Ja porukka tuli hyvällä tuulella takaisin.

Purjehdusta Kreikan saaristossa! Näkövammaiset Purjehtijat ry:n järjestämällä purjehduksen alkeiskurssilla kesällä -97 heräsi muutaman noviisin mielessä ajatus. Miltähän tuntuisi kulkea tuulivoimalla Kreikan saaresta toiseen.  –  Kokeillaan, sanoi Suorlahden Eki, kokenut purjehduksen opettaja. Kerätään porukka ja vuokrataan sieltä valmiiksi varustettu vene. Alla esitellyn purjehdusporukan tuntien tiedän, että moisia kommentteja ei voi heittää ilman että niistä joutuu vastuuseen. Juuri niinhän siinä sitten kävi.

Kahdeksan hengen porukka kasattiin osin tutuista ja osin tuntemattomista, mutta innokkaista seiloreista, joista seitsemällä oli kokemusta jo ennestään; vain minä olin täydellinen ummikko purjehduksen suhteen. Porukkaan pääsemisestä saan kiittää vanhaa ystävyyssuhdetta seurueen toiseen naispuoliseen gastiin, jonka mukana jo aiemminkin olin erinäisiin keitoksiin joutunut. Siispä luotin jo siihen että tulipa matkasta muuten mitä tahansa, niin ikävää siitä ei ainakaan tule. Talven mittaan kokoonnuimme niin purjehduskoulutuksen kuin ”kokin koeponnistuksenkin” merkeissä ja homma alkoi ummikollekin hahmottua.

Viikko ja 135 merimailia – purjehdusta Kreikan saaristossa

Tällä (kirjoittamis-) hetkellä toukokuinen viikko ja 135 merimailia matkapurjehdusta Dodekanesian saaristossa on jo kaukana takana, vuosikymmenten takana. Kahdeksan henkilöä; kolme näkevää, viisi näkövammaista –  kuusi miestä ja ”kaksi helvetin hyvää jätkää” –  harjoitteli purjehduksen  taitoja niin hyvässä tuulessa, tyynessä, kuin myrskyssäkin. 

Matka alkoi lentäen Kosin saarelle, jossa odotti vuokravene valmiiksi huollettuna ja ennakkoon tilatuin ruokavaroin lastattuna. Atlantin kertaalleen ylipurjehtinut ”alipäällystö” Erkka tarkasti kippari Suorlahden kanssa veneen kunnon sillä välin kun muu joukkio tarkasti lähitavernan.  Ensimmäisen illallisen nautimme tavernassa Kosin satamassa, mutta yöksi majoituimme jo veneelle. Jokaiselle löytyi makuusija joskin vähän ahtaanlainen. Ensimmäisen yön nukuin omassa “kehdossani”, mutta muut yöt kannella tähtitaivaan alla. Siellä riitti happea ja sain nauttia auringonnousuista.

Saaria joihin ei massaturismi yllä – purjehdusta Kreikan saaristossa

Porukkamme yhteisenä haaveena oli seilata paikkoihin joihin suuret turistilaumat eivät poikkea. Ensimmäisenä päivänä purjehdimme hyvässä tuulessa Turkin aluevesirajaa viistäen kohti pientä Agathonisin saarta. Saaren vakituinen asukasluku oli parin sadan paikkeilla. Vuohia saarella sensijaan on reippaasti enemmän kuin kaksijalkaisia. Etelän säkkipimeä yö yllätti, kun näkevien piti johdattaa joukkio takaisin veneelle. Otettiin siis näkövammaiset oppaiksi ja veneelle päädyttiin. Ei siitä toki puuttunut koomisiakaan piirteitä. 

Aamulla matkamme jatkui Heikin ja Vepun pitäessä lokikirjaa. Päivät purjehdimme, illat ja yöt vietimme satamissa. Samoksella poikkesimme täydentämässä makeavesivarastoamme, muuten saari oli mielestämme liiaksi turismin merkkaama ja matka jatkui. Arki-nimisen saaren nelisenkymmentä asukasta ja kolme tavernaa sen sijaan täyttivät toiveemme tutustua pienen kreikkalaisen saaren ilmapiiriin. Purjeveneiden runsas lukumäärä saaren pikkuisessa satamassa varmaankin selitti väkiluvun ja tavernoiden määrän edullisen suhdeluvun. Arkin saarella pääsimme myös seuraamaan ehkä aidointa paikallista iltaelämää spontaaneine soittoesityksineen ja tansseineen. Jotkut seiloreistamme ”pääsivät” jopa harjoittelemaan tanssia. Tiedättehän kreikkalaisen vieraanvaraisuuden.

