemmin Georgios myös käänsi Odysseuksen Kreetan murteelle. Sitä ei liene käännetty ymmärrettävistä syistä.

Georgios Psychontakis kuoli 84 vuoden iässä kotikylässään 2006. Omaisten mukaan hän oli loppuun asti vikkelän huumorintajuinen ja ikuinen optimisti, joka ei katunut mitään eikä muistellut ketään tai mitään pahalla.

Nikos Psychoundakis

Kun saavuimme museolle Asi Gonian liepeillä, kyselin englantia puhuvalta museonpitäjältä, josko tämä henkilökohtaisesti tunsi Georgioksen. “No tavallaan; hän oli isäni”. Asia selvä! Museo oli täynnä aiheeseen liittyvä kirjallisuutta, valokuvia ja esineistöä. Mielenkiintoisin vaihe tuli kuitenkin kun meidät kutsuttiin ulkopuolelle pöytään ottamaan lasilliset ja jatkamaan keskustelua. Seurueessa oli myös teatterinjohtaja ja käsikirjoittaja joka oli valmistelemassa Giorgioksen elämään perustuvaa näytelmää joka käännettäisiin myös englanniksi. Minusta tulisi kuulemma hyvä vaihtoehto kenraali Kreipen rooliin!!!

Valokuvia Georgioksen elämän varrelta

Museon on perustanut ja sitä hoitaa hänen poikansa Nikos Psychoundakis. Se sijaitsee rakennuksessa jonka Georgios rakensi itselleen 1969 ja jossa hän siis itsekin asui kuolemaansa saakka. Museon tarkoitus on saada esille kirjallisuutta, kuvia ja muuta esineistöä sotahistoriasta kiinnostuneille. Mielummin kuin pitää niitä piilossa laatikoissa. Museosta löytyi jopa saksankielinen versio Cretan Runner kirjasta, jonka julkaisun Georgios kuitenkin päätti kieltää.

Georgios ja kenraali Kreipe

Huhtikuussa 1944 englantilaiset agentit (Leigh Fermor ja Billy Moss) yhdessä kreetalaisten partisaanien kanssa toteuttivat saksalaisen kenraali Kreipen kaappauksen lähellä Knossosta. Suoritus herätti suurta huomiota ja lasketaan yhdeksi toisen maailmansodan uskaliaimmista operaatioista. Psychontakiksellakin oli siinä rooli, lähinnä pakoreittien ja piilopaikkojen varmistamisessa. Joukkio käveli vuorten yli etelärannikolle Rodakinoon, josta kenraali evakuoitiin Kairoon ja sotavankeuteen. Reissu kesti 16 päivää. Suosittelen kirjaa William Stanley Moss: Ill met by moonlight, myös samanniminen elokuva nähtävissä Youtubessa, Fermoria esittää Dirk Bogard.

Asi Gonia oli kaappauksen jälkeisen yön levähdyspaikka, mutta selvää kuvaa tarkoista koordinaateista ei ole. Paikalliset valmistelevat Kreipen kaappaukseen liittyvän reitin kartoittamista kokonaisuudessaan, sitä ei ole kokonaan dokumentoitu ja alkaa tulla kiire ennen kuin tietäjät kaikki kuolevat. Jerakarin liepeillä on merkitty reitti eräälle luolista, jossa Kreipe yöpyi matkallaan. Myös lähettien tukikohtanaan käyttämä luola täytyisi vielä löytää.

Kouluissa historianopetus ei enää kerro sodanaikaisista tapahtumista joten Georgios Psychontakis on nuoremmille aivan tuntematon. Museon avulla tietoisuutta saaren lähihistoriastakin pidetään yllä. Museolla on sivu myös facebookissa ’Cretan Runner Museum’.

Ja miksi juuri tuolloin lähdimme Asi Goniaan. Tuossa vuorivalokuvassa näkyy keskellä pieni kirkko, siellä oli kyseisenä sunnuntaina panijiri illalla. Siitä saimme vinkin ystävältämme, Asi Goniasta kotoisin olevalta Manthokselta. Laitoin hänelle kuvan museosta ja Nikoksesta. Vastaus tuli välittömästi: “Tuohan on enoni, ja Giorgios on isoisäni. “Enkö ole kertonut?” Hän kuulemma kertoo mielellään enemmän isoisästään.

