fbpx

Viimeisimmät postaukset

Vuosi vaihtuu …

… sataa tai paistaa 

Vuosi vaihtuu joka tapauksessa, vuosi toisensa perään, se on varmaa. Katastrofin kanssa, sitä ilman – tai siitä huolimatta. Suomessa olen vuodenvaihdetta juhlistanut useimmin sisätiloissa. Vilukissa kun olen. Mitä nyt paukuteltu papatteja ja ammuttu rahaa – eikun raketteja – taivaalle, kun lapset olivat pieniä, hetken ulkona. Paukkupakkasilla todella lyhyen hetken.

Kyllä ne vaihtelevat kelit Kreetallakin. Kymmenkunta vuodenvaihdetta saarella on tarjonnut monenlaisia kelejä. Joskus Hanian kauppahallin, Agoran, vuodenvaihteen seremonioita on seurattu lähes t-paitakelissä, joskus kahlattu sääriä myöten vedessä ja tuulessa, joka pitää huolen siitä ettei tilkkuakaan kuivaa vaatetta ole päällä.

Mieluusti kuulisin paikallisten kertomuksia mikä on normaalia vuodenvaihteen viettoa. Omat paikalliset tuttavani eivät ole kovin tapaorientoituneita. Sen tiedän että aattona leikataan vasilopita-kakkua, lahjoja jaetaan aattona ja Uudenvuodenpäivänä, ainakin.  Ja korttia pelataan kuulemma. Alla muutamia omia, ehkä epäortodoksisia, seikkailuja vuosien varrelta. En tiedä onko edes Haniassa joka vuonna samanlainen ohjelma. Tämä vuodenvaihde menee Suomessa, joten kerron lisää joskus toiste. Tosin nykyisin olen alkanut uskoa että vuosi vaihtuu ilman että olen sitä valveilla vahtimassa.

Agorassa aattona

Uudenvuoden aattona Agorassa on juhlatunnelma korkealla jo päivällä. Käytäville on nostettu pitkiä pöytiä, täynnä paikallisia; herroja, rouvia ja kerrassaan huumaavaa ja hurmaavaa meteliä. Ja ruokaa ja juomaa. Joskus kreetaeloni alkuvuosina, tapoja tuntemattomana, päädyin sinne ostoksille ja johonkin pöydän kulmaan istumaan tietenkin. Ruokaa nosteltiin lautaselle, rakia kaadettiin, maljoja nosteltiin ja vierasta tentattiin. Käytin kaikki tuntemani kreikankielen fraasit ja sanat. Ei niitä kovin paljon ollut, mutta hilpeyttä ne herätti. Kun kyselin kainosti voinko jotenkin osallistua, esim. maksamalla jollekin, minulle tuhahdettiin ”ei tule kuuloonkaan, filoxenia (vieraanvaraisuus)”.

Olisihan siinä joutunut päivä mukavasti, elleivät omat muonitusvelvoitteet olisi kutsuneet. Jokusena vuonna tuon jälkeenkin olen sinne päätynyt, ihan tarkoituksella, turvahenkilöinä ja tapojen tulkkeina paikallisia ystäviäni. Silloinkin on pitänyt toimia salamannopeasti, jotta on päässyt itsekin jotenkin kiitollisuuttaan osoittamaan. 

Agoran ulkopuolellakin on elämää

Myös Agoran ulkopuolella tapahtuu aattona. Taannoin, ilonpidon vaiettua sisätiloissa alkoi hallin pääovien edessä, sinne rakennetulla esiintymislavalla, non-stop esitykset. Tanssiryhmiä esiintyi useita. Yksi toisensa jälkeen, ihan iki-ihanista pikkuisista taaperoista alkaen, välillä energisiä teinejä ja lopuksi pitkälle rutinoituneita ympäri maata esiintyvät ryhmät. Viglatoresin jatkuvuus on taattu. Välillä esiintyi paikallisia soittajakokoonpanoja, jopa pienimuotoista sirkusta. Tuntitolkulla, minusta tuntui.

Massojen täyttämät yleisötilaisuudet on minulle aina haastavia. Kun katselee maailmaa noin puolentoista metrin korkeudelta, niin aina jää jalkoihin.  Eteen parkkeeraa aina joku jenkkikaapin kokoinen toppatakkimies tai muhkea madame. Näkyvyys katoaa ja ahtaanpaikan kammo iskee, savu alkaa nousta korvista. Ellei sitten löydy jotain kiviaidan pätkää jonka päälle kiivetä. Silloin vie tietenkin paikan joltain lapsukaiselta ja aiheuttaa näin traumojen siirtymisen sukupolvelta toiselle. 

Vuodenvaihteen h-hetken lähestyessä tunnelma ja tungos Agoran pihalla vain tiivistyy. Niin maallisen kuin taivaallisen vallankin edustaja pääsevät ääneen, pitävät puheensa, yhteisesti lauletaan myös. Ja niin se vuosi vaihtuu, paikallisten toppatakkikansan pehmeässä puristuksessa, “hronia polla” (monia vuosia) – toivotusten kaikuessa. Skoolataan jos kädessä on jotain millä skoolata ja tunnelma oli vähintäänkin ”tiivis”.

Hyvä vasikka elää juomallakin – ellei ruokaa löydy

Kerran, tungoksen hiukan hälvettyä, tai kun ylipäänsä pystyi liikkumaan, lähdimme vaeltelemaan Hanian kujille. Ehkä jostain saisi jotain ruokaakin. Ruuan suhteen tilanne oli vaikea, mutta ”hyvä vasikka elää juomallakin”, tietää vanha kansa. Jokaisessa kuppilassa johon pääsimme ts. mahduimme sisään näet tarjottiin ensimmäinen kierros ilmaiseksi. Kuohuviiniä, joka meillä kuuluu vuodenvaihteen juomiin, emme juuri onnistuneet saamaan.

Ensimmäisessä paikassa saimme ihan kirjaimellisesti mukilliset viskiä sillä aikaa, kun tarjoilija lähti metsästämään meille kuohuviinipulloa. Ruokaa ei sielläkään saatanut, mutta sen sijaan päädyimme tanssimaan bulgarialaisia kansantansseja kanssajuhlijoiden kera. Vai olisiko ne olleet albanialaisia, en saanut selville. Baarimikko palasi kuoharin kanssa, jonka koimme velvollisuudeksemme maksaa ja juoda pois, vaikkei se ollutkaan kuohuviiniä, valkoviiniä se oli ja lisäksi makeaa. Hronia polla vaan ! Btw, tuota baaria en sen koomin ole onnistunut löytämään.

Pari seuraavaakin baaria veti vesiperän ruuan suhteen, mutta juomien suhteen onnisti aina. Ja se ensimmäinen kierros oli aina ilmainen, joten koimme että myös yksi maksullinen kierros piti ottaa. Se luterilainen kasvatus tiedättehän, ”ettei vaan jää kiitollisuudenvelkaa”. Neljän aikaan aamuyöstä vihdoin istuimme venetsialaisen sataman kupeessa pienessä baarissa jossa tarjoiltiin paahdettuja kastanjoita. Ne maistuivat taivaallisilta. No, kotiin Plataniakseen päästiin kuitenkin kunnialla. Aamulla aurinko paistoi vaikka juuri silloin suomalainen hämäränhyssy olisikin sopinut jotenkin valonherkille silmilleni paremmin. 

Aina ei kuitenkaan paista aurinko

Se toinen ääripää kelien suhteen oli vuonna 2014. Jouluna vielä säät olivat suosineet ja  joulupäivän retkellä kinkkuvoileivät syötiin Elafonissin rannalla +25 lämmössä. Juuri ennen vuodenvaihdetta, ja heti sen jälkeen kun saarelle houkuttelemamme vieraat olivat saapuneet, alkoi rankkasade. Eikä mikään pieni kuuro. Eikä lyhyt. Vettä tuli taivaan täydeltä kaksi vuorokautta. Olimme edellä kerrotusta muonanmetsästyskokemuksesta viisastuneina varanneet pöydän Agia Marinassa sijaitsevasta pikkuravintolasta. Aika harva paikka meitä lähellä on avoinna talvella ja vielä harvempi uudenvuodenaikaan.

Kävin tarkistamassa päivällä onko kaikki siellä ok. Ja totesin, että perille pääsee vain autolla. Jos jopa meidän yläkylän alamäessä virtaa vettä niin paljon että vaelluskengät ei riitä, niin voitte kuvitella paljonko sitä vettä tasaisella maalla oli. Autolla siis matkattiin tavernalle se muutama kilometri. Tilaaminen oli helppoa. Omistaja vilkaisi ryhmäänne ja totesi ”minä tuon teille ruokia niin kauan kuin teille maistuu, kaikkia erilaisia”. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittävästi. 

Koska innokkaita autonkuljettajia – uudenvuodenyönä, outoa – ei ruuan päätteeksi ollut, tilasimme taksit viemään meidät Hanian keskustaan. Vettä tuli edelleen kaatamalla, mutta peruspositiivisena ihmisenä ajattelin, että jospa jokin pieni rakonen sateessa sattuisi vuoden vaihtumisen aikaan. Ei sattunut. Taksi tipautti meidät Everest-kahvilan kulmalle ja parkkeerasimme sinne sateensuojaan. Mutta eihän siellä nyt koko iltaa voi viettää.

Joukon urhein lähti tarkistamaan lenkkarit loiskuen kulmia josko joku taverna olisi auki. Seuratessaan iloista äänensorinaa ja vilkkuvaloja, hän päätyi johonkin yksityiseen tavernassa vietettävään illanviettoon, ”ei hätää, täällä on pöytä vapaana, tulkaa vain”. Sinne sitten päädyimme. Söimme, taas, nautimme kohtuulliset ruokajuomat ja poistuimme soveliaaksi katsomallamme hetkellä, muutamien tanssien jälkeen. Upeasti laittautuneiden paikallisrouvien joukossa olimme läpimärissä tamineissamme juuri kuin se kuuluisa hajuvesi lihapullissa. Laskua ei taaskaan saatu, mutta jätimme pöydälle toki reippaat ”tipit”. Että kiitos ja anteeksi !

Aamuyön extreme

 Kotimatka Plataniakseen osoittautuikin sitten tosi haasteelliseksi. Parin päivän rankkasateet olivat muuttaneet maaston mudaksi. Mudaksi vettynyt maa-aines valui teille ja Kato Staloksen kohdalla maanvyörymä oli katkaissut tien kokonaan. Rantatietä ei päässyt Plataniaksen suuntaan lainkaan. Taksi nousi siis kansallistielle, Galataksesta ei päässyt alas rantatielle. Plataniaksessa ei päässyt alas rantatielle. Ensimmäinen liittymä josta kansallistieltä pääsi rantatielle laskeutumaan oli Tavronitiksen kohdalla. Sieltä sitten ajeltiin tulvivaa rantatietä takaisin Plataniakseen. Kun meidän oma mäki alkoi näkyä jotain puuttui. Sähköt ! Koko mäki oli pilkkopimeänä. Eikä siellä ole lunta maisemaa valaisemassa. Kun siellä on pimeää, niin siellä on sitten todella pimeää. Kun taivas on vielä pilvessä, niin kenkien asennosta voi päätellä seisooko nenä kohti alamäkeä vai ylämäkeä.

