Kirjoitin muutama viikko sitten blogin Gavdos  –  Kalypson saari. Nyt pääsimme sinne vihdoin uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin. Koska tällä kertaa ei ollut kiire pois, kuten edellisellä kerralla, varasimme majoituksen heti kolmeksi yöksi. Niin vain se Gavdos ja Kalypso taas meidän yllätti. Joitain makupaloja saarelta olemme jo teille tarjoilleet facebook – päivityksissämme, tässä vielä lisää tarinaa.

Miten sinne oikein mennään

Laivamatka saarelle sujui mutkan kautta. Hora Sfakionissa nousimme laivaan joka kieppasi ensin Loutron ja vielä Agia Roumelinkin kautta, ennen kuin kokka kääntyi kohden Gavdoksen saarta ja Karaven satamaa. Istuin sinnikkäästi kannella koko nelituntisen matkan delfiini- ja valasvahtina. Turhaan. Eivät merten kujeilijat sen paremmin kuin jättiläisetkään meille malttaneet näyttäytyä. Mikäpä siinä oli vahdissa istuskellessa, leppeässä tuulessa upean sinistä merta katsellessa. Toki saarelle pääsee vierailemaan sesonkina vaikka päiväseltään pikalaivoilla, mutta me halusimme oman auton mukaan. Siksi tuo reilu parinkymmenen kilometrin merimatka kesti noinkin kauan.

Pientä draamaa majoittaessa

Edellisestä kerrasta tieverkko saarella oli kohentunut kovasti. Paitsi että muutaman päivän takaiset sateet olivat vieneet osia teistä mennessään, ja monenlaisten työkoneiden joukossa joutui välillä puikkelehtimaan. Liikenteen joustavuudessa meillä suomalaisilla on kyllä paljon opittavaa. Majoittumisen kanssa sensijaan oli hieman ”teknisiä” ongelmia kun yritimme löytää saman Kikin majatalon kuin edellisellä kerralla. Olimme varanneet huoneet puhelimitse ihan oikeasta paikasta, mutta kun reissuporukan pääluku muuttui, niin peruutus tuli tehtyä, auts, väärään numeroon. Manolis niminen kaveri tosin totesi puhelimessa että ”no problem, in Sarakiniko this is all same”. Ja varasi samalla meille huoneet omasta majatalostaan. No, draamaahan siinä syntyi kun totuus valkeni hänelle. Ei suostunut neuvotteluihin edes osakorvauksesta, joten ei auttanut kuin todeta tylysti ettei mustaa valkoisella varauksesta ole. Ja niin rullasimme pakaasimme tien toiselle puolelle siihen oikeaan Kikin majataloon.

Eipä kyllä aikaisemmin ole tullut sellaista oloa Kreikassa matkatessa,  että meitä yritetään vedättää. Alun harmistus huuhtoutui ouzolla ja viimeinenkin kiukkukireys jäi leppeisiin aaltoihin Sarakinikon rannalla. Harmillista vain että Manoliksella olisi ollut ihan kelpo kalataverna, joka ei tuon episodin jälkeen oikein houkuttanut. Ja sekin sitten selvisi että nämä asiakkaista taistelevat omistajat olivat keskenään sisar ja veli. ”Sister is sister and business is business” totesi Manolis. Tällä kertaa sisko veri pitemmän korren.

Gavdos ja sen aurinkonlasku

Tämänkin reissun ensimmäisenä iltana päädyimme katsomaan auringonlaskua Gadvoksen majakalle. Ensimmäisellä reissullamme olimme paikalla kesäpäivän seisauksen aikaan, niin tällä kertaa majakkavierailu osui syyspäivän tasaukseen. Majakanvartija oli sama, mutta vaimo ja poika olivat poissa. Olivat muuttaneet Kreetalle koulujen vuoksi. Jotenkin jäi sellainen kuva ettei se ihan ainoa syy ollut. Upea ranskatar, Gavdoksen eristäytyneisyys ja kreikkalainen mies, voi olla haasteellinen yhdistelmä. Majakka oli hienossa kunnossa. Alkuperäisen majakan toiminta päättyi saksalaisten pommittaessa sen ja ympäröivät asumukset maan tasalle vuonna 1942. Majakka rakennettiin uudelleen vanhojen piirrustusten mukaan vuonna 2003 josta lähtien se on toiminut siis vain museona. Auringonlaskun puolelle oli kerätty muutamia pöytäryhmiä ihailijoita varten, mutta niiden kunnossapito oli tainnut tyystin unohtua. Ikävää.