Cretan runner – Georgios Psychontakis

Olipa iltapäivä! Tuli taas varsinainen tietopläjäys. Itsekin kaivoin heti kotona uudelleen Cretan Runnerin esiin, siitä irtoaa taatusti taas paljon uutta kuvakulmaa sekä Georgios Psychontakiksen hahmoon että Kreetan saareen ylipäänsä.

Plakias yllättää

Mistä sen löytää ja mitä sieltä löytää?

Kreetan etelärannikolla, Rethimnon eteläpuolella sijaitseva Plakiás on nuori kylä, vasta noin 60-vuotias. Se katselee Libyanmerelle suojaisen lahtensa pohjukasta ja sen läpi virtaa Kotsífun rotkosta purkautuva joki. Laakson reuna nousee amfiteatterimaisesti kohden vuoria, joiden juurella on useita kyliä. Sellia on lähin, sinne johtaa monelle mutkalle väännetty tie suoraan kylän länsipäästä.

Itäisellä reunalla ovat Mirthiós ja Mariú ja vielä idempänä Asómatos. Kaikista on komeat näköalat alas Plakiaan hevosenkenkämaiseen rantaan ja kauas Libyanmerelle.

Rantatörmää pitkin länteen kiemurteleva tie johdattaa noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan Súdaan (tämä on eri Súda kuin Hanian satama). Tien alapuolella on useita pieniä poukamia, joihin tieltä laskeutuu kapeita polkuja. Súdan rannalla on tavernoita ja kahviloita sekä pieni palmumetsikkö.

Itään päin kylän pitkä hiekkaranta tyssää Kakomúrin (=pahanaama) kiviseen seinään. Sen huippu kohoaa noin 230 metriin. Sen takaa löytyy Kalypson ranta, pieni vuonomainen lahti, jonne on rakennettu hotelli. Lahti on ollut merellä laivoja ryöstelevien rosvojen oiva piilopaikka. Merirosvouksessa saarelaiset ovat kunnostautuneet tuhansien vuosien ajan vaikka eivät sitä nykyisin haluakaan muistaa.

Kakomurin takana on joukko pieniä lahdenpoukamia hiekkarantoineen ja tavernoineen. Damnonin hiekkarannalla on tavernoita ja vesiurheilumahdollisuuksia. Siitä itään rantaa pitkin kiertää hiekkatie, josta pääsee laskeutumaan pienelle Ammúdakin rannalle tai sen takana olevalle pääasiassa nudistien suosiossa olevalle Klisidin hietikolle.

Niiden takana peremmällä on Ammudin ranta sekä Skhinarian ranta, joihin kumpaankin johtaa asfaltoitu tie. Niistäs seuraava onkin sitten jo Prevelin luostarin palmuranta.

Satamasta pääsee pidemmille ja lyhyemmille veneretkille

Kylän takana pystysuoraan nousevat vuoret estävät pohjantuulia puskemasta ja niin tällä alueella talvet ovat lämpimiä. Öiset lämpötilat eivät juuri laske alle +10 C-asteen ja päivisin lämpötilat ovat useimmiten +15 C-asteen paremmalla puolella. Sateita sattuu, mutta rannalla sataa harvemmin kuin ylempänä rinteillä. Kesän lämpötilat ovat korkeita, sillä pohjoinen meltemi ei tänne osu. Mereltä nousee kuitenkin virkistävä ilmavirta.

Plakias Stone Age Project

Muinaistutkijat ovat olleet kiinnostuneita alueen rannoilla näkyvistä terasseista, jotka vihjaavat varhaisista merenrannoista, ajoista satojatuhansia, jopa miljoonia vuosia sitten.

Tutkijat mallinsivat muiden saarien löytöpaikkoja ja päätyivät etsimään Kreetalta alueita, joista keräilytaloudessa elävät saattaisivat löytää tietynlaista kvartsia sekä piikiveä, makeaa vettä ja siitä löydettävää syötävää.

Kuva on lainattu tutkimusta esittelevältä sivulta Plakias Stone Age Project. Nuolet osoittavat eri-ikäisten merenrantojen muodostamta terassit ja niiden iät

Kreikkalais-amerikkalainen tutkijaryhmä aloitti työnsä kesällä 2008 ja päätyi selvittämään olisiko Prevelin-Plakiaan välisellä rantakaistaleella ollut elämän mahdollisuuksia uuden ja vanhan kivikauden väliin jäävällä mesoliittisellä kaudella noin (11 000-9000 v. eaa).