Kännykän taskulampputoiminto oli kullanarvoinen kun etsittiin porttia, avaimenreikiä, kynttilöitä, tulitikkuja, otsalamppuja ja niiden pattereita, ja toisiamme. Kämpät saa onneksi lämpöä myös ”porinmateista”, ja valoakin tulee kun uunissa on lasiset luukut. Olisi se ollut kodikasta! Vessaa vaan ei voi käyttää, kun ei tullut vettä, kun pumput ei toimi ilman sähköä. Eipä hätää, etsitään ämpärit ja haetaan vettä uima-altaalta vessanpytyn viereen. Näinhän se vesivessa toimi. 

Otsalamppu päähän ja ämpärit käteen. Pohjakerroksessa odotti sitten illan viimeinen ekstiimielämys, tai aamun ensimmäinen, vettä puoleen sääreen. En nyt toista niitä sanoja mitä silloin ilmoille pääsi, mutta niitä oli paljon ja ne tulivat täydestä sydämestä. Kello oli viisi aamulla ja oli uudenvuoden päivän aamu. Juhlaseurue oli jo untenmailla. Laitoin tekstarin vt-talkkarille, joka asustelee seuraavalla mäellä; ”tervetuloa talkoisiin aamulla, omat ämpärit mukaan”. Vastaus tuli salamannopeasti, ”sorry, tiet poikki talon molemmilta puolilta, ei täältä pääse pois”.

Jepjep! Pari tuntia lepoa ja herätys ankeaan arkeen. Ämpärit mukaan ja vettä lappamaan. Vt-talkkari vahvistuksineen oli kuin olikin löytänyt jonkun oliivitarhatien jota pitkin saapui talkoisiin. Meneehän se uuden vuoden ensimmäinen aamu näinkin. Ei tullut mietittyä oliko jollain krapulaa vai ei. Onneksi sähköt olivat palanneet. Vedenpaisumuksen aiheutti nimittäin sähkökatkosta johtuva tyhjennyspumppujen toiminnan pysähtyminen. Tankki johon vesi kerääntyy poispumpattavaksi ”valtakunnan verkkoon” oli taas piripintaan täynnä kahden päivän tauottoman rankkasateen johdosta. 

Aurinkokin paistaa vaikkei sitä näy

Kun aurinko taas suvaitsi näyttäytyä päivää myöhemmin, kaikki talon parvekkeiden kaiteet olivat täynnä kuivuvia suomalaisia räsymattoja. Varsinaiset asunnot ovat toki maanpinnan yläpuolella joten ne säilyivät, mutta nuo pohjakerroksen varastotilat saivat kyllä peruspesun. Ja niissä säilytyksessä olleet räsymatot myös. Nykyisin olemme jo varautuneet tällaisiin vedenpaisumuksiinkin. Oppia ikä kaikki !

Meidän onnemme oli että vesi oli puhdasta. Nämä rankkasateet nimittäin aiheuttivat järkyttävää tuhoa Plataniaksen alakylässä. Kun meidän katastrofi oli selvitetty lähdimme tutkimaan mitä alakylälle kuuluu. Ja hakemaan rannan tuntumaan edellisenä iltana jäänyttä autoamme. Auto löytyi paikaltaan mutta muuten näky alakylässä oli lohduton. Vasilis  (Evropi-hotelli) kertoi heränneensä yöllä kylkeä kääntäessään siihen että käsi valahti sängyn ulkopuolelle. Ja upposi samalla jääkylmään mutavelliin. Asuvat hotellillaan pohjakerroksen asunnossa. Säkkipimeässä yössä sitten oli pitänyt etsiytyä ulos tulvivasta asunnosta, löytää vara-avaimet pojan pari kerrosta ylempänä olevaan, sillä hetkellä tyhjillään olevaan asuntoon. Onneksi sellainen oli olemassa!  Voitte kuvitella että jos mutavelliä on sängynlaidan tasolle, vahingot eivät ole vähäiset. Kun kävin ottamassa valokuvia heidän tuhoutuneista tiloistaan vakuutusyhtiötä varten, itketti.

Me pääsimme vähällä loppujen lopuksi. Sama lohduttomuus nimittäin jatkui ympäri kylää. Autotalleja jotka yleensä ovat juuri pohjakerroksissa, täynnä mutaa, autoineen. Rantakadun kuppilat ja turistikaupat olivat saaneet osansa mudasta myös. Pahiten taisi ”ottaa siipeensä” Porto Platanias -hotelli, jonka pohjakerros sai osansa sekä vuorilta tulvivasta mudasta että mereltä tulvivasta suolavedestä. Hotellin pohjakerroksessa sijaitsivat mm. leipomo, pesula, gym, sähköpääkeskus, jäähdytetyt muonavarastot (tosin hotelli oli kiinni talvella) jne. Kävelin ohi kuukauden päästä uudelleen ja edelleen pohjakerroksesta tuotiin mutaa ulos kottikärryillä. 

Rojun siivousta 2014 mutavyöryjen jälkeen

Mutta vuosi oli kuitenkin vaihtunut !

Näidenkin katastrofien jälkeen on seurannut Kreetalla jo uusia katastrofeja ja uusia tulvia. Niistäkin on pinnalle noustu.

Ehkä me voimme siis toivoa että viime vuoden katastrofin –  tiedättekylläminkä –  jälkeen, tästä taas noustaan. Ilmojen haltijoina emme kai voi toimia, mutta vuoden 2020 katastrofin tuhoja voimme loiventaa palaamalla saarelle, kun se taas on mahdollista. 

Ja vuosi on jälleen vaihtunut !

Tervetuloa 2021 ! Vaikeaa kuvitella että se voisi olla hankalampi kuin edeltäjänsä.  

Valkoiset vuoret on niin kauniit lumipeitteessään

Demokratian kehto Kreikassa

Demokratian kehto Kreikassa, totta vai tarua ?

Sain joululahjaksi ystävältäni (kiitos Kaija!) teoksen ’Kreikan kansa persialaissotien aikana’ jonka on kirjoittanut O.E. Tudeer. Se oli maannut divarin nurkassa iäisyyden ja siivouksen yhteydessä Kaija oli kai ajatellut, että tässäpä oiva lahja historiahörhölle. Luin sen niin kovalla kiihkolla että lukemisen aikana sivut irtosivat sitä mukaan kun lukeminen edistyi. 

Kirja kuuluu sarjaan ’Tieteen työmailta’ ja se on julkaistu vuonna 1900. Teksti perustuu tämän Helsingin Yliopiston kreikan kielen ja kirjallisuuden professorin luentosarjaan. Se on tietysti alun perin kirjoitettu ruotsiksi mutta käännetty myös suomeksi. Kieli on ymmärrettävää mutta vaatii keskittymistä, ei niinkään sanaston takia vaan pitkien, runollisten lauserakenteiden vuoksi jollaista ei nykykirjallisuudessa enää tapaa. Esimerkkinä vaikka : “Suuri oli myös voittoisan ylipäällikön, Pausanian, maine, vieläpä niin suuri ettei hän jaksanut sitä kunnolleen kantaa; kunnian huumauksessa hän menetti siveellisen tasapainonsa.”

Mitähän oikeasti oli tapahtunut? Jotain niin karmeata ettei sitä tohdittu vuonna 1900 enempää selvittää yleisen järkytyksen ja pahennuksen pelossa.

Kaikki ovat varmaan ymmärtäneet, tai ainakin kuulleet kerrottavan, että demokratian kehto on antiikin Kreikassa. Koulussa en ehkä ollut historian tunnilla(kaan) tarpeeksi tarkkana, kun ei jäänyt minkäänlaista käsitystä mistä ajanjaksosta puhutaan. 5000, 4000 vai 3000  vuotta sitten? Muutenkin antiikin historia tuntui aika huuhaalta; raunioita, maljakon palasia ja kummallinen uskonto ja mytologia. Vähän niin kuin Sormusten herran maailma, satuja.

Pari ensimmäistä lukua käsittelee teorioita, jotka ovat edellytyksiä taiteellisesti ja sivistyksellisesti kehittyneelle yhteiskunnalle, joissa on tilaa avarille ajatuksille ja uudistuksille. Rotu on tietysti itsestäänselvyys (huom vuonna 1900)!

Toinen tärkeä edellytys on rannikon pituus suhteessa alueen kokonaislaajuuteen. Mitä enemmän rantaviivaa, sitä enemmän on mahdollisuuksia kaupankäyntiin ja yhteyksiin muihin kulttuureihin, jotka avartavat maailmankäsitystä ja edistävät kansojen välistä kanssakäymistä sekä immigraatiota (nykyään filoxenia?) Merta katsellessa ajatus kuulemma juoksee paremmin kuin jotain pöheikköä tai vuorenseinämää tuijotellessa.

Ateena kauan kauan sitten. Kuva kirjasta joka siis painettu vuonna 1900.

Sparta

Joka tapauksessa demokratian synty ja kehitys ajoittuvat jaksoon 700-600 ekr. Tuolloin Kreikka oli jakaantunut kaupunkivaltioihin, joista suurimmat olivat Sparta ja Ateena. Ensin mainittu oli puhdas sisämaan sotilasvaltio, jossa sekä pojat että tytöt kasvatettiin ainoastaan kaupunkivaltion puolustusta silmällä pitäen. Pojat jopa erotettiin perheestään jo 7-vuotiaina valtion kasvatettaviksi kunnon sotilaiksi.

Myös tytöistä kasvattettiin karskeja ja voimakkaita, jotta he jaksaisivat osallistua Spartan hyökkäyssotiin sekä puolustamiseen. Ja lisäksi tietysti synnyttääkseen lisää sotilaita. Sparta ei todellakaan ollut otollista maaperää demokratian synnylle. 

Ateena

Ateena oli sen sijaan rannikolla ja se kehittyi aivan eri suuntaan kuin Sparta. Kauppa, merenkulku ja taiteet kukoistivat, valtio sekä kansalaiset rikastuivat. Arkaainen valtarakennelma johti kuitenkin eriarvoisuuden kasvuun, kun pääoma keskittyi valtaa pitävälle yläluokalle, lähinnä arkonteille, jotka toimivat johtavina virkamiehinä ja jotka yläluokka valitsi keskuudestaan johtamaan valtiota.

Taluden kehityksen myötä yhteiskunta siirtyi luontaistaloudesta rahatalouteen. Pääoman keskittyessä työväenluokka eli pienviljelijät joutuivat kilpailun kiristyessä ahdinkoon ja joutuivat myymään kiinnitetyt tilansa velkojille, joten heistä tuli torppareita, usein jopa orjia.  Äänioikeutta heillä ei tietenkään ollut, sehän kuului kuuluisille ’vapaille miehille’ eli rahamiehille. Kehityksestä seurauksena oli, yllätys yllätys, luokkaviha, joka johti Ateenan sisällissodan partaalle.

Solon

Tudeer kirjoittaa korkealentoiseen tyyliinsä: “Ateenan kansan onneksi eli sen keskuudessa mies, jossa oli kreikkalaisen hengen jaloimmat kyvyt harvinaiseen täydellisyyteen kehittyneinä, mies, jossa kirkas äly, tarmokas tahto, lempeä inhimillisyys olivat puhjenneet runoilijan elävään ymmärtämykseen ja mielenlentoon, jännittyneet suuren valtiomiehen tulevaisuutta luovaan työhön. Tämä mies oli Soloon”.