Illan hämärtyessä ja Kreetan silhuetin kadottua näkyvistä, ajelimme takaisin Sarakinikoon ja lähitavernaan iltapalalle. Kiki oli valitettavasti lopettanut oman mainion tavernansa ja perustanut sen tilalle pienen minimarketin. Iltapalaksi söimme ”kevyesti” vuohta ja salaattia, ja mitä kaikkea siinä nyt sitten tuli mukana. Jopa kreetalaisten mukaan Gavdoksen vuohi on parasta vuohenlihaa. Sitten vain vatsan viereen unille. Huoneet olivat suurempia kuin muistin eikä niin järkyttävää kloriten tuoksua enää ollut kuten edellisellä kerralla. Yö oli pimeä ja ihan käsittämättömän hiljainen. Ei edes meri kohissut. Mitä nyt kissat tappelivat aamuyöstä. Tai saattoi ne olla kivinäätiäkin, niillä kuulemma alkaa olla paritteluaika.

Tripiti, täältä tullaan

Tripiti tai Trypiti, Euroopan eteläisin kohta kutsui seuraavana päivänä. Hieman hitaasti käynnistynyt aamu oli koitua kohtalokkaaksi kun päivälämpötila ehti nousta vaeltamista ajatellen vähän liiakin korkeaksi. Tripitin niemellä seisoo yksinäinen tuoli, jonka venäläinen ryhmä on sinne pystyttänyt. Tuolilla istuessasi käännät selän Libyalle ja katse tähyää kohti Eurooppaa. Kannanottoko? Tripitiin vaeltamisesta tein facebook-päivityksen viime keskiviikkona, kurkatkaahan sieltä lisää.

Niin, se venäläinen ryhmä joka tuon Tripitin tuolin on rakentanut 

Tsernobylin räjähdyksestä (1986) selvinnyt ydinfyysikko Andrei Drozdov lähti Gavdoksen saarelle elpymään räjähdyksen jälkitöissä saamistaan vammoista. Mukaansa hän sai kuusi muutakin tiedemiestä, mm. psykoanalyytikon, avaruusrakettien kehittämiseen erikoistuneen insinöörin. Alussa ryhmä eli eristynyttä elämää omassa kommuunissaan julistautuen kuolemattomuutta tavoittelevaksi ryhmäksi. He halusivat myös profiloitua epäitsekkäinä ortodoksisen kirkon palvelijoina. Alussa paikalliset suhtautuivat heihin hyvin varautuneesti. Olivatko he mahdollisesti vakoojia? Vai jonkun oudon kultin edustajia? Erityisesti heidän toimintansa kiinnosti eurooppalaisia turvallisuusviranomaisia, joita myös saarella vieraili. Ryhmä kuitenkin keskittyi lähinnä maanviljelyyn, rakentamiseen ja oman utopiansa kehittämiseen. He aloittivat jopa Apollon temppelin rakentamisen tarkoituksenaan herättää henkiin Pythagoraan filosofia ja muinaiset kreikkalaiset mytologiat. Paikalliset eivät kuitenkaan hyväksyneet pakannallista temppeliä ja sen rakentaminen keskeytettiin. 

Internetin syövereistä löytyy hakusanalla ”Russian Scientists in Gavdos” paljonkin mielenkiintoista historiaa heistä. Tällä hetkellä paikalla on enää kaksi alkuperäistä jäsentä. Joukko on integroitunut saarelle, oppinut kielen ja eristyneisyys on muuttunut avuliaisuudeksi paikallisia kohtaan. ”Aina ovat auttamassa kun apua tarvitaan”, kertoi eräs kyläläinen. Ortodoksisuus lienee ollut se yhdistävä tekijä alusta alkaen.