He eivät pelkästään löytäneet elämän edellytyksiä vaan myös vanhan kivikauden aikaisia työkaluja sekä luolia Damnonin rannan ylärinteiltä, joissa on asuttu mesoliittisellä kaudella.

Ne ovat vanhimmat ikinä saarelta löydettyjä ja niitä ovat käyttäneet Homo sapiensia edeltäneet sukulaisemme matkoillaan Välimeren yli, päättelevät tutkijat. Nämä hominit ja hominidit osasivat merenkulun, tieto joka keikauttaa päälaelleen aikaisemman teorian siitä, että hominidit kulkivat vain maakannaksia pitkin uusille alueille. Nämä löydöt saattavat muuttaa käsitystämme siitä miten Eurooppa asutettiin.

Ajoitus on vielä epätarkka, mutta kyse on vanhasta kivikaudesta noin 1,5 miljoonaa- 250 000 v. ennen nykyaikaa. Jatkotutkimuksissa pyritään ajoittamaan löydöt paljon tarkemmin samalla kun kaivauksia on jatkettu mesoliittisissä kerrostumissa.

Muita kaivauksia…

Pelkästään arkeologisia kaivauksia ei alueella ole tehty. Jo 1900-luvun alkupuolella louhittiin ruskohiiltä ilmeisesti pienten höyrylaivojen tarpeisiin, ja toisen maailmansodan aikana Wehrmacht jatkoi toimintaa.

Saksalaiset rakensivat pienen hotellin, tavernan sekä teitä, mutta vasta 1960-luvulla yläkylien Sellian, Mirthiosin ja Asomatosin kylien kalastajat alkoivat perheineen asettua asumaan rannalle ja saivat seurakseen hippejä.

Nyt hipit ovat kaikonneet ja matkailusta on jo kehittynyt elinkeino monelle perheelle. Tällä alueella on hyvät mahdollisuudet kasvaa paljon isommaksi. Rantakatu alkaa satamasta ja kiertää lahden pohjukkaa vajaan kahden kilometrin mittaisena kaarena päättyen Kakomúrin kallioiseen niemeen.

Sen juurella on dyynejä, nyt syyskuussa täynnä merinarsisseja ja nudisteja. Dyynien takana pystysuoraan kohoavaa seinää kutsutaan nimellä Paligremnos, vanhajyrkkä.

Rannat ja muuta tekemistä

Plakiaan satamasta voi vuokrata venekuljetuksia vaikka Preveliin tai muille lähirannoille. Sukellustakin voi opetella ja harrastaa. Hieman kylän ulkopuolella on suuret hyvin hoidetut hevostallit (noin 30 hevosta), josta pääsee vaikka ratsastusretkille.

Kyliin, oliivitarhoihin, rotkoihin ja lähirannoille vie polkuja. Kiinnostavana tutkimiskohteena ovat myös Kakamurin kyljessä ammottavat kaksi suurta reikää. Ne ovat ihmisen muokkaamia luolia, joihin ruskohiili kuljetettiin ilmeisesti kapearaiteisilla malmivaunuilla lastattavaksi vuoren kylkeen ankkuroiviin höyrylaivoihin. Taskulamppu mukaan ja varovaisuutta, viimeiseen aukon pohjalle voi pudota.

Plakiaan reunalla on hyvin hoidetut ratsastustallit

Läntisen rantatien varrella on useita poukamia ja ylempänä tavernoita ja kahviloita moneen makuun. Niitä on myös jokaisessa yläkylässä, samoin kuin lukemattomia huviloita ja villoja vuokrattavaksi.

Prevelin luostari on vanha kaunis retkikohde. Lähempänä oleva Finikasin luostari on uusi, samoin uuteen uskoon kunnostettu Arkkienkeli Mikaelin luostari lännempänä.

Palvelut


Plakiaasta löytyy kahviloiden, tavernoiden ja turistimyymälöiden lisäksi supermarketteja, leipomoita, lihakauppoja, kalakauppa, apteekkeja, koulut, lääkäri, pankkiautomaatti, taksi ja autovuokraamoita. Bussiyhteys useamman kerran päivässä Rethimnoon. Jopa sähköpyöriä oli vuokrattavana.

Kesäaikainen palvelutarjonta on huomattavan suurta mutta talveksi suurin osa matkailusta elävistä yrityksistä sulkeutuu.

