Ihan ensimmäisen kerran kreikan aakkosia tavasin jo 80-luvun alkupuolella kun asuin muutaman vuoden Lahdessa. Jostain syystä olin päättänyt että Kreikka on ”mun juttu” vaikken koskaan maassa ollut käynytkään. Silloinen ammattiopiskeluni ei vaatinut iltalukemista juurikaan joten aikaa riitti harrastuksille. Niihin kuului myös jäsenyys Lahden Suomi-Kreikka Yhdistyksessä (liekö sellaista edes olemassa enää), jonka kursseilla opittiin niin ruuanlaittoa, kreikkalaisten tanssien askeleita kuin kielen alkeitakin. Tuolloin myös elävän kreikkalaisen musiikin tarjonta oli runsasta, verrattuna nykypäivään. Jopa Lahteen saakka päätyi kreikkalaisia muusikoita esiintymään ja koska viikonloput asuin Helsingissä niin konsertteihin oli helppoa päästä. Ruoanlaittoa harjoiteltiin yhdistyksen omien aktiivien johdolla ravintolakoulun tiloissa (muistaakseni), tanssin saloihin meitä opasti maankuulut kreikkalaisten tanssien opettajat Christina Walli ja Visa Salojärvi. Molemmat olen tavannut sittemmin pääkaupunkiseudun tapahtumissa ja saanut kiittää ihan henkilökohtaisesti innoittajiani vuosikymmenten takaa. Christina valitettavasti poistui joukostamme alkutalvesta opettamaan taivaallisille tanssikentille.
Kreikankielenopettajamme toimi hurmaava kreikkalainen herra, jonka nimi on jo unohtunut, mutta jonka eloisan olemuksen ja opetustavan muistan edelleen. Nykyään kun tuttavat kauhistelevat kielen oppisen vaikeutta – aloittamisen vaikeutta oikeastaan – kun ”kirjaimetkin ovat niin oudot” voin kertoa heille ettei kirjainten oppimiseen mene paria tuntia kauempaa. Erilaiset fontit voivat toki aiheuttaa harmeja mutta kyllä silmä niihinkin tottuu. Aivan ensimmäisistä tunneista lähtien saimme harjoitella lukemaan tekstejä lehdistä, eihän sisällöstä tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta lukeminen tuki näkömuistia ja kuunteleminen kielikorvaa. Ja se oli hauskaa. Tämän lisäksi tietenkin opettelimme kielen perusteita, kielioppia ja joka kerta muutaman mukavan käyttökelpoisen fraasin. Puolitoista vuotta ehdin näitä alkeita opetella ennen ensimmäistä matkaani Kreikkaan, Kefaloniaan. Lähtiessä tunsin itseni ihan konkariksi koska tiesin NIIN paljon jo ennakkoon, kielestä, musiikista ja tansseista. No, ylpeys käy lankeemuksen edellä, poikkeuksetta. Ei se ihan niin helppoa ollut. Mutta olihan se mukavaa kun edes kirjaimet tunsi. Ja pystyi tilaamaan tavernoissa ihan kelvollisesti ruokaa. Silloin oli vielä busuki-paikatkin voimissaan joten musiikkia pääsi kuuntelemaan vaikka joka yö. Ja osasi kuitata paikallispoikien kreikankielisiin kommentteihin jotain äkkinäistä. Tuosta matkasta alkoi pysyvä kreikkakuume.
Aikaa kului lähemmäs neljännesvuosisata ennenkuin seuraavan kerran tartuin kreikankielen oppikirjoihini. Toki Kreikassa tuli käytyä muutaman kerran ruuhkavuosina ja Kreetalla säännöllisesti vuodesta -98 alkaen. Ja joka matkan jälkeen päätin että NYT tartun kirjoihini, jotta ensi kerralla … Ongelma kuitenkin oli että kun avasin vihkoni niin en ymmärtänyt ainuttakaan lausetta tai sanaa mitä sinne olin aikoinani kirjoittanut. Miten olin osannutkin noin hyvin ja sitten unohtanut kaiken, ruuhkavuodet lienee tyhjentäneet datani täydellisesti, liekö tiedot siirtyneet johonkin ”ulkoiseen muistiin”. Paitsi laulujen sanat, jotka kyllä löytyivät tarpeen tullen jostain muistin kummallisista kätköistä. Eihän siinä sitten auttanut lopulta kun ruveta kartoittamaan kielenopiskelun mahdollisuuksia pääkaupunkiseudulta. Päätös toisen kotipesän perustamisesta Kreetalle antoi motivaatiota tarttua toimeen. Liityin Helsingin Suomi-Kreikka Yhdistykseen, ja 2008 aloitin siellä opiskeluni, taas kerran alkeista. Opiskelu on nyt jatkunut siitä saakka, sama opettaja, Soile Hartikainen, ja osa samasta alkuperäisestä ryhmästäkin on vielä tallella. Meidän on nimitetty jo ryhmäksi ”Elämäntapaopiskelijat”. Minulla on tietty oma motiivini, mutta on ollut riemullista seurata kuinka olemme saaneet ryhmämme pysymään kasassa ja innokkaina kaikki nämä vuodet. Muutamia uusiakin jäseniä olemme saaneet toivottaa tervetulleeksi ryhmäämme vuosien saatossa. Osasyynsä motiivin säilymiseen lienee sillä että olemme alusta alkaen tehneet kerran vuodessa ”luokkaretken” Kreetalle. Silloin kirjat jäävät kotiin ja retkellä harjoitellaan käytännössä kaikkea ennalta oppimaamme. Joka vuosi valitsemme yhdessä jonkun mukavan teeman retkelle ja päiväohjelmat rakentuvat sen ympärille. Olemme tutustuneet ruuanlaittoon ja ruokavalioon, vuoriin, luostareihin, kulttuuriin, teatteriin, raunioihin, luontoon, eläimiin, historiaan, ja olemme retkeilleet saarella ympäriinsä. Kaikki tämä opastettuna kreikaksi. Avecitkin ovat päässeet halutessaan mukaan ja kyllä meillä on hauskaa yhdessä ollut.
Teemamatkoja voi syntyä monella lailla, ja onnistuessaan ne jäävät muistoihin, parhaimmillaan niihin syntyy positiivinen ”pakkomielle”.
Tässä yksi sellainen. Näin suomalaisen sadepäivän ratoksi kun kreikanoppikirjani tuijottaa minua syyttävästi sohvannurkalta, ”niin pitkäksi aikaa olet taas minut jättänyt”.