Kesäsaarelaisia monenmoisia

Saaren kesäasujaimisto ei juurikaan ollut muuttunut. Reppureissaajat ja vaihtoehtoihmiset majoittuivat edelleen  teltoissaan tai pelkän sadesuojan alla seetripuskien suojissa.  Monet jopa kuukausia. Nudisteja näki edelleen jollain rannoilla, yksittäisiä henkilöitä, pariskuntia, jopa lapsiperheitä. Minimarketeissa, niitäkin nyt jo useampi, myytiin kalastustarvikkeita ja purkkimuonaa, leipää, jyviä, linssejä, papuja, kaikkea mahdollista mitä voi kuivattuna myydä, riisiä, jne. Vihanneksiakin jonkin verran. Ja saarelle oli ilmestynyt jopa leipomo, Stella’s Bakery, jonka piiraat olivat varsin maukkaita. Saarella on jopa oma sähkölaitos. Viime kerrasta muistan lähinnä aggregaattien jytkytyksen. Netti löytyi jo joka tavernasta, majapaikkamme huoneissa se ei oikein toiminut, ei oikein kännykkäkään. Oli pakko istua majatalon tavernassa, oivoi! Saarelta löytyi, ainakin teoriassa, yksi pankkiautomaattikin. Tosin se sijaitsi jonkin hotelliksi kuvittelemani alueen sisällä ja lukossa olevien porttien takana. Ehkä tämä kausi nyt oli tällainen.

Kesäasukkaiksi tosin voi kutsua myös valtaosaa tavernoiden ja majoitustilojen yrittäjistä. Kesäsesonkina työt tehdään Gavdoksella, talveksi palataan joko Kreetalle tai jopa Ateenaan töihin.

Terveydenhuolto kohdallaan

Viime kerralla varoin lähtemästä rantasandaaleilla vaelluspoluille nilkkojani tärvelemään, lääkäriä kun saarella ei ollut tuolloin. Toisin oli nyt. Saarella on kolme lääkäriä, joista yksi on kardiologi. ”Sehän on enemmän kuin  Paleohorassa, jossa on asukkaita ainakin kymmenkertainen määrä” nauroi Gavdos Metohin ”Oi nostimies tis Eftihias” tavernan tarjoilija kertoessaan asiasta meille. Sen sijaan saarella päivysti edelleen vain yksi poliisi. Armeijan nuorukaisia näkyi laivalla mennen tullen, mutta  eipä niitä oikein siellä saarella näkynyt. Ei liioin alueita jotka olisivat olleet merkitty armeijan haltuun. Liekö päivystäneet mahdollisten pakolaisten varalta?

Pakolaisia ?

Viitisentoista vuotta sitten saarelle rantautui noin 70 henkilön pakolaisporukka, Tripitin rannalle. Saaren väestömäärä tuplaantui hetkessä ja mm. juomavesi loppui parissa päivässä. Ensiavuksi Kreetalta tuotiin vettä ja ruokaa helikoptereilla. Pakolaislaivan jäänteitä näkyy vielä rannalla, puuosat ovat joko lahonneet tai hyödynnetty uudelleen väliaikaisasumuksissa, rautaosat törröttövät syysmyrskyjen levittäminä siellä täällä. Senjälkeen pakolaisrintamalla onkin ollut hiljaista.

Vesille venhon mieli

Kolmannen päivän retkiohjelmaksi päätimme parin tunnin veneretken, jolla pääsimme tutustumaan saaren niihin nähtävyyksiin joita ei maista näe, eikä niihin maitse kaikkiin edes pääse. Kumiveneen kyytiin hypättiin Karaven satamassa, ja melkoista rytkytystä matka hetken olikin. ”Are you ready?” huusi kippari ja väänsi hanat auki. Sitten olikin hetken kokka kohden taivasta, kunnes meno rauhoittui. Kun pääsimme lähelle Lakkoudin rantaa ja sen lähellä olevia jyrkänteitä meille paljastui aivan upeita pieniä luolia (Alargospilian alue), joihin kipparimme näppärästi venhon peruutteli, jotta pääsisimme ihan kosketusetäisyydelle niiden kivisistä, veden ja tuulen siloittelemista pinnoista. Näihin luoliin, oikeastaan luolan perukoilla oleviin kuiviin taskuihin tulevat hylkeet talvella synnyttämään. Tähän aikaan siellä vielä pystyi vierailemaan, mutta poikimisaikaan sinne ei ihmisiä viedä. Näihin luoliin pääsee vain veneellä. Ne sijaitsevat monikymmenmetristen jyrkänteiden alareunalla.