Kylän koulu tuo kylään kuitenkin elämää, lapsethan tuodaan yläkylistä. Samalla kun vanhemmat tuovat ja noutavat lapsiaan ja kuljettavat harrastuksiin, asioivat he kylällä ja tekevät ostokset. Illat ovat sitten hiljaisempia, mutta pari tavernaa ja kahvilaa pysyy avoinna ympäri vuoden.

Plakiaan täysikuu


Olin saanut kuulla, että kylässä on outo valoilmiö. Hieman hävetti kysyä sen perään, niin outo sen kuvaus oli: syksyisten täydenkuiden aikaan kuun valo heijastuu jostain kivestä mereen niin, että koko meri on valistu. Ei tuollaista ihan heti todesta ota.

Kysyin kuitenkin asiaa ja sain hyvän selityksen: syys-tammikuun välisinä täydenkuun öinä kuu loistaa sellaisesta kulmasta, että se valaisee Paligremnon pystysuoran seinämän ja heijastaa valonsa veteen. Seinämä on niin iso, että kun hyvin sattuu, on meren syvyydet valaistu. Mustekalat, joita valo houkuttaa, nousevat silloin valaistuun rantaveteen…

Kerran kuussa siis paikallisissa kotikeittiöissä varmaan kokataan itsekerättyä mustekalaa…ehkäpä ensi täydenkuun aikaan harrastan keäilytaloutta muinaisten esi-isien tapaan ja kerään mustekaloja Paligremnon juurelta…

Plakias ja tyyni syyskuun aamu

Gavdos – Kalypson saari

Kymmenen vuotta sitten kesällä, rakennusprojektin (House Kastri) ollessa kiivaimmassa viimeistely vaiheessa, päätimme ottaa yhden yön irtioton suomalaisen juhannuksen ja lyhyimmän yön kunniaksi. Ajelimme aamulla anivarhain Plataniaksesta Hora Sfakioniin josta autolauttaan. Neljän tunnin matkan päässä häämötti usvassa Gavdos – Kalypson saari.

Gavdos on EU:n eteläisin asuttu saari. Se on kooltaan noin 4 x 7 km, ja tuolloin siellä oli tasan kaksi tietä ja yksi risteys. Arvelimme yhden yön siellä riittävän saareen tutustumiseen. Eikä töiden puolestakaan ollut sen enempää aikaa. Matkaseurallamme kun oli hotellikin pyöritettävänään. Kalypson saari pääsi kuitenkin yllättämään meidän totaalisesti.

Vaaleat kreikkalaiset

Tulopäivänä majoituimme, ajelimme saaren molemmat tiet päästä päähän, ja katsastimme sen varrelle sattuneet uneliaat kylät. Saaren majakalle etsiydyimme auringonlaskun aikoihin juhannusyön auringonlaskua seuraamaan. Olin huomannut jo aiemmin päivällä vaaleahkon naisen pienen vauvansa kanssa kaupassa. Pohjoismaalaisiako? Tapasimme majakanvartijan työmaallaan ja hänellä sattui olemaan aikaa seurustella kanssamme. Hän myös esitteli aiemmin tapaamani naisen ranskalaiseksi vaimokseen ja pojakseen. Yllättävää oli miehen totaalinen vaaleus. Vaaleat hiukset ja siniset silmät, samoin kuin pienellä pojallaankin. Ihan suomalaisesta oli käynyt ja ihan syntyperäinen gavdoslainen hän oli. Ja minä kun olin tottunut pitämään kreikkalaisia tummina. Näin tälläkin pikkuruisella saarella näkyi tuhatvuotinen ohikulkevien valloittajien perimä. Gavdos – Kalypson saari on kiehtonut ja itseensä kiinnittänyt monia.

Perimä tuli puheeksi muutenkin. Majakanvartija kertoi näet, että saaren perimä alkoi mennä jo kovin sisäsiittoiseksi, siksi hän valitsi itselleen ulkomaalaisen vaimon. Ja iski silmää. Ja laskihan se aurinkokin aikanaan. Ihan näytti kuin kahteen kertaan. Taivaanrannan peitti tumma pilvipatja jonka taakse aurinko katosi. Ilmestyäkseen uudelleen hetken päästä ennen kuin painui lopullisesti horisontin taa.