Tämmöisen poliitikon Suomikin ehkä tarvitsisi…

Solon ymmärsi, että tarvitaan uusi järjestys (eunomia) joka hillitsee röyhkeyttä ja harvainvaltaa sekä “toteuttaa siveellisen tietoisuuden”. Toimenpiteet olivat melko jyrkkiä: kaikki viljeliöiden velat ja tilojen kiinnitykset mitätöitiin, velkaorjuuteen joutuneet vapautettiin  sekä ulkomaille orjuuteen myydyt ostettiin valtion varoilla vapaiksi. Näin alemmatkin luokat saivat äänioikeuden, tosi melko rajallisen, mutta kuitenkin.

Kansa oli yhtenäinen ja vähän aikaa tyytyväinen. Mutta ei kauan. Yläluokka, jota Solonkin syntyperältään edusti, kehotti häntä siirtymään suosionsa perusteella yksinvaltaan ja toisaalta vapautettu luokka vaati entisiä sortajiaan teoistaan tilille. Solon itse kommentoi olleensa sutena koirien keskellä, mutta persoonallaan ja uusilla säädöksillään hän sai tilanteen rauhoitettua. Lainananto henkilövakuutta, velkaorjuutta vastaan kiellettiin. Kukaan ei saanut omistaa maata määrärajaa enempää, tarkoitus oli estää maaomistuksen uudelleen kasautuminen. Solonin vakaumus oli että liian epätasainen varallisuuden jakautuminen uhkaa yhteiskunnan kehitystä.

Tekstin tässä vaiheessa innostuin tosissani; tällaista vallankumousta päästiin seuraavan kerran todistamaan vasta Venäjällä vuonna 1917 ja muutenkin nyky-yhteiskunnan ongelmat eivät ole tyystin erilaisia Ateenan tilanteeseen 2700 vuotta sitten!!! Ja kaikki sujui ilman väkivaltaa, koska johtajalla oli kansan luottamus, osittain jopa yläkuokan.

Äänioikeutta ja demokratiaa

Oikeuslaitoksessakin tapahtui merkittäviä, nykyisinkin joissakin maissa, ajankohtaisia, muutoksia. Jokaisella ateenalaisella oli oikeus nostaa kanne virkamiehen päätöksiä vastaan. Perustettiin kansantuomioistuimia, joihin valittiin 30 jäsentä nuhteettomien kansalaisten joukosta, ei siis ainoastaan yläluokan, niin kuin ennen. Nämä tuomioistuimet korvasit aiemmat vanhemmat, elinikäiset virkaoikeudet ja niistä tuli kansalaisoikeuksien perusta.

Solonin uudistukset pysyivät voimassa 30 vuotta eli maailmanhistoriallisesti mitättömän lyhyen ajanjakson. Eikä tuo aika todellakaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Rahvas, eli vuoristolaispaimenet, maanviljelijät, merenkulkijat ja kalastajat tappelivat keskenään koska eivät kokeneet olevansa tasa-arvoisia ja toisaalta vanha ylimystö manipuloi kansaa ja käytti hyväkseen entistä johtaja-asemaansa jota tietty kansanosa aina kaipaa.

Ylimys nimeltään Peisistratos alkoi muka suojella köyhää kansanosaa ja keplotteli itsensä Eponyymiksi Arkontiksi eli hallitsijaksi. Solon lähti maanpakoon Kyprokselle. Vaikka Ateena kehittyi suotuisasti ja kansan etuja puolustettiin Peisistratoksen hallintoaikana, demokratia oli poispyyhkäisty. Peisistratosta voisi luonnehtia valistuneeksi yksinvaltiaaksi. 

Loppuosa kirjasta käsittelee Persialaissotia sekä taiteita. Niistä joskus myöhemmin kunhan jaksan kiinnostua, jos milloinkaan. Persialaissotien aikana 400 luvulla ekr Ateena tuhottiin täydellisesti eikä se enää noussut samanlaiseen johtavaan asemaan Kreikassa. Persialaiset lyötiin lopulta kuuluisissa Salamiin ja Thermopylain taisteluissa, joista kaikki kreikkalaiset jaksavat paasata tuntikausia. Hieno demokratiakokeilu ei ikinä palannut Kreikkaan, ei oikeastaam vieläkään.

Entä tänään ?

Näitä tarinoita lukiessani ja pohdiskellessani, jouduin taas toteamaan ettei ihmisissä eikä politiikassa oikeastaan ole mikään muuttunut. Koko 1900-luku oli sotimista, valtataistelua, diktatuureja ja demokratian kehittämistä. Pääomien kasautumisessa ja Neuvostoliiton kaatumisessa on huomattavia yhtymäkohtia Ateenan demokratian tarinaan. Puhumattakaan oikeistolaisesta kansallisvaltiokehityksestä, joka väistämättä tuo mieleen militantin Spartan ja liberaalin Ateena erot.

Kyllä oikeasti tuntuu siltä, että ymmärrän demokratian olemusta nyt vähän paremmin. Kannatti lukea ja pohtia. Joku viisashan on sanonut että “jos et ymmärrä historiaa et ymmärrä nykypäivääkään” tai “historia toistaa itseään”.

Ateenan demokratiakokeilu jäi siis lyhytaikaiseksi mutta yllättävän suuri vaikutus sillä on maailmassa ollut.

Merirosvo nimeltä Barbarossa

Barbarossa, totta vai tarua?

Nimi Barbarossa on vilahtelee dokumenteissä silloin tällöin Kreetan menneisyyttä kaivellessani. Merirosvoksi häntä useimmiten kutsutaan. Ihanko tosi henkilö vai pelkkää tarua?

Barbarossan nimi oli kaiverrettuna Alikianoksen Pyhän Jorgon kirkon ovipieleen, mutta se katosi kun kirkkoa pommitettiin, Barbarossa poltti Retimnon ja Hanian heinäkuussa 1538 ja Paleóhoran 1539. Barbarossa on hakusanana opaskirjassani, mutta kuka tämä rosvo oli? Kerran löysin Barbarossan ´etunimen´, Hajreddin. Ei se etunimi ole, arvonimi, mutta sitä en silloin tiennyt.

Myöhemmin tajusin, että tämä Hajreddin oli sama kaveri, joka olikin Turkin laivaston amiraali. No, jopas nyt! Ahaa, kreikkalainen propaganda nimittää häntä rosvoksi ja turkkilaisille hän oli osmanilaivaston suuramiraali?

Barbarossa olikin kreikkalainen

Vielä myöhemmin opin, että Barbarossa olikin kreikkalainen! Syntynyt Lesvoksen saarella, äiti kreikkalainen, isä janitsaari. Syntymävuodesta ei ole ihan tarkkaa selvyyttä, se oli joko 1466 tai 1478. Kuolinvuosi ja päivä sen sijaan tiedetään tarkalleen, Konstantinopoli 5. heinäkuuta 1546. Arvonimen Khair-al-Din, josta Hajreddin on väännös, hän sai sulttaani Suleiman Suurelta. Nimi Barbarossa taas oli kristittyjen antama lisänimi, punapartainen rosvo.

Wikipedian mukaan Barbarossan isä Yakup oli joko albanialainen tai kreikkalainen janitsaari tai turkkilaisritari, joka oli osallistunut ansiokkaasti Lesvoksen valtaamiseen Genovalta muutamaa vuotta ennen pojan syntymää. Yakup sai arvonimen aga ja se oikeutti Bonovon kylän hallintaan.

Hän nai kreikkalaisen Katerinan, joka oli ortodoksipapin leski. Parille syntyi neljä poikaa, joista yksi kantoi nimeä Hizar, ja kaksi tytärtä. Yakup perusti saarelle kermaiikkaverstaan ja osti laivan, jolla kaupata tuotteita. Pojat olivat jo varhain isänsä opissa ja heistä tuli paitsi taitavia kauppiaita, myös sitkeitä merenkulkijoita, jotka osasivat useita kieliä.

Kauppias vai kaappari

Pojat olivat aluksi rauhanomaisia kauppiaita, mutta heistä tuli kaappareita ryhdyttyään vastustamaan Rodokselta käsin toimivien johanniittaritarien vainoa, jonka kohteena olivat islaminuskoiset kauppiaat ja merenkulkijat.

Vuonna 1492 kaksi veljestä oli palaamassa kauppamatkaltaan, kun johanniittaritarien laiva yhytti heidät. Syntyneessä taistelussa toinen veli sai surmansa ja toisesta tehtiin kaleeriorja. Isä maksoi lunnaat johanniitoille ja veli vapautettiin.

Hajreddin Barbarossa
Hayreddin Barbarossa, kreikkalais-turkkilainen merenkulkija

Barbaarirannikon synty

Kymmenkunta vuotta myöhemmin tämä vapautettu veli Aruj, ja Hizir, joka on tarinamme päähenkilö, saapuivat Tunisiaan parin laivansa kera. He harjoittivat merirosvousta, mutta maksoivat kiltisti provikat paikalliselle hallitsijalle. Pojat menestyivät toimissaan ja saivat hallitsijalta luvan perustaa uuden tukikohdan Djerban saarelle. Kolmas veli liittyi porukkaan. Yhteenottoja syntyi kun espanjalaiset uhkasivat rajoittaa heidän elinkeinoaan. Rosvojen maine kasvoi samaa tahtia kuin Välimeren rannikolla asuvien keskuudessa levisi pelko.

He olivat liittoutuivat Välimeren valtiaaksi pyrkivän Turkin kanssa ja saivat avukseen tuhat sotilasta. Tällä armeijalla he valtasivat takaisin espanjalaisten viemät satamat Pohjois-Afrikan rannikolta ja saman tien Algerian pääkaupungin Algerin ja lopulta lähes koko maan. Veljekset jakoivat maan hallitsemisen keskenään, Aruj sai itäosan ja Hizir läntisen.

Aruj tarjosi omaa osuuttaan osmaneille, jotka hyväksyivätkin tarjouksen. Espanjan kuningas Kaarle V kuitenkin hyökkäsi itäiseen Algeriaan, Aruj tapettiin ja Hizirille jäi hallittavakseen vain Algerin kaupunki. Sen kimppuun hyökkäsi Sisilia, mutta Hizir joukkoineen voitti, ja valtasi takaisin veljensä hallitsemat alueet. Näissä taisteluissa hän sai lisänimen Barbarossa.

Omille hyvä, vieraille armoton

Näiden taistelujen jälkeen Hajreddinin laivat partioivat joka kesä Välimeren rannikoita häiriten kaupankäyntiä ja tehden kiusaa erityisesti Venetsialle. Kreetan rannikoilla ei ollut turvallista asua, kylät siirrettiin ylemmäs piiloon niin, ettei niitä mereltä nähty. Venetsialaiset organisoivat rannikkovartioinnin. Lähellä rantaa asuvien kylien miehet velvoitettiin kesien ajaksi vartiopaikoille. Vihollisen lähestymisestä annettiin savumerkit. Monet Vigla-nimiset paikat muistuttavat tästä edelleen.

Barbarossalla riitti mahtia. Hän liehitteli Turkin sulttaania saaden tältä lisää sotilaita ja laivoja. Wikipedia sanookin, että suuramiraalina Hayreddin piti Välimerta täysin osmanien hallussa 30 vuoden ajan, mutta hän myös jätti osmanien valtakunnalle huolellisesti organisoidun pohjoisafrikkalaisen provinssin. Barbarossa on säilynyt turkkilaisten muistissa kansallissankarina, ja hänelle, aikansa mahtimiehelle pystytettiin Istanbuliin mausoleumi, jonka rakentamisesta vastasi itse Sinan.

Kotiin matkalla, jännitystä ja ilonpisaroita

Palasimme viime viikolla Kimin kanssa Suomeen. Paluu meni jännittäväksi. Kreetalla oli voimassa ulkonaliikkumiskielto ja lentoja peruttiin asiakkaiden puutteen vuoksi nopeaan tahtiin.