Patmoksella löysimme ”rauhan” saaren luostarista, jonne kipusimme yhtenä kuumana aamupäivänä. Silloin nimittäin paistoi jo aurinko. Edellispäivän 20 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli ja raekuurot olivat vielä hyvässä muistissa. Kiitos oikein valitun kurssin ja kokeneen kipparin me selvisimme hyvin. Toisenlaiset olivat tunnelmat muutaman tunnin myöhemmin viereemme rantautuneella ranskalaisella venekunnalla. Keulapurje oli revennyt, vene kaatunut ja haukannut melkoisesti vettä sisäänsä uudelleen pystyyn noustessaan. Kateeksi ei käynyt juuri lainkaan, kun he vieläkin hiukan kalpeina kanniskelivat patjojaan ulos kuivumaan.

Kokki pääsi kokeilemaan

Ruhtinaalliset aamiaiset ja päivän lounasvälipalat teimme veneellä itse, iltaisin tutustuimme tavernoissa kreikkalaiseen, tunnetusti herkulliseen ruokakulttuuriin. Kerran sentään kokkimme TImo pääsi kokeilemaan pastakastikkeen valmistusta keikkuvassa veneessä. Ruoka kyllä maistui, mutta hellan putsannut allekirjoittanut joutui lausumaan muutaman tarkoin valitun sanan miesten keittiösiisteydestä. 

Puuhaa riittää kaikille

Oliko tässä reissussa mitään järkeä? Ainakin venekunta oli matkan jälkeen tyytyväinen. Sosiaalisia yhdessäolotaitoja harjoiteltiin, eikä kenenkään varpaan asento ärsyttänyt toista liiaksi, vaikka kokeneet purjehtijat sellaisestakin vaarasta varoittivat. Purjeveneessä on paljon tehtävää, monesta niistä näkövammaiset selviytyvät vallan mainiosti. Mm. ohjaus hyvällä tuulella, purjeiden hoito ohjeiden mukaan, lokikirjan pito, ruuanlaitto. Ilman niitä ei vene kulje. Näkeviä ja kokeineta tarvitaan mukaan, mutta työtä riittää kaikille.

Merja oli saanut kanssasi ennakkotehtäväkseen sivistää muita alueen ja Kreikan kulttuurihistorialla. Apuna olivat Leroksella. –  jossa myös vierailimme. –  asuvan Göran Schiltin Kreikan saaristosta kertovat kirjat.  Niistä lohkesi tiedonmuruja aina sopivasti kansikeskusteluihin, joita Jukka ansiokkaasti inspiroi. Tilanne tosin ryöstäytyi Jukalla helposti lauluksi, mies kun on entinen teekkari, mieleltään kai ikiteekkari. 

Vaikka maisemia ei näkisikään, antaa toisenlainen ilmasto, kieli, ruoka, juoma ja kulttuuri uusia aistimuksia myös näkövammaisille. Purjehtiessa meren äänet eivät peity moottorin meluun. Matkan parhaita hetkiä kaikille olivat ne, kun tuulen viritessä moottorin saattoi sammuttaa ja nostaa purjeet venettä kuljettamaan. Puolen päivän tyvenen aikaan, pidimme lounas-ja uintitauon. Ummikon kyselyyn voiko veneestä sukeltaa, on vettä tarpeeksi, kuului kipparin lakooninen vastaus: anna mennä, vettä on veneen alla yli 80 metriä. 

Itselleni viikko purjehduksen opettelua Kreikan saaristossa antoi kimmokkeen uuteen harrastukseen ja niinpä tähyilenkin jo kovasti ensi kevättä ja ”uusia tuulia”. Ja satunpa myös tietämään että Merja ja kokkinsa Timo ovat ostaneet reissun jälkeen oman H-veneensä, ja tarvitsevat myös näkeviä avustajia.

Jälkikirjoitus. 

Tämä reissu siis tehtiin vuonna -98. Ja tarina (purjehdusta Kreikan saaristossa) on siltä ajalta. Valtaosa tämän purjehduksen seiloreista oli näkövammaisia kilpapurjehtijoita, minä pääsin mukaan ummikkona koska ”sä edes näät jotain”.  Heillä matka purjehduksen parissa jatkui, osalla ehkä vieläkin. Suorlahden Ekin tapasin viimeksi matkamessuilla, hän luotsaa edelleen purjehtijoita maailman merillä.

Kuvat on vanhoja, olen ottanut tätä blogia varten kuvat vanhoista paperikuvista, siksi laatu on mitä on. Purjehdusta Kreikan saaristossa ei unohda ikinä!