Se on ilmoista kiinni

Saarelle pääsee siis, periaatteessa, kerran päivässä laivalla. Kun kerroimme aikeistamme palata Kreetalle seuraavana päivänä, hän vilkaisi olkansa yli merelle ja totesi ”ei huomenna tule laivaa, tuuli nousee”. Itse pidin sitä turistien kiusaamisena. Vähänpä tiesin. Paluumme viivästyi kovan merenkäynnin vuoksi usealla päivällä. Merenkäynti ei itsessään ollut kova, mutta tuolloin liikkuvien laivojen partaat olivat liian matalat, jotta ne olisivat uskaltautuneet merelle. Nykyisin näyttää liikenteessä olevat laivat olevan paremmin tehtäväänsä suunnitellut.

Ihmiskoe kerrassaan

Majoituimme  Sarakinikon rannan tuntumassa pienessä majatalossa, jota piti hanialainen, nuori ja täräkkä nainen. Mukana oli hänen äitinsä joka katsoi lapsenlapsensa perään, silloin kun tämä ei kieppunut äitinsä apuna keittiössä. Huoneet olivat askeettiset mutta puhtaat, toki kovasti desinfiointiaineelta tuoksuvat. Samaisella rouvalla oli myös pieni taverna jossa sai erinomaista ruokaa ellei halunnut tarpoa säkkipimeässä seuraavaan tavernaan. Sinne pystyi suunnistamaan äänen perusteella.

Aika mielenkiintoinen ihmiskokeilu viikosta tuli. Saari on kuten aiemmin kerroin kaukana ja eristäytynyt kaikesta. Sen vakituinen ympärivuotinen asukasluku tuolloin oli noin 150 henkilöä. Saarella on muutama kylä, joita yhdistää teiden lisäksi kinttupolkujen verkosto. Lisäksi saarella on useita upeita hiekkarantoja, valtavia dyynejä ja seetrimetsiköitä. Saaren “julkisen liikenteen” virkaa hoiti kirjavaksi maalattu kuuskytluvun bussi ja sen vähintään yhtä värikäs, pitkäpartainen kuski. Sillä reppureissaajan saivat hauskan kyydin majapaikkoihinsa.

Vaihtoehtoista lomailua

Saaren ovatkin ottaneet omakseen retkeilijät ja erilaiset ns. vaihtoehtoihmiset. Sieltä löytyi niin nudistiyhdyskunta, kuin hippiyhdyskuntakin. Kesäsaarelaiset asuivat joko teltoissa tai riippumatossa metsikössä paljaan taivaan alla. Eräskin italialainen EU:ssa työskentelevä kielenkääntäjä vietti saarella riippumatossaan koko toukokuun joka vuosi.

Sähkön saarella tuottivat aggregaatit ja  aurinkopaneelit. Ei katuvaloja, eikä muutenkaan tarpeetonta valosaastetta. Upea tähtitaivas kaartui yllä öisin. Tavernat löytyivät pimeydestä lähinnä äänen perusteella. Saarella oli yksi kauppa jonka tarjonta oli lähinnä aurinkovoide, hellehatut ja kalastustarvikkeet. Hellehattujakin vain naisille joten siihen oli herraseuramme tyydyttävä. Leveälierinen pitsihattu raavaan kreikkalaisen päässä ei tällä saarella herättänyt sen kummenpaa huomiota. Matkarekvisiittaa ei siis juuri päässyt täydentämään. Vähän kiusallista kun luulit tulleeksi yhdeksi yöksi. Itselläni oli mukana päälläni olevien hellemekon ja läpsyjen lisäksi hartiahuivi ja uimapuku. Vaatteet pesuun illalla, yöksi kuivumaan ja aamulla päälle, kätevää. Pesuaineena mukaan sattunut shampoo.

Katse ympärillesi eikä kännykkään

Nettiä saarelta oli turha toivoa, puhelin piti ladata tavernan pistokkeessa, mikäli laturi tuli mukaan. Kirjoja löytyi, mutta vain yksi englanniksi. Ranskaksi niitä olisi kyllä ollut. Älypuhelimia ei meillä silloin ollut, liekö ollut keksittykään silloin ja kun lataaminenkin oli haastellista niin eipä niillä sähköhärpäkkeillä mitään olisi tehnyt muutenkaan. Tietenkin meiltä alkoi käteinen raha loppua, pankkiautomaattia ei ollut eikä kortilla voinut maksaa jne. Onneksi luottoa oli, piikki auki ja lasku mukaan. 