Juuri kun olimme saaneet oliivit poimittua ja öljyn kotiin, ja paluulennot tilattua, levisi huhu että tulossa on lennonjohtajien lakko. Juuri siksi päiväksi kun meillä oli lento. Pikainen soitto lentoyhtiöön, heillä ei ollut mitään tietoa kyseisestä lakosta. Jatkoimme lähtövalmisteluja, mutta aina kun puhelimeen kilahti jokin viesti, niin vatsassa vihlaisi. Vielä edellisenä päivänäkin liikkui ”varmaa tietoa” lakosta. Kun lentoyhtiöltäkin tuli viesti aikataulumuutoksesta, niin alkoi verenpaine kohota. Tieto aikataulumuutoksesta oli niin kryptinen, etten vieläkään tiedä mitä se oikein koski. Lähtöaikoja oli ainakin kolme eri versiota. Koska lentoa ei selkeästi peruttu, ja pääsimme myös tsekkaamaan itsemme lennoille, niin lähdimme kentälle sen aikaisimman lähtöajan mukaisesti.

Lentokenttien autiutta

Kentällä oli aavemaisen hiljaista, muutamia odottelijoita vain. Palvelutiskit olivat kiinni, infotaulut ammottivat pimeinä. Kuulutuksia tuli tuon tuostakin mutta niistä on todella hankalaa saada selvää kaikuvassa odotusaulassa, onpa kieli sitten kreikkaa tai englantia. Jossain vaiheessa olin erottavinani puhetulvasta sanat ”is cancelled” . Sydän kurkussa katsomaan kännykältä flight radarin tietoja ja sielläkin luki ”cancelled”. Virkailijoita ei näkynyt missään. Kim säntäsi lähimmän paikallisen luokse, liekö ollut siivooja; ”kyllä kone on tulossa ja lähdössä, se on vain hieman myöhässä”. Katsoin puhelintani uudelleen, se olikin seuraavan päivän lento joka oli peruutettu. Taisi olla hermot hiemat pinnassa .  

Pakkaamisen tosiasiat

Seuraava yllätys tuli, kun jätimme matkalaukkujamme. Ilmeisesti käsivaakamme kaipaa kalibrointia, koska meillä molemmilla oli muutama ylikilo. Siis matkatavaroissa. Matkalaukkujamme ei ollut täytetty millään turhalla kuten vaatteilla, vaan siellä oli oliiviöljyä, oliiveja, trahanaa, juustoja, romeikoa, rakia ja muuta tuiki tarpeellista. Kuten kinkku. Ja työpapereita kilotolkulla. Virkailija kysyi olenko maksanut ylikiloista? Ja jatkoi samantien ”sorry, my mistake, it’s ok.” Ei mitään käsitystä mitä tapahtui, mutta ylikiloista ei tarvinnut maksaa. Iloista ! Kone tuli aikanaan ja lähti, me mukana, melkein tunnin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Tämä oli se keskimmäinen aika joka meille oli ilmoitettu. Ensimmäinen jännityksen paikka oli ohitettu, päästään siis ainakin Ateenaan.

Ateenassa meillä oli vaihto, vaihtoaikaa ensimmäisen aikataulun mukaan yli 3 tuntia, joka siis kutistui tunnilla tuon aikataulumuutoksen vuoksi. Toinen tunti kului jonottaessa jättämään matkatavaroita seuraaville lennoille. Ensimmäisen lennon (Olympic) ja kahden seuraavan lennon lentoyhtiö (KLM) eivät ole samassa poolissa, joten jouduimme tsekkaamaan matkatavarat Ateenassa uudelleen koneeseen. Ja jännittämään lisäkilojen kohtaloa. Ei sanaakaan lisäkiloista. Iloinen asiakaspalvelija tivasi sen sijaan koronatestin tulosta, joka kuulemma tarvitaan Suomeen menijöiltä.  Kerroimme olevamme suomen kansalaisia, niin ongelmaa siis.

Suunnittelemamme lounastauko Ateenan kentällä kutistui puoleksi tunniksi. Eipä silti, ei siellä ollut auki kuin yksi kahvila josta sai sämpylöitä. Portilla, koneeseen noustessamme, iloinen virkailija totesi ”hello again” ja Kimin kohdalla vielä lisäsi nimenkin. Mainio kasvomuisti. Kone Haniasta Ateenaan oli täynnä, samoin Amsterdamiin menevä. Tarjolla oli totutusti pussiruokailua koneessa; paperipussissa pikkuruinen sämpylä jonka sisältö jäi meille epäselväksi. Kuten edessämme istuvallekin ilmeisesti. Hänen kysymykseensä onko sämpylässä mahdollisesti kanaa, herra pursesi totesi ”ei ei, se on hyvin nuorta kanaa, eli siis kananmunaa”. Tällaiset letkautukset on mukavaa piristystä muuten ihan tappavan tylsässä lentomatkailussa.

Kuka muu tykkää vaan katsella ihmisvilinää?

On suuri sun rantas autius …

Olen ennen ollut innokas matkustaja, minusta on aina ollut mukavaa istua lentokentillä ja katsella ihmisiä, arvuutella heidän taustojaan, ammattejaan, onko lomalla vai työmatkalla, ekakertalainen, muka rutinoitunut, lentopelkoinen… ihan loputtomasti seurattavaa. Mutta nyt kentällä ei ole ketään, tai ainakin melkein ei ketään. Niin Hanian kuin Ateenankin kentät olivat aavemaisen hiljaisia. Amsterdamin kenttä oli vilkkaampi. Siellä ei ollut aikaa katsella yhtään mitään. Vaihtoaika oli 40 minuuttia, ja kaikki jotka tietävät sen kentän, tietävät että kilometrejä kertyy, jos lento tulee terminaalin eri siipeen, kuin mistä seuraava lähtee. Toki jo koneessa kippari kuulutti, että olemme ihan ajoissa perillä ja jatkolennoille kyllä ehtii ellei itse viivyttele matkalla. Ehdittiin.

Pikavauhtinen kävely ei välttämättä edes ole huono asia kahden lennon välissä, mutta hitaasti liikkuville ja shoppailua rakastaville en tätä vaihtoa suosittele. Kävelimme käytännössä suoraan koneesta koneeseen. Eipä ehtinyt olla yli vartin lähikontakteja silläkään kentällä. Hyvä niin. Amsterdamista lensimme pienemmällä Embraer-suihkukoneella Helsinkiin. Sellaisella missä on vain kaksi vierekkäin ja käytävän toisella puolella toiset kaksi. Vaikka vielä oli yksi jännityksen paikka jäljellä (ehtivätkö myös matkatavarat tähän koneeseen) niin tällä lennolla jo uskalsimme tilata punaviinit. Ihan sen kunniaksi että alkoi näyttää enemmän kuin todennäköiseltä, että pääsemme kotiin kaikkien epävarmuustekijöiden jälkeenkin. Lentoemo ilahtui viinitilauksestamme, “ihanaa, mitä te juhlistatte?” – no, vaikka kotiin pääsyä. Harvoinpa on emoilla aikaa jäädä jutustelemaan asiakkaiden kanssa. Aikaa tai edes kiinnostusta. Mukavaa. Lisää ilonpilkahduksia. 

Helsinki-Vantaa

Helsinki Vantaalle saavuimme aikataulun mukaisesti. Tämän pandemia tilanteen vuoksi jonottelimme hyvän tovin passintarkastuksessa. Toisaalta saman verran olisimme odotelleet matkatavararoitammekin. Iloinen yllätys taas, myös matkatavaramme olivat ehtineet mukaan. Kaikki tuntui vieläpä pysyneen ehjänä, ei mitään tuoksuvaa rakivanaa matkatavarahihnalla tai muuta ihmeellistä . Vielä yksi kohta jännitystä. Päätimme mennä vielä HUS:n ilmaiseen ja vapaaehtoiseen covid-testiin, se näytti olevan auki vielä keskiyölläkin. Riskit että meillä olisi covid, ovat pienet. Kreetalla tilanne on paremmalla tolalla kuin Suomessa. Koska siellä oli ulkonaliikkumiskielto viimeiset kolme viikkoa, lisäksi vielä maskipakko ulkonaliikkuessakin, niin eipä juuri riskipaikkoja syntynyt. Myös kotimatkan aikana ovelta ovelle oli maskipakko. Luottavaisin mielin tuloksia odotelleltiin.

Lentomatkailu on tänä vuonna aiheuttanut paljon keskustelua. Miksi sitten piti matkustaa Suomeen. Kuten aiemmin mainitsin, vahvat perhesyyt tulla (määräämättömäksi) hetkeksi Suomeen. Ja joulupukki, jos se vaikka ei osaakaan tulla Kreetalle.

Ja miksi sinne Kreetalle sitten ylipäänsä piti mennä tänä syksynä? Syksyllä meillä, Kreetan Maun väellä, oli erinomainen tilaisuus leikkiä itsekin turistia ja tutkia saarta uudet kujeet mielessä. Ihanat asiakkaamme kun eivät meitä päässeet häiritsemään lainkaan tänä vuonna. Teimme myös kartoitusta mahdollista talvimatkailua ajatellen. Löysimme uusia kyliä, kujia, rotkoja, paimenpolkuja, kirkkoja, luostareita, tavernoita, pikkupuoteja, maisemia ja tunnelmia joista haluamme teidänkin pääsevän nauttimaan. Koitukoon tämä siis iloksenne tulevaisuudessa. Olemme myös ehtineet vetää henkeä. Pandemian vaikutus ensi vuoteen on vielä epäselvää, mutta toivomme todella että saisimme ensi vuoden vietyä läpi tämänhetkisten suunnitelmien mukaan. Niin paljon on kaikkea kivaa odottamassa.

Toisten kokemukset – pureksittua ruokaa

Yleensäkin matkailusta on puhuttu paljon tämän pandemian aikana. Onko se ylipäänsä tarpeellista? Ehkä olen matkatoimistoyrittäjänä puolueellinen vastaamaan, mutta vanha sanonta ”matkailu avartaa” pitää kyllä edelleen paikkansa ihan sataprosenttisesti. Niin hienoa dokumenttia tai niin upeaa ja täydellistä matkakirjaa ei ole tehty etteikö se olisi aina jonkun muun kokemus. Parhaimmillaankin se on ”pureksittua ruokaa”. Omaan elämääni, jopa maailmankatsomukseeni, ovat aivan mielettömästi vaikuttaneet aikuistuvan poikani opiskelujen ”siivellä” tehdyt matkat Afrikkaan. Ne jos jotkin ovat avanneet silmiäni ja laajentaneet näkökulmaa maailman menoon enemmän kuin mitkään matkakirjat tai ulkoapäin tulleet tarinat. 

Jos tällä hetkellä tyydymmekin television tuottamiin matkaohjelmiin, kirjoihin ja vanhoihin valokuviin, niin jonain päivänä on aika taas omille elämyksille.

Ja tottahan on myös se, että sekä tämä Kreetan Maku että talomme House Kastri Plataniaksessa ovat hieman kuin lapsia, kun ne kerran on tullut hommattua, niin pitäähän niistä pitää huolta. Jos se vaatii matkustamista, niin sitten matkustetaan. Vastuullisesti.

Ei silti että meillä olisi ollut mitään hätää kotona Kreetalla, se tunne vain kun olet päättänyt palata kotiin Suomeen. Syyt olivat vahvasti perheeseen liittyvät … ja mehän olemme matkalla kotiin, lennämmepä kumpaan suuntaan tahansa.