Dianan muistoa kunnioittaen

Luolien jälkeen matka jatkui Tripitin ohi ns. Dianan rannalle. Rannalla oli aiemmin ollut toki muukin nimi. Ranta sijaitsee, kuten nuo luolatkin, jyrkänteen juurella. Sinne ei näe maista mistään, eikä sinne pääse maateitse mistään. Vuoden 1997 kesällä rannan  tuntumassa vietti kuitenkin hulppea huvipursi aikaa kuukauden verran. Paikalliset sitä ihmettelivät, mutta laivasta tai sen matkustajista ei tietoja tihkunut. Ennen kuin viisi vuotta myöhemmin, kun muuan  kapteeni vieraili saarella ja kertoi oleensa tuon mystisen laivan kapteenina saarella viisi vuotta aikaisemmin. Matkustajina silloin olivat olleet Prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed. Vain kuukautta myöhemmin prinsessa Diana ja Dodi menehtyivät auto-onnettomuudessa. Prinsessan muistoa kunnioittaen saarelaiset antoivat rannalle uuden nimen: Diana Beach .

Dianan rannalta palasimme vielä Tripitin rantaan uimaan ennen paluutamme Karaven satamaan. Tuli siis nähtyä Tripiti myös merenpinnan tasolta. Huikea reissu. Jos sielläpäin liikutte niin yhteystiedot ovat tässä.

ltalenkin teimme muutaman kilometrin päässä olevalle Agios Joanniksen rannalle. Sen silmiinpistävin piirre oli huikeat dyynit jotka toimivat ilmeisen hyvinä kasvualustoina sankalle seetrimetsiköille.

Agios Joanniksen ranta

Kotimatkalle tai sitten ei

Seuraavana aamuna oli aika lähteä kotiin. Paitsi Kalypson mielestä. Meri mylläsi siihen malliin, ettei laivaa tullut. Tällä kertaa tieto kuitenkin otettiin vastaan taputuksin. Mikäs kiire sitä valmiissa maailmassa! Päiväohjelma kehittyi heti. Kimi kertoi facebookissa eilen hänen vaelluspäivästään. Me Merjan kanssa veimme pojat reitin alkupäähän ja jäimme fiilistelemään riippukeinuihin, ylimääräinen ”vapaapäivä” maistui. Reissun tarkoituksena oli myös tutustua saaren mahdollisiin talvimajoituspaikkoihin ja varsinkin aktiviteetteihin ja palveluihin. Ystävättäreni kun jaksaa hehkuttaa varsinkin niitä talvikuukausia, joita on Gavdoksella viettänyt. Saarella sataa noin viitenä päivänä vuodessa. Istuksimme siis lepopäivää kahviloissa, tavernoissa ja haastattelimme paikallisia Gavdoksen talvesta. Olisiko tämä sellainen paikka johon kyselyymme vastanneet eristäytyjät ihastuisivat. Minä ainakin ikävöin taas takaisin sinne. Ekstriimiporukalle sopiva paikka siis :-).

Kaikki kiva loppuu aikanaan

Seuraava aamuna Kiki vahvisti jo varhain laivan saapuvan meitä noutamaan. Aamiaisen jälkeen ehti kuitenkin tehdä pienen kävelyreissun Lavrakas rannan suuntaan, ennen pitkää maittavaa lounasta satamatavernassa laivaa odotellessa. Viime kertainen vierailu saarella sijainneeseen vankilaan ei onnistunut. Nykyisin Aris Velouhiotis House -nimellä kulkeva rakennus näytti olevan kiinni. Paluumatka sujui samojen satamien kautta kuin menokin. Agia Roumelista saimme kyytiin muutama sata enemmän tai vähemmän väsynyttä Samarian vaeltajaa. Eikä delfiinejä tai valaita näkynyt vieläkään, liekö taruolentoja nekin. 

Mieluusti lähdemme teille saarta esittelemään, ehkä kuitenkin sesonkina, mutta varatkaapa aikaa sitten vähintään viikko lisää ennen paluulentoja, Kalypsosta kun ei koskaan tiedä.