Kummasti alkoi päivien mittaan stressikierrokset laskea. Tavernanpitäjillä ehkä vähän nousta, vaikka ainahan saarelaiset ovat oppineet varautumaan veden ja ruuan suhteen. Kun laivoja ei tullut, ei tullut myöskään ruokatäydennystä. Leivinuunit alkoivat lämmitä, leivät leivottiin itse ja jälkilämmössä valmistuivat herkulliset uuniruuat.  Yhtenä päivänä tavernan terassilla roikkui vuohenruho, muutaman tulevan päivän liharuuat oli taattu.  Nälkään ja janoon ei saarella päässyt tuupertumaan. Pikemminkin päinvastoin, ruokailu kun oli yksi niitä harrastuksia joita siellä pystyi tekemään. Aamuisin kuuli jo ennen sängystä nousua oliko laivaa odotettavissa tänäänkään. Jos meren kohina kuului selvästi, aloimme suunnitella päivän ohjelmaa saarella.

Jos mukaan olisi tulleet edes hieman läpsyjä vakaammat kengät olisi saaren kinttupolut kiinnostaneet kovasti, ne olisi mukavasti ehtinyt kävellä viikossa. Mutta kun ei tullut mukaan. Saarella ei ollut lääkäriä joten eipä tehnyt mieli ehdoin tahdoin lähteä kinttujaan kivikkoon taittamaan. Toki sen verran riskeerasimme että kävimme saarelle pystytetyn jättimäisen tuolin luona. Sille jos pääsisi istumaan niin voisi melkein Libya näkyä. Tuolin on pystyttänyt Tsernobylin pelastustehtävistä vapautetut venäläiset tiedemiehet. Osa heistä oli hyvin sairaita. Olihan Kalypson saari mytologian mukaan kuolemattomien saari. Varsin mielenkiintoinen yhteisö sekin, johon emme ehtineet tutustua sillä reissulla. Tulevalla toivottavasti.

Unohda ennakkoluulosi

Sen sijaan majatalomme asujaimistoon tuli tutustuttua paremmin, ihan olosuhteiden pakosta. Aika hauskaa oli huomata, että kun ajattelee viettävänsä vain yhden illan juuri tässä tavernassa, ei juuri kiinnitä huomiota muihin asiakkaisiin. Ainakaan elleivät ne ärsytä liikaa. Niin kuin teki tuo em. italialainen kielenkääntäjä. Millä italialaisella lipevyydellä (stereotypiaa, ehdottomasti) hän onnistuikaan ärsyttämään jo muutenkin suunnitelmiensa muutoksesta suivaantuneet kreikkalaiset raivottaret. Ei sille voinut kuin nauraa. Kun tutustuimme häneen paremmin, huomasimme että ihan kiusallaan hän piikkejään heitteli, ja nautti suunnattomasti aikaan saamastaan reaktiosta. Fiksu ja mukava kaveri, samoin oli hänen kreikkalainen muotisuunnittelijapoikaystävänsä. Asujaimistoon kuului myös bussikuski Manchesteristä vaimoineen, rakennusurakoitsija Haniasta perheineen ja muuta sekalaista sakkia.

Nähtävää

Tuon Tripitin jättituolin lisäksi saarelta löytyy juntan aikainen vankila, jonne karkoitettiin kreikkalaisia kommunisteja, mm. Aris Velouchiotis joka perusti aikanaan the Greek People’s Liberation Army (ELAS – 1942) – järjestön. Rakennus sijaitsee Sarakiniko rannan toisessa päässä ja tunnetaan nykyisin nimella Aris Veouhiotis House-nimellä.  Ja sitten se majakka. 

Saari tuli viikosssa tutkittua se mitä läpsyilä ehti ja uskalsi.  Aika tuntui välillä matelevan, mutta kuten sanoin aiemmin, vääjäämättömän edessä sitä vaan mukautuu tilanteeseen. 

Vierailuamme edeltävällä viikolla saarella oli järjestetty Gavdoksen ensimmäinen kulttuuriviikko, monipuolisine ohjelmineen. Oli ollut taidemaalausta, keramiikkapajaa, itseilmaisua, naurujoogaa jne. Koko tämä kulttuuriväkikin siis jäi Kalypson vangiksi saarelle. Ehkä sekin omalta osaltaan väritti saarella oleskelevaa porukkaa. 