Niin, ja ne covid-testit; ne olivat negatiivisia, kuten myös toinen muutamaa vuorokautta myöhemmin otettu testi.

Valoa tunnelin päässä

MYSTINEN SFAKIA

Kuten useimmilla turisteilla, ei minullakaan 20 vuotta sitten ollut mitään käsitystä Kreetan vuoristoon ja etelärannikolle sijoittuvasta Sfakia -nimisestä alueesta Hanian läänissä.  Ajellessamme etelärannikolle päin muistan kiinnittäneeni huomiota Askifoun ylängöllä erilailla pukeutuneisiin miehiin; mustat vaatteet, kiiltävät nahkasaappaat, puukko vyöllä ja virkattu musta päähine (sariki) josta omituiset pienet pampulat roikkuivat pitkin otsaa ja poskia.

Rikkiammutut liikennemerkit kuulemma symboloivat paikallisten vastenmielisyyttä esivaltaa kohtaan, häissä oli pakko ammuskella juovuspäissään holtittomasti ympäriinsä ja vendetta kuulemma oli vielä melko yleistä, tosin turisteille sellaisesta ei puhuttu.

Totta ja tarinaa

Mieltäni kiihotti myös eräs keino. Jos kreetalaistyttö tuntee ahdistuvansa kreetalaispojan lähentelystä baarissa, hän tekee tiettäväksi että poikaystävä – sfakialainen muuten – tulee häntä kohta hakemaan kotiin. Ongelma ratkaistu, ahdistelija vaihtaa baaria.

Tänä syksynä sain käsiini mielenkiintoisen kirjan , ’SFAKIA – A History of the Region in its Cretan Context’ (Dalidakis-Trudgill).  Siitä se alkoi, selvitystyö mistä on kysymys. Sfakialaiset ovat aina eläneet melko eristäytyneenä. He ovat paimentaneet lampaita ja vuohia villeillä vuorilla ja  käyneet kauppaa rakentamillaan laivoilla etelärannikon satamista, jotka useimmin olivat tiettömien taipaleiden takana. Saaren valloittajat, venetsialaiset ja turkkilaiset, eivät halunneet sitoa resursseja tälle syrjäseudulle ja päättivät pitää alueen rauhallisena lahjomalla alueen mahtisukuja avokätisesti.

Venetsialaisten yli 400 vuoden hallintokaudella 1204-1669 Kreetalla syntyi kuitenkin 27 kapinaa, useimpien takana olivat sfakialaiset. Yleisimmät syyt liittyivät epäoikeudenmukaiseen verotukseen tai kunnianloukkauksiin. Kapinat kukistettiin aina verisesti murhaamalla suuri osa väestöä ja tuhoamalla kylät. Kallikratis taitaa olla ranking-listan ykkösenä, se on tuhottu 4 kertaa eli ’nelinkertainen marttyyrikylä’.

Chryssamaloussa

Chryssamaloussan (Kultainen hiussuortuva) kapina vuonna 1319 alkoi, kun Chora Sfakionin venetsialaisen varuskunnan komentaja iski silmänsä kauniiseen Chryssamaloussa- neitoon. Yrittäessään suudella tätä keskellä katua, komentaja Capoletto sai tietysti korvilleen. Komentaja leikkasi kuitenkin puukollaan suortuvan tytön kauniista hiuksista. Moista häväistystä ei voitu katsoa läpi sormien, joten isä – Skordilisin mahtisukua – ja tytön sulhanen tappoivat komentajan ja kyläläiset tuhosivat koko varuskunnan yksin tein. Venetsialaisten lähetettyä apuvoimia, koko Sfakia asettui perheen taakse. Selkkaus saatiin loppumaan vasta kuukausien kuluttua, jopa bysantin silloista hallitsijaa tarvittiin kiistaan välittäjäksi.

Chryssamaloussan hauta on muuten Ossia Marian kappelin vieressä Samarian rotkossa.

Kandaleon

Toinen kummallinen kapina oli Kandaleonin kansannousu, joka alkoi Koustojerakossa vuonna 1570. Kandaleonin poika Petros ja venetsialaisen ylimyksen Francesco da Molinan tytär Sophia halusivat mennä naimisiin. Kandaleon oli kapinallisjohtaja jonka kautta da Molina uskoi pääsevänsä käsiksi koko kapinallisporukkaan suostumalla häihin. Juhlat olivat tottakai melkoiset ja viiniä kului runsaasti, väitetään että viiniin oli sekoitettu ooppiumia jotta vieraat varmasti sammuisivat. Yöllä venetsialaiset piirittivät alueen ja vangitsivat pölämystyneen juhlaväen.

Kandaleon ja sulhanen yhdessä 30 päävieraan kanssa hirtettiin heti ja sadat muut vieraat myöhemmin Haniassa, Rethymnonissa ja Mesklassa. Koko Sfakia nousi vastarintaan ja kapina loppui vasta vuoden kuluttua venetsialaisten murskattua sen armottomasti. Tähän tapahtumaan viittaa myös sanonta “kreetalaiset häät”. Häiden pitopaikasta on muutamakin kylä ottanut kunnian, mm. Lappan kylä Argiropolin yläpuolisilla rinteillä.

Daskalogiannis

Sfakian ja koko Kreetan suuri sankari on Daskalogiannis, nimen olette ehkä huomanneet Hanian lentokentän nimessäkin. Daskalogiannis, oikealta nimeltään Yiannis Vlachos, oli menestyvä laivanvarustaja sekä liikemies. Kutsumanimensä ’opettaja’ (daskalos) hän sai, koska hän neuvoi kansalaisia tekniikassa, maanviljelyssä, taloudenhoidossa ym taidoissa. Matkoillaan Mustalle Merelle hän tutustui Katariina Suuren neuvonantajaan kreivi Orloviin, joka yllytti Daskalogianniksen järjestämään kansannousun turkkilaisia vastaan samanaikaisesti, kun venäläiset joukot hyökkäävät valloittamaan Konstantinopolin. Sfakialaiset aloittivat kapinan, mutta venäläisten laivasto ei koskaan saapunut Konstantinopoliin. 

Veristen  taistelujen jälkeen turkkilaiset, vangittuaan Yianniksen vaimon ja lapsia, ehdottivat aselepoa ja lupasivat armahduksen kapinallisille. Kansaansa ja perhettään suojellakseen Daskalogiannis päätti antautua. Armahduslupaus unohdettiin kuitenkin ja Daskalogiannis surmattiin nylkemällä elävältä. Muistomerkki Anopolin kylän aukiolla muistuttaa vuoden 1770 tapahtumista ja Daskalogianniksen kohtalosta.

Daskalogianniksen patsas Anopolissa, kuva internetistä

Sitten saksalaiset

Vastaavia kansannousuja on kymmeniä. Myös  saksalaiset saivat vuosina 1941-1945 maistaa sfakialaisten ’Vapaus tai Kuolema’ -periaatetta. Nikos Kazantsakis on kirjoittanut samannimisen kirjan aiheesta. Sfakialaisen suvun päämiehen ensisijainen velvollisuus on puolustaa perheensä sekä Sfakian kunniaa ja vapautta. Kuolemankin uhalla on aina käyty valloittajien kimppuun, sehän koituu suvun kunniaksi ennen pitkää.

Tämä herra oli oikeasti tosi ystävällinen, ehkei edes sfakialainen, mutta niin kuvauksellinen.

Sfakia tänään?

Miten tämän erikoisen ’heimon’ historia ja erityisominaisuudet sitten nykyään näyttäytyvät?

Pohjoisrannikon ranta-alueen ihmiset, siis paikalliset, pitävät sfakialaisia hillybilleinä, joiden olisi jo aika siirtyä nykyaikaan. He ovat kuulemma pelottavia ja epäluotettavia, aina pitää varoa sanojaan tai muuten puukko otetaan livakasti esille. Myös vendettaa paheksutaan. Jotkut kylät, esim Asi Gonia ja Anogia, eivät edes halua kehittää turismia, sehän toisi paikalle muukalaisia. Omien kokemuksieni mukaan sfakialaiset ovat toki ystävällisiä mutta vähän totisia ja pidättyväisiä. Muutamat ystäväni ovat kyllä kokeneet hyvinkin kylmäkiskoista kohtelua syrjäkylillä.

Taannoin kun Chora Sfakionin jalkapallojoukkue pelasi Kandanoksen joukkuetta (siis muukalaisia) vastaan, ottelu päättyi vieraitten selkeään voittoon. Joukkue ei kuitenkaan päässyt kotimatkalle koska tiet oli tukittu. Ilmeni että isännät olivat ottaneet tuomarin puhutteluun. Koska tuomiot ja samalla lopputulos olivat epäreiluja, ottelua vaadittiin uusittavaksi. Ja kotiin vierasjoukkue päästettäisiin vasta kun uusintaottelu on pelattu. Näin oli pakko tehdä ja kotijoukkue tietysti voitti uusinnan. Sfakialainen oikeus voitti.

Paikallinen ystävämme on syntyjään Asi Goniasta muttei kovinkaan usein käy siellä. Häntä pidetään luopiona, joka on hylännyt kotikontunsa tienatakseen elantonsa turistirannikolla. Vanhojen kavereitten kanssa iltaa istuessa häntä häiritsee se tiukka tuijotus silmiin ja ahdistava hiljaisuus, kun jokin kommentti on ollut liian uskalias. Siellä kotikylällä porukka ei maailman menosta tiedä mitään, ainoa mistä voi puhua on lampaat ja aseet. Kalasnikov on kuulemma kovin suosittu merkki.

Kävelimme kerran ryhmän kanssa Imbroksen rotkon, jonka päätteeksi voi kioskista ostaa juomaa ja välipaloja. Innokas nuorimies tarjosi kyytiä avolavalla takaisin Imbrosin kylälle hintaan 10 per nenä. Kiitin tarjouksesta ja selitin, että meillä on lounastapaaminen parin kilometrin päässä, Komitadesin kylässä. Syötyämme paikallinen tarjosi kyytiä 15 eurolla. Olin jo hyväksymässä tarjouksen, kun eräs patikoijista halusi neuvotella hinnasta perustellen sitä aiemmin saamallamme halvemmalla hinnalla. ’No sitten te varmaan kävelette sinne takaisin ja otatte sen halvemman kyydin’ oli tiukka kommentti. Ei mitään neuvoteltavaa. Emme viitsineet kävellä!

Kun itsetunto on kohdallaan

Simon Reeven Kreikan BBC-matkadokumentissa yksi osa on omistettu Kreetalle. Hän ajelee Anogiaan, jossa paikallinen ampumaseura ammuskeluharjoitusten jälkeen kutsuu Simonin vuorille viettämään iltaa. Lammasta grillataan ja rakia siemaillaan. Ampumaseuran puheenjohtaja, kylän pappi,  kehuu harrastustaan välttämättömäksi. Aina on oltava valmius puolustaa itseään ja perhettään. “Merkelin ja ’sen rullatuolimiehen’ (Schäuble) aikomuksena on vain saattaa loppuun se työ joka Hitleriltä jäi kesken.” Eli valmiina ollaan, äijä vahvisti ja ampui mojovan sarjan taivaalle.  Hmm, Simon Reevekin oli hetken ihan hiljaa.

Eli myyttinen ja mystinen alue kaiken kaikkiaan. Vanhemmat ihmiset täällä ovat usein todenneet että oikea Kreeta on vuorilla. Sieltä löydät aidon elämän ja ihmiset, rannikko on vain kulissi turisteja varten. Totta tosiaan, onhan ruoka siellä erinomaista ja patikointimahdollisuudet ylivertaisia. Kylät ovat melkein tyhjillään ja vähän ränsistyneitä mutta aitoja sekä rakenteeltaan että kuutioarkkitehtuuriltaan. Maisemat joka suuntaan ovat henkeäsalpaavia. Silti Sfakia on jotenkin karu !

Ystäväni, joka tuntee Kreetan 40 vuoden ajalta, totesi että tutustuttuaan Sfakiaan hän vasta löysi sen aidon Kreetan.  Mutta eikö silti voisi olla vähän sosiaalisempi ja joskus vaikka vilauttaa aurinkoisen hymyn turistin iloksi?  …okei, ei sitten.

Karun kaunista, Anopolin kirkon pihalla kasvaa tämä kaunotar, muualta tuotu.

Miten tukea kreetalaisia?

Olen usein miettinyt miksi tätä teen? Miksi jaan Kreeta-tietoutta kanssakulkijoilleni? Vaikka kuinka syvälle kaivaisin, löydän aina saman syyn: halun jollain tavalla auttaa kreetalaisia

  • ymmärtämään oman maansa ainutlaatuisuuden ja rikkauden,
  • katsomaan saartansa ulkoa tulevan silmin nähden mahdollisuudet,
  • lopettamaan valittamisen siitä, että ei ole mitään mitä kehittää,
  • osoittamaan väylää, jota kautta kreetalaiset tuotteet voisivat saada laajemman näkyvyyden/käyttäjäkunnan,
  • valitsemalla sellaiset paikalliset yhteistyökumppanit, että matkailun mukanaan tuoma raha jää kyliä kiertämään eikä lihavoita suuryritysten taskuja.

Tässä on syitä, miksi tuotamme pienelle yleisölle kokemuksellisia ja yhteisöllisiä matkailupalveluja. Emme haikaile massamatkailun perään emmekä halua viedä bussilastillista väkeä sinne, missä palvelut tai luonto tai sosiaalinen rakenne ei sitä kestä. Tärkeämpää on luoda leveä yhteistyöpohja kreetalaisten pienyrittäjien kanssa kuin ohjata virtoja sinne, missä jo porskutetaan.

Pienet yhteistyökumppanit levittävät rahan paikalliseen yhteisöön

Olemme tietoisia, että pienryhmämme lyhyt pysähdys paikallisessa vuoristokahvilassa voi tuplata kahvilanpitäjän sen päivän kassan. Mummolta ostettu omenapussi/appelsiinikassi/hunajapurkki/oliiviöljy ilahduttaa sekä mummoa että syöjää. Siinä saa aitoja tuliaisia ja raha taatusti jää kylille, korkeintaan menee sähkölaskun maksamiseen. Eikä tule kannettua kiinalaista krääsää kotinurkkiin.

Tämä asenne ja liiketoimintatapa ei osu yhteen nykyisen äkkiä rikkaaksi-mentaliteetin kanssa. Se on kuitenkin osoittanut voimansa vuosien vieriessä. Olemme pieni, mutta meidät tunnetaan ja tiedetään, olemme vahvoilla puolustaessamme kreetalaisten etua ja haluamme, että he saavat kohtuullisen palkkion tekemästään arvokkaasta työstä.

Ilias oliivinkorjuun tauolla

Ilmastonmuutos kurittaa oliivitarhureita

Kreetalainen pienviljelijän tie on viime vuosina kulkenut katastrofista toiseen. Menneen viikon uutisia ovat taas kerran olleet rankkasateet, nyt Keski-Kreetan pohjoisrannikolla vanhoissa perinteisissä turistikohteissa, joissa oliivitarhat ovat menettäneet paitsi satonsa myös multansa. Uivia täysinäisiä oliivisäkkejä on kuulemma kerrostunut Ylä- ja Ala-Hersonissoksen väliselle tielle, Malliassa joistakin kasvihuoneista on tullut jokia niin että koko sato on virrannut mullan mukana mereen. Ja raekuuro joku viikko sitten pudotti oliivimarjat maahan siellä missä rakeita tuli.

Eikä nämä sateet tähän lopu, lisää on tulossa. Meri on hyvin lämmin ajankohtaan nähden, pohjoisesta saapuvat kylmät ilmamassat kohtaavat Afrikan lämmöt Kreetan länsipuolella merellä ja ajavat pilvet sitten Kreetan ylle. Ja silloin sataa, sataa rankasti.

Lähes kaikki kreetalaiset ovat oliivinviljelijöitä. Saarella on arvioitu olevan ainakin 40 miljoonaa oliivipuuta, 65 % viljelypinta-alasta on oliivilla. Sadot ovat kuitenkin pienentyneet viimeisen 10 vuoden aikana. Yhtenä syynä ilmastonmuutoksen rinnalla on ollut oliiviöljyn heikko hinta suhteessa työvoimakustannuksiin. Suurin osa öljystä myydään halvalla italialaisille, jotka eivät ilman kreetalaista lisäystä saisi öljyään nostetuksi myyntikelpoiseen luokkaan! Kreetalaiset siis avustavat italialaisia keräämään voitot.

Oliivit korjataan tällaisina puoliraakoina, jotta polyfenoliepitoisuus olisi korkea

Auta uusi yrittäjä alkuun

Monet jättävät oliivinsa keräämättä ellei omaa korjuuväkeä ole. Vanhojen viljelijöiden poistuma on suuri eivätkä nuoret koe alaa houkuttelevana. Saari tuottaa vuosittain noin 80 000 tonnia oliiviöljyä, josta yli 90 % on extra virgin-tasoa. Mutta jos he saavat myytyä öljynsä vientiin, kokevat he saavansa tuotteestaan kannattavan hinnan

Kun matkailu ei tunnu vielä vähään aikaan lähtevän liikkeelle, kun paluuta entiseen ´normaaliin´ ei ole, olemme mekin Kreetan Maun piirissä pohtineet tulevaa. Kun loppukesästä meihin otti yhteyttä nuori yrittäjä, joka halusi lähteä auttamaan kreetalaisia oliivinviljelijöitä, löytyi yhteinen tahto auttaa hänet alkuun tarjoamalla laaja kontaktien verkostomme hänen käyttöönsä.

Me olemme nyt auttaneet nuoren yrittäjän niin pitkälle, että Happy Olive-verkkokauppa on avattu. Nyt on sinun vuorosi. Voit tukea sekä kreetalaista pienvelijelijää että suomalaista yrittäjää varaamalla itsellesi varhaisen sadon tuoretta oliiviöljyä, sellaista mitä se parhaimmillaan on.

Jos et koskaan ole tuoretta öljyä vielä kokenut, niin kerron: Se on vihreää, aromikasta, sen tuoksu tuo kesän keittiöösi, se nostaa erityisesti vihannesten makua suhteessa (1+1=3) ja se tekee sinulle hyvää!!

Happy olive-verkkokauppa tarjoaa tämän syksyn tuoretta oliiviöljyä joko isoissa 0,75 litran pulloissa tai kolmen litran kanistereissa. Käy varaamassa omasi!

Lisää asiaa oliiviöljystä ja oliivitarhasta  löydä täältä!
Lisää asiaa ruuanlaitosta oliiviöljyllä löydät täältä! 

Gavdos – kymmenen vuotta myöhemmin

Kirjoitin muutama viikko sitten blogin Gavdos  –  Kalypson saari. Nyt pääsimme sinne vihdoin uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin. Koska tällä kertaa ei ollut kiire pois, kuten edellisellä kerralla, varasimme majoituksen heti kolmeksi yöksi. Niin vain se Gavdos ja Kalypso taas meidän yllätti. Joitain makupaloja saarelta olemme jo teille tarjoilleet facebook – päivityksissämme, tässä vielä lisää tarinaa.

Miten sinne oikein mennään

Laivamatka saarelle sujui mutkan kautta. Hora Sfakionissa nousimme laivaan joka kieppasi ensin Loutron ja vielä Agia Roumelinkin kautta, ennen kuin kokka kääntyi kohden Gavdoksen saarta ja Karaven satamaa. Istuin sinnikkäästi kannella koko nelituntisen matkan delfiini- ja valasvahtina. Turhaan. Eivät merten kujeilijat sen paremmin kuin jättiläisetkään meille malttaneet näyttäytyä. Mikäpä siinä oli vahdissa istuskellessa, leppeässä tuulessa upean sinistä merta katsellessa. Toki saarelle pääsee vierailemaan sesonkina vaikka päiväseltään pikalaivoilla, mutta me halusimme oman auton mukaan. Siksi tuo reilu parinkymmenen kilometrin merimatka kesti noinkin kauan.

Ei se Karaven satama suuren suuri ole. Oikeanpuoleinen on ns. pikalaiva

Pientä draamaa majoittaessa

Edellisestä kerrasta tieverkko saarella oli kohentunut kovasti. Paitsi että muutaman päivän takaiset sateet olivat vieneet osia teistä mennessään, ja monenlaisten työkoneiden joukossa joutui välillä puikkelehtimaan. Liikenteen joustavuudessa meillä suomalaisilla on kyllä paljon opittavaa. Majoittumisen kanssa sensijaan oli hieman ”teknisiä” ongelmia kun yritimme löytää saman Kikin majatalon kuin edellisellä kerralla. Olimme varanneet huoneet puhelimitse ihan oikeasta paikasta, mutta kun reissuporukan pääluku muuttui, niin peruutus tuli tehtyä, auts, väärään numeroon. Manolis niminen kaveri tosin totesi puhelimessa että ”no problem, in Sarakiniko this is all same”. Ja varasi samalla meille huoneet omasta majatalostaan. No, draamaahan siinä syntyi kun totuus valkeni hänelle. Ei suostunut neuvotteluihin edes osakorvauksesta, joten ei auttanut kuin todeta tylysti ettei mustaa valkoisella varauksesta ole. Ja niin rullasimme pakaasimme tien toiselle puolelle siihen oikeaan Kikin majataloon.

Eipä kyllä aikaisemmin ole tullut sellaista oloa Kreikassa matkatessa,  että meitä yritetään vedättää. Alun harmistus huuhtoutui ouzolla ja viimeinenkin kiukkukireys jäi leppeisiin aaltoihin Sarakinikon rannalla. Harmillista vain että Manoliksella olisi ollut ihan kelpo kalataverna, joka ei tuon episodin jälkeen oikein houkuttanut. Ja sekin sitten selvisi että nämä asiakkaista taistelevat omistajat olivat keskenään sisar ja veli. ”Sister is sister and business is business” totesi Manolis. Tällä kertaa sisko veri pitemmän korren.

Gavdos, Sarakiniko

Gavdos ja sen aurinkonlasku

Tämänkin reissun ensimmäisenä iltana päädyimme katsomaan auringonlaskua Gadvoksen majakalle. Ensimmäisellä reissullamme olimme paikalla kesäpäivän seisauksen aikaan, niin tällä kertaa majakkavierailu osui syyspäivän tasaukseen. Majakanvartija oli sama, mutta vaimo ja poika olivat poissa. Olivat muuttaneet Kreetalle koulujen vuoksi. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei se ihan ainoa syy ollut. Upea ranskatar, Gavdoksen eristäytyneisyys ja kreikkalainen mies, voi olla haasteellinen yhdistelmä. Majakka oli hienossa kunnossa. Alkuperäisen majakan toiminta päättyi saksalaisten pommittaessa sen ja ympäröivät asumukset maan tasalle vuonna 1942. Majakka rakennettiin uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan vuonna 2003 josta lähtien se on toiminut siis vain museona. Auringonlaskun puolelle oli kerätty muutamia pöytäryhmiä ihailijoita varten, mutta niiden kunnossapito oli tainnut tyystin unohtua. Ikävää.

Illan hämärtyessä ja Kreetan silhuetin kadottua näkyvistä, ajelimme takaisin Sarakinikoon ja lähitavernaan iltapalalle. Kiki oli valitettavasti lopettanut oman mainion tavernansa ja perustanut sen tilalle pienen minimarketin. Iltapalaksi söimme “kevyesti” vuohta ja salaattia, ja mitä kaikkea siinä nyt sitten tuli mukana. Jopa kreetalaisten mukaan Gavdoksen vuohi on parasta vuohenlihaa. Sitten vain vatsan viereen unille. Huoneet olivat suurempia kuin muistin eikä niin järkyttävää kloriten tuoksua enää ollut kuten edellisellä kerralla. Yö oli pimeä ja ihan käsittämättömän hiljainen. Ei edes meri kohissut. Mitä nyt kissat tappelivat aamuyöstä. Tai saattoi ne olla kivinäätiäkin, niillä kuulemma alkaa olla paritteluaika.

Aurinko laskee

Tripiti, täältä tullaan

Tripiti tai Trypiti, Euroopan eteläisin kohta kutsui seuraavana päivänä. Hieman hitaasti käynnistynyt aamu oli koitua kohtalokkaaksi kun päivälämpötila ehti nousta vaeltamista ajatellen vähän liiakin korkeaksi. Tripitin niemellä seisoo yksinäinen tuoli, jonka venäläinen ryhmä on sinne pystyttänyt. Tuolilla istuessasi käännät selän Libyalle ja katse tähyää kohti Eurooppaa. Kannanottoko? Tripitiin vaeltamisesta tein facebook-päivityksen viime keskiviikkona, kurkatkaahan sieltä lisää.

Niin, se venäläinen ryhmä joka tuon Tripitin tuolin on rakentanut 

Tsernobylin räjähdyksestä (1986) selvinnyt ydinfyysikko Andrei Drozdov lähti Gavdoksen saarelle elpymään räjähdyksen jälkitöissä saamistaan vammoista. Mukaansa hän sai kuusi muutakin tiedemiestä, mm. psykoanalyytikon, avaruusrakettien kehittämiseen erikoistuneen insinöörin. Alussa ryhmä eli eristynyttä elämää omassa kommuunissaan julistautuen kuolemattomuutta tavoittelevaksi ryhmäksi. He halusivat myös profiloitua epäitsekkäinä ortodoksisen kirkon palvelijoina. Alussa paikalliset suhtautuivat heihin hyvin varautuneesti. Olivatko he mahdollisesti vakoojia? Vai jonkun oudon kultin edustajia? Erityisesti heidän toimintansa kiinnosti eurooppalaisia turvallisuusviranomaisia, joita myös saarella vieraili. Ryhmä kuitenkin keskittyi lähinnä maanviljelyyn, rakentamiseen ja oman utopiansa kehittämiseen. He aloittivat jopa Apollon temppelin rakentamisen tarkoituksenaan herättää henkiin Pythagoraan filosofia ja muinaiset kreikkalaiset mytologiat. Paikalliset eivät kuitenkaan hyväksyneet pakannallista temppeliä ja sen rakentaminen keskeytettiin. 

Internetin syövereistä löytyy hakusanalla ”Russian Scientists in Gavdos” paljonkin mielenkiintoista historiaa heistä. Tällä hetkellä paikalla on enää kaksi alkuperäistä jäsentä. Joukko on integroitunut saarelle, oppinut kielen ja eristyneisyys on muuttunut avuliaisuudeksi paikallisia kohtaan. ”Aina ovat auttamassa kun apua tarvitaan”, kertoi eräs kyläläinen. Ortodoksisuus lienee ollut se yhdistävä tekijä alusta alkaen.

Kesäsaarelaisia monenmoisia

Saaren kesäasujaimisto ei juurikaan ollut muuttunut. Reppureissaajat ja vaihtoehtoihmiset majoittuivat edelleen  teltoissaan tai pelkän sadesuojan alla seetripuskien suojissa.  Monet jopa kuukausia. Nudisteja näki edelleen jollain rannoilla, yksittäisiä henkilöitä, pariskuntia, jopa lapsiperheitä. Minimarketeissa, niitäkin nyt jo useampi, myytiin kalastustarvikkeita ja purkkimuonaa, leipää, jyviä, linssejä, papuja, kaikkea mahdollista mitä voi kuivattuna myydä, riisiä, jne. Vihanneksiakin jonkin verran. Ja saarelle oli ilmestynyt jopa leipomo, Stella’s Bakery, jonka piiraat olivat varsin maukkaita. Saarella on jopa oma sähkölaitos. Viime kerrasta muistan lähinnä aggregaattien jytkytyksen. Netti löytyi jo joka tavernasta, majapaikkamme huoneissa se ei oikein toiminut, ei oikein kännykkäkään. Oli pakko istua majatalon tavernassa, oivoi! Saarelta löytyi, ainakin teoriassa, yksi pankkiautomaattikin. Tosin se sijaitsi jonkin hotelliksi kuvittelemani alueen sisällä ja lukossa olevien porttien takana. Ehkä tämä kausi nyt oli tällainen.

Kesäasukkaiksi tosin voi kutsua myös valtaosaa tavernoiden ja majoitustilojen yrittäjistä. Kesäsesonkina työt tehdään Gavdoksella, talveksi palataan joko Kreetalle tai jopa Ateenaan töihin.

Terveydenhuolto kohdallaan

Viime kerralla varoin lähtemästä rantasandaaleilla vaelluspoluille nilkkojani tärvelemään, lääkäriä kun saarella ei ollut tuolloin. Toisin oli nyt. Saarella on kolme lääkäriä, joista yksi on kardiologi. “Sehän on enemmän kuin  Paleohorassa, jossa on asukkaita ainakin kymmenkertainen määrä” nauroi Gavdos Metohin ”Oi nostimies tis Eftihias” tavernan tarjoilija kertoessaan asiasta meille. Sen sijaan saarella päivysti edelleen vain yksi poliisi. Armeijan nuorukaisia näkyi laivalla mennen tullen, mutta  eipä niitä oikein siellä saarella näkynyt. Ei liioin alueita jotka olisivat olleet merkitty armeijan haltuun. Liekö päivystäneet mahdollisten pakolaisten varalta?

Pakolaisia ?

Viitisentoista vuotta sitten saarelle rantautui noin 70 henkilön pakolaisporukka, Tripitin rannalle. Saaren väestömäärä tuplaantui hetkessä ja mm. juomavesi loppui parissa päivässä. Ensiavuksi Kreetalta tuotiin vettä ja ruokaa helikoptereilla. Pakolaislaivan jäänteitä näkyy vielä rannalla, puuosat ovat joko lahonneet tai hyödynnetty uudelleen väliaikaisasumuksissa, rautaosat törröttövät syysmyrskyjen levittäminä siellä täällä. Senjälkeen pakolaisrintamalla onkin ollut hiljaista.

Vesille venhon mieli

Kolmannen päivän retkiohjelmaksi päätimme parin tunnin veneretken, jolla pääsimme tutustumaan saaren niihin nähtävyyksiin joita ei maista näe, eikä niihin maitse kaikkiin edes pääse. Kumiveneen kyytiin hypättiin Karaven satamassa, ja melkoista rytkytystä matka hetken olikin. “Are you ready?” huusi kippari ja väänsi hanat auki. Sitten olikin hetken kokka kohden taivasta, kunnes meno rauhoittui. Kun pääsimme lähelle Lakkoudin rantaa ja sen lähellä olevia jyrkänteitä meille paljastui aivan upeita pieniä luolia (Alargospilian alue), joihin kipparimme näppärästi venhon peruutteli, jotta pääsisimme ihan kosketusetäisyydelle niiden kivisistä, veden ja tuulen siloittelemista pinnoista. Näihin luoliin, oikeastaan luolan perukoilla oleviin kuiviin taskuihin tulevat hylkeet talvella synnyttämään. Tähän aikaan siellä vielä pystyi vierailemaan, mutta poikimisaikaan sinne ei ihmisiä viedä. Näihin luoliin pääsee vain veneellä. Ne sijaitsevat monikymmenmetristen jyrkänteiden alareunalla.

Hylkeiden synnytysluola

Dianan muistoa kunnioittaen

Luolien jälkeen matka jatkui Tripitin ohi ns. Dianan rannalle. Rannalla oli aiemmin ollut toki muukin nimi. Ranta sijaitsee, kuten nuo luolatkin, jyrkänteen juurella. Sinne ei näe maista mistään, eikä sinne pääse maateitse mistään. Vuoden 1997 kesällä rannan  tuntumassa vietti kuitenkin hulppea huvipursi aikaa kuukauden verran. Paikalliset sitä ihmettelivät, mutta laivasta tai sen matkustajista ei tietoja tihkunut. Ennen kuin viisi vuotta myöhemmin, kun muuan  kapteeni vieraili saarella ja kertoi oleensa tuon mystisen laivan kapteenina saarella viisi vuotta aikaisemmin. Matkustajina silloin olivat olleet Prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed. Vain kuukautta myöhemmin prinsessa Diana ja Dodi menehtyivät auto-onnettomuudessa. Prinsessan muistoa kunnioittaen saarelaiset antoivat rannalle uuden nimen: Diana Beach .

Diana Beach

Dianan rannalta palasimme vielä Tripitin rantaan uimaan ennen paluutamme Karaven satamaan. Tuli siis nähtyä Tripiti myös merenpinnan tasolta. Huikea reissu. Jos sielläpäin liikutte niin yhteystiedot ovat tässä.

Tripiti ja se tuoli

Iltalenkin teimme muutaman kilometrin päässä olevalle Agios Joanniksen rannalle. Sen silmiinpistävin piirre oli huikeat dyynit jotka toimivat ilmeisen hyvinä kasvualustoina sankalle seetrimetsiköille.

Agios Joanniksen ranta

Kotimatkalle tai sitten ei

Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Paitsi Kalypson mielestä. Meri mylläsi siihen malliin, ettei laivaa tullut. Tällä kertaa tieto kuitenkin otettiin vastaan taputuksin. Mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa! Päiväohjelma kehittyi heti. Kimi kertoi facebookissa eilen hänen vaelluspäivästään. Me Merjan kanssa veimme pojat reitin alkupäähän ja jäimme fiilistelemään riippukeinuihin, ylimääräinen ”vapaapäivä” maistui. Reissun tarkoituksena oli myös tutustua saaren mahdollisiin talvimajoituspaikkoihin ja varsinkin aktiviteetteihin ja palveluihin. Ystävättäreni kun jaksaa hehkuttaa varsinkin niitä talvikuukausia, joita on Gavdoksella viettänyt. Saarella sataa noin viitenä päivänä vuodessa. Istuksimme siis lepopäivää kahviloissa, tavernoissa ja haastattelimme paikallisia Gavdoksen talvesta. Olisiko tämä sellainen paikka johon kyselyymme vastanneet eristäytyjät ihastuisivat. Minä ainakin ikävöin taas takaisin sinne. Ekstriimiporukalle sopiva paikka siis :-).

Lepopäivän ratoksi

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Seuraava aamuna Kiki vahvisti jo varhain laivan saapuvan meitä noutamaan. Aamiaisen jälkeen ehti kuitenkin tehdä pienen kävelyreissun Lavrakas rannan suuntaan, ennen pitkää maittavaa lounasta satamatavernassa laivaa odotellessa. Viime kertainen vierailu saarella sijainneeseen vankilaan ei onnistunut. Nykyisin Aris Velouhiotis House -nimellä kulkeva rakennus näytti olevan kiinni. Paluumatka sujui samojen satamien kautta kuin menokin. Agia Roumelista saimme kyytiin muutama sata enemmän tai vähemmän väsynyttä Samarian vaeltajaa. Eikä delfiinejä tai valaita näkynyt vieläkään, liekö taruolentoja nekin. 

Mieluusti lähdemme teille saarta esittelemään, ehkä kuitenkin sesonkina, mutta varatkaapa aikaa sitten vähintään viikko lisää ennen paluulentoja, Kalypsosta kun ei koskaan tiedä .

Otetaan iisisti, jooko !

Pikkupossuja raitavuorilla

Kreetalla odotan lokakuuta ja sen tyyniä, rauhallisia päiviä, jolloin kuumuus on taittunut lempeäksi lämmöksi. Viime vuonna sellaisena päivänä lähdin syysretkelle Rethimnon toiselle puolen. Kaupunkia ohittava tie kulkee korkealla. Meren pinta oli vaaleansininen ja liikkumaton aina horisonttiin saakka. Se houkutteli kellumaan. Rannalla oli muutama muu syysuimari. Tyyntä vedenpintaa ei voi rikkoa hätäilemällä ja äänekkäästi, sellaiseen mereen on mentävä rauhallisesti, sitä häiritsemättä. Meditoiden Mediterrassa.

Päiväretkeni jatkui itään. Pyrin Balissa olevaan luostariin, mutta se oli jo sulkenut ovensa. Jatkoin matkaa Iraklioon päin. Hieman ennen Sissesin kylää tie kulkee syvällä laaksossa ja nousee vastapäisillä rinteillä korkealle ylös Talosvuorille. Vatsanpohjasta kouraisi kun päätin ryhtyä tutkimusmatkailijaksi ja ottaa haltuuni kyseisen tien mutkat. Säikähdys oli ihan turha, tie oli hyvässä kunnossa, leveää asfalttia koko matkan.

Vosáakuun vievää tietä reunustavat raidalliset vuoret

Taloksen raitavuoret

Tálosvuorilla muinoin asuneesta Talos-nimisestä titaanista kerrotaan, että hän vartioi saarta ja juoksi kaksi kertaa päivässä sen ympäri. Hän oli myös mytologian ajan teknologinen ihme, robotti, joka oli rakennettu kiiltävästä metallista, ja joka siis juoksi ja käveli ja puhui. Robotit eivät kuole, saattavat vain muuttua käyttökelvottomiksi. Niin varmaan kävi Táloksellekin, hänestä kun ei ole mitään viime aikoina kuulunut.

Mutta jotain erityistä näissä vuorissa on. Aiemmin väitettiin, että vuorissa on niin paljon rautaa, että se sotkee magneetit. Jospa Tálos itse on unohtunut vuorten sisään? Sissesin nurkilta geologit ovat hämmentyneinä löytäneet kiviä, joissa on 300 miljoonaa vuotta sitten eläneitä fossiileja. Niiden päällä on paksu kerros vaaleaa Sissesin marmoria.

Noustessani rantavuoria ylös runsaaseen 500 metriin seurasin toisella silmällä kallionkylkeä, johon tie oli viilletty. Kyläläiset kertoivat, että tietä kallioon louhittaessa satuttiin katkomaan vesisuoni. Ei siis vesijohtoa vaan suoni. Ei sen olemassaolosta kukaan tiennyt. Niinpä runsaiden sateiden jälkeen tien varren kallioseinämästä pursuaa vettä pieninä putouksina.

Sissesin valkoista marmoria

Ylempänä leikkauspinnoissa näkyi selviä valkoisia poikkiraitoja, marmoria sekin. Tie nousi solaan, joka lienee noin 600 metrin korkeudessa. Raitoja, nyt pystysuoria, näyti myös olevan Aloídesin kylän takaisella vuorella. Itse kylä sijaitsi pienessä vuorten väliin jäävässä taskussa. Tai ensin se näytti taskulta, kun sinne laskeutui, mutta kun ajoi kylän ohi, huomasikin olevansa ylängöllä, joka oli kuin kämmen. Siitä sojotti monta sormea eri suuntiin ja Aloídes oli yksi sormenpäistä.

Kohden Drosían kylää

Seutu oli hedelmällistä, viini- ja oliivitarhoja, syvän oranssinpunaista rautapitoista maata, reikäisiä oliivipuita. Joku on joskus laskenut, että vuosisadassa oliivipuuhun syntyy neljä reikää. Silloin näillä on paljon ikää.

Tie laskeutui puronvartta loivaa alamäkeä ja johti Drosián kylään. Ennen sen nimi oli Jeni Kavé, vanha kahvila turkin kielellä. Nyt kylän raitilla leikitään sanoilla, Uusi kahvilakin on avattu. Drosiá tarkoittaa viileätä, varjoisaa, vilpoisaa, virkistävää. Sanassa on jotain herkkää, se tarkoittaa myös kasteista luontoa enkä löydä sille täsmällistä käännöstä.

Vilpoisuudesta huolehtii puro, joka saa alkunsa ilmeisesti jo jostain Aloídesin pelloilta. Kylän raitti on pitkä ja siinä on vieri vieressä tavernoita. Yksi toisensa perään. Osa on suljettu jo, sesonki on lopuillaan, jotkut ovat olleet suljettuina jo monta vuotta. Mutta moni on auki. Valitsin yhden. Kun astuin sisään, kuuluu jostain nurkasta miehen kaikuva huuto: Vageljó! Huomio! Ja niin Vageljó (lempinimi sanasta Evangelía) kävelee minua kohti.

Pikkupossua

-Yksinkö olet? Istu tuohon, ja hän ohjaa minut kaiteen viereen katettuun pieneen pöytään.
– Näin paljon tavernoita? Mitä te oikein tarjoatte?
Gurunópula! pikkupossua, vain sitä! Sitä tänne tullaan syömään. Me kasvatetaan niitä täällä kylässä. Tuonko annoksen, tuolla suvlassa sitä pyörii?
– No, mikä ettei. Mitä sen kanssa, kun perunoita en halua? Salaattia?
– Tuon sinulle horta-salaattia, siinä on tuoreita villivihanneksien lehtiä, siinä on paljon kaikkea muutakin, granaattiomenan siemeniä, porkkanaa, balsamicoa…

Drosián kylän pikkupossua…

Kun sain juoman pöytään, kysyin lisää:

-Miksi näin paljon katettuja pöytiä? Nyt on sesongin loppu, keskiviikko ja iltapäivä…? Mistä tänne näin paljon väkeä tulee, ryhmääkö odotatte?
Vageljó lupaa, että kohta saan ihmetellä. Ja samassa kuulin ääniä. Kalkattava korkeaääninen lauma iäkkäitä kreetalaisia eläkeläisiä pelmahti tavernaan, ainakin 50. Suljin korvani. En halunnut kuulua joukkoon. Eläkeläiset olivat päiväretkellä hekin. Vosákun luostarista (Βωσακου) tulivat. Iraklioniin palaisivat.

-Tänään on vaan yksi bussillinen, lohdutti Vageljó.

Keskityin pikkupossuun. Siinä oli rapea paperinohut kuori. Se oli sopivasti revennyt ja paljasti alta parin sentin ihrakerroksen. Kuten ennen possuissa oli. Sen alla oli lihaa, mureaa kuin mikä. Aiai. Tämä on niitä kerran vuodessa-herkkuja.

Laskostetut vuoret

Lähdin toista tietä paluumatkalle, nyt kohden Retimnoa. Alempana näin viitan Vosákun luostariin, jonka olemassaolosta olin ollut tietoinen vasta lyhyen aikaa. Olin halunnut käydä siellä ja muistan, että sielläkin piiloteltiin liittoutuneita toisen maailmansodan aikana. Rantahan ei siitä ole kovin kaukana, ainakaan linnuntietä.

Löysin helposti Vosákuun johtavan risteyksen ja päättelin, että jos siellä bussit käyvät, täytyy tien olla hyvä. Se oli päällystetty, nousi loivin kaartein ylös. Bongasin kallioleikkauksessa komeita vekattuja kiviä, siksak-kuvioista pintaa, ruskeaa ja valkoista. Marmoria sekin, ja siinä pieniä kristalleja, totesin, kun jalkauduin. Hetkeä myöhemmin näkyi pieni marmorilouhos. Kaunista kiveä.

Vosákun laskotetut kivet

Luostarin rauhaa

Tie nousi taas solaan, josta se laskeutui alas pienelle punaiselle tasangolle. Vuohia ja lampaita oli kaikkialla. Itse luostari oli vuoren kyljessä pienen laakson perällä. Rytmikkäästi sommiteltu. Kävelin portilta ylös ja ihailin paikan harmoniaa. Vanhoja kivipintoja. Komea portti. Suurissa ruukuissa hyvin hoidettuja kukkia.

Aikakirjojen mukaan ensimmäinen kirkko olisi rakennettu jo 1198. Se olisi ollut alempana merelle kallistuvalla, turvattomalla rinteellä sijainneen isomman luostarin suojaisempi kirkko, Pyhälle Ristille pyhitetty. Kirkon ympärille rakentui 1600-luvulla pääluostari ja vanha raunioitui.

Tuohon aikaan näille Psiloritisin reunavuorille pystytettiin monta muutakin luostaria noin samalle korkeudelle, mm. Krusónas, Savathianós, Jerusalem, Eleúsa, Gorgoleimonas, Ajíos Antónios, Vrontísi, Varsamónero, Asómaton jne.

Laakson vastapäisellä reunalla sijaitseva Dioskuridesin luostari ja tämä Vosáku hallitsivat melkoisia maa-alueita aina Psiloritisin huipusta Zóminthosin ja ylisen vuoriston laidunalueiden kautta rannikolla sijaitsevaan Sissesiin saakka. Vosáku vartioi Taloksen myytin ympärille kiertyviä pyhiä paikkoja. Kaikki kolme paikkaa on pyhitetty Tímios Stavrosille, Pyhälle Ristille. Ja Zeulle, Dian kreetalaiselle hahmolle.

Turkkilaisaikaan Vosákun munkit osallistuivat vallankumousyrityksiin 1821 ja 1866, jonka jälkeen luostari hävitettiin, mutta rakennettiin uudelleen. En tavannut yhtään munkkia tai nunnaa, mutta joku sisätiloissa hääri, radio oli auki ja vaimea puheääni kuului avoimesta ikkunasta.

Kaikesta näkemästäni henki vastuullisuus, hyvä hoito ja henkiset arvot. Kissojakin kohdeltiin hyvin. Istahdin kivipenkille kirkon eteen ja hengitin syvään. Rauha. Tällaisessa paikassa tulee yhtä hyvä olo kuin kellumisesta tyynessä meressä. Laskeva aurinko heijastui luostarin ikkunoista. Oli aika sulkea ovet. Vieraat poistukoot.

Kun haluat lukea lisää Kreetasta, käy kirjapuodissani ja ryhdy uutiskirjeemme tilaajaksi.