Gavdos – Kalypson saari

Niin, Kreikkalaisessa mytologiassa Kalypso asui Gavdoksen saarella. Odysseuksen saavuttua sinne Kalypso-nymfi vangitsi hänet saarelleen ja piti häntä siellä seitsemän vuotta. Odysseuksen mukana matkanneet merimiehet hän muutti sioiksi. Lopulta peliin puuttui Athene joka anoi Zeusta vapauttamaan Odysseuksen piinastaan. Zeus heltyi ja lähetti sanansaattajansa Hermeksen  viemään viestiä Kalypsolle. Viesti kun saapui ylijumalalta,  ei Kalypso sitä uskaltanut vastustaa  ja niin Odysseus pääsi vihdoin jatkamaan matkaansa Ithakalle vaimonsa Penelopen luokse. Viimeisenä tarjouksenaan Kalypso vielä tarjosi kuolemattomuutta Odysseukselle jos hän vain jäisi Kalypson luokse. Tästä Odysseus kuitenkin kieltäytyi. Kalypso lupasi palauttaa myös Odysseuksen matkaseuralaiset sioista takaisin miehiksi. Kerroin tätä tarinaa kerran eräällä bussimatkalla. Tässä kohden bussin uumenista kuului kyllästyneellä naisäänellä esittetty kysymys: ”Missä se sitten meni pieleen?” 

Joidenkin tarinoiden mukaan Kalypso kuoli suruun jouduttuaan luopumaan Odysseuksesta.

Tämä reissu tehtiin siis kymmenen vuotta sitten ja siitä lähtien on haaveena ollut palata saarelle joskus. Nyt näyttää siltä, että toiveen voisi toteuttaa, ehkä jo ensi viikolla. Ja ihan varmasti kuulette siitä heti lisää. Ja kuvia. Viimereissun kuvat ovat jossa kätköissä ja vielä ihan filmikameralla otettuja, siksi tässä blogissa enemmän lainatavaraa. Gavdos – Kalypson saari odottaa, saapa nähdä moneksiko päiväksi Kalypso meidät tällä kertaa pauloihinsa kietoo.

Helvetti alkaa Mesklasta – pyöräilyä Kreetalla, vol 2

Helvetti alkaa Mesklasta 

Niin kuin otsikosta voi päätellä, tarina kertoo leppoisasta pyöräretkestä Kreetan lämmössä.

Raila tuossa taannoin jo käsittelikin pyöräilyä saarella, noin yleisellä tasolla. Minulle tulee aina aiheesta mieleen harkitsematon ja ehkä hullunrohkeakin reissu Plataniaksesta Mesklan kautta Therisoon ja sieltä alas Haniaan ja takaisin Plataniakseen Evropi-hotellille.

Taisi olla vuosi 2004 kun päätimme varata koko hotellin yhdeksi viikoksi meille ja ystävillemme. 54 henkilöä joukossa myös kymmenkunta teini-ikäistä. Yksi huoneisto vapautui peruuntumisen vuoksi. Siihen asettui meille tuntematon noin seitsemänkymppinen pahaa-aavistamaton mummoporukka. Alkujärkytyksestä selvittyään, he pärjäsivät ihan hienosti.

Nuorisolle ohjelmaa, vai miten se nyt meni ?

Nuorisolle piti tietysti kehittää joku rock’n’roll-henkinen ohjelmanumero, jolla oli myös tarkoitus osoittaa että kyllä me naavaparratkin vielä jaksetaan. Samalla otetaan vähän etäisyyttä niin ouzoon kuin limuviinaankin, jonka myynti oli (silloinkin) melkoisen vapaamielistä.

Olimme tietysti ajaneet aiemmin autolla huikean Therison rotkon ja takaisin vuoren toista puolta Mesklaan. Maasto tuntui sopivan haastavalta neljälle nuorelle ja neljälle aikuiselle hurjapäälle, joten ei kun pyörävuokraamoon varaamaan fillarit vuoristovälityksillä.

Nestetankkaus suoritettiin jo varmuuden vuoksi edellisenä iltana, jottei turhan päiten tarvitse yhtenään pysähdellä vettä litkimään. Ymmärrys noihin aikoihin nesteytyksestä ja ravinteista äärimmäisessä suorituksessa oli lähellä nollaa, se tuntui vaan lapselliselta ja oli tarkoitettu huonosti harjoitelleille.

Ensin ylämäkitreeniä

Reitti koostuu noin 18 kilometrin melkein tasamaasta Plataniaksesta Mesklaan, 6 km noususta Zourvan yläpuolelle (noin 800 metriä merenpinnasta). Sieltä lasku Therisson kylään, josta lasku rotkon pohjaa pitkin Haniaan ja siitä  Plataniakseen tasaista rantatietä. Kokonaismatka ei ole kuin noin 52 kilometriä mutta rasitus vastasi hyvinkin myöhempiä 200 kilometrin fillarointeja Helsingistä Verlaan. 

Alkumatka Mesklaan aamun viileydessä sujui kaikin puolin rattoisasti. Iloista puheensorinaa ja pari  pysähdystä appelsiinitarhoilla kun poimijat ehdottomasti vaativat meitä syömään tuoreita hedelmiä energian turvaamiseksi. Fournesissa pysähdyimme mehulle ja vielä Mesklassa kevyelle välipalalle.

Nousu joenvarresta ylös Mesklan kirkolle on aika jyrkkä, mutta emme vielä ymmärtäneet, että se ei ole väliaikaista vaan sitä jatkuu seuraavat 7 kilometriä. Ensimmäinen 3 kilometriä on tosi jyrkkää neulansilmärinnettä. Huomasimme heti, että ainoa sopiva vaihde on maastopyörän ykkönen. Kävellen olisi saavuttanut saman nopeuden. Jokainen hetkittäinen loivempi pätkä antoi uskoa että nyt helpottaa kunnes tuli seuraava neulansilmä ja paljasti karun totuuden. Uusia vuoria ilmestyi kuin tyhjästä ja tiukasti kiemurteleva tie jatkui johonkin kaukaisuuteen.

Taukoja, ja taas taukoja

Taukoja alkoi tulla aika tiheään, porukka naukkaili vähistä vesivarastoistaan syvässä hiljaisuudessa eikä kukaan jaksanut enää edes kommentoida upeita maisemia. Koivet oli jo aika tönkkönä ja takalisto aika hellä. Lämpötila lähenteli tässä vaiheessa kolmeakymppiä eikä varjopaikkoja juurikaan löytynyt. Zourvassa ylämäki muuttuu hetkeksi vähän loivemmaksi mutta viimeinen nousu vuorenhuipulle oli taas tosi paha. Huipulta pystyy näkemään Therisson kylän siintävän laakson pohjalla, joten ilmapiiri muuttui hetkessä riehakkaan iloiseksi. We made it!

Huipulta on hienot maisemat

Alamäki on alkanut

Laskettelimme jyrkkää rinnettä kylään, jossa söimme lounasta. Mukana olleen sporttisen ja pelottoman likkalapsen vanhemmat olivat kovin huolissaan edessä olevasta vauhdikkaasta laskuosuudesta jota olimme etukäteen hehkuttaneet palkintona kaikesta vaivasta. Äiti ilmestyikin paikalle pyörä pick-upin lavalla tarkoituksenaan toimia valvovana turvapyöränä. Tytön ilme oli lievästi sanoen pettynyt.

Lähdimme laskuun taktiikalla ’alhaalla nähdään’ eli kaikki omaan tahtiin. Polkea ei enää tarvinnut, vauhti yltyi hurjaksi aivan itsestään. Muistan ohittaneeni henkilö auton, jonka nopeusmittari näytti kuuttakymppiä. Tukka hulmusi ja iloiset huudahdukset kaikuivat vuoren seinämistä. Jarrutella piti jyrkissä mutkissa ja lampaanpaskojen kohdalla, muuten annettiin vaan mennä.

Nousu ylös kesti noin viisi tuntia mutta alhaalla Perivoliassa oltiin jo 14 minuutin kuluttua. Kymmenen minuutin kuluttua tuli vielä kaksi pyörää, edellä mainittu äiti ja tyttärensä. Hiljaista oli.

Voimien palautuminen ja adrenaliini auttoivat tylsällä loppumatkalla, Mythos alkoi jo kangastella silmissä rantatiellä. Saavuimme aikataulun puitteissa Evropiin. Janoisin ei malttanut edes jättää pyörää kadulle vaan töräytti suoraan baaritiskille jossa virvoke jo odotti.

Olen myöhemminkin 2 kertaa tehnyt eri porukoilla saman matkan, mutta vahingosta viisastuneena paljon rauhallisemmin ja energiatason heittelyihin varautuneena. Ensimmäinen kertahan on aina mieleenpainuvin.

Vieläkin kun ajamme reitin Mesklasta ylöspäin, tuntuu hieman puistattavalta enkä enää edes harkitse mokomaa kärsimysnäytelmää. Taisi muuten olla Matias joka lanseeerasi sanonnan

’Mesklasta alkaa helvetti’!!!!

Valoa tunnelin